Anna-Liisa Ahokumpu - Kolme rukousta äidille

 

"Koko raskausajan oli tuntunut siltä, että olin sukeltanut hämärään veteen. En enää tuntenut itseäni tai ruumistani, enkä tiennyt, millaisena nousisin vedestä ylös, kukaan ei kertonut, olin vain keskellä ryykeliä, eikä sitä sanaa löytynyt sanakirjasta, se jätti aivan liikaa tilaa kuvittelulle."

Gummerus 2021. 

Anna-Liisa Ahokummun romaani Kolme rukousta äidille kertoo kuolevasta äidistä, synnyttävästä tyttärestä ja pyhästä Anjezësta, äiti Teresasta. Kirjan epilogi on äidin näkökulma, jossa hän on iloinen että on tehnyt tyttärestään niin itsenäisen. Äiti on marttyyrimainen, ei haluaisi tyttärensä tulevan ja näkevän vaivaa. Tytär kertoo olevansa raskaana.

Sitten siirrytään tyttären, Even, näkökulmaan, joka vuorottelee Anjezën näkökulman kanssa. Eve on raskauden loppumetreillä ja todella tuskastunut. Hän ei saa nukuttua eivätkä supistukset ota tihentyäkseen. Anjezë on lapsi ja elämää värittää fanaattisesti uskonnollinen ja helposti kiihtyvä äiti ja Albanian melskeet. Kasvaessaan Anjezë muuttaa Kalkuttaan uskonnolliseksi opettajaksi.

Muistan lukeneeni kirjailijan haastattelun Helsingin Sanomista, jossa hän kaipasi kirjallisuudelta realistisempia synnytyskertomuksia. Niinpä hän kirjoitti sellaisen itse. En ole koskaan synnyttänyt tai ollut mukana kenenkään synnytyksessä, mutta hyvin realistiselta tämä kuvaus kyllä tuntui. Ahokumpu tavoittaa hyvin usein piiloon jäävän eläimellisen puolen, joka synnytyksessä ja äitiydessä on. 

Kaikki ei myöskään mene aivan nappiin, vaan synnytyksen jälkeen Even henki on vaarassa. Mitään ei kuitenkaan selitetä hänelle, vasta myöhemmin psykologin luona hän saa tietää totuuden. Keskustelu psykologin kanssa on turhauttavaa ohipuhumista, minkäänlaista aitoa yhteyttä ei synny.

Yhteydettömyys on muutenkin kirjan kantavia teemoja. Even äiti on elämässään epävarma marttyyri, joka on kasvattanut yhteyttä vaille jääneen epävarman tyttären, vaikka muuta luuleekin. Äidin kuoleman jälkeen mielikuva hänestä alkaa haalistua Even mielessä, äidin ihailema Anjezë tuntuu tutummalta ja läheisemmältä. Myös Anjezë elää tavallaan omassa todellisuudessaan, omituisen äidin ja veljen kanssa, pian pimennossa Jumalaltakin.

Mielestäni tämä kahden näkökulman valinta ei ollut oikein onnistunut. Loppupuolella Anjezën ja Even kohtaloita koitettiin vähän yhdistää, mutta ei mielestäni kovin hyvin. Anjezën tarina jäi irralliseksi, olisin mieluummin lukenut vain Evestä. Ehkäpä Even ja äidin näkökulmista vuorotellen.

Myöskin kirjan alku oli aika tahmainen enkä meinannut oikein päästä eteenpäin. Jossain sivun 50 tienoilla tarina sitten imaisi mukaansa ja luin voimakkaasti eläytyen Even kohtalosta. Tästä on annettava pisteet, sillä synnyttämättömänä ja lapsettomana samastumiseni ei ole itsestään selvää. 

Voin suositella tätä tietyistä puutteista huolimatta. Joku saattaa tietysti säikähtää synnytyskertomusta, mutta minusta se ei ollut mitenkään kauhea tai ällöttävä. Ennemmin luonnollinen tapahtuma.

Kirjan on lukenut myös Kirjaluotsi.

"Tai mitä jos vauva ei tuntenutkaan samaa kipua kuin minä, vaan minä olin tuntenut samaa kipua kuin vauva, vauvan kipua joka oli näennäisen hiljaa odottanut kaikki nämä vuodet sisälläni, kipua joka oli valmiiksi minussa vain siksi että olin joskus ollut vastasyntynyt?"