lauantai 5. kesäkuuta 2010

Sofi Oksanen - Stalinin lehmät

Ihan aluksi pahoittelut pitkästä tauosta. Ja sitten vielä siitä, etten ole edelleenkään lukenut Utriota loppuun. Se unohtui pitkäksi aikaa kesämökille, ja siinä välissä luin lahjakortilla hommaamani kirjan Stalinin lehmät. Mutta kyllä minä sen Utrionkin luen, itse asiassa juuri äsken luin jonkun verran ja se on lopussa.
No, todistaahan tämä jotakin: älä koskaan lupaa mitään postauksissasi. :D

Ja sitten itse asiaan.
Stalinin lehmät on Oksasen debyytti eikä häviä ollenkaan kahdelle jälkimmäiselle teokselle. Kirja on täynnä teräviä huomioita Suomen ja Viron kulttuurieroista, suomalaisten sikamaisesta suhtautumisesta virolaisiin ja erityisesti virolaisnaisiin ja täynnä yksityiskohtaista kuvausta bulimiasta (tai oikeastaan bulimareksiasta).

Kirjaa suorastaan ahmi, sen kieli on lumoavaa: enimmäkseen lyhyitä lauseita, jotka jättävät tulkinnan lukijalle. Joukossa todella pitkiäkin lauseita, jotka ovat lähinnä päähenkilön monologia ajatuksissaan.
Juuri siitä tulkinnanjättämisestä pidän. Oksanen ei tuomitse: hän antaa lukijan tuomita silloin kun tuomitsemista tarvitaan.
Hän on myös kuvannut syömishäiriön vaikutusta uskomattoman hienosti ja elävästi: tuhoisa sairaus ja sen rajoittavuus levittäytyvät lukijan silmien eteen. Nyt ymmärrän tätäkin hieman paremmin. Sitä paitsi uskallan luottaa kirjailijaan, sillä hän on kertonut eräässä haastattelussa sairastaneensa itsekin syömishäiriötä. Haastattelusta selviää, että moni muukin teema hänen kirjoissaan liittyy tai on liittynyt hänen elämäänsä.

Lukija voi harrastaa ns. keittiöpsykologiaa ja pohtia syitä sairauden laukeamiseen. Alku tähänhän on jo päähenkilö Annan lapsuudessa: hänen ystävänsä Irenen äiti vertaa lastaan koko ajan Annaan ja pakottaa Ireneä laihduttamaan. Ja niin Anna ja Irene sekä laihduttavat että ahmivat yhdessä, kun Irenen äidin silmä välttää. Heitä yhdistää myös sama häpeällinen tausta, virolaisuus, josta ei saa Suomessa kertoa kellekään, sillä virolaisnaisia pidetään huorina.
Annan lapsuus on sekava; suomalainen isä, joka aiemmin vaikutti niin kiltiltä ja mukavalta, alkaa juoda ja työmatkoillaan maata prostituoitujen kanssa. Äiti on omituinen, usein vihamielinen ja vihaa kommunismia yli kaiken. Hänen suhteensa mieheensä on myös sekava ja ristiriitainenkin.

Anna kuvaa vatsaan ahmittua ruokaa aina uudelleen ilmestyvään sikiöön, joka pitää oksentaa pois. Hetken olo on hyvä, sitten lapsi tulee takaisin ja on taas oksennettava.
Päähenkilö kutsuu sairauttaan Herraksi ja kerran myös vanhaksi rakastajakseen, joka voittaa kaikki muut. Välillä toivoa on näkyvissä, mutta hän ei uskalla päästää Herrastaan irti.

Kuvaus oli riipaisevaa ja usein myös yököttävää. Suomalaismiehet kyselevät hintaa jo silloin, kun Anna on 11-vuotias. Ja hätkähtävät ja poistuvat äkkiä, kun Anna vastaa selvällä suomella.

Erinomainen kirja. Vetävä, koskettava, ajankohtainen.

Suosittelen ihan jokaiselle, erityisesti sellaisille miehille ja naisille, jotka oikeasti kuvittelevat virolaisnaisten olevan halpoja huoria, joille voi ehdotella mitä tahansa yököttävää. Suomalaisten olisi jo aika päättää ylimielisyytensä.

Tekstinäyte, s. 140
"Irene muutti ensin sysisuomalaisesta kaupungista Suomen suurimpaan. Sitten minä parin vuoden kuluttua perässä. Siihen kaupunkiin, jonka rannasta lähtevät laivat Tallinnaan. Siihen kaupunkiin, josta aina lähdettiin Tallinnaan ja jonne aina ensimmäisenä Tallinnasta tultiin. Annan maailman esikaupunkiin, Kallioon ja keskelle Kallion huoria, hitaita huoran askelia autotien varrella, miehiä, jotka säikähtivät suomenkielistä vastaustani yhtä paljon kuin aikoinaan Virossa.
Ensimmäisen kerran se oli tapahtunut Tallinnan satamassa, kun olin yksitoista. Olin taksijonossa odottamassa äitiä, kun suomalaismies lähestyi, ja minä tiesin, tiesin jo ennen kuin mies oli tullut viereen, ennen kuin oli kysynyt mitään, minä tiesin, mitä se mies luuli.
Ai sitä ollaankin suomalaisia?
Mies säikähti ja punastui, lähti pois.
Ja samat tapaukset uudestaan kymmenen vuoden kuluttua Kalliossa. Ainoa ero oli siinä, etten liikkunut enää yhtä paljon äidin kanssa kuin silloin aikaisemmin, eikä äitiä luultu parittajakseni. Muuten kaikki samoin, miehet, tavat, silmien kiilto, säikähdys, joka sen kiillon sammuttaa.
Neiti puhuukin suomea sillä tavalla, että taitaa olla suomalainen? Ei siinä mitään, hyvä homma, hyvä homma.
Ja mukamas rennosti karkuun.

Laivalla ne luulivat, etten minä ymmärrä suomea ja puhuivat kovaan ääneen vieressä kokemuksistaan Tallinnan huorissa. Samoin Viru-hotellissa. Sitten ne säikähtivät hiljaisiksi, kun äiti tuli paikalle ja minä aloin puhua äidin kanssa suomea."

Ei kommentteja: