Blogissani on ollut hiljaisempaa, kun en ole nyt mm. koeviikon takia saanut luettua paljonkaan. Hiljaa hyvä tulee... Tänään muistin onneksi, että Sara oli haastanut minut kysymyksillään ja nyt on niiden aika. :)
1. Lempikirjastosi?
- En ole aivan varma, olenko edes käynyt muissa kirjastoissa kuin täällä Lieksan kaupunginkirjastossa. Oli miten oli, meidän kirjasto on huippuhyvä! Kannattaa tulla. :D
2. Mistä ostat pääasiassa kirjoja? Kirjakaupasta, verkkokaupasta, marketista antikvariaatista/kirpputoreilta vai joku muu?
- Ostan kirjoja suhteellisen harvoin, silloinkin usein lahjaksi. Pokkareita olen ostanut tosin jonkun verran. Loppuvuoden ja ensivuoden aikana tuskin ostan mitään, koska täältä lähtee kylän ainoa kirjakauppa...
3. Sinulle tärkeä nuortenkirja?
- Oikeastaan kaikki Anu Holopaisen kirjat, mutta jos yksi pitää valita, niin Musta liekki.
4. Pelottavin kirja, jonka olet lukenut?
- Näitä on useitakin tai oikeampi sana olisi näille ehkä kuvottava. Lionel Shriverin Poikani Kevin, Slavenka
Drakulicin Aivan kuin minua ei olisi ja Herbjorg Wassmon Lasi maitoa, kiitos. Ai niin, olihan se Kingin Hohtokin välillä aika pelottava.
5. Lempirunosi?
- Ihania runoja on hirveästi, mutta aika tasoissa ovat Edith Södergranin Vierge Moderne ja Kai Niemisen Minun juureni.
6. Minkä elokuvan, joka pohjautuu kirjaan olet katsonut viimeksi?
- Auts... Katson todella vähän elokuvia. Se lienee joko Pieni suklaapuoti tai Hevoskuiskaaja.
7. Minkä kirjan maailmaan haluaisit uppoutua niin, että olisit siellä mukana "oikeastikin"?
- Voi, miten ihana kysymys! Hmm... Varsinkin ensimmäisellä lukukerralla elin täysin Mustan liekin henkilöiden kanssa ja he tuntuivat eläviltä, mutta heidän maailmansa on aika pelottava. Montgomeryn Emilian maailmaan kyllä haluaisin ja Muumilaaksoon!
8. Mieluisin vuorokauden aika lukea?
- Myöhäinen ilta.
9. Kesäkirjasi?
-Ei oikeastaan ole sellaista, mutta viime kesänä lukemassani Susan Fletcherin Noidan ripissä on minulle aina onnellisen kesän tuoksu ja maku ja tunnelma. En koskaan unohda sitä kirjaa enkä kesää!
10. Mitä luet juuri nyt?
- Linnan Täällä Pohjantähden alla.
11. Seksikkäin fiktiivinen kirjan henkilö? Perustelut!
- Jee, tämäkin on ihan huippu kysymys! :D Jaa-a, ensimmäisenä tulee mieleen Wassmon Dinan kirja päähenkilö Dina. Dina on kauhean pelottava, mutta hänen voimassaan ja pelottavuudessaan on jotain todella seksikästä. Ylipäänsä minusta seksikkyydessä on aina valtaa ja pelon aiheuttamista. Niin ja tietysti Nora Robertsin Morriganin ristissä ajattelin vähän kaikki naiset seksikkäiksi, köh... Lilithin tietysti eniten, voisiko muuten ollakaan? Karin Slaughterin Sokaistun poliisia Lenaa pidin myös todella seksikkäänä.
Olen ilkeä enkä haasta nyt ketään. Tämä on ensinnäkin kiertänyt vaikka kellä enkä jaksa vääntää yhtätoista uutta kysymystä. Mutta kiitoksia Saralle tästä! :)
perjantai 25. toukokuuta 2012
tiistai 22. toukokuuta 2012
Herbjørg Wassmo - Lasi maitoa, kiitos
"Välillä kaikki musteni. Kerran joku huusi ääneen Mariaa, Jumalan äitiä. Siitä seurasi suuri raivo. Dorten kasvot murskattiin alustaa vasten - kuin jokin sellainen minkä aiheuttamaa melua ei kestetä. Hän nipisti silmänsä kiinni puolustautuakseen. Mutta veren haju työntyi sieraimiin. Hänellä oli vain köydet joista pitää kiinni."
