Labyrintistä ja toisista maailmoista: Piranesi

Susanna Clarken Piranesi (WSOY 2021, suomentanut Helene Bützow) on merkillinen kirja. Sen sivuilla lainehtivat Vuorovedet, tönöttävät Patsaat ja koko tuo kaikkeus, Talo, hengittää. Tapaamme Piranesin, hyväntahtoisen miehen, joka kunnioittaa Taloa joka solullaan.

"Ensimmäisen Kuun keskivaiheilla Etelästä nousi Tuuli. Se puhalsi lakkaamatta päiväkausia, ja vaikka yritin kovasti olla valittamatta, se oli eräänlainen koettelemus."

Piranesin lisäksi Talossa on Toinen, iäkkäämpi mies. Hän on kiinnostunut muinaisesta tiedosta ja tekee kaikenlaisia rituaaleja saavuttaakseen sen. Piranesi avustaa häntä. Kerran, istuessaan erään hienon 

Patsaan päällä Piranesi tajuaa, ettei koko hommassa ole mitään järkeä. Hän sanoo sen Toiselle, mutta tämä sanoo ärtyneenä, että keskustelu on käyty jo monta kertaa. Piranesi järkyttyy: unohtaako hän siis asioita?

"Olen tiennyt jo vuosia, että Toinen ei kunnioita Taloa samalla tavalla kuin minä, mutta tuollaiset puheet järkyttävät silti. Miten hänen kaltaisensa älykäs mies voi sanoa, että Talossa ei ole mitään elävää?"

Muutoksen tuulet kuitenkin puhaltavat, sillä Saleissa selvästi liikkuu muitakin ihmisiä. Se järkyttää Piranesia pahemman kerran. Toinen käskee hänen piiloutua muilta, mutta uteliaisuus kiihottaa Piranesia hullun lailla. 

Kirja on hyvin kiehtova. Siinä on mielenkiintoista mystiikkaa. Ajatukset alkavat laukata. Mistä Piranesi ja Toinen ovat oikein tulleet? Missä heidän vanhempansa ovat? Miksei Piranesi tunnu ajattelevan tai muistavan sellaisia olennaisia seikkoja? Mistä Toinen saa tavaransa? Vastaukset tulevat, kun kirjaa lukee eteenpäin.

Pidin tästä erikoisesta romaanista. Osa on pitänyt alkua liian outona, mutta minut se imaisi tehokkaasti mukaansa. Olen aina ollut kiinnostunut tällaisista jännistä rakennuksista ja Talo jos jokin on jännä. Se tuntuu laajenevan aivan loputtomiin!

Suosittelen sellaiselle, joka haluaa lukea jotain aivan erilaista välillä. 

"Joka puolella minua alkoi ilmestyä ovia, mutta tiesin, mikä oli etsimäni, se jonne kaikki unohdettu virtaa. Tästä maailmasta lähtevät vanhat ajatukset olivat kuluttaneet ja rispaannuttaneet oven reunat.

Ovi oli nyt täysin näkyvissä. Se oli Antoine Rivoiren ja Coquette des Blanchesin välisessä aukossa. Astuin siitä sisään."