Napapiiri (Napapiiri-sarja 1)

 "Carina tunsi sykkeensä tasaantuvan. Mitään vaaraa ei varmastikaan enää ollut. Mitä näin neljäkymmentä vuotta myöhemmin muka voisi tapahtua?"

Liza Marklund on aloittanut uuden sarjan, jonka ensimmäinen osa on Napapiiri (Otava 2021, suomentanut Antti Autio). 17-vuotias Sofia on kadonnut Stenträsketissä 1980. Vuonna 2019 työmiehet löytävät hänen päättömän ja muumioituneen ruumiinsa sillan rakenteista. Pikkupaikkakunnan muistot ja monenlaiset tunnot heräävät henkiin. Sofia oli mukana Napapiiri-nimisessä lukupiirissä, johon kuului hänen lisäkseen Birgitta, Agneta, Carina ja Susanne. Lukija saa pian tietää heidän välisistään jännitteistä. Kaupungissa on myös salainen asetestausalue, jossa työskentelee amerikkalaisia miehiä. Kuka on murhan takana?

Täytyypä sanoa, että oli omituinen kirja. Kirjassa on niin monia kertojanääniä ja tyylittelyä, että se hämmensi minua. Jokainen kohdehenkilö kertoo periaatteessa minäkerronnassa, mutta yhtäkkiä kirjailija onkin kirjoittanut esimerkiksi "mutta se onkin jo toinen tarina". Minäkerronta rikkoontuu ikään kuin kaikkitietävällä kertojalla. Väleissä on kaikenlaista sälää, kuten tekstiviestejä ja Agnetan novelliotteita. Lisäksi on täysin turhilta tuntuvia tietoiskuja seudusta. 

Kirja tuntuikin siis jossain määrin jopa sekavalta. Koin ongelmaksi myös sen, että minäkertojat olivat välillä aika samankaltaisia. Meni aika kauan todella erottaa ainakin tytöt toisistaan. Murhan ratkaisu ja syyllinen olivat myös minusta varsin epäuskottavia.

Olen lukenut Marklundilta aikaisemmin Uhatut ja Annika-sarjan osan Nobelin testamentti (jälkimmäisen ruotsiksi). Ne olivat erilaisia keskenään ja myös erilaisia verrattuna tähän kirjaan. Se ei sinänsä ole mikään puute, oikeastaan taidon osoitus. Silti tässä kirjassa oli erilaisia kertojanääniä turhankin paljon.

Sinänsä kirjaa oli varsin sujuvaa lukea. Päällisin puolin kunnollisista tytöistä (ja poliisipäällikkö Wikingistä) paljastui melkoisia salaisuuksia ja puolia. Sitä oli varsin kiinnostavaa seurata. Myös jossain määrin välittynyt ajankuva oli ihan mielenkiintoinen.

Kirjan henkilöt olivat kyllä lähes poikkeuksetta aika epämiellyttäviä. Mieleen jäi ensisijaisesti Carina, joka ilkeili ja päti käytännössä kaikissa Napapiirin istunnoissa. Eikä hän nyt varsinaisesti ollut paremmaksi muuttunut aikuisenakaan. Birgitta oli oikeudentuntoineen melkoisen rasittava. Oikeastaan vain pahasti mielenterveysongelmaisen äidin kanssa asuva Agneta sai sympatiani puolelleen. Tässä täytyy kyllä mainita, että äidin sairastama kaksisuuntainen mielialahäiriö oli kyllä melkoisen äärimmäistä sorttia. Siitäkin huolimatta, että kuvioissa oli myös psykoottisuutta.

Enpä usko, että jatko-osia tulee luettua. Kirja oli asetelmiltaankin varsin perinteinen pohjoismainen dekkari ja tosiaan koin lopun verrattain epäuskottavana. Luettavaa on yleensäkin niin paljon, ettei kannata uhrata aikaansa omasta mielestä keskinkertaiseen sarjaan. Tosin Annika-sarjaa voisin kokeilla enemmänkin. Tarkoitus on jossain vaiheessa tehdä Nobelin testamentista sekä Uhatuista bloggaukset.