Saara Turunen ja Petra Maisonen (toim.) - Suurteoksia II

Saara Turunen ja Petra Maisonen ovat toimittaneet antologian Suurteoksia II (Tammi 2023). Suorastaan rakastin ensimmäistä osaa, joten kakkososa oli ilman muuta lukulistalla. Ideana on, että suomalaiset naiskirjailijat kirjoittavat yhdestä elämäänsä vaikuttaneesta kirjasta esseen. Samalla halutaan haastaa vallalla olevaa klassikko/kirjallisuuskaanonia.

Kuten viimeksi, tein nytkin lyhyitä huomioita jokaisesta esseestä. Ehdoton lukusuositus kirjalle, esseet olivat tasokkaita ja kiinnostavia!

 

Tuuve Aro: Jean Rhys - Herra Mackenzien jälkeen

Aro peilaa kolmekymppisestä Juliasta kertovan kirjan maailmaa omaansa. Julia tulee jatkuvasti miesten määrittelemäksi ja on jatkuvasti rahaton, aseenaan vain ulkonäkönsä. Aro toteaa katselevansa heteroiden maailmaa ulkopuolisena paitsi suuntautumisensa, myös kirjailijuutensa vuoksi. Korvaan särähtää se, että hänen ei tarvitse pohtia naistenlehtien ohjeita eikä pelätä parisuhdeväkivaltaa. Miten lesbous suojaa parisuhdeväkivallalta? Erittäin vaikea uskoa, että naisten välisissä suhteissa ei olisi väkivaltaa. Pohdin myös melko hämmentyneenä tuota vapautuksen kokemusta ulkonäköpaineista. Kai ulkonäöllä on väliä kaikissa parisuhteissa?

Aina Bergroth: Simone Weil - Painovoima ja armo

Aina Bergroth tarkastelee analyyttisesti Simone Weilin ajattelua ja ennen kaikkea tämän teosta Painovoima ja armo. Weil oli askeettinen ja varsin äärimmäinen persoona. Hän oli marxisti/kommunisti, mutta samaan aikaan hän kritisoi 1930-luvun Neuvostoliittoa sen epäinhimillisyydestä. Yhtä aikaa voimakas ja toisaalta anorektinen ja heikko. Tätä esseetä oli ilo lukea, sillä sekä Weilin että Bergrothin ajattelussa on selvästi syvyyttä.

Fiona 'Elone: Kaari Utrio - Aatelisneito, porvaristyttö

'Elone tarkastelee Utrion klassikkoteosta omasta queer-näkökulmastaan. Hän toteaa, että tästä kirjasta hän löysi itselleen samastumiskohteen, nimittäin äkäisen Ursulan. 'Elone kirjoittaa, että myöhempi käsitys maailmasta tarinoiden takana on pilannut paljon tarinoita, mutta Utrion kirjat ovat edelleen paikallaan. Syy on naishahmojen kokonaisuudessa ja siinä, etteivät he luovu unelmistaan ja itsestään rakastajina ja äiteinä.

Susanna Hast: Hélene Cixious - Sisään kirjoittamiseen

Hastille Cixious on suuri esikuva. Hastin tie kirjailijaksi ei ole tavallisin, sillä hän alkoi tutustua kaunokirjallisuuteen vasta 35-vuotiaana ja kirjoittaa sen jälkeen. Hänen kirjoittamisensa kiertyy voimakkaasti nuoruuden rankkoihin seksuaalisen väkivallan kokemuksiin. Cixious puolustaa naisten äänen tärkeyttä ja siitä Hast on saanut voimaa. 

Cixious tuli esiin myös Tanja Tiekson esseeteoksessa Fantasma. Mietin jo silloin, että Cixiousiin pitäisi tutustua, mutta asia unohtui. Täytyy ottaa asia agendalle lähitulevaisuudessa.

Johanna Holmström: Sylvia Plath - Ariel

Holmström tarkastelee Sylvia Plathin elämää ja erityisesti runoteosta Ariel. Plathin traaginen itsemurha puhuttaa edelleen ja onpa niitäkin mielipiteitä, että Plathia ei luettaisi ellei hän olisi tehnyt lopullista ratkaisua. Holmström torjuu tämän näkemyksen ja analysoi joitakin Plathin runoja. Esseen loppu on hätkähdyttävä: analyyttisenä kirjallisuuskatsauksena alkanut essee ottaa erittäin henkilökohtaisen käänteen. Siinä on hienoa mahtipontisuutta.

Emmi Itäranta: Susanna Clarke - Piranesi

Itäranta kokee hengenheimolaisuutta Susanna Clarken kanssa, sillä hän on itsekin asunut pitkään Iso-Britanniassa. Clarken taito luoda uskottava fiktiivinen maailma herättää kunnioitusta. Itäranta tulkitsee monin hienoin tavoin Piranesia, jonka muuten ole itsekin viime vuonna lukenut. Esseetä oli ilo lukea, mutta tunsin itseni tyhmäksi, kun en ollut Piranesia lukiessa tajunnut yhtään näitä eri viittauksia ja tulkintamahdollisuuksia.

Riitta Jalonen: Janet Frame - An Autobiography

Jalosen tärkeä kirjailija on uusiseelantilainen Janet Frame. Alkaessaan katsoa tämän omaelämäkertaan perustuvaa elokuvaa Enkelin kosketus Jalonen intoutui kirjoittamaan romaaninsa Kirkkaus. Parin yllättävän mutkan kautta Kirkkaus päätyi Framen tunteneen Otagon yliopiston arkistonhoitaja Stuart Strachanin käsiin. 

Jalosen kirjoja en ole koskaan lukenut, mutta kylläpä tämä essee oli erityisesti kirjallisesti hyvin ihastuttava. Kaunista, huoliteltua kieltä.

E. L. Karhu: Leonora Carrington - Kuulotorvi

Karhun nimi täytyi googlettaa, sillä se ei soittanut mitään kelloja. Hän on julkaissut yhden romaanin ja tehnyt selvästi enemmän töitä teatterin puolella. 

Esseessä ei ruodita Carringtonin teosta kovin tarkkaan, mutta se herättää silti mielenkiinnon. Kuulotorven päähenkilö saa aivan konkreettisen kuulotorven ja saa kuulla kaiken, miltä on jopa armollisesti aiemmin välttynyt. Karhu peilaa Carringtonin romaania omaan romaaninsa Veljelleni, jossa hän on pyrkinyt villiyteen, niin ettei kirja asetu tiukkoihin raameihin. Karhun esseestä sukeutuu alun jälkeen väkevä puheenvuoro vanhustenhoidosta.

Karhu myös kritisoi ilmiötä, jossa naiskirjailijaa kutsutaan melko herkästi ja kaverillisesti etunimellä, toisin kuin mieskirjailijoita. Essee on mielenkiintoisella paikalla, sillä aiemmin Emmi Itäranta on juuri huokaillen kirjoittanut suoraan Susannalle.

Anita Konkka: Cora Sandel - Alberte-trilogia

Konkka esittelee Cora Sandelinin Alberte-trilogian. Alberte on alistettu nuori nainen, joka lopulta repäisee itsensä kodista Pariisiin. Konkka tuo terävästi esille vaikeudet, joita varsinkin tuohon aikaan vaimouden, äitiyden ja taiteilijuuden yhdistämisessä oli - ja on varmasti vieläkin. Hän on kuvannut samantyyppisiä ilmiöitä esikoisromaanissaan Irti (1970). Vastaanotto ei ollut suopea. Konkka kuitenkin kokee naistaiteilijoiden aseman parantuneen niistä ajoista.

Anni Kytömäki: Jean Hegland - Suojaan metsän siimekseen

Kytömäki on tullut tunnetuksi luontoihmisenä, ja tässä esseessä hän kirjoittaa ajattelunsa synnystä. Täysi-ikäistymisen rajalla hän haaveili täydestä irtautumisesta kapitalistisesta rahajärjestelmästä erakkona metsässä. Hän todella valmistautui romahdukseen, mutta oli lähellä romahtaa itse. Näiden elämäkerrallisten osuuksien lomassa Kytömäki kertoo Heglandin romaanista Suojaan metsän siimekseen. Hyvin miellyttävää ja punnittua tekstiä.

Leena Lehtolainen: Sara Paretsky - Sohaisu pimeään

Lehtolainen löysi Sara Paretskyn kirjat 1990. Kirjan naispäähenkilö, yksityisetsivä V. I. Warshawski, oli tajunnan räjäyttävä, feministinen hahmo. V. I. osasi käsitellä asetta, oli älykäs ja kylmähermoinen sekä seksuaalisestikin vapautunut. Lehtolainen sai tästä suurta inspiraatiota Maria Kallioon ja loppu on historiaa.

Rosa Liksom: Marguerite Duras - Rakastaja

Liksomin lyhyt ja napakka essee käsittelee Marguerite Duras'n Rakastajaa. Vai käsitteleekö? Se tupsahtaa erikielisinä versioina sinne tänne, mutta Liksom ei itse asiassa kerro kirjasta mitään. Pääpaino on niissä paikoissa, joihin kirja Liksomin elämässä löyhästi liittyy. Loppu tuo lukijalle tyydytyksen.

Laura Lindstedt: Nathalie Sarraute - Kultaiset hedelmät

Lindstedt on sukeltanut syvälle Nathalie Sarrauten teokseen Kultaiset hedelmät. Kyseinen kirja on Sartren sanoin 'antiromaani', ja siltä se kyllä Lindstedtin esseessäkin kuulostaa. Täytyy sanoa, etten näistä esseen esittelemistä seikoista juuri mitään ymmärtänyt, mutta essee oli silti eläväisellä kielellä kirjoitettu, mistä kiitos.

Maria Matinmikko: bell hooks - Mies tahtoo muuttua - Miehet, maskuliinisuus ja rakkaus

Matinmikko on myös mennyt minulta ohi, vaikka hän on saanut palkinnon Tanssiva Karhu ja ollut myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokas aikanaan. Sen sijaan hooksin kirjan olen lukenut. Päällimmäinen muistikuva on se, että harva on kirjoittanut miehistä niin perimmäisen kauniisti kuin hän - ja kyseessä on tiukan feministinen kirja. Matinmikko tarkastelee esseessään hooksin teoksen ohella myös suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoistumista pala kerrallaan.

Outi Mäkinen: Astrid Lindgren - Mio, poikani Mio

Mäkinen kirjoittaa todella kauniisti ja koskettavasti Astrid Lindgrenistä, Miosta ja lapsen maailmasta. Essee laajenee käsittelemään jo vuosia vallalla ollutta tapaa tutkia kirjoja ennen kaikkea niiden kirjoittajien elämien kautta. Mäkinen kritisoi sitä, sillä sellainen lukutapa on hyvin kapea. Hän peräänkuuluttaa fiktion, mahdollisten maailmojen kokemista ilman aikuismaista tyyliä analysoida. Hänelle lapsen kyky imeytyä satuun on ihanne. Ihanne, jonka vuoksi hän on varjellut itseään Lindgrenin elämäkerroilta, jottei aikuisten tapaan ryhtyisi peilaamaan Mion tarinaa kirjailijan kautta. Tämä antologia on varsin tasokas, mutta se kannattaa vaikka ostaa omaksi jo pelkästään Mäkisen esseen vuoksi.

Riikka Pulkkinen: Pirkko Saisio - Punainen erokirja

Pulkkinen kuvailee Pirkko Saision Finlandiankin saanutta teosta Punainen erokirja. Vaikka Saision kirjassa kuvataan yliopisto-opiskelijan elämää 70-luvulla, Pulkkinen kokee samastumista omiin opiskeluaikoihinsa vuosituhannen alussa. Itselleni kiinnostavinta antia olivat kuvailut 90-luvun ja 2000-luvun suomalaista kirjallisuusmuodeista. Metafiktio ei ollut siihen aikaan suosiossa. 

Minna Salami: Maryse Condé - What Is Africa to Me

Salami kuvailee Condén kirjaa, joka ilmeisesti on noussut afrikkalaiseksi klassikoksi. Salami eli lapsuuttaan Lagosissa ja koki patriarkaatin sekä sovinnaisten roolien ahdistavaksi. Hän kirjoittaa, ettei näe eroa sovinnaisten roolien ja patriarkaalisen ideologian välillä. Minusta tässä on totuuden siemen. 

Saara Turunen: Iris Uurto - Ruumiin ikävä

Turusen essee Iris Uurron kirjasta on mahdollisesti antologian henkilökohtaisin. Turunen kertoo ankarasta lapsuudestaan ja sen seurauksista aikuiselämässään. Sitten tulee korona-aika, raskaus ja eristäytyminen. Naisten kirjakerhoon on silti päästävä paikan päälle ja kirjana on unohduksiin joutunut Ruumiin ikävä. Viime vuosituhannen alun romaani on aikaansa nähden uskalias ja myös traaginen avioliiton ja sen hajoamisen kuvaus. Turusella on mielenkiintoista pohdintaa.

Pauliina Vanhatalo: Jhumpa Lahiri - Kaima

Vanhatalo tutustui Jhumpa Lahirin Kaimaan elämänsä myllerryksessä tuoreena vaimona, äitinä ja kirjailijana. Kaiman päähenkilö kärsii identiteettiongelmista ja elämisestä varsin erilaisissa kulttuurisissa maailmoissa. Esseen loppupuolella Vanhatalo pohtii kieliä ja Lahirin valintaa alkaa kirjoittaa italiaksi, joka ei ole hänelle vahvin kieli. Ihan mielenkiintoista tekstiä, mutta en jostain syystä kokenut teemoihin suurta mielenkiintoa.

Helga West: Inger-Mari Aikio - Jiehki vuolde ruonas gidda

West kirjoittaa ahtaista tyttönormeista saamelaiskulttuureissa. Hän pitää arkkityyppistä vahvan saamelaisnaisen kuvaa hyvin raskaana. Samaan aikaan saamelaisten poliittinen asema ja tilanne Suomessa syö tilaa ja aikaa tyttöjen ja naisten asialta. Aikion suomentamaton runoteos on tuonut samastumista ja voimaa. Westin essee on mielenkiintoinen, sillä saamelaiskulttuuri on minulle varsin tuntematon.

Haasteet:

Helmet-lukuhaaste 2023: ei kohtaa

Helmet-lukuhaaste 2019: kohta 34. kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia