L. M. Montgomery - Jane ja Saaren kutsu
"Lantern Hill oli kolmikulmaisen maapalan kärjessä, jonka toisella sivulla oli merenlahti ja toisella satama. Heidän ja meren välissä oli hopean- ja lilanhohtoisia hiekkadyynejä. Ne ulottuivat vallina satamaan, jossa suuret ja kimmeltävät, siniset ja valkoiset aallot ryöppysivät aurinkoiselle rannalle. Salmen takana kohosi taivasta vasten valkoinen majakka ja sataman toisella puolella purppuraisten kukkuloiden varjoisat harjanteet, jotka uneksivat toisiinsa kietoutuneina. Ja kaiken yllä väikkyi Prinssi Edwardin saaren sanoinkuvaamaton lumo."
L. M. Montgomeryn Jane ja Saaren kutsu (Jane of Lantern Hill 1937, suomentanut Sisko Ylimartimo, Minerva 2013) on tulvillaan Prinssi Edwardin saaren lumoa. Kuten Ylimartimokin loppusanoissaan mainitsee, kirja on ennen kaikkea ylistyslaulu tuolle viehättävälle pienelle saarelle.
Jane on onneton ja kömpelö nuori tyttö, joka asuu suloisen äitinsä, kylmän isoäitinsä ja tympeän Gertrude-tätinsä kanssa ylenpalttisen hienossa talossa Gay Street 60:ssä. Tyttärestään sairaalloisen mustasukkainen isoäiti tekee kaikkensa saadakseen Janen olon kurjaksi ja myös onnistuu siinä. Asiat saavat kuitenkin yllättävän käänteen, kun vihattu isä lähettää Saarelta kirjeen ja vaatii tyttöä luokseen kesäksi. Siitä alkaa muutos, joka sysää kaiken entisen raiteiltaan.
Miten ihanaa voida sanoa, ettei Montgomery kuitenkaan pettänyt tälläkään kertaa! Runotyttö-postauksessa marisin modernista suomennoksesta ja täytyy myöntää, että kirjan alkupuoli oli minusta melko laimea. Se oli liian siloinen ja onnellinen ollakseen tarpeeksi uskottava. Tämä ongelma tosin on olemassa koko kirjan ajan, mutta jotenkin en enää välittänyt siitä. Kirjassa on niin paljon lumovoimaa, että epäuskottavuus ei voi pilata sitä. Romaani on tulvillaan elämäniloa ja onnea pienistä asioista sekä tervehenkistä järkeä ja reippautta, mikä oli lohdullista luettavaa nyt. Oikeastaan suurin osa kirjailijan teoksista on eräänlaista lohtukirjallisuutta; niissä on vanhanaikaisuutta, huumoria ja kauneutta.
Kirja on paitsi ylistystä Saarelle, myös ihana kehityskertomus. Kömpelön ja nujerretun tytön kasvu itsevarmaksi ja onnelliseksi on virkistävää luettavaa. Lukiessani tunsin kaikuja Sinisestä linnasta, jossa Janea huomattavasti vanhempi, jo aikuinen nainen, ottaa elämästä kiinni ja tulee onnelliseksi kaiken mitätöimisen jälkeen. Montgomeryn sanoma, jos niin voi sanoa, on voimaannuttava: kaiken ikävän jälkeen ihminen voi tulla onnelliseksi, jos uskaltaa pyrkiä siihen. Parasta tässä on se, että kirjojen fiktiivisyys ei tee tuosta ajatuksesta epärealistista. Ihminen todella voi yltää ihmeisiin enkä usko sen olevan mahdotonta kellekään. Tarvitaan vain rohkeutta.
Mikä sitten oli minusta epäuskottavaa? Kaiken tapahtuminen loppujen lopuksi varsin helposti ja asioiden täydellisyys.Kun isä ja Jane etsivät taloa, heillä on täsmälleen sama maku ja samat mielipiteet. Täydellinen talo myös löytyy ja elämä Saarella on hyvin harmonista. Toisaalta tämä kaikki on, kuten sanottua, ihanan lohdullista. Silti se meni hieman liian pitkälle. Tähän nähden olen lopun suhteen täysin ristiriitainen; se jos mikä oli epäuskottavan täydellinen, mutta en välittänytkään vaan olin iloinen! Tässä suhtautumisessa on selvästi samaa kuin Runotytön päälleliimatussa onnellisessa lopussa, sillä myös Jane ja Saaren kutsun loppu on äkillinen ja päälleliimatun oloinen. Olen kuitenkin aivan heikkona onnellisiin loppuihin ja melkein itkin, kun kaikki meni niin hyvin!
Kielestä on pakko mainita tarkemmin. Ainakin aluksi kieli tuntui liian nodernilta. Osansa on tietysti miljööllä ja ajankohdalla, jotka eivät kuulu suomentajaan tietenkään mitenkään. Eletään 30-lukua ja kirja vilisee modernin maailman asioita, kuten autoja, bensa-asemia, aamiaishiutaleita ja puhelimia. Tämä kaikki tuntui vaikealta hyväksyä erityisesti haaveellisen ja vanhanaikaisen Runotytön jälkeen. Useampaan kertaan vilahtaa ilmaus "kuinka hurisee", mikä nosti karvat pystyyn. Lisäksi 'välkky' tuntui vieraalta. Olen myös melko varma, että 'makrillipilvet' on käännöskukkanen; muistelen joskus lukeneeni, että mackerel sky tarkoittaa pilvenhattaraista taivasta. Joka tapauksessa makrillipilvi on mahdoton ilmaisu! Tosin päätäni pantiksi en voi lyödä. Kuitenkin otan osan kielimoitteistani takaisin, sillä en ainakaan jonkin ajan jälkeen kiinnittänyt tällaisiin seikkoihin huomiota. Suomennos tuntui ihan hyvältä alun jälkeen. En sitten tiedä, totuinko vai muuttuiko kieli jotenkin.
