Haahuilua ja elämänmittaista rakkautta
"Toinen yksinäisyyteen liittyvä kipeä pulma on se, että lakanoita on mahdoton vetää. Sen tähden hänestä on anteeksiantamatonta että jotkut eivät JOTENKIN VAIN JAKSA vetää lakanoita vaikka kaveri siihen olisikin. He tunkevat lakanat myttyrässä kaappiin. Puhtaat lakanat! Törkeää!"
Inka Nousiaisen neljäs romaani Kaksi kevättä kertoo rinnakkain kahdesta rakkaudesta; eksyksissä olevan Saran tunteista tanssivaa Unnaa kohtaan ja lasinpuhaltaja-Aaron kirjeisiin purkamasta vuosikymmeniä kestäneestä kielletystä rakkaudesta serkkuunsa.
Kuten otsikkoon kirjoitinkin, oli tässä kirjassa melkoista haahuilua. Olen varmaan sanonut tästä ennenkin, mutta haahuilevat henkilöt saavat minut ärsyyntymään ja Saralle tekikin mieli monta kertaa ärähtää nouse jo jaloillesi ja tee jotain, kun tiedät rakastavasi! Unnalla ja Saralle ei oikeastaan ole minkäänlaista suhdetta, he vain törmäilevät satunnaisesti eri paikoissa ja kumpikaan ei saa ratkaisevia sanoja sanottua. Vaikka jotain tapahtuikin. Toisaalta pidin Saran hahmossa pienten, hassujen asioiden huomioista, kuten: Hrr sitä tunnetta kun pitää kömpiä lämpimistä vällyistä ja tallustaa tärisevin jaloin huoneen poikki keittiöön jossa huomaa jättäneensä mukin sängyn viereen. Sen ainoan oikean sairastelumukin, suuren suuren ja punaisen. Sitten kun on hakenut sen, keittänyt lisää mehua ja kaivautunut takaisin kaninpentuasentoon, tajuaa särkylääkkeen olevan vielä apteekkireissun jäljiltä takin taskussa.
Kirjeissä elävä pitkä rakkaustarina onkin jo toista maata. Aaro lähinnä purkaa tuntemuksiaan paperille, ei hän kirjeitä edes lähetä, kun ei tunne osoitetta. Kirjeiden kieli on niin kaunista, että melkein itkettää. Lapsuuden viaton tunneside ja yhteenkuuluvuus siinä kuin murrosiän heräävä seksuaalisuus etenevät vääjäämättömässä ja oikeutetussa sarjassa. Rakastavaisten puolesta tuntui pahalta, heidän rakkautensa on niin puhdasta ja viatonta, vaikka he turhan läheistä sukua ovatkin.
Pitkään kummastelin tämän toisen tarinan osuutta, mutta kyllähän senkin syy ja yhteys linkittyvät Saraan ja Unnaan. Toisaalta se oli toteutettu kauniisti, vaikkakin Saran osuus oli varsin epäuskottava. No, romantikko minussa haluaa unohtaa moiset epäolennaisuudet. ;) Varmaan näillä kahdella tarinalla on haluttu tuoda esiin kielletyn rakkauden teemaa. Kirja on kirjoitettu kuitenkin jo 2001, jolloin samaa sukupuolta olevien suhteisiin on suhtauduttu luultavasti aivan toisin kuin nykyään. Toisaalta rinnastus lähisukusuhteeseen ja saman sukupuolen suhteeseen saa minut hieman kohottelemaan kulmiani, sillä yleensä niitä verrataan silloin, kun halutaan loukata homo- ja biseksuaaleja ("Kun hyväksytään homoavioliitot, pitää hyväksyä suku- ja lajineutraali avioliittokin!!!"). Tässä tapauksessa tuskin kuitenkaan loukkaamisesta on kyse.
Ihan sujuvaa luettavaa, jää lähinnä välipalakirjan asemaan. Jos koko kirja olisi ollut Aarosta ja tämän rakastetusta, olisin luultavasti rakastunut kirjaan. Nyt vain tykkäsin aika paljon.
