Heikki Kännö - Ihmishämärä

 "Hän oli ajatellut: - Olisiko Heinrich Hase kieltäytynyt tästä? Tieteen ja taiteen yhdistämisestä konkreettisimmassa ja jumalallisimmassa muodossaan; ajatusten takomisesta kuumimmassa mahdollisessa ahjossa? Ei varmasti olisi, enkä kieltäydy minäkään! - Baldovino oli nähnyt mielessään Benedictus de Spinozan nyökyttelevän päätään. Substanssin todellinen olemus... nyt se paljastettaisiin ja todistettaisiin, kenties jopa valjastettaisiin ihmiskunnan käyttöön, jolloin - kuka tietää - ehkä sen avulla käskytettäisiin Jumalaa ja peruutettaisiin ihmisen ekosysteemiä uhkaava, peruuttamattomaksi määritetty tuho."

Heikki Kännön romaani Ihmishämärä (Sammakko 2022) on reilulla tuhannella sivullaan varsinainen runsaudensarvi. Siinä on monia ulottuvuuksia/tarinalinjoja, ja ne tapahtuvat eri ajoissa. Päälinja on kuitenkin seuraava: (lähi)tulevaisuuden Saksassa Kleven kaupungissa asuu kolme ihmistä, taiteilija ja tiedemies Baldovino, hänen vaimonsa Engelbertha ja Engelberthan isoäiti Ethelinda. Ilmastonmuutoksessa on tapahtunut raju käänne ja moni asia on toisin. Kotitilalla Goldener Apfelilla on kuitenkin kaikki hyvin ja erikoiset kultaiset omenat kasvavat. Tilalla asuu väliaikaisesti myös nuori anarkisti Anastazie, joka on Baldovinon opissa. Eräänä päivänä tungetteleva vanha mies kutsuu itsensä kylään ja alkaa kertoa hämmentävää natsi-Saksaan sijoittuvaa tarinaa. Ennen pitkää tarinalankoihin kietoutuu Wagnerin säveltaide, saksalaiset filosofit ja ennen kaikkea vanhojen tarujen jumalat sekä Niebelungein laulu. Jumalhämärä uhkaa muuttua ihmishämäräksi.

Olen lukenut tätä kirjaa todella pitkään. Lukuhetkeni eivät olleet lyhyitä, vaan yleensä luin vähintään sata sivua kerralla ja sitten sulattelin kirjaa pitkän aikaa. En tiedä, oliko se lopulta paras tapa, mutta toisaalta tarinan runsaus ei antanut tiheämmälle lukemiselle sijaa. Ihmishämärä on monella tapaa erikoinen: se on pohjimmiltaan juonivetoinen, mutta kerronnan sirpaleisuus tekee lukemisesta melko ähkyisen olon. Kirja ei kutsunut sillä tavalla puoleensa, että sitä olisi jatkuvasti ahminut eteenpäin, mutta toisaalta ei tullut mieleenkään jättää paksukaista kesken. 

Kirjan ymmärtämisessä auttaa saksalaisen korkeakulttuurin tuntemus. Kuten sanottu, Niebelungein laululla on iso sija kirjassa. En itsekään tuntenut tarinaa kummoisesti, joten päädyin kirjan lukemisen lomassa googlailemaan. Siitä oli melkoisesti apua, että luin kesän alkupuolella Neil Gaimanin Pohjoisen mytologian, jossa esiteltiin ja käsiteltiin skandijumalien taruja. En tiennytkään, että nämä samat jumalat seikkailevat myös saksalaisessa tarustossa, nimet vain on vähän saksalaistettu. Toinen korkeakulttuurinen ilmiö ovat saksalaiset filosofit. Erityisesti Leibnizin ajatuksia pyöritellään, mutta mukana menossa on myös muun muassa filosofitaiteilija Heinrich Hase/Joseph Beuys. 

Kirjasta pystyi myös bongaamaan pieniä vitsejä. Itseäni huvittivat koira nimeltä Descartes ja erityisesti hevonen nimeltä Ding an sich. Kieltämättä myös korskean Wotan-jumalan seikkailut 1920-luvun Berliinissä olivat tietyltä osin koomisia. Saksaa osaavana pienet saksankieliset lauseet ja tittelit miellyttivät. Niistä ei kuitenkaan kannata huolestua, jos ei saksaa osaa, sillä kyseessä ovat vain pienet yksityiskohdat. 

Mietin jo lukiessani kirjan sijoittumista johonkin lajityyppiin. Koska kirja liikkuu niin paljon menneessä ja tulevassa, on määrittely hieman vaikeaa. Päädyin kuitenkin scifiin, sillä kirjassa on paljon sellaisia keksintöjä, jotka nyt ovat idullaan, mutteivat vielä täydessä käytössä. Yksi sivujuonne on myös ultramoderni avaruusseikkailu. Kirjaa ei kuitenkaan kannata vältellä scifi-ominaisuuksien vuoksi, sillä missään kovin utopistisissa sfääreissä ei leijailla, vaan lähempi tulevaisuus on sentyyppinen, mitä voisi tästä hetkestä tarkasteltuna varsin loogisesti olettaa. 

En silti aivan varauksettomasti suosittele kirjaa kenelle vain. Vaikka kerronnassa ei juuri kielellisesti kikkailla, on jo pelkästään monien näkökulmien ja aikakausien seuraaminen todella keskittymistä vaativaa. Käsittääkseni kirjaa ei ole tehty äänikirjaksi vieläkään ja ymmärrän kyllä hyvin. Kirjan tarinalinjoja isompi teema on lopulta ultimaattinen kysymys siitä, mistä todellisuus lopulta rakentuu. Ihmishämärä on tavallaan laaja maailmanselitys ja sellaisena varsin monimutkainen enkä väitä itsekään ymmärtäneeni ihan kaikkea. Jos on tottunut ohuisiin ja kepeisiin romaaneihin, on Ihmishämärä melkoinen pala purtavaksi. Siitä huolimatta tai kenties juuri siksi se on silti hyvin kiinnostava ja lopulta myös palkitseva teos. En muista, milloin viimeksi olisin selättänyt tällaisen järkäleen. Jo itsessään 1038 sivun saattaminen loppuun keskittyneesti on mieltä ylentävä saavutus.

"Baldovino poimi vasaran käteensä taas.

"Mikäli siis kuuntelemme Spinozaan, meidän on hyväksyttävä, ettei valinnanvapautta ole olemassa. Ja jos valinnanvapautta ei ole olemassa, substanssin kaikkialle pyrkivän ominaisuuden on välttämättä koskettava myös ihmistä ja ajattelua. Siis: ihminen ulottaa ajattelunsa kaikkialle, minne suinkin pystyy. Samalla tavoin kuin puun juuristo tunkeutuu kaikkeen ulottuvillaan olevaan kosteuteen."

Haasteet:

Helmet-lukuhaaste 2023: kohta 23. Kirja on iso

Helmet-lukuhaaste 2019: kohta 5: Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi