The naked truth eli against photoshopping!

Tässä taas päivitys, jolla ei ole mitään tekemistä kirjojen kanssa. Koen aiheen kuitenkin sen verran tärkeäksi, että halusin osallistua kaikille vapaaseen haasteeseen.

Kaikki alkoi Tyyliä metsästämässä -blogista, jossa bloggaaja julkaisi itsestään meikittömän ja täysin käsittelemättömän kuvan vastaiskuna photoshoppaukselle ja kieroutuneille kauneusihanteille. Haaste on näkynyt joissain blogeissa, itse olen havainnut muutamassa gootti/synkempityylisissä blogeissa sen.
Vaikka en olekaan tyylibloggaaja eikä pärstäni näy blogissani kuin vaatimattoman tietolaatikon pikkukuvassa, päätin silti antaa tukeni hyvälle asialle.
     Minä en ole niitä naisia, jotka tälläävät meikkiä päivittäin eivätkä voi mennä edes roskapöntölle ilman pakkelia. En ole niitäkään, jotka meikkaavat kerran vuodessa. Käytän meikkiä nykyään aika paljon, koska minusta meikkaaminen on niin hirveän mukavaa. Pidän siitä itseilmaisu- ja taidemuotona. Teen sitä pitkälti itseni vuoksi, mutta onhan se aina plussaa, jos olen muidenkin silmissä viehättävän näköinen. En kavahda ihmisten ilmoilla olemista ilman meikkiä, tänäänkin olin koulussa ilman. Aina ajoittain palautan itseni todellisuuteen ja menen yleisille paikoille 'au naturel', jotta naaman ehostuksesta ei tule henkistä vankilaa ja jottei se ala ruokkimaan tyytymättömyyttä omaan ulkonäköön. Riittää sitä lajia jo.
      Tässä siis kaunistelematon, alaston totuus. Pahoittelut kellerryksestä, päivänvalo ei yksinkertaisesti enää riittänyt ja oli pakko laittaa huoneeseen valot. Laatukaan ei syleile maailmaa, koska tällä hetkellä kännykkä on ainut, mistä voin siirtää koneelle ylipäänsä mitään.

Camilla Läckberg - Pahanilmanlintu (Fjällbacka 4)

"Hän muisti hämärästi, että häntä oli pelottanut alussa. Enää hän ei pelännyt. Ei, koska äiti tuoksui niin hyvältä ja tuntui niin pehmeältä ja äidin ääni nousi ja laski niin rytmikkäästi. Koska hän tiesi että äiti suojeli häntä. Koska hän tiesi olevansa pahanilmanlintu."

