Kristiina Wallin - Murtuneista luista

"kuin sinua ennen ratkot yöllä, työnnät

kauemmaksi toiveen avata portti ja juosta

                                                         ja juosta

juosta suu auki puheen pudota möykkynä,

jonka säilövät formaldehydiin ne, jotka eivät ymmärrä

kaipauksen logiikkaa"

(ote runosta Ebba Lucia Guldfotille)

Kristiina Wallinin Murtuneista luista (Tammi 2007) on hänen toinen runokirjansa. Erittäin vaikeaa lyriikkaa sisältävä kirja koostuu muun muassa biologian elementeistä, luista ja räjähtelystä. Mukana seikkailee myös runonpuhujan reipas isoäiti.

Tällä kertaa tunnen itseni jokseenkin tyhmäksi. En nimittäin päässyt tästä kokoelmasta oikein kärryille. Aikoinaan teininä pitäessäni tätä blogia penäsin runojen käsittelyä sydämellä, ei järjellä. Pidän tästä periaatteesta edelleen kiinni, mutta nyt en päässyt kyllä hitusenkaan jyvälle.

Kirja ei minusta varsinaisesti ole hajanainen, tunnistan kyllä noita toistuvia asioita ja ainakin aavistelen kokonaisuutta. Liekö sitten ollut tuo biologian ja osittain matematiikan maailma, joka minut karkotti luotaan. Jossain määrin biologia toi mukanaan jopa ällöttävyyttä, kun runonpuhuja sahasi pääkalloaan halki ja sieltä tuli ilmoille jos mitäkin. En ole koskaan tehnyt luonnontieteiden kanssa varsinaisia sinunkauppoja, joten sekin varmaan esti täysillä nauttimasta näistä runoista.

Minua hämmästyttää se, että Wallin näyttäisi olleen aiemmissa kokoelmissaan vaikeampi kieleltään kuin uudemmissa. Periaatteessa luulisi sen menevän toisin päin. Valon paino oli minulle suuri hetki, samoin pidin Meduusamerestä, joka jo kuitenkin oli aika kokeellista runoa. Ikävä kyllä Murtuneista luista ei nyt säväyttänyt.

"yhä vielä kuulen isoisän äänen: tee runoa

kuin kenkää, pisto pistolta, sauma saumalta

äläkä pelkää sillä silmiesi mykiöstä nousee sumu,

toden ja sadun leikkauspiste,

kätesi muistaa kyllä, sanat

nytkähtelevät selkänahassa, oudot kankeat eläimet

poikivat sormenpäissä"

(ote nimettömästä runosta)