Meduusameri

 "Olen itseni varjokertomus, kuljen aina toisaalla. Rantakadulla sirpaloidun vieraalla kielellä konsonantti + vokaali + konsonantti + tyhjyys. Matkustan katsomaan sortuneita taloja, mutta silmät ovat mykkä ele."

Kristiina Wallinin runokokoelma Meduusameri (Tammi 2020) on monikerroksinen ja melko haastava. Se ei tyhjene merkityksistään useammallakaan lukukerralla.

Luin aikaisemmin Wallinin kokoelman Valon paino, ja se oli mielestäni hieman helpommin lähestyttävä kuin tämä Meduusameri. Meduusameri täyttyy rikkonaisista lauseista, merkityksiä täynnä olevista säkeistä. Meri eläimineen ja olentoineen on läsnä. 

Kokoelman osat eroavat jonkin verran toisistaan. Ensimmäisessä osassa on välillä hän, josta kerrotaan. Toinen osa on vain säkeistön mittainen. Sen jälkeen tulee prologi, jossa runonpuhuja kertoo pikkusiskosta melko puhekielisesti. Viimeiseksi ovat loppusanat, joihin teos päättyy.

Kuten Valon painossa, myös tässä teoksessa on pitempiä proosaa muistuttavia katkelmia, kuitenkin runon kielellä kirjoitettuja. Wallinin tyyli miellyttää minua kovasti. 

Kokoelmassa on loistavia säkeitä, kuten "kirjoitan pohjavirtaan huoneen, joka on saman tien vieras", "Jos ojentaisin käden, sormenpäistä puhkeaisi pimeä" ja "Vedensisäisen ajattomuuden näyttämöllä/nielemme säihkyviä kaloja/sillä niin toimii kaipuun lainalaisuus". Wallinin tavaramerkki on suru ja kaipuu, menneisyyden muistot, kuultokuvat.

Erittäin hyvä teos! Nautin, vaikka toisinaan putosinkin kärryiltä.

"Huone pirstoutuu, yölliset koirat. Kerään sirpaleet ja kirjoitan muistiinpanoja. Viivyn takaisin sinne, mistä olen jo lähtenyt."