Camilla Läckbergin neljäs romaani Pahanilmanlintu (Olycksfågeln, suomentanut Outi Menna, Schildts 2009) on taattua läckbergiläistä laatua. Tiedossa on synkkiä murhia ja roppakaupalla melkoisia käänteitä, ennen kuin syyllinen on selvillä. Murhatutkimuksen rinnalla poliiseilla on tietysti omankin elämän murheita kannettavana.
      Pitkästä aikaa luin kirjan, joka todella imaisi mukaansa! En malttanut kirjastossa mieltäni, kun huomasin että Läckbergiltä oli niin monta kirjaa paikalla. Valitettavasti juuri kolmososaa, Kivenhakkaajaa, ei ollut, mutta otinpa sitten tämän nelosen. Lukeminen piti aloittaa tietysti jo kirjastossa ja luinkin päälle tunnissa melkein sata sivua! Melkoinen imu oli loppupuolessakin, kun sitä yöllä rupesin "nukkumaan mennessä" lukemaan; lopetin kahtakymmentä vailla neljä aamulla...
     Juoni on sinänsä tyypillinen dekkarille; löytyy ruumis ja tapausta aletaan tutkia, kun huomataan että jutussa on jotain mätää. Absolutistina tunnettu Marit löytyy autosta kuolleena, sillä hän on ajanut auton ulos tieltä, humalassa. Vai onko? Avovaimo ei voi uskoa sitä, kuten ei ex-mies tai tytärkään. Tapaus alkaa mutkistua, kun ex-miehen inho ja katkeruus paljastuvat siloisen pinnan alta. Kierrokset kasvavat sitä mukaa, mitä useampia vainajia löytyy.
Samaan aikaan Tanumshedessä järjestetään omanlaisensa Big Brother, Fucking Tanum, jonka apinoita muistuttavat osallistujat paljastavat itsestään yllättäviä asioita. Mitä kätkeytyy kipeän julkisuudenhalun alle? Miksi joku haluaa tehdä itsestään idiootin julkisesti ja miksi sellaista halutaan katsoa?
Rinnalla kulkee myös lapsikertoja, jonka kertoma näyttäytyy aikuiselle karmivana ja vääränä. Tätä tehokeinoa Läckberg on käyttänyt ainakin Merenneidossa ja Saarnaajassa, mutta se ei haittaa. Todella toimiva ja puistattava tapa tuoda romaaniin uusia sävyjä!
      Kirjailijan esiin nostamat teemat olivat kiinnostavia. Tunsin hirveää ahdistusta lukiessani tosi-tv:stä ja siihen liittyvästä moraalittomuudesta. Jopa kuolemasta tehdään halpaa viihdettä, jota ihmiset myös katsovat. Osa kilpailijoista oli sympaattisia, osa taas aivan kauheita. Lillemor eli Barbie oli hyvin traaginen henkilö muovisine ulkokuorineen ja sisimmässään viisaine ajatuksineen. Voi vain miettiä, mitä löytyy tosielämän bimbojulkkisten taustalta.
      Patri Hedström tietysti huseeraa pääroolissa, mikä alkoi ärsyttää minua jo jonkin verran. Patrik on sinänsä miellyttävä, mutta vähän liian älykäs. En erityisesti pidä hänen vaimostaankaan, Ericasta, mutta silti lukiessa kiinnostaa, mitä heille kuuluu... Olin paljon kiinnostuneempi sivuhenkilöistä. Suosikikseni nousi ehdottomasti vanhempi poliisi Gösta, joka ei yleensä ole työhönsä motivoitunut. Sarjamurhatapaus kuitenkin virkistää häntä ja mies tekeekin monta tärkeää päätelmää, jotka vievät eteenpäin. Göstassa vain on jotain niin liikuttavaa, että hänestä ei voi kuin pitää.
Hämmennyin tajutessani, että pidän aika paljon sietämättömästi Mellbergistäkin! Olin aivan lyöty, kun selvisi, miten häntä huijattiin... Mies on tietysti ällöttävä ja sokea omille virheilleen, mutta ehkäpä hän siksi on niin inhimillinen.
     Mietin lukiessani, miksi juuri Läckbergin dekkarit ovat suosikkejani. Nyt alan ymmärtää: vetävän juonen lisäksi kirjassa on jotain aidosti syvällistä ihmisen pahuudesta ja psyyken rikkoutumisesta. Henkilöt eivät ole tyypillisen ohuita, vaan oikeasti aidonoloisia ja eläviä persoonia. Niin inhimillisiä, että heidät voi helposti uskoa todeksi.

"Kerran hän oli yrittänyt kysyä siitä äänestä. Missä se oli nyt. Kenelle se oli kuulunut. Mutta äiti oli melkein suuttunut. Ei ollut ketään muuta, äiti sanoi. Ei ketään. Ei ollut koskaan ollut ketään sellaista, jolla oli kova ja terävä ääni. Ei ketään muuta kuin hän. Vain hän, aina."

Kovaa faktaa ja tunnustamista eli minut on haastettu!

1. Kerro 11 faktaa itsestäsi.

2. Vastaa kysymyksiin, jotka haasteen antaja on sinulle antanut.

3. Tee 11 uutta kysymystä seuraaville haasteen saajille.

4. Valitse 11 haasteen saajaa.

Kiitoksia Nebulalle suloisesta haasteesta! Näitä on aina piristävää saada. (:

Faktat kuntoon

1. Haluan tulla isona saksan ja ruotsin aineenopettajaksi lukioon. 

2. Keskittymiskykyni herpaantuu jatkuvasti, koska olen niin ihastunut...

3. Sain viikko sitten ajokortin!

4. En siedä huonokielisyyttä. Olen suorastaan närkästynyt, miten moni kirjabloggaaja on rekisteröinyt nimimerkkinsä pienin kirjaimin! En suostu itse kirjoittamaan niitä pienellä missään olosuhteissa. :D Tästä oikeakielisyydestä voisin pitää vaikka luennon.

5. Olen ehdottomasti jouluihminen ja tuskailen, tuleeko jouluksi lunta ollenkaan!

6. Ajattelen nykyään pääsääntöisesti positiivisesti ja se onkin aitoa minua. Suosittelen muillekin!

7. Olen hyvinkin itsepäinen, kun sille päälle satun. Joustavakin tosin.

8. Osaan nykyään nauraa jo aika hyvin itselleni ja virheilleni.

9. Ehkä siitä johtuu sekin, että alan hyväksyä itseni myös ulkonäöltäni.

10. Olen paljon, paljon herkempi kuin ikinä olen osannut kuvitella.

11. Itkeminen on itse asiassa hirveän kivaa joskus! Ei sinänsä yllättävää ihmiselle, jonka tunteet ovat olleet vuosia jäässä.

Kysymyksiä

 Kamalin ammatti, mitä et voisi koskaan harjoittaa? - Varmastikin prostituoitu. Siihen minusta ei olisi, ei muutenkaan aikuisviihdealalle.

 Asia, mistä voit olla erittäin ylpeä itsestäsi?
- Olen tällä hetkellä aivan hävyttömän ylpeä monestakin asiasta! Olen alkanut hyvää vauhtia parantua masennuksesta ja olen oma itseni enemmän kuin pitkään aikaan. Minulla on ollut ikävä sitä oikeaa Ankia.
Olen saanut luonnetta, itseluottamusta ja huumorintajua. Valtavan ylpeä olen siitäkin, että katkaisin välini ihmisiin, jotka tekivät oloni vain ikäväksi ja huonoksi.

 Noloin juttu, mitä sinulle on käynyt?
- Tätä onkin syytä pohtia perusteellisesti. Ehkäpä nolointa on ollut näyttelemiseni alakoulun näytelmissä. Se touhu ei vain ole minua varten!

 Fobiasi?
- Tämä onkin mielenkiintoinen. Pohdin näitä juuri viekko sitten Miekussa. Käärmepelkoni on hyvin voimakas, samoin hämähäkkipelko. Pelkään myös korkeita ja ahtaita paikkoja. Pelkään vieläkin jonkin verran naurunalaiseksi joutumista, tosin siitä alan päästä eroon. Hylkäämisen ja rakastamattomuuden pelot ovat jäytäneet minua kauan ja vaikuttavat jonkin verran edelleen, mutta nyt olen saamassa niistäkin hyvää niskalenkkiä. Erästä kaveriani pelkäsin enempää kuin mitään, mutta sen kohtasin katkaisemalla välit. Kaikista näistä haluan eroon ja ensimmäistä kertaa elämässäni uskon sen olevan mahdollista.

 Tuletko helposti toimeen uusien ja tuntemattomien ihmisten kanssa?
- Kyllä tulen. Olen kyllä aika ujo uusien ihmisten kanssa, mutta en jää tuppisuuksi kuitenkaan. Ylipäänsä tulen ihmisten kanssa yleensä hyvin toimeen.

 Mikä oli lempi lastenohjelmasi pienenä?
- Voi voi, niitä hyviä ohjelmia oli niin monta! Ehkä Muumit kuitenkin, vaikka Kaukametsän pakolaiset ei tule kaukana perässä.

 Mitä mieltä olet älypuhelimista?
- En ymmärrä, mitä järkeä niissä on ja mihin kukaan niitä tarvitsee. Eipä siinä silti mitään, jos joku semmoisen tahtoo, pääasia että itse on tyytyväinen.

 Jos tästä hetkestä mentäisiin 500 vuotta eteenpäin, millaisena näkisit tämän maapallon? Olisiko tätä enää olemassakaan?
- En usko, että maapalloa en enää silloin olemassa. Tai siis varmaan itse pallo on, mutta uskon kaiken saastuneen tai muuten tuhoutuneen ilmastonmuutoksen vuoksi.

 Sinun mielestäsi kamalin ihmistyyppi? (Ahne, itsekäs, pinnallinen yms..)
- Näitähän nyt riittää, mutta kyllä kaikkein raivostuttavimpia ovat päällepäsmärit. Sairaita kontrolloijia, jotka aina haluavat sanoa sen viimeisen sanan. V-käyrä nousee pilviin tämmöisiä kohdatessa.