15-vuotias Dorte asuu äitinsä ja siskonsa kanssa köyhissä oloissa Liettuassa. Tulevaisuuden näkymät ovat mustat, kunnes hänelle ehdotetaan lähtöä Ruotsiin, jossa voi tienata moninkertaisesti enemmän kuin Liettuassa. Viaton tyttö haluaa auttaa perhettään ja lähtee. Vastassa ei olekaan iloisia ihmisiä ja kahvilatyötä, vaan seksiorjuus parittajien armoilla.
"Tätä kirjaa et unohda ikinä", lupaa takakansi ja on totisesti oikeassa. Tämä kirja vetää karmeudessaan vertoja jopa Drakulicin teokselle Aivan kuin minua ei olisi, ja se on paljon se! Luin suurimman osan tästä viikonloppuna hyvin intensiivisesti. Raakuudesta huolimatta kirjaa ei vain voinut jättää kesken. Sitä luki ja luki.Myötätuntoni Dortea kohtaan oli ääretön ja halusin tietää, miten hänen käy. Tiesin etukäteen, mistä tässä on kyse, mutta joka tapauksessa pahat aavistukset täyttivät minut Dorten noustessa sen auton kyytiin. Minun teki mieli estää ja kertoa, ettei kaikkiin ihmisiin tässä maailmassa voi luottaa. Mutta mistä nuori, huonosti koulutettu ja syrjässä elävä tyttö sen olisi oppinut? Mistä Dorte olisi voinut tietää, että kevyehkön, hyvin palkatun työn tarjoaminen on yleinen tapa huijata tyttöjä ja naisia naiskaupan uhreiksi?
Kirja herätti niin vahvoja tunteita, etten osaa kunnolla purkaa niitä. Vaikka olen tästä(kin) vääryydestä tietoinen, osaa ihmisten pahuus yllättää aina uudelleen, olkoonkin että tämä tarina sinänsä on fiktiota. Miten voi olla olemassa miehiä, jotka orjuuttavat naisia työkseen, raiskaavat ja kohtelevat kuin saastaa? Että on niitä, jotka maksavat päästäkseen raiskaamaan ja nöyryyttämään. Kirja herätti myös paljon vihaa.Vihasin virnuilevia ja työstään selvästi nauttivia Makaria ja Liudvikasia.
Kaikesta huolimatta kirjassa on myös valoa. Dorte on naiviudessaan hellyttävä ja liikuttava. Hän jaksaa toivoa ja yrittää, vaikka häntä satutetaan niin hirvittävillä tavoilla. Hän jaksaa huolehtia muistakin ja jopa luottaa. Kun tuska on liian suurta, hän etäännyttää itsensä päänsä sisäisiin dialogeihin kuolleen isänsä kanssa. Ne ja muistot suloisesta Nikolaista ja kaikesta entisestä riipaisevat ja ovat myös välttämätöntä vastapainoa julmuudelle. Kohtaukset Dortesta ja hänen ihailemastaan isästä ovat kauniita ja surumielisiä, kuin myös tytön tukeutuminen Neitsyt Mariaan. Dorten tuntema häpeä ja itseinho tekee epätoivoiseksi ja olisin halunnut ravistella häntä monesti ja huutaa se ei ole sinun syytäsi! Viimeistään pienen elämänalun itäessä runnellun äitinsä kohdussa epätoivo kasvaa valtavaksi.
Pidin myös siitä, etteivät henkilöt olleet mustavalkoisia. Kaikki parituksessa mukana olevat eivät ole väkivaltaisia hirviöitä ja apua sekä ystävyyttä voi saada sieltäkin, mistä sitä ei odottaisi saavansa. Henkilöissä oli syvyyttä, joka teki heidät uskottaviksi ja eläviksi.
Ravisuttava ja toisaalta erittäin hyvä teos. Ei mitään kevyttä ja valoisaa luettavaa, mutta liian monen ihmisen todellisuutta. Hyvin erilainen kuin Dinan kirja, mutta molemmat ehdottomasti lukemisen arvoisia.