Suloinen matka Saarelle! Suosittelen kyllä, vaikkei kirja ylläkään kirjailijan parhaimmistoon.
L. M. Montgomeryn Jane ja Saaren kutsu (Jane of Lantern Hill 1937, suomentanut Sisko Ylimartimo, Minerva 2013) on tulvillaan Prinssi Edwardin saaren lumoa. Kuten Ylimartimokin loppusanoissaan mainitsee, kirja on ennen kaikkea ylistyslaulu tuolle viehättävälle pienelle saarelle.
Jane on onneton ja kömpelö nuori tyttö, joka asuu suloisen äitinsä, kylmän isoäitinsä ja tympeän Gertrude-tätinsä kanssa ylenpalttisen hienossa talossa Gay Street 60:ssä. Tyttärestään sairaalloisen mustasukkainen isoäiti tekee kaikkensa saadakseen Janen olon kurjaksi ja myös onnistuu siinä. Asiat saavat kuitenkin yllättävän käänteen, kun vihattu isä lähettää Saarelta kirjeen ja vaatii tyttöä luokseen kesäksi. Siitä alkaa muutos, joka sysää kaiken entisen raiteiltaan.
Miten ihanaa voida sanoa, ettei Montgomery kuitenkaan pettänyt tälläkään kertaa! Runotyttö-postauksessa marisin modernista suomennoksesta ja täytyy myöntää, että kirjan alkupuoli oli minusta melko laimea. Se oli liian siloinen ja onnellinen ollakseen tarpeeksi uskottava. Tämä ongelma tosin on olemassa koko kirjan ajan, mutta jotenkin en enää välittänyt siitä. Kirjassa on niin paljon lumovoimaa, että epäuskottavuus ei voi pilata sitä. Romaani on tulvillaan elämäniloa ja onnea pienistä asioista sekä tervehenkistä järkeä ja reippautta, mikä oli lohdullista luettavaa nyt. Oikeastaan suurin osa kirjailijan teoksista on eräänlaista lohtukirjallisuutta; niissä on vanhanaikaisuutta, huumoria ja kauneutta.
Kirja on paitsi ylistystä Saarelle, myös ihana kehityskertomus. Kömpelön ja nujerretun tytön kasvu itsevarmaksi ja onnelliseksi on virkistävää luettavaa. Lukiessani tunsin kaikuja Sinisestä linnasta, jossa Janea huomattavasti vanhempi, jo aikuinen nainen, ottaa elämästä kiinni ja tulee onnelliseksi kaiken mitätöimisen jälkeen. Montgomeryn sanoma, jos niin voi sanoa, on voimaannuttava: kaiken ikävän jälkeen ihminen voi tulla onnelliseksi, jos uskaltaa pyrkiä siihen. Parasta tässä on se, että kirjojen fiktiivisyys ei tee tuosta ajatuksesta epärealistista. Ihminen todella voi yltää ihmeisiin enkä usko sen olevan mahdotonta kellekään. Tarvitaan vain rohkeutta.
Mikä sitten oli minusta epäuskottavaa? Kaiken tapahtuminen loppujen lopuksi varsin helposti ja asioiden täydellisyys.Kun isä ja Jane etsivät taloa, heillä on täsmälleen sama maku ja samat mielipiteet. Täydellinen talo myös löytyy ja elämä Saarella on hyvin harmonista. Toisaalta tämä kaikki on, kuten sanottua, ihanan lohdullista. Silti se meni hieman liian pitkälle. Tähän nähden olen lopun suhteen täysin ristiriitainen; se jos mikä oli epäuskottavan täydellinen, mutta en välittänytkään vaan olin iloinen! Tässä suhtautumisessa on selvästi samaa kuin Runotytön päälleliimatussa onnellisessa lopussa, sillä myös Jane ja Saaren kutsun loppu on äkillinen ja päälleliimatun oloinen. Olen kuitenkin aivan heikkona onnellisiin loppuihin ja melkein itkin, kun kaikki meni niin hyvin!
Kielestä on pakko mainita tarkemmin. Ainakin aluksi kieli tuntui liian nodernilta. Osansa on tietysti miljööllä ja ajankohdalla, jotka eivät kuulu suomentajaan tietenkään mitenkään. Eletään 30-lukua ja kirja vilisee modernin maailman asioita, kuten autoja, bensa-asemia, aamiaishiutaleita ja puhelimia. Tämä kaikki tuntui vaikealta hyväksyä erityisesti haaveellisen ja vanhanaikaisen Runotytön jälkeen. Useampaan kertaan vilahtaa ilmaus "kuinka hurisee", mikä nosti karvat pystyyn. Lisäksi 'välkky' tuntui vieraalta. Olen myös melko varma, että 'makrillipilvet' on käännöskukkanen; muistelen joskus lukeneeni, että mackerel sky tarkoittaa pilvenhattaraista taivasta. Joka tapauksessa makrillipilvi on mahdoton ilmaisu! Tosin päätäni pantiksi en voi lyödä. Kuitenkin otan osan kielimoitteistani takaisin, sillä en ainakaan jonkin ajan jälkeen kiinnittänyt tällaisiin seikkoihin huomiota. Suomennos tuntui ihan hyvältä alun jälkeen. En sitten tiedä, totuinko vai muuttuiko kieli jotenkin.
Suloinen matka Saarelle! Suosittelen kyllä, vaikkei kirja ylläkään kirjailijan parhaimmistoon.
Kommentit