 Millaisessa elokuvassa haluaisit näytellä?
- Tästä näyttelemisestä taisikin olla jo puhetta... Eli en minkäänlaisessa!

 Sinulle tärkein esine?
- Millä tavalla tärkein? Jos puhutaan liki välttämättömästä, niin puhelin varmaan. Noin ylipäänsä varmaan läppäri, koska netissä tulee touhuttua niin paljon. Tunnearvoltaan tärkein on ehkä sormus, jonka sain mummolta rippilahjaksi. Muistuttaa tärkeästä ihmisestä, joka on poissa.

Kysymykset vastaajille

1. Onko sinulla jotain intohimoa?
2. Kuunteletko musiikkia monipuolisesti vai vain tietty(j)ä genre(j)ä?
3. Oletko optimisti vai pessimisti?
4. Oletko taikauskoinen tai uskovainen ylipäätään?
5. Mikä on vaikein asia, jonka olet tehnyt?
6. Onko marraskuussa mitään hyvää?
7. Onko sinulla joitain epäsovinnaisia ja provosoivia mielipiteitä? Kerro!
8. Oletko sinut itsesi kanssa (siis: mielen ja kehon kanssa)?
9. Muuttaisitko itsessäsi mitään?
10.  Kuka on kaunein ihminen, jonka tiedät ("kaunis" ei sitten koske pelkästään naisia!)
11. Mikä on kaunein laulu, jonka tiedät? Linkitä, jos voit.

Haastettavat

Pihi nainen
Karoliina
Kirsimaria
Neiti Gnuu
Lady Carniwhore
Onerva
Noora
Raisa
Laura
Penjami
Jokke

Erotiikka + "korkeakirjallisuus"= mahdoton yhtälö?

Vinttikamarissa-blogin lukulistapostaus kirvoitti mieleeni erinäisiä kysymyksiä liittyen erotiikkaan kirjallisuudessa. Esitin muutamia kysymyksiä ja havaintoja kommenttilaatikkoon, mutta toivomaani keskustelua ei ainakaan tätä kirjoittaessani ole syntynyt. Päätinkin siis kirjoittaa aiheesta oman postauksen, koska sen se mielestäni ansaitsee.
      Kuluva syksy on tuonut teemaa esille E. L. Jamesin kohutun ja miljoonia myyneen 50 Shades of Greysin tultua myös suomalaisten lukijoiden saataville. Tuota eroottista romaania on käsitelty useammassakin kirjablogissa enkä ole hurraa-huutoja pahemmin kuullut. Sinänsä en voi ottaa juuri tähän kirjaan kantaa, koska en ole lukenut sitä (vielä). Kuitenkin joidenkin bloggaajien suhtautuminen on mietityttänyt minua.
      Tuntuu, että useampakin selitteli kirjan lukemista hieman nolona. "Enhän minä yleensä nyt tämmöistä lue" vaikutti olevan ydinajatus. Toisaalta taas Shadesia moitittiin huonosta laadusta ja liiasta pituudesta. On kuitenkin mielenkiintoista pohtia, miksi niin moni tuntuu häpeilevän eroottisen kirjan lukemista. Mitä häpeiltävää siinä on? Onko kyseessä juuri 50 Shadesin roskakirjan maine vai jokin muu? Koetaanko vähänkin seksiin tai pornografiaan liittyvä aineisto vääränä?
      Itse ihmettelen häpeän tunnetta asiassa, johtui se sitten mistä tahansa. Ei minusta ole ollenkaan tyhmää tai väärin lukea vähän "halvempaakin" kirjallisuutta, jos se sattuu miellyttämään. Yleensä se vielä myykin valtavasti eli kirjojen ystävä ei ole lainkaan yksin, jos nyt suosituimmuudesta halutaan tehdä argumentti. Muistan hyvin kutkuttelevan tunteen mahanpohjassa, kun yläasteen lopulla luin Jude Devereaux'n historiallisia aatelispokkareita. En tiedä, luetaanko niitä nyt varsinaisesti erotiikkaan, mutta sitä niissä (muun muassa) oli. En tosin osaa sanoa, miten suhtautuisn niihin nyt, mutta kyllä niillä ehdottomasti paikkansa on.
       En myöskään ymmärrä täysin erotiikan häpeilyä. Himoja on meillä kaikilla ja seksuaalisuus nyt on iso osa ainakin useimpia ihmisiä. Mikäpä olisi mukavampi ja turvallisempi tapa tutustua siihen ja nauttia siitä kuin kirjan lukeminen? Itse voin myöntää lukevani myös sitä ihkaoikeaa pornoa ja kirjoittavanikin joskus. Ne ovat minulle luvallisia nautinnon välineitä tarvittaessa. Olen saanut itsestäni selville paljonkin sitä kautta, mikä lienee vain plussaa. Hyvin kirjoitettu seksikohtaus on mielekästä luettavaa, siksi vaikeaa sellaisen tekeminen on.
       Vai onko juuri Shadesin S/M se, joka saa ihmiset punastelemaan ja nolostelemaan? Sadomasokismihan poistettiin vasta viime vuonna sairauksien listalta, joten aihe voi tietysti olla arka. Minä puolestani innostuin, kun kuulin että olisi saatavilla kirja, jossa sitä on. Yleensä kun sellaista materiaalia on etsittävä netin ihmemaailmasta. Intoani on kyllä tosin laimentanut tosiseikka, että henkilöt pohjautuvat Twilightiin, koska en voi sietää kyseistä kirjasarjaa. Onko seksin valtavirrasta poikkeaminen pelottavaa? Löytääkö itsestään jotain, mitä ei ollut ennen tiennytkään tai ainakaan suostunut myöntämään?
        Odottelen mietteitänne näppäimistö kuumana! ;D

Monika Fagerholm - Amerikkalainen tyttö

"Leikillä oli nimikin. Se oli Amerikkalaisen tytön mysteeri.

Siihen kuului oma laulukin. Eddie-laulu.
   Katso äiti, ne ovat tärvelleet minun lauluni.

Ja kaikki sanat, kaikki lauseet.
    "Minä olen outo lintu, oletko sinäkin?"
    "Sydän on sydämetön metsästäjä."
    "Kukaan muu maailmassa ei tuntenut minun ruusuani paitsi minä.""  

Monika Fagerholmin romaani Amerikkalainen tyttö (Den amerikanska flickan, 2004, suomentanut Liisa Ryömä) on yksi erikoisimmista ja kiehtovimmista kirjoista, jonka koskaan olen lukenut. Sen tunnelmassa on jotain omituisen viehättävää, mutta ennen kaikkea selkäpiitä karmivaa. Seudun yllä tuntuu värjyvän jotain pahaa, kätkeytynyttä tai kätkettyä, joka on valmis tulemaan millä hetkellä tahansa esiin...
      Amerikkalaisen tytön kimppahaaste on paraikaa menossa Luetut, lukemattomat -blogissa, ja sitä kautta minäkin sain kipinän tarttua kirjaan. Ajatus oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumisesta kiehtoi ja kiinnosti. Reilu kaksi vuotta sitten yritin lukea Säihkenäyttämöä, mutta en tainnut päästä aivan puoliväliinkään. Kirja tuntui hirveän sekavalta: tuntui, että koko ajan kuoli joku (nuori) ja ihmiset olivat muutenkin aivan kummallisia. Kielikään ei ollut sieltä helpoimmasta päästä, ja lopulta luovutin. Kuitenkin siitä asti kesken jääminen on vaivannut ja olen miettinyt, pitäisikö minun kokeilla uudestaan.
      Onneksi päätin lukea Amerikkalaisen tytön ensin, koska Säihkenäyttämö onkin sille jatkoa. Ei ihmekään, ettei lukeminen ollut aikoinaan helppoa. Ei se ollut nytkään, mutta joko ensimmäinen osa on helpompi tai sitten minä olen kehittynyt lukijana. Lankesin nimittäin hyvin alussa teoksen lumoihin! Imeydyin mukaan; rakastin kummallisia ja karmivia tapahtumia, omintakeisia henkilöjä ja erityisesti kieltä. Romaani on utuinen ja mystinen, määrittelyjä pakeneva. Ehkä pidin tästä kirjasta niin paljon, koska oman itseni määritelmät ovat horjuneet niin?
      Kaikki alkaa Amerikkalaisesta tytöstä, Eddie de Wirestä. Hän on New Yorkissa ja äänittää 60-luvulla halvassa äänityspisteessä pienen laulun.  Pahaenteisen kuuloiset sanat ikuistuvat ("Äiti, ne ovat tärvelleet minun lauluni"). Sitten siirrytäänkin Seudulle, Bule-lammelle. Ensimmäiseen tragediaan. Eddie on hukkunut lampeen ja hänen poikaystävänsä Björn hirttäytynyt. Pikkuveli Bengt löytää hänet ja tuntuu muuttuvan entistä kahelimmaksi. Myöhemmin pikkutyttö Sandra Wärn muuttaa paikkakunnalle Oolantilaisen ja Lorelei Lindbergin kanssa. Pian hän ystävystyy kummallisen, kaltoinkohdellun Doriksen kanssa. Siitä alkavat näytelmäleikit, joissa seutulaiset esiintyvät. Kaiken yllä on painostava tunne siitä, ettei kaikki ole kuten pitäisi. Että kaikessa on jotain pahasti vinksallaan.
     Juuri vinksahtaneisuus ehkä kuvaa teosta parhaiten. Asiat on kuvattu pitkälti lasten silmien kautta, jolloin havainnot saavat oman erityisen värityksensä. Lapsi ei ymmärrä kaikkea, ei tajua milloin näkee ja kuulee liikaa. Monta kertaa huomasin vasta hetki lukemani jälkeen, mitä karmeuksia kirjassa onkaan. Lukiessa helposti tuudittautui lapsen maailmaan. Esimerkkinä vaikkapa nämä tyttöjen leikit. Niin, mitä pahaa leikeissä voisi olla? Kuitenkin silmissä väikkyvä kuva pikkutytöistä tavaroineen Liejuisemman laidan talon tyhjässä uima-altaassa on groteski. Tytöt käyvät leikin kautta läpi Amerikkalaisen tytön mysteeriä, mikä on varsin karmivaa. Eddiestä tulee lapsille varsinainen pakkomielle ja Sandra oppii matkimaan tämän puhetapaa liiankin hyvin.
    Loppujen lopuksi en ole enää ollenkaan varma, mikä oli totta ja mikä ei. Lapset kuvittelivat ja suurentelivat paljon eikä läheskään kaikki ollut totta, se on selvää. Ehkä pelottavinta kirjassa on lasten pakkomielteisyys. Eddiestä tulee ikään kuin Sandran sivupersoona. Hän eläytyy liian vahvasti. Samoin hänen kutomansa tarinat äidistään ovat melkoisia, samoin tyttöjen häneen liittyvät leikit. Kadonneen äidin kaipuu on toki normaalia, eivätkä poissa olevasta vanhemmasta tehdyt tarinat ole tavattomia. Kuitenkin varsin pian alkaa käydä selville, että äitiin liittyy jokin kauhea salaisuus. Niin kauhea, että se saa tarinoihin kiintyneen ja eläytyneen Doriksen lopulta ottamaan itseltään hengen.
     Hyvin koskettavaa oli Sandran tuskan kuvailu hänen harhaillessaan elämässä Sandran kuoleman jälkeen. Tyttöjen välit syvenivät merkittävästi hieman ennen sitä ja surussa ei ollut kyse pelkästään parhaan ystävän ikävästä, vaan myös rakastetun. Sandran mielessä sekoittuvat hänen oman äänensä lisäksi myös Doriksen ja Eddien persoonat. Lopulta tuleekin romahduspiste.
    Kirja oli loppujen lopuksi hyvin surullinen ja haikea. Ei toivoton, mutta kylläkin elämän nurjat puolet näyttävä. Loppu tosin nosti niskakarvat pystyyn. Alkoiko sama painajainen alusta? 

"Mutta siinä hän nyt tuli, Doris Yö, kalvasnahkaisena. Tummissa vaatteissa. Sandra Yö, kalvasnahkaisena, heleät vaatteet yllään. Tuhannen Huoneen Prinsessa Stigmata; huulet semmoisina kuin moiselle sopiikin: rikkisuudeltuina.
   Painavana edellisyön hyväilyistä. Doris näki ne kyllä, mutta ei sanonut mitään.
   Eikä Sandra Wärnkään sanonut mitään.
   He olivat kuitenkin he kaksi, aivan itsestään selvästi.
   Pitemmittä puheitta tytöt jatkoivat matkaansa yhdessä."