"Minä ajattelin sinua tänään. Olen ajatellut sinua enemmän sen jälkeen kun päätin kirjoittaa. Taidan olla aivan hupsu. En olisi uskonut että tekisin tällaista.
Mutta on niin paljon kaikenlaista, mitä olen tahtonut sinulle sanoa."
Inka Nousiaisen neljäs romaani Kaksi kevättä kertoo rinnakkain kahdesta rakkaudesta; eksyksissä olevan Saran tunteista tanssivaa Unnaa kohtaan ja lasinpuhaltaja-Aaron kirjeisiin purkamasta vuosikymmeniä kestäneestä kielletystä rakkaudesta serkkuunsa.
Kuten otsikkoon kirjoitinkin, oli tässä kirjassa melkoista haahuilua. Olen varmaan sanonut tästä ennenkin, mutta haahuilevat henkilöt saavat minut ärsyyntymään ja Saralle tekikin mieli monta kertaa ärähtää nouse jo jaloillesi ja tee jotain, kun tiedät rakastavasi! Unnalla ja Saralle ei oikeastaan ole minkäänlaista suhdetta, he vain törmäilevät satunnaisesti eri paikoissa ja kumpikaan ei saa ratkaisevia sanoja sanottua. Vaikka jotain tapahtuikin. Toisaalta pidin Saran hahmossa pienten, hassujen asioiden huomioista, kuten: Hrr sitä tunnetta kun pitää kömpiä lämpimistä vällyistä ja tallustaa tärisevin jaloin huoneen poikki keittiöön jossa huomaa jättäneensä mukin sängyn viereen. Sen ainoan oikean sairastelumukin, suuren suuren ja punaisen. Sitten kun on hakenut sen, keittänyt lisää mehua ja kaivautunut takaisin kaninpentuasentoon, tajuaa särkylääkkeen olevan vielä apteekkireissun jäljiltä takin taskussa.
Kirjeissä elävä pitkä rakkaustarina onkin jo toista maata. Aaro lähinnä purkaa tuntemuksiaan paperille, ei hän kirjeitä edes lähetä, kun ei tunne osoitetta. Kirjeiden kieli on niin kaunista, että melkein itkettää. Lapsuuden viaton tunneside ja yhteenkuuluvuus siinä kuin murrosiän heräävä seksuaalisuus etenevät vääjäämättömässä ja oikeutetussa sarjassa. Rakastavaisten puolesta tuntui pahalta, heidän rakkautensa on niin puhdasta ja viatonta, vaikka he turhan läheistä sukua ovatkin.
Pitkään kummastelin tämän toisen tarinan osuutta, mutta kyllähän senkin syy ja yhteys linkittyvät Saraan ja Unnaan. Toisaalta se oli toteutettu kauniisti, vaikkakin Saran osuus oli varsin epäuskottava. No, romantikko minussa haluaa unohtaa moiset epäolennaisuudet. ;) Varmaan näillä kahdella tarinalla on haluttu tuoda esiin kielletyn rakkauden teemaa. Kirja on kirjoitettu kuitenkin jo 2001, jolloin samaa sukupuolta olevien suhteisiin on suhtauduttu luultavasti aivan toisin kuin nykyään. Toisaalta rinnastus lähisukusuhteeseen ja saman sukupuolen suhteeseen saa minut hieman kohottelemaan kulmiani, sillä yleensä niitä verrataan silloin, kun halutaan loukata homo- ja biseksuaaleja ("Kun hyväksytään homoavioliitot, pitää hyväksyä suku- ja lajineutraali avioliittokin!!!"). Tässä tapauksessa tuskin kuitenkaan loukkaamisesta on kyse.
Ihan sujuvaa luettavaa, jää lähinnä välipalakirjan asemaan. Jos koko kirja olisi ollut Aarosta ja tämän rakastetusta, olisin luultavasti rakastunut kirjaan. Nyt vain tykkäsin aika paljon.
"Minä ajattelin sinua tänään. Olen ajatellut sinua enemmän sen jälkeen kun päätin kirjoittaa. Taidan olla aivan hupsu. En olisi uskonut että tekisin tällaista.
Mutta on niin paljon kaikenlaista, mitä olen tahtonut sinulle sanoa."
Kommentit