Sari Rainio ja Juha Rautaheimo - Vainajat eivät vaikene (Mortuí non silent 1)

"Karila ei toivonut ensimmäistä kertaa, että olisi saanut tutustua tutkimuksen kohteena olevaan vainajaan ennen kuin kuolema tämän korjasi. Hän oli varma, että jos henkirikoksia tutkivat ihmiset olisivat tunteneet uhrit näiden ollessa elossa, useimmat tapaukset ratkeaisivat puolella siitä työmäärästä, joka niiden selvittelyyn nyt upposi. Tunne uhrisi, ja vastaukset kaikkiin kysymyksiin tippuvat kypsinä hedelminä suoraan syliisi. Siinäpä jälleen yksi rikosylikonstaapeli Karilan taajaan viljelemistä, itse kehitellyistä fraaseista."

Joulun alla 2009 Helsingin väkivaltarikosyksikön rikosylikonstaapeli Ville Karilalle tulee myöhäinen keikka. Varakkaalla alueella asuva ikäneito makaa asuntonsa lattialla kuolleena. Päällisin puolin mikään ei näytä viittaavan rikokseen, mutta tarkkavainuinen Karila tunnistaa henkirikoksen sen uhrin nähdessään. Käy ilmi, että uhri Hannele Laine on elänyt varsin yksinäistä elämää, mutta iäkäs isä tietää tyttären elämässä olleen jo jonkin aikaa epäilyttävän miehen. Pienen penkomisen jälkeen klassinen auervaarakuvio paljastuu, mutta siinä ei todellakaan ole kaikki tapauksesta. 

Sari Rainion ja Juha "Hermo" Rautaheimon yhteisdekkari Vainajat eivät vaikene (Siltala 2021) on yhtä aikaa riipaiseva ja lämpöinen romaani. Rainio on Siltalan toimituspäällikkö ja Rautaheimo eläköitynyt Helsingin väkivaltarikosyksikön tutkija ja tutkinnanjohtaja. Olen jostain lukenut, että Rautaheimo keskittyi erityisesti rikostutkinnan kuvauksiin ja Rainio muihin seikkoihin. Saumatonta yhteistyötä joka tapauksessa, sillä mitään outoja tyylimuutoksia tai muita katkoksia ei ole havaittavissa. Rautaheimo kirjoitti jo aiemmin mainiot muistelmansa, joista toivon mukaan tulee kirjoitettua tänne jossain vaiheessa.

Kirjaa kuvataan kansiliepeessäkin häpeämättömän nostalgiseksi, ja sitä se todella on. Jo pelkästään kirjan sijoittuminen menneisyyteen vuosiin 2009-2010 eli sopivasti ennen älypuhelinten aikakautta tuo oman säväyksensä. Internettiä ei mainita sanallakaan, vaikka tottakai jo tuolloin sillä on ollut sijansa poliisityössä. Kaikki hoituu mukavasti tavallisella kännykällä soitellen, kun joku tarvitaan paikalle. Kuitenkin ennen kaikkea kirjan pienet yksityiskohdat tuovat lämpöä sinänsä hyvin surulliseksi ja kamalaksi äityvälle rikostapaukselle. 

Ensinnäkin Karila on mukava keski-ikäinen mies. Hänellä on hyvä avioliitto, mainiot välit aikuistuneisiin tyttäriinsä ja leppoisa madesafaritapahtuma odottamassa joka helmikuussa. Karilan erikoisuuksiin kuuluu Tuntematon sotilas -sitaattien viljely tilanteessa kuin tilanteessa. Karilan vastapari on oikeuslääkäri Viola Kaario, joka on kooltaankin miesmäinen ja jäyhä. Ainoastaan Karila on saavuttanut Kaarion luottamuksen ja on ainoa ihminen, jonka Kaario kutsuu hulppeaan asuntoonsa paheellisiin peli-iltoihin. Kaariolla on kuitenkin todella paljon salattavaa kaikilta, ja hän on syystäkin synkkyyteen taipuva persoona. 

Pidin aivan todella paljon tästä kirjasta. Silti se jäi minulta aiemmin kesken. Muuta selitystä en keksi kuin tietyn vanhanaikaisen verkkaisuuden varsinkin kirjan alkupuolella. Joulunpyhinä oli kuitenkin hyvä rauhoittua ja kirja imaisi minut välittömästi mukaansa. Onneksi muistin hyvin vuosi sitten lukemani alkupuolen, joten en ruvennut kertaamaan. 

Kirjan ansiona on kohtuullisen mutkikkaan juonen ohella ennen kaikkea todella onnistunut henkilökuvaus. Dekkarit ovat lopulta hyvin usein hötöviihdettä, jossa tarkalla luonnekuvauksella ei juuri ole sijaa. Sen sijaan Rainio ja Rautaheimo ovat osanneet luoda mieleenpainuvia, eläviä ja jopa värikkäitä persoonia sortumatta kuitenkaan ylilyönteihin. Kirjassa on paljon hyväntahtoista huumoria, joka tuo ennen kaikkea poliiseihin huvittavia sävyjä. Silti kukaan ei päädy naurettavaksi, vaan inhimilliseksi hahmoksi. Luulenpa, että Rautaheimo on ammentanut poliisihahmoihin pieniä annoksia entisistä työkavereistaan.

Joku voisi varmaankin olla sitä mieltä, että lähes 500-sivuisesta pehmodekkarista voisi jotain karsiakin. Olen yleensä aina karsimisen kannalla näin muhkeissa teoksissa, mutta nyt en muuttaisi mitään. Rikostutkinnan ulkopuoliset kuvailut ja pienet tapahtumat tuntuvat olennaisesti kuuluvan kirjaan ja tunnelma kärsisi tiivistämisestä. Onneksi sarjan toinen osa on jo ilmestynyt, joten tätä laatutavaraa on saatavissa lisää. Jos keskiverto (skandi)dekkari on parhaimmillaankin yleensä vain Big Mac, on Vainajat eivät vaikene huolella ja rakkaudella alusta pitäen keitetty hernesoppa, hitaahko mutta hyvän jälkimaun jättävä ateria. 

 "Katsos Viola, tästä asiasta on muutenkin ollut hyvin vaikea puhua ääneen. Emme me keskustelleet tyttärestämme kovin usein suoraan edes Kyllikin kanssa, emme ainakaan sen jälkeen, kun Hannelesta tuli täysi-ikäinen. On nimittäin niin, että tyttäremme Hannele Elisabeth Laine ei oikeastaan ollut kovin miellyttävä ihminen. Sanon tämän isänä, joka kaikesta huolimatta rakasti tytärtään syvästi."