Siiri Enoranta - Surunhauras, lasinterävä

"Surukauris oli ollut niin kaunis. Se oli pieni, pienempi kuin Uli oli odottanut, vaikka olihan hän nähnyt joskus sorkkien jälkiä Virtaavan vesiputousten savisilla alajuoksuilla. Kauris oli oikeastaan samankokoinen kuin Uli, he olivat katsoneet toisiaan silmiin samalta korkeudelta. Uli oli kävellyt niitylle, ja kauris oli tullut siinä samassa niityn toisesta laidasta he olivat pysähtyneet katsomaan toisiaan pitkäksi toviksi. Silloin Uli ei ollut vielä pelännyt, ei ollut enää surrut, hän oli jopa toivonut - oliko hän ehkä toivonut sitä? - että kauris jäisi hetkeksi, että hän voisi katsella sitä rauhassa."

Siiri Enoranta tekee sen jälleen! Surunhauras, lasinterävä on erinomainen romaani.
     Kirjassa on kaksi varsin erilaista maailmaa: Surukauriiden saaret, joilla elävät ihmiset ovat tasa-arvoisia ja pitävät yllä tärkeää perinnettä. Jokainen lapsi viedään kuusivuotiaana Surukauriin niitylle, jossa hän näkee surukauriin. Siitä, miten kauan lapsi surukauriin kanssa on, riippuu se, kuinka paljon surua ja murhetta hänen elämässään tulee olemaan. Toisaalla taas on Sidrineian valtakunta, jota johtaa 16-vuotias Sarastuksen Lasinkirkas prinsessa Sadeia. Sidrineiassa naiset ovat johtava sukupuoli ja miehiä pidetään lähinnä välttämättömänä pahana, liian hillittöminä vallan käyttöön. Sadeia on tyranni, joka johtaa maataan tiukalla otteellaan. Eräänä päivänä hän kuulee huhun kultaisista kauriista kaukana idässä ja kaiken järjen vastaisesti hän päättää lähteä meren yli etsimään niitä.
      Pitkästä aikaa kirja vetäisi minut kunnolla mukaansa. Enoranta on jälleen luonut uuden kiehtovan maailman, johon on helppo uppoutua. Kahden eri maailman erilaisuus luo hienon kontrastin, joskin minua hieman häiritsi eristäytyneen ihmisyhteisön kliseemäinen turmeltumattomuus. Se oli toisaalta melkein ainoa heikkous kirjassa. Kirjailijan kyky valottaa tarinaa erittäin monen henkilön näkökulmasta on myös taitavaa. Monen kertojan valitseminen on aina riski, sillä useinkaan eri äänet eivät erotu luontevasti toisistaan tai tuo romaaniin varsinaisesti mitään tarpeellista. Nämä sudenkuopat Enoranta on osannut välttää. On myös hämmästyttävää, miten tarkka psykologinen silmä hänellä on ihmisten epämääräisten tuntemusten ja motiivien suhteen. Sidrineia on täynnä juonittelua, joten oli kiinnostavaa lukea eri tahojen ajatuksia.
     Prinsessa Sadeian henkilökuva on mielenkiintoinen. Orvosta tytöstä on kasvanut nopeasti sulkeutunut ja häikäilemätön vallankäyttäjä, joka kuitenkin kuvittelee toimivansa epäitsekkäästi valtakunnan parhaaksi. Sadeia tekee jo pelkällä läsnäolollaan valtaisan vaikutuksen lähes kaikkiin ihmisiin. Ulkoapäin katsottuna hän vaikuttaa täydelliseltä kauneudessaan ja kurinalaisuudessaan, ja hänen ympärilleen onkin muodostanut aikamoinen henkilökultti. Erityisesti Sadeian kautta tulee ilmi kirjan tärkeä teema, rakkaus ja sen vastaanottamisen pelottavuus. Moni muukin henkilö kamppailee hylkäämisen pelon ja rakkauteen ja luottamukseen uskaltamisen välillä. Toiset pelkäävät rakastaa toisia ihmisiä, jotkut luottaa elämään. Enoranta on kuvannut taitavasti myös sen, miten syvä suru voi sekä hajottaa että yhdistää ihmisiä. Samoin sitä, miten puhumattomat ajatukset voivat saada ihmisen luomaan älyttömiä kuvitelmia itsestä ja maailmasta.
     En voi kuin suositella! Enoranta on siitä miellyttävä kirjailija, ettei hän toista itseään. Aina löytyy uusi maailma ja uudet henkilöt. Jos hän tätä vauhtia jatkaa kirjoittamistaan, voi seuraava romaani olla aivan täysi napakymppi. Surunhauras, lasinterävä on jo melkein sitä.