"Nyt kun isä istui jalat koukussa, housut vaikuttivat suorastaan kutistuneilta, mutta isä ei tuntunut sitä huomaavan.
- Äiti häpeää minua... Jumalan edessä...
- Minä tunnen äitisi. Hän ei koskaan kuole häpeään. Muuten hän ei olisi koskaan valinnut minua - niin kaukana omistaan. Ymmärräthän, äitisi on aina kaivannut isähahmoa. Sen vuoksi hän puhuu Taivaan isän kanssa."
15-vuotias Dorte asuu äitinsä ja siskonsa kanssa köyhissä oloissa Liettuassa. Tulevaisuuden näkymät ovat mustat, kunnes hänelle ehdotetaan lähtöä Ruotsiin, jossa voi tienata moninkertaisesti enemmän kuin Liettuassa. Viaton tyttö haluaa auttaa perhettään ja lähtee. Vastassa ei olekaan iloisia ihmisiä ja kahvilatyötä, vaan seksiorjuus parittajien armoilla.
"Tätä kirjaa et unohda ikinä", lupaa takakansi ja on totisesti oikeassa. Tämä kirja vetää karmeudessaan vertoja jopa Drakulicin teokselle Aivan kuin minua ei olisi, ja se on paljon se! Luin suurimman osan tästä viikonloppuna hyvin intensiivisesti. Raakuudesta huolimatta kirjaa ei vain voinut jättää kesken. Sitä luki ja luki.Myötätuntoni Dortea kohtaan oli ääretön ja halusin tietää, miten hänen käy. Tiesin etukäteen, mistä tässä on kyse, mutta joka tapauksessa pahat aavistukset täyttivät minut Dorten noustessa sen auton kyytiin. Minun teki mieli estää ja kertoa, ettei kaikkiin ihmisiin tässä maailmassa voi luottaa. Mutta mistä nuori, huonosti koulutettu ja syrjässä elävä tyttö sen olisi oppinut? Mistä Dorte olisi voinut tietää, että kevyehkön, hyvin palkatun työn tarjoaminen on yleinen tapa huijata tyttöjä ja naisia naiskaupan uhreiksi?
Kirja herätti niin vahvoja tunteita, etten osaa kunnolla purkaa niitä. Vaikka olen tästä(kin) vääryydestä tietoinen, osaa ihmisten pahuus yllättää aina uudelleen, olkoonkin että tämä tarina sinänsä on fiktiota. Miten voi olla olemassa miehiä, jotka orjuuttavat naisia työkseen, raiskaavat ja kohtelevat kuin saastaa? Että on niitä, jotka maksavat päästäkseen raiskaamaan ja nöyryyttämään. Kirja herätti myös paljon vihaa.Vihasin virnuilevia ja työstään selvästi nauttivia Makaria ja Liudvikasia.
Kaikesta huolimatta kirjassa on myös valoa. Dorte on naiviudessaan hellyttävä ja liikuttava. Hän jaksaa toivoa ja yrittää, vaikka häntä satutetaan niin hirvittävillä tavoilla. Hän jaksaa huolehtia muistakin ja jopa luottaa. Kun tuska on liian suurta, hän etäännyttää itsensä päänsä sisäisiin dialogeihin kuolleen isänsä kanssa. Ne ja muistot suloisesta Nikolaista ja kaikesta entisestä riipaisevat ja ovat myös välttämätöntä vastapainoa julmuudelle. Kohtaukset Dortesta ja hänen ihailemastaan isästä ovat kauniita ja surumielisiä, kuin myös tytön tukeutuminen Neitsyt Mariaan. Dorten tuntema häpeä ja itseinho tekee epätoivoiseksi ja olisin halunnut ravistella häntä monesti ja huutaa se ei ole sinun syytäsi! Viimeistään pienen elämänalun itäessä runnellun äitinsä kohdussa epätoivo kasvaa valtavaksi.
Pidin myös siitä, etteivät henkilöt olleet mustavalkoisia. Kaikki parituksessa mukana olevat eivät ole väkivaltaisia hirviöitä ja apua sekä ystävyyttä voi saada sieltäkin, mistä sitä ei odottaisi saavansa. Henkilöissä oli syvyyttä, joka teki heidät uskottaviksi ja eläviksi.
Ravisuttava ja toisaalta erittäin hyvä teos. Ei mitään kevyttä ja valoisaa luettavaa, mutta liian monen ihmisen todellisuutta. Hyvin erilainen kuin Dinan kirja, mutta molemmat ehdottomasti lukemisen arvoisia.
"Nyt kun isä istui jalat koukussa, housut vaikuttivat suorastaan kutistuneilta, mutta isä ei tuntunut sitä huomaavan.
- Äiti häpeää minua... Jumalan edessä...
- Minä tunnen äitisi. Hän ei koskaan kuole häpeään. Muuten hän ei olisi koskaan valinnut minua - niin kaukana omistaan. Ymmärräthän, äitisi on aina kaivannut isähahmoa. Sen vuoksi hän puhuu Taivaan isän kanssa."
sunnuntai 20. toukokuuta 2012
Jone Nikula - Rauta-aika ~ Suomimetallin historia 1988-2002
Rauta-aika on tiivis katsaus metallimusiikin historiaan Suomessa aina Stonesta Nightwishiin. Kaikki kärkinimet käydään läpi ja mukaan on mahtunut pari ei niin tunnettuakin yhtyettä. Selvitys alkaa siis vuodesta 1988, jolloin speed metal -yhtyeet aloittavat toimintansa aina vuoden 2001 loppuun, jolloin sekä koti- että ulkomailla menestyvä metallisukupolvi on jo syntynyt ja voimissaan.
Tässäpä täydellinen kirja juuri minulle! Olen kuunnellut metallia 10-vuotiaasta, siis vuodesta 2004. Ajatella, 8 vuotta jo! Oma tieni taisi alkaa sukupolvelleni tavanomaisesti: ensimmäinen ja herätyksen aiheuttanut bändi oli Nightwish. En ollut koskaan ennen kuullut mitään vastaavaa. Matkani yhtyeen kanssa alkoi Oceanbornista ja voin melkein kymmenen vuotta myöhemmin runsaasti alan bändejä kuunnelleena sanoa, etten vastaavaa ole kuullut edelleenkään. Toki hirveästi ihanaa ja upeaa musiikkia, valtavasti erilaisia alagenrejä, mutta Oceanborn on niin omanlaisensa, ettei sentyyppistä musiikkia voi kukaan tehdä.
Kirjassa oli paljon aivan uusiakin nimiä ja nimenomaan sellaisia yhtyeitä, jotka tiesin nimeltä, mutta joita en ole ikinä kuunnellut. 80-luvun loppu ja 90-luvun alku ovat itselleni todella tuntemattomia alueita enkä ole sen ajan yhtyeitä kuunnellut oikeastaan ollenkaan. Oma kiinnostukseni on vahvasti 2000-luvussa ja 90-luvun lopussa. Nyt ajattelin kuitenkin tutustua pariin bändiin vähän paremmin ihan jo yleissivisyksen kannalta. :D
Paitsi itse yhtyeistä, kirjassa kerrotaan aivan lapsenkengissä olleesta levy-yhtiöiden toimista. Nykyään jo suorastaan legendaarinen Spinefarm on ollut vaatimaton 1-2 hengen postimyyntifirma. Melkein kukaan ei uskaltanut pistää suomalaisiin metallibändeihin rahaa, jotta ne olisivat voineet kunnolla pyrkiä ulkomaille. Nykyäänhän juuri Suomen metallibändit ovat suurimpia vientiyhtyeitämme maailmalla ja aika isokin osa muiden mielikuvaa meistä. Tarja Halosta tai Sauli Niinistöä tuskin tiedetään Etelä-Amerikassa tai Japanissa, Nightwish, Stratovarius ja Children of Bodom taas sitäkin paremmin.
Kirjassa on puutteensakin. Miten on mahdollista, että yhden skenen tunnetuimman henkilön, Alexi Laihon nimi on läpi kirjan Alex? Mies on käyttänyt muotoa Alexi koko uransa ajan enkä käsitä, miten Nikula olisi tehnyt moisen mokan. Liekö jonkun muun moka? Jälkeenpäin ihmettelin myös sitä, että folk metal loisti poissaolollaan. Onko se niin uusi alagenre, ettei siitä ole ollut mitään mainittavaa ennen vuotta 2002? Voihan näinkin tietysti olla.
