Antti Nylén - Esseet

"Olen kuullut Merenmiehen taidetta koskevan ajatuksen: näiden kuvien tekijä ei voi olla henkisesti aivan terve. Se on aiheellinen miete. Se on ehkä reaktiota tarkkailluksi tulemisen tunteeseen. Ehkä se on vain paniikkia. Kuitenkin saman ajatuksen voisi lausua myös kuljettuaan sademetsän läpi tai nähtyään kaikki syvänmeren asukit: Luojan täytyy olla vakavasti mielenvikainen. Toisaalta: katso itseäsi keskittyneesti kymmenen minuuttia - ja havaitse olevasi irvokas - ainoastaan siksi, ettet ole tasakylkinen kolmiö etkä täydellinen ympyrä! Kaikki orgaaninen on kammottavaa. Vain tottumus estää meitä huutamasta kauhusta, kun aamulla näemme omat kasvomme kylpyhuoneen peilissä. Ne on piirtänyt joku, jolla ei todellakaan ole kaikki hyvin."

Huomasin tässä keväällä kirjaston esittelyhyllyssä Antti Nylénin koko esseistiikan kattavan teoksen Esseet (Bokeh 2023). Olen lukenut jo aiemmin kirjan kaksi ensimmäistä osaa, Vihan ja katkeruuden esseet sekä Halun ja epäluulon esseet. Ottakaa ensin mainitun ikivanha arvio siltä kantilta, että olin juttua kirjoittaessani vasta menossa lukioon. Jälkikäteen huomaa kyllä, että olin liian nuori ja kypsymätön ymmärtämään mitään Nylénin teksteistä. 

Keskitynkin siis jutussani nyt siihen, mitä en ollut aiemmin lukenut. Kirjan alussa on innostuneen Anu Silfverbergin saatesanat, joista saan hyvän syyn täyttää Helmet-lukuhaasteen kohdan "kirjaa on suositellut kirjailija". 

Minulle kokoelman suurin anti olivat alun perin nimikkeellä Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet ilmestyneet tekstit. Nylénin ääni on entisestään tarkentunut ja ajatteluun on tullut lisää sävyjä. Kaksi teemaa näyttää olevan kirjailijalle ylitse muiden, Morrissey ja Jumala (ehkei kuitenkaan juuri tässä järjestyksessä?). Morrissey on aina ollut minulle vain nimi, mutta sillä ei oikeastaan ole väliä. Nylén käsittelee Morrisseyn ohella koko nuorta popkulttuuria, josta sentään voi itsekin koettaa muodostaa mielipiteitä. On myös aina kaunista, kun ihminen uskaltaa todistaa rakkauttaan johonkin. Se on tarttuvaa.

Itselleni kuitenkin kiinnostavinta antia olivat Jumalasta ja varsinkin katolilaisuudesta ammentavat tekstit. Jäin Halun ja epäluulon esseissä kaipaamaan jonkinlaista selvitystä siitä, miksi Nylén on nuorena kääntynyt katolilaiseksi. Sellaista ei sinänsä ole luvassa, mutta kirjailijan perinpohjainen teksti uudesta paavi Fransiscuksesta ja hänen katolilaisille suunnatusta kirjeestään Evangelii gaudium avaa paljon Nylénin ajattelua (Huutavan ääni Pietarinkirkossa). Nylén käy hyvin rehellistä itsetutkiskelua käsitellessään paavia. Fransiscus näyttäisi olevan ainakin jossain määrin uudistusmielinen paavi, minkä pitäisi olla itseään progressiiviseksi [vasemmistolaiseksi] kuvaavalle kirjailijalle mieleen. Miksi sitten paavia ei varsinaisesti ihaile ja rakasta? Otin ylös myös seuraavan hyvän ajatusketjun:

"Jos ei jaksa ajatella, voi vedota ihmisluontoon, ikään kuin tuntisi sen, sanomalla: "Ihminen nyt vaan on itsekäs olento. Myötätunnon piiri on niin kovin pieni." Tämä on pohjimmiltaan vapaan tahdon vastainen, fatalistinen väite. Sillä onko kuitenkaan periaatteessa niin mahdoton ajatus, että kaikki ihmiset huomiseen mennessä (esimerkiksi) ryhtyisivät vegaaneiksi? Onko se mahdotonta samalla tavalla kuin se, että kaikki ihmiset huomiseen mennessä kasvattaisivat siivet ja alkaisivat lennellä ympäriinsä? Estääkö näitä asioita tapahtumasta sama soluihimme kirjoitettu syy, ihmisluonto? Ei."

Minusta oli hyvin kiinnostavaa lukea katolilaisuudesta katolilaisuuden sisältä, koska itselleni tämä Suomessa vähemmistökirkon asemassa oleva kristinuskon haara on lopulta aika vieras. Uskonnollisiin teksteihin jää myös ristiriidan tunnelma: Nylén vaikuttaa olevan kaikesta vasemmistolaista mieltä eli sukupuolierot pois, veganismi ylös ja rasismi pois. Miksi hän siis on valinnut juuri katolilaisuuden eikä protestanttisuutta, jossa on katto korkealla ja seinät leveällä?

Myös essee Juhani Rekolan tuotannosta ("Kuitenkin" eli jumaluusoppia hylätyille) on huomionarvoinen. Rekola on jäänyt marginaaliin, mutta hän on kirjoittanut ilmeisen lujaa kirjallisuutta kristinuskosta, totuudesta ja kuolemasta. Nylénin avausvirkkeet esseen alussa vangitsevat väistämättä huomion: "Ei ole helppoa uskoa Jumalaan. Jumalaan uskominen tekee kaiken vaikeaksi." Väitteessä todella on perää. Sikäli kuin usko ei ole vain tyhjää poseeraamista toisia ihmisiä varten, siitä tulee ainakin jossain mielessä velvoittava vakaumus. Uskova ei voi väistää ikuisuuden kysymyksiä eikä selittää niitä tyhjiksi pelkillä luonnontieteellisillä faktoilla. Sielun kysymys askarruttaa edelleen enkä itse näe mitään mieltä kieltää sen olemassaoloa niin kuin monet tänä päivänä tekevät. Ajatus on yhtä mieletön kuin väite, että mieli ei ole mitään muuta kuin sarja aivoissa tapahtuvia kemiallisia prosesseja. 

Kirjan loppuun on koostettu vielä erinäisiä irrallisia tekstejä, joista vanhin on jo 90-luvulta. Niistäkin löytyy mielenkiintoisia ajatuksia, mutta ei lopulta mitään pitkällisesti tässä käsiteltävää asiaa. Lopuksi otan vielä yhden sitaatin, joka kertoo kauniisti ja osuvasti lohdusta. Siitä saan pienen aasinsillan juuri meneillään olevaan äitienpäivään, sillä eikö juuri lohtu ole hienoimpia äitiyteen liitettäviä asioita?

"Lohtu on liikkeen ja ikuisuuden kaksoiskokemus, väkivallan ja hyvyyden suhteen tajuamista: toinen on ohimenevää, pakenevaa ja satunnaista, toinen pysyvää. Maailma kuuluu niille, jotka toistavat samaa vuodesta ja vuosisadasta toiseen, kylvävät ja korjaavat, ottavat iskut vastaan, sitoutuvat jatkuvaan ja irtisanoutuvat katkonaisesta. Lohtu on sitä, kun jalat koskettavat maata, epävarmuuden hetkellistä kumoutumista."

Haasteet:

Helmet-lukuhaaste 2024: Kohta 22. Kirjaa on suositellut kirjailija

Helmet-lukuhaaste 2015: Kohta 26. Kirjatrilogia