Haltiaelämää

 "Tiedättekö te, mitä uni on? Se ei ole halumme synnyttämä haave vaan toinen väylä, ja tuon väylän kautta me imemme itseemme maailman olemusta ja kuljemme kohti totuutta, jonka usva paljastaa sinetöimällä näkyvän ja paljastamalla näkymättömän."

Muriel Barberyn romaani Haltiaelämää (Gummerus 2016, suomentanut Lotta Toivanen) on erikoinen. Se kertoo kahdesta hyvin erityisestä tytöstä, joilla on maagisia kykyjä. Clara osaa soittaa pianoa syntyjään ja maalata ihmeellisiä kuvia soitollaan. Hän myös näkee menneitä. Marialla on suuri voima, ja vähitellen hänen ajatuksensa yhdistyvät Claran kanssa. Suuri sota on syttymäisillään.

Periaatteessa Haltiaelämää-romaanin voisi luokitella fantasiaksi, onhan siinä nimensä mukaisesti haltioita, voimia ja suuri taistelu. Silti se ei tunnu oikealta kategorialta. Minusta tuntuu, että kirjoitettu tarina on lopulta vain vaikeasti tavoitettava allegoria.

Lyyrisyyden vuoksi tarina tuntui pitkään varsin korkealentoiselta enkä oikein syttynyt. Sitten loppupuoli menikin kuin siivillä. Luulen, että tarinalla haluttiin tuoda esiin jotain ihmisyydestä, yhteistyön voimasta ja luontoyhteydestä. Ainakin nämä teemat ovat mukana kirjassa.

Jotain tavoittamatonta kirjassa kuitenkin on. Luulen, etten oikein tajunnut kaikkea, mitä tarinasta olisi voinut saada irti. Romaani on hyvin erilainen kuin Barberyn aiemmat, sen perusteella mitä nyt niistä muistan. Mielestäni on kunnioitettavaa, että menestysromaanin kirjoittanut kirjailija kokeilee siipiään aivan uudella kirjoitustyylillä.

Mielenkiintoinen kokemus! Uskon kirjan kestävän useita lukukertoja. Kannattaa kokeilla!