Herbjörg Wassmo - Dinan kirja (2. kierros!) (Dina-sarja 1)
"Minä olen Dina. Ihmiset ovat olemassa. Minä kohtaan heidät. Ennemmin tai myöhemmin tiemme eroavat. Sen minä tiedän.
Kerran minä näin sellaista, mitä en ollut ennen nähnyt. Kahden ikäihmisen välillä, piispan ja piispattaren. Rakkaus lienee merenaalto, joka on olemassa vain sitä rantaa varten, jota vasten se lyö. Minä olen Dina. Minä tarkkailen sellaisia aaltoja. En voi antaa veden huuhtoa ylitseni."
Joskus on hauskaa lukea jokin kirja uudelleen vuosien jälkeen. Aina on vaarana, että se ammoin niin loistava kirja ei tunnukaan enää niin hyvältä, mutta lukukokemuksia on aina mukavaa verrata.
Olin aikoinani aivan haltioissani tästä kirjasta ja bloggasin siitä. Olin tuolloin 16-vuotias ja monet asiat olivat toisin. Dinan äärimmäisen voimakas persoona ja luja tahto kiehtoivat minua, joka olin vielä tuolloin hyvin arka ja ylikiltti. Olin hurmoksessa kirjan alusta sen loppuun. Nyt 21-vuotiaana tuo näkemys on hieman saanut sävyjä. Pakko myöntää, että Dina herätti minussa vieläkin ihailua, mutta ei rajattomasti. Nyt huomaan, että hän on lapsesta asti traumatisoitunut ja varsin tyranni luonteeltaan. Hän ei epäile havitella tahtomaansa eikä käyttää muita hyväkseen. Ei kuulostakaan enää ihan niin ihailtavalta.
Kirja sijoittuu 1800-luvun Pohjois-Norjaan. Dina aiheuttaa lapsena tahattomasti äitinsä kivuliaan kuoleman ja traumatisoituu. Hänen isänsä vallesmanni ei osaa käsitellä asiaa, vaan lähettää tytön pois silmistään. Lopulta Dinalle annetaan ihmismäisempää kasvatusta, mutta se on jo myöhäistä. Dinasta on tullut oman elämänsä ja toisten ihmisten valtiatar.
Dina on epäilemättä erikoisuus sen ajan miljöössä, sillä tuolloin naisilla ei tosiaankaan ollut sitä vapautta mitä nyt. Tällä lukukerralla tämä seikka vähän pisti silmäänkin. Miten uskottavaa on, että nainen olisi pystynyt noissa oloissa toimimaan kuten Dina? Tietysti fiktiota ei pitäisi tuomita niin tiukasti. Kirjassa on voimakkaana sivujuonteena myös kuolleiden läsnäolo maan päällä, Kuten ensimmäisellä kerrallakaan, en nytkään ole täysin varma siitä, ovatko haamut ikään kuin kirjan maailman todellisuutta vai Dinan harhoja. Tällä haavaa kallistun ehkä enemmän jälkimmäisen kannan puolelle. Äiti Hjertrud ei suinkaan ole ainoa, jonka kuoleman Dina aiheuttaa. Kirjan loppua kohden haamujen joukko on jo aika iso.
Hjertrud on Dinan elämän keskipiste ja pyhyys. Dina miettii elämäänsä loppujen lopuksi aina Hjertrudin kautta ja kuulee vähän väliä äitinsä tuskan kirkaisut korvissaan. Raamattuakin hän kutsuu "Hjertrudin kirjaksi", koska perii äitinsä Raamatun. Suhde isään on aina enemmän tai vähemmän kompleksinen. Aikuisena Dina panee isänsä tilille syyllistämisestään koko perhekunnan kuullen. Vallesmannista piirtyy kuva sinänsä viisaana ja ymmärtäväisenä, mutta isänä hyvin avuttomana ihmisenä. Ei olekaan mikään ihme, että Dinan miessuhteet ovat vinksahtaneita.
Virkistävä seikka oli Dinan lihallisuus ja se, ettei hän suinkaan ole mikään hento ja pikkuinen kaunotar. Päinvastoin, Dina on pitkä, vankka ja painava, runsas jos näin voidaan ihmisestä sanoa. Hän saakin suoranaisella eläimellisyydellään miehet aivan sekaisin. Minua kiehtoo varmaan ajasta aikaan se mysteeri, joka naisen ja miehen välillä on. Kaikki kemia, aistit ja vietit, pimeän puolen sekoittuminen seksuaalisuuteemme. Tätä mysteeriä on kuvattu kirjassa varsin hienosti.
Toinen lukukerta siis poikkesi aika paljon ensimmäisestä. En silti ole pettynyt; oli hauskaa tarkastella kirjan kautta omaakin kasvamista. Suosittelen kirjaa edelleen painavasti. Se ei ole tarinaltaan eikä kieleltään todellakaan mitään peruskauraa.
Kerran minä näin sellaista, mitä en ollut ennen nähnyt. Kahden ikäihmisen välillä, piispan ja piispattaren. Rakkaus lienee merenaalto, joka on olemassa vain sitä rantaa varten, jota vasten se lyö. Minä olen Dina. Minä tarkkailen sellaisia aaltoja. En voi antaa veden huuhtoa ylitseni."
Joskus on hauskaa lukea jokin kirja uudelleen vuosien jälkeen. Aina on vaarana, että se ammoin niin loistava kirja ei tunnukaan enää niin hyvältä, mutta lukukokemuksia on aina mukavaa verrata.
Olin aikoinani aivan haltioissani tästä kirjasta ja bloggasin siitä. Olin tuolloin 16-vuotias ja monet asiat olivat toisin. Dinan äärimmäisen voimakas persoona ja luja tahto kiehtoivat minua, joka olin vielä tuolloin hyvin arka ja ylikiltti. Olin hurmoksessa kirjan alusta sen loppuun. Nyt 21-vuotiaana tuo näkemys on hieman saanut sävyjä. Pakko myöntää, että Dina herätti minussa vieläkin ihailua, mutta ei rajattomasti. Nyt huomaan, että hän on lapsesta asti traumatisoitunut ja varsin tyranni luonteeltaan. Hän ei epäile havitella tahtomaansa eikä käyttää muita hyväkseen. Ei kuulostakaan enää ihan niin ihailtavalta.
Kirja sijoittuu 1800-luvun Pohjois-Norjaan. Dina aiheuttaa lapsena tahattomasti äitinsä kivuliaan kuoleman ja traumatisoituu. Hänen isänsä vallesmanni ei osaa käsitellä asiaa, vaan lähettää tytön pois silmistään. Lopulta Dinalle annetaan ihmismäisempää kasvatusta, mutta se on jo myöhäistä. Dinasta on tullut oman elämänsä ja toisten ihmisten valtiatar.
Dina on epäilemättä erikoisuus sen ajan miljöössä, sillä tuolloin naisilla ei tosiaankaan ollut sitä vapautta mitä nyt. Tällä lukukerralla tämä seikka vähän pisti silmäänkin. Miten uskottavaa on, että nainen olisi pystynyt noissa oloissa toimimaan kuten Dina? Tietysti fiktiota ei pitäisi tuomita niin tiukasti. Kirjassa on voimakkaana sivujuonteena myös kuolleiden läsnäolo maan päällä, Kuten ensimmäisellä kerrallakaan, en nytkään ole täysin varma siitä, ovatko haamut ikään kuin kirjan maailman todellisuutta vai Dinan harhoja. Tällä haavaa kallistun ehkä enemmän jälkimmäisen kannan puolelle. Äiti Hjertrud ei suinkaan ole ainoa, jonka kuoleman Dina aiheuttaa. Kirjan loppua kohden haamujen joukko on jo aika iso.
Hjertrud on Dinan elämän keskipiste ja pyhyys. Dina miettii elämäänsä loppujen lopuksi aina Hjertrudin kautta ja kuulee vähän väliä äitinsä tuskan kirkaisut korvissaan. Raamattuakin hän kutsuu "Hjertrudin kirjaksi", koska perii äitinsä Raamatun. Suhde isään on aina enemmän tai vähemmän kompleksinen. Aikuisena Dina panee isänsä tilille syyllistämisestään koko perhekunnan kuullen. Vallesmannista piirtyy kuva sinänsä viisaana ja ymmärtäväisenä, mutta isänä hyvin avuttomana ihmisenä. Ei olekaan mikään ihme, että Dinan miessuhteet ovat vinksahtaneita.
Virkistävä seikka oli Dinan lihallisuus ja se, ettei hän suinkaan ole mikään hento ja pikkuinen kaunotar. Päinvastoin, Dina on pitkä, vankka ja painava, runsas jos näin voidaan ihmisestä sanoa. Hän saakin suoranaisella eläimellisyydellään miehet aivan sekaisin. Minua kiehtoo varmaan ajasta aikaan se mysteeri, joka naisen ja miehen välillä on. Kaikki kemia, aistit ja vietit, pimeän puolen sekoittuminen seksuaalisuuteemme. Tätä mysteeriä on kuvattu kirjassa varsin hienosti.
Toinen lukukerta siis poikkesi aika paljon ensimmäisestä. En silti ole pettynyt; oli hauskaa tarkastella kirjan kautta omaakin kasvamista. Suosittelen kirjaa edelleen painavasti. Se ei ole tarinaltaan eikä kieleltään todellakaan mitään peruskauraa.
Kommentit