Emily Dickinson - Golgatan kuningatar

 "Veden oppii janosta

ja maan merenkäynnistä,

liidon kivusta,

rauhan pistinraudasta,

rakkauden haudasta,

linnut lumesta."

Valikoiman suomensi ja toimitti Merja Virolainen. Tammi 2004.

Emily Dickinsonin tuotannosta tehty suomennosvalikoima Golgatan kuningatar avaa runoilijan keskeisiä teemoja. Siihen kuuluvat myös suomentajan saatesanat ja pieni elämäkerta- ja tulkintaosio.

Pidin kovasti näistä runoista. 1800-luku on minulle kirjallisesti muutenkin varsin rakas. Jokin siinä viehättää vuosienkin jälkeen.

Suomentaja kirjoittaa, miten vaikeaa runojen kääntäminen oli. Takuulla! Englannista suomentaminen vaatii tiettyjä uhrauksia ainakin runomitan suhteen, koska suomen sanat ovat yleensä paljon pitempiä. Virolainen on avannut ratkaisujaan kirjassa. Dickinsonille on tyypillistä tietty kokeilevuus: kaikissa runoissa ei ole mittaa ollenkaan, välillä taas jossain kohti on loppusointu ja lopuissa kohdissa ei. Nostankin suomentajalle hattua tästä suorituksesta!

Tyypillisiä Dickinsonin runojen aiheita on saavuttamaton rakkaus, luonto ja kuolema. Niihin palataan jatkuvasti. Myös runoilijan vaikea Jumala-suhde käy ilmi runoista. Dickinson eli hyvin uskonnollisella alueella, muttei ollut itse uskossa, mikä teki hänet yhteisössä outolinnuksi. Tästäkin voi nähdä runoissa heijastuksia.

"Sinulle, kallein, vannon kautta

henkeni: rotkoni on pohjaton.

Jos aamu kerran sinne nieluun suistuu,

myös päivän sen perässä mentävä on,

Jos kamppailemme sitä vastaan,

se ammolleen kuin hauta avautuu,

ja minä, kovan onnen rakkain lapsi,

vain makaan siellä jäykkänä, tuuti-luu.

Se otti sisäänsä elämän,

vaan, aarteeni, nyt se jo sulkeutuu.

Ja silti joka päivä törkeämmin

se potkii, yhä esiin vain pullistuu.

Voisinpa hengenvedollani

sen tukkoon jo viimeinkin kursia!

En niitä itse tarvitse mihinkään,

vaan hänelle se olisi kuolema.

Niin paisun sitä täynnä, olen

raskaana, kierrän haudan äärellä,

odotan elämää pois jo lähtemään,

päästämään vihdoin viimein jo pinteestä."

"Menimme, rakas, sinä suvena naimisiin.

Hetkesi koitti kesäkuulla.

Kun lyhyt elämäsi loppui,

myös minä väsyin omaani.

Ja minut sai valloitetuksi joku, näytti

valoa sysipimeääni,

sinnehän olit minut syössyt:

myös minä tunnusmerkin sain.

Ei tullut yhtä meidän kahden elämästä.

Kotisi oli aurinkoon päin,

vaan minun kotini keskellä

pohjoisen valtameriä.

Kukkimaan ehti ensin sinun puutarhasi,

roudassa kitui vain omani.

Vaan kuningatar oli kumpikin,

vain sinut kesäkuulla vaikka kruunattiin."