Oikein mukava historiikki. Aika lyhyt, mutta Suomen oloista tuskin on tuohon mennessä ollut paljon enemmän kerrottavaa. Suosittelen kaikille metallimusiikista pitäville! Nikulan kuivahkolla huumorilla ryyditettyä tekstiä on helppo lukea.
Tässäpä täydellinen kirja juuri minulle! Olen kuunnellut metallia 10-vuotiaasta, siis vuodesta 2004. Ajatella, 8 vuotta jo! Oma tieni taisi alkaa sukupolvelleni tavanomaisesti: ensimmäinen ja herätyksen aiheuttanut bändi oli Nightwish. En ollut koskaan ennen kuullut mitään vastaavaa. Matkani yhtyeen kanssa alkoi Oceanbornista ja voin melkein kymmenen vuotta myöhemmin runsaasti alan bändejä kuunnelleena sanoa, etten vastaavaa ole kuullut edelleenkään. Toki hirveästi ihanaa ja upeaa musiikkia, valtavasti erilaisia alagenrejä, mutta Oceanborn on niin omanlaisensa, ettei sentyyppistä musiikkia voi kukaan tehdä.
Kirjassa oli paljon aivan uusiakin nimiä ja nimenomaan sellaisia yhtyeitä, jotka tiesin nimeltä, mutta joita en ole ikinä kuunnellut. 80-luvun loppu ja 90-luvun alku ovat itselleni todella tuntemattomia alueita enkä ole sen ajan yhtyeitä kuunnellut oikeastaan ollenkaan. Oma kiinnostukseni on vahvasti 2000-luvussa ja 90-luvun lopussa. Nyt ajattelin kuitenkin tutustua pariin bändiin vähän paremmin ihan jo yleissivisyksen kannalta. :D
Paitsi itse yhtyeistä, kirjassa kerrotaan aivan lapsenkengissä olleesta levy-yhtiöiden toimista. Nykyään jo suorastaan legendaarinen Spinefarm on ollut vaatimaton 1-2 hengen postimyyntifirma. Melkein kukaan ei uskaltanut pistää suomalaisiin metallibändeihin rahaa, jotta ne olisivat voineet kunnolla pyrkiä ulkomaille. Nykyäänhän juuri Suomen metallibändit ovat suurimpia vientiyhtyeitämme maailmalla ja aika isokin osa muiden mielikuvaa meistä. Tarja Halosta tai Sauli Niinistöä tuskin tiedetään Etelä-Amerikassa tai Japanissa, Nightwish, Stratovarius ja Children of Bodom taas sitäkin paremmin.
Kirjassa on puutteensakin. Miten on mahdollista, että yhden skenen tunnetuimman henkilön, Alexi Laihon nimi on läpi kirjan Alex? Mies on käyttänyt muotoa Alexi koko uransa ajan enkä käsitä, miten Nikula olisi tehnyt moisen mokan. Liekö jonkun muun moka? Jälkeenpäin ihmettelin myös sitä, että folk metal loisti poissaolollaan. Onko se niin uusi alagenre, ettei siitä ole ollut mitään mainittavaa ennen vuotta 2002? Voihan näinkin tietysti olla.
Oikein mukava historiikki. Aika lyhyt, mutta Suomen oloista tuskin on tuohon mennessä ollut paljon enemmän kerrottavaa. Suosittelen kaikille metallimusiikista pitäville! Nikulan kuivahkolla huumorilla ryyditettyä tekstiä on helppo lukea.
keskiviikko 16. toukokuuta 2012
Gaute Heivoll - Etten palaisi tuhkaksi
"Reinert oli antanut hänelle uskon, että hänestä voisi tulla mitä tahansa. Reinert oli nähnyt hänet. Käsittänyt
kuka hän oli, mihin hän kelpasi, miten ainutlaatuinen hän oli. Hän ei ollut niin kuin toiset, ja sen Rainert oli käsittänyt."
