Annie Ernaux - Isästä / Äidistä

,"Jokin aika sitten tajusin, että romaanimuoto on mahdoton. Jos haluan kertoa pakon sanelemasta elämästä, en voi asettua taiteen puolelle, tavoitella jotakin "kiehtovaa" ja "koskettavaa". Kokoan isän sanat, eleet, mieltymy. kset, hänen elämänsä virstanpylväät, kaikki objektiiviset merkit siitä elämästä, jossa itsekin olin mukana."

Annie Ernaux kirjoitti 80-luvulla kirjat sekä isästään että äidistään näiden poismenon jälkeen. Nobel-voiton jälkeen Gummerus julkaisi kirjat yhteisniteenä Isästä / Äidistä (2022, suomentanut Lotta Toivanen). Huomionarvoista kirjoissa on Ernaux'n pyrkimys mahdollisimman objektiiviseen ja dokumentaariseen lopputulokseen ilman turhaa koreilua. Kirjailijan luokkanousu työväestä porvaristoon mahdollistaa varsin tarkkanäköisen kuvauksen myös koko vanhempien sosiaaliluokasta. Isä ja äiti eivät ole enää vain satunnaiset isä ja äiti, vaan ennen kaikkea oman työläissukupolvensa ruumiillistumat.

Huolimatta siitä, että ote on dokumentaarinen, ei minulle tullut lukijana mitenkään kylmäkiskoista tunnelmaa. Myös tarkoin valittujen huolellisten virkkeiden väleistä tihkuu tunnetta. Muutamissa kohdissa isänkin kirjassa Ernaux paljastaa lyhyesti ajatuksiaan ja tunteitaan kirjoitusprosessista. Sinänsä isän kirja tuntuu neutraalimmalta tunnetiloiltaan. Isä jäi avioliitossakin hieman taka-alalle, sillä äiti oli selvästi se pelottomampi ja eteenpäinsuuntautuneempi. Myös isä ja äiti tekivät luokkanousua maatilalta ja tehtaista pienen maalaiskahvilan/puodin pitäjiksi. Kahvilapuoti oli kuitenkin nimenomaan äidin tavoite, ja isä kävi koko ajan muissa töissä, koska yrityksen kannattavuus oli jatkuvasti niukin naukin.

Kirja äidistä on huomattavasti tunnepitoisempi, vaikka Ernaux pyrkii samaan tyyliin kuin isäkirjassaan. On kuitenkin selvää, että suhde äitiin on ollut sekä läheisempi että vaikeampi. Kirjailija avaa äitikirjassa enemmän myös itseään kuvatessaan erilaisia vaiheita äidin kanssa. Äiti oli enemmän tyttärensä kouluttautumispyrkimysten tukena ja ihasteli mahdollisuutta luokkanousuun, mutta toisaalta hänessä oli yhtä aikaa häpeää ja ylpeyttä omasta työläisyydestään. Isän suhtautuminen tyttären porvarillistumiseen oli selkeämmin ristiriitainen vaihdellen ihailusta vihastukseen.

Kirjojen tyyliin on varmaan vaikuttanut sekin, että isä menehtyi varsinkin nykymittapuulla varhain kuusikymppisenä ja hyvin äkillisesti. Ernaux oli juuri ennen sitä saanut opettajanpaperit. Äiti eli useamman vuoden isän jälkeen ja asui välillä tyttärensä perheessä. Äiti kuitenkin sairastui Alzheimeriin ja oli täysin omissa maailmoissaan ennen kuolemaansa vanhainkodissa. Tätä muistisairaan omaisen osaa Ernaux kuvaa lyhyesti mutta koskettavasti. Sekä isä että äiti vanhenivat paljon aiemmin kuin 2020-luvun Suomessa on tapana, mikä tuntuu hätkähdyttävältä. 

Kirjat ovat taidokkaita olematta millään tavalla kikkailevia. Ernaux on luottanut pelkistettyyn kieleen ja toteavuuteen ja kirjoittanut tunteistaan hyvin säästeliäästi. Kumpikin kirja antaa läpivalaistusta ranskalaiseen luokkayhteiskuntaan ja siihen luokkavierauteen, mitä pääsy yhteiskunnan tikkailla ylemmäs tuottaa. Riisuttu kieli ja kieltäytyminen ylimääräisestä tunteilusta tekee oikeutta vanhempien tarinoille. Vähemmän on todellakin usein enemmän. Tämän yhteisniteen perusteella olen sitä mieltä, että Ernaux on todellakin Nobelinsa ansainnut.

"Tekstini kaikkein totuudellisin aines sijoittuu kaiketi perheen ja yhteiskunnan, myytin ja historian yhtymäkohtaan. Hankkeeni on luonteeltaan kirjallinen, koska haen äidistäni totuutta, jonka vain sanoilla voi tavoittaa. (Valokuvat, omat muistoni tai suvun tarinat eivät siis pysty tuota totuutta tarjoamaan.) Mutta pyrin tavallaan pysyttelemään kirjallisuuden pinnan alla."