Nerea Riesco - Ars Magica
"Paras tapa suojella heitä oli varjella sitä mielenrauhaa, jonka tietämättömyys soi. Mielenrauhaa, jota hän hän itse tuskin enää muisti ja jota hän oli tuntenut lapsuudessaan ja nuoruusvuosinaan. Silloin Jumala oli ollut kuin kaikelta pahalta suojaava käsi. Milloin hän oli lakannut tuntemasta tuon käden läsnäolon? Ehkä silloin kun käsitti, etteivät Jumalan kädet olleet tarpeeksi suuret suojelemaan koko maailmaa."
Aivan aluksi pahoittelen blogihiljaisuutta. Lukeminen ei ole oikein houkutellut viime aikoina ja olen tankannut tätä yhtä kirjaa pitkään. On ollut kaikenlaista tekemistä.
Ars Magican kannessa sanotaan: "Rovioiden varjossa, synkimpien juonien keskellä, syttyy traaginen rakkaus." Näin kirjan luettuani ihmettelen romanssin painottamista. Kertoohan tämä siitäkin, mutta itse olisin korostanut espanjalaisen inkvisiittorin Salazarin väkevää uskonnonkamppailua itsensä kanssa. Ennen lapsenuskoinen mies liukuu hiljalleen ateismiin ja yrittää epätoivoisesti löytää noitatutkimuksissaan merkkiä paholaisesta, koska silloin olisi myös Jumala. Ennen kaikkea Salazar tuntee suurta turvattomuutta alettuaan epäillä asioita, joita tuohon aikaan ei saanut kyseenalaistaa.
Pidin kyllä myös tuosta edellä mainitusta rakkaustarinasta. Nuori noviisi Íñigo de Maestu rakastuu korviaan myöten kirjan kolmanteen päähenkilöön Mayoon, joka etsii noitakuulusteluihin vietyä kasvatusäitiään Ederraa. Kauan Íñigo uskoo tämän olevan sininen enkeli, niin suloisena hän Mayon kokee heidän salaperäisissä ja odottamattomissa kohtaamisissaan. Pidin kovasti Íñigosta! Hän oli poikamainen ja vähän hupsu ja häntä kävi syvästi sääliksi hänen uskoessaan himonsa olevan vakava synti. Niin luonnollisesta asiasta on tehty niin luonnoton! Pystyin samastumaan nuoreen mieheen hyvin ja välillä kyyneleet nousivat silmiin lukiessani nuorten rakastavaisten haikeankauniista rakkaudesta.
Kirja ei kuitenkaan varauksetta saanut ihastumistani. Sillä oli kaikki edellytykset olla todella hyvä, mutta jotenkin siinä ei ollut tarpeeksi imua. Se lässähti melko pian keskinkertaiseksi. Hovin ja inkvisition juonittelut eivät herättäneet mielenkiintoani, jolloin kirja väkisinkin oli välillä puiseva. Alkupuolella myös Salazarin pohtiessa syntyjä syviä tuntui ärsyttävästi siltä, että kirjailija tuputtaa omia näkemyksiään henkilöhahmonsa suulla minulle. Se pomppasi silmille todella pahasti, mikä söi kirjan uskottavuutta.
Loppupäätelmää on vaikea tehdä, kun kirjassa oli sekä todella hyvää että tylsempää sisältöä. Se on oiva sellaiselle, joka on kiinnostunut keskiajan ja uuden ajan murroksesta, johon siis inkvisitio ja noitavainot kuuluivat oleellisesti. Myös uskon asioita pohtivalle tämä varmasti tuo tyydytystä. Itselleni tämä kieltämättä oli vähän pettymys enkä voi olla vertaamatta tätä Noidan rippiin, joka on yksi parhaimpia lukemiani kirjoja. Sitä lähellekään tämä ei yltänyt.
PS: Mieltäni lämmitti historiasta kiinnostuneena kirjailijan huomio lopussa, että kaikki kirjan päivämäärät, paikkojen kuvaukset ja historialliset tiedot pitävät paikkaansa. Myös kirjassa esiintyneet manaukset, rituaalit ja taiat ovat olleet oikeasti käytössä ja osaa niistä käytetään nykyäänkin! Salazar on ollut oikea henkilö ja hän on tehnyt tutkimuksia noituudesta.
Aivan aluksi pahoittelen blogihiljaisuutta. Lukeminen ei ole oikein houkutellut viime aikoina ja olen tankannut tätä yhtä kirjaa pitkään. On ollut kaikenlaista tekemistä.
Ars Magican kannessa sanotaan: "Rovioiden varjossa, synkimpien juonien keskellä, syttyy traaginen rakkaus." Näin kirjan luettuani ihmettelen romanssin painottamista. Kertoohan tämä siitäkin, mutta itse olisin korostanut espanjalaisen inkvisiittorin Salazarin väkevää uskonnonkamppailua itsensä kanssa. Ennen lapsenuskoinen mies liukuu hiljalleen ateismiin ja yrittää epätoivoisesti löytää noitatutkimuksissaan merkkiä paholaisesta, koska silloin olisi myös Jumala. Ennen kaikkea Salazar tuntee suurta turvattomuutta alettuaan epäillä asioita, joita tuohon aikaan ei saanut kyseenalaistaa.
Pidin kyllä myös tuosta edellä mainitusta rakkaustarinasta. Nuori noviisi Íñigo de Maestu rakastuu korviaan myöten kirjan kolmanteen päähenkilöön Mayoon, joka etsii noitakuulusteluihin vietyä kasvatusäitiään Ederraa. Kauan Íñigo uskoo tämän olevan sininen enkeli, niin suloisena hän Mayon kokee heidän salaperäisissä ja odottamattomissa kohtaamisissaan. Pidin kovasti Íñigosta! Hän oli poikamainen ja vähän hupsu ja häntä kävi syvästi sääliksi hänen uskoessaan himonsa olevan vakava synti. Niin luonnollisesta asiasta on tehty niin luonnoton! Pystyin samastumaan nuoreen mieheen hyvin ja välillä kyyneleet nousivat silmiin lukiessani nuorten rakastavaisten haikeankauniista rakkaudesta.
Kirja ei kuitenkaan varauksetta saanut ihastumistani. Sillä oli kaikki edellytykset olla todella hyvä, mutta jotenkin siinä ei ollut tarpeeksi imua. Se lässähti melko pian keskinkertaiseksi. Hovin ja inkvisition juonittelut eivät herättäneet mielenkiintoani, jolloin kirja väkisinkin oli välillä puiseva. Alkupuolella myös Salazarin pohtiessa syntyjä syviä tuntui ärsyttävästi siltä, että kirjailija tuputtaa omia näkemyksiään henkilöhahmonsa suulla minulle. Se pomppasi silmille todella pahasti, mikä söi kirjan uskottavuutta.
Loppupäätelmää on vaikea tehdä, kun kirjassa oli sekä todella hyvää että tylsempää sisältöä. Se on oiva sellaiselle, joka on kiinnostunut keskiajan ja uuden ajan murroksesta, johon siis inkvisitio ja noitavainot kuuluivat oleellisesti. Myös uskon asioita pohtivalle tämä varmasti tuo tyydytystä. Itselleni tämä kieltämättä oli vähän pettymys enkä voi olla vertaamatta tätä Noidan rippiin, joka on yksi parhaimpia lukemiani kirjoja. Sitä lähellekään tämä ei yltänyt.
PS: Mieltäni lämmitti historiasta kiinnostuneena kirjailijan huomio lopussa, että kaikki kirjan päivämäärät, paikkojen kuvaukset ja historialliset tiedot pitävät paikkaansa. Myös kirjassa esiintyneet manaukset, rituaalit ja taiat ovat olleet oikeasti käytössä ja osaa niistä käytetään nykyäänkin! Salazar on ollut oikea henkilö ja hän on tehnyt tutkimuksia noituudesta.
Kommentit