Huoh, viime viikko koeviikko, joka jatkui vielä maanantaihin. En ole jaksanut lukea kuin pätkittäin, ja sen huomaa kyllä päivitystahdistakin! Olen pahoillani, mutta kokeisiin paahdettua ei jaksa enää lukea oikein mitään muuta ylimääräistä.
Tämä ei kyllä johtunut luettavan tylsyydestä, päinvastoin.
Missä kuljimme kerran on upea kirja! Se on paksu, mutta yksikään sivu ei ole turha.
Westö maalaa lukijan eteen kuvan Helsingistä aina vuodesta 1905 vuoteen 1939. Henkilöitä on paljon, lähestulkoon liikaa, mutta ei sitten kuitenkaan. Kaikilla on omat heikkouksensa ja demoninsa. Elämä on varsinkin työläisillä kovaa, mutta Westö ei tukahduta lukijaa pelkkään kurjuuteen, vaan sekoittaa mukaan ilon ja onnen sävyjä. Sellaistahan se elämä on! Kirjailija osaa kuvata elämää mielenkiintoisesti ja ennen kaikkea realistisesti.
Luin kirjaa varsin pitkällä aikavälillä, joten kaikkea en enää muista tarkasti ja kokonaiskuvan hahmottaminen kärsii jonkin verran, mutta jos nyt laittaisin tähän muutamia huomioita.
Itselleni jostain syystä vapaussodasta (tai millä nimellä sitä nyt haluaakaan sanoa, mielestäni ihan sisällissota olisi hyvä) lukeminen on hyvin raskasta ja ahdistavaa. En oikein ymmärrä sitä, sillä minulla ei ole läheisiä sukulaisia, jotka olisivat sodassa olleet, tiedän vain sekavia juttuja jostain isosedästä (isoisosedästä?), joka pakeni ulkomaille, kun ei halunnut asettua punaisten eikä valkeiden puolelle. Mutta jotenkin ajatus samaa kansaa olevista ihmisistä, jotka kylmästi teloittavat toisiaan, on liian kauhea, se on jotain niin hirvittävää, etten kestä ajatella sitä tarkemmin. Kirjan lukeminen meinasikin lopahtaa vuoteen 1918, kun ensin punaiset kaappaavat vallan, jonka valkeat kostavat verisesti. Eikä Westö edes mässäile väkivallalla! Silti se kaikki vaikutti minuun voimakkaasti.
Tässä tulevatkin esiin voimakkaasti
Eccu ja
Cedi, kaksi keskeisimmistä henkilöistä. Eccu on herkkä ja kärsii kauheasti sodan julmuudesta ja etääntyy aina vain enemmän rakkaasta lapsuudenystävästään, koko ajan julmemmaksi muuttuvasta Cedistä, joka on kova ja teloittaisi mielellään vaikka kaikki punaiset. Cedi onkin ehdottomasti kirjan karmein ja pelottavin hahmo; siinä missä Eccu koettaa tukahduttaa kauhunsa ryyppäämiseen, Cedi kovettaa itsensä entistä enemmän ja purkaa tuskansa vaimoonsa, jonka jopa raiskaa. Hän on säälimätön ja kireä. Tämä henkilö onkin vaarassa kaatua mahdottomuuteensa, sillä hän on melkein yksiselitteisen paha. Kuitenkin Westö lisää häneen sävyjä, jotka tekevät hänestäkin ihmisen.
Kirjassa on myös voimakkaita naishahmoja. Suosikkini oli ehdottomasti ihanan paheellinen
Lucie, Cedin veli, joka eroaa tästä konservatiivista täysin. Lucie on omapäinen eikä suostu kuuntelemaan ketään, kaikkein vähiten veljeään. Hän makaa niin monen miehen kanssa kuin haluaa ja hurmaa ihmiset muodikkuudellaan ja otattaa itsestään Eccun valokuvaamossa rohkeita alastonkuvia. Silti hän ei ole pinnallinen, vaan haluaa auttaa ystäviään. Kirjassa on myös lesbohahmo, Lucien ystävä
Micki, joka on tähän auttamattoman rakastunut tähän. Hän ei kuitenkaan uskalla paljastaa sitä, mikä on aikaan nähden hyvin ymmärrettävää. Hieman kuitenkin tässä petyin, olisin mielelläni lukenut Lucien ja Mickin romanssista.
Kirjassa on paljon poliittista faktaa, mutta kiitoksissaan Westö tähdentää kirjan olevan ehdottomasti fiktiota. Henkilöt eivät ole todellisia, ja joitakin yksityiskohtia on muuteltu. Kuitenkin faktaa on sopivasti, sen minkä nyt yläasteen Suomen historiasta muistan vielä. On vapaussotaa ja Lapuan liikettä ja
Ståhlbergin pariskunnan muilutus, siis Suomen ehkä ruminta ja verisintä historiaa.
Kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja siitä jäi lukukokemuksena vaikuttava vaikutelma, mutta mikään kevyt juttu tämä ei todellakaan ollut. Aion lukea mieheltä lisää, mutta en ihan heti. Onneksi viimeinkin tutustuin miehen tuotantoon! Kannatti ehdottomasti. Suosittelen lämpimästi, jos ei ole kauhean herkkä. Unohdin epäilemättä arviostani jotain tärkeää, mutta tämä oli niin hurja ja pitkä kokemus, ettei se ole ihmekään.