Päätän pitkän blogihiljaisuuteni nyt varsinaisesti tähän arvioon. Etten palaisi tuhkaksi on Norjassa palkittu ja ainakin suomalaisten bloggarien keskuudessa ilmeisen pidetty, kovasti blogisavuja saanut teos. Kannen vanhanaikainen lapsipotretti herättää kiinnostuksen, varsinkin kun ympärille on sommiteltu palaneita tulitikkuja.
Kirja kertoo kirjailija Gaute Heivollista, joka on aina ollut vähän erilainen. Hän on varttunut pienessa Finslandin kylässä, mutta opiskellut sittemmin Tukholmassa. Hänen ollessaan sylilapsi kylässä on riehunut pyromaani, joka viimeisten polttojensa aikana saa melkein poltettua ihmiset talojensa mukana. Nuo kylän kipeät muistot ovat jääneet kaivelemaan Gautea ja hän palaa kotikyläänsä takaisin selvittääkseen asiat.
Tuota tiivistelmää kirjoittaessani tajusin, että tämähän kuulostaa todella hyvältä kirjalta. Minä en kuitenkaan pitänyt tästä juuri ollenkaan. En missään vaiheessa kunnolla tempautunut mukaan enkä ymmärtänyt Gauten linkittymistä tuhopolttajaan. Kai tässä jotenkin yritettiin tuoda esille heidän samoja piirteitään, mutta en lämmennyt ollenkaan. Gaute oli henkilönä todella tylsä ja tuskaannuin aina, kun hänen omasta elämästään kertovat osiot alkoivat. Jonkin verran imua oli kieltämättä tuhopolttajan osioissa, sillä lukija tietää syyllisen melkein alusta asti ja keskiössä ovatkin teot ja motiivit. Pyromaani oli hahmona sinänsä mielenkiintoinen kaikessa karmeassa psykopaattisuudessaan.
Myös päähenkilön valinta ikään kuin kirjailijaksi itsekseen oli outoa ja hämmentävää. Tarinan takana lienee siis jotain todellista, kun takakannessakin puhutaan autofiktiivisestä romaanista. Harmi, että tämä olisi voinut olla hyvä. Jonkinlainen juonen huipentuma olisi ollut paikoillaan, mutta nyt odotin sitä koko ajan ja aivan turhaan, mikä lienee vaikuttanut lukukokemukseen erittäin negatiivisesti.
PS: Olipa tynkä ja töksähtelevä arvio... No, jospa se tästä lähtisi!
kuka hän oli, mihin hän kelpasi, miten ainutlaatuinen hän oli. Hän ei ollut niin kuin toiset, ja sen Rainert oli käsittänyt."
Päätän pitkän blogihiljaisuuteni nyt varsinaisesti tähän arvioon. Etten palaisi tuhkaksi on Norjassa palkittu ja ainakin suomalaisten bloggarien keskuudessa ilmeisen pidetty, kovasti blogisavuja saanut teos. Kannen vanhanaikainen lapsipotretti herättää kiinnostuksen, varsinkin kun ympärille on sommiteltu palaneita tulitikkuja.
Kirja kertoo kirjailija Gaute Heivollista, joka on aina ollut vähän erilainen. Hän on varttunut pienessa Finslandin kylässä, mutta opiskellut sittemmin Tukholmassa. Hänen ollessaan sylilapsi kylässä on riehunut pyromaani, joka viimeisten polttojensa aikana saa melkein poltettua ihmiset talojensa mukana. Nuo kylän kipeät muistot ovat jääneet kaivelemaan Gautea ja hän palaa kotikyläänsä takaisin selvittääkseen asiat.
Tuota tiivistelmää kirjoittaessani tajusin, että tämähän kuulostaa todella hyvältä kirjalta. Minä en kuitenkaan pitänyt tästä juuri ollenkaan. En missään vaiheessa kunnolla tempautunut mukaan enkä ymmärtänyt Gauten linkittymistä tuhopolttajaan. Kai tässä jotenkin yritettiin tuoda esille heidän samoja piirteitään, mutta en lämmennyt ollenkaan. Gaute oli henkilönä todella tylsä ja tuskaannuin aina, kun hänen omasta elämästään kertovat osiot alkoivat. Jonkin verran imua oli kieltämättä tuhopolttajan osioissa, sillä lukija tietää syyllisen melkein alusta asti ja keskiössä ovatkin teot ja motiivit. Pyromaani oli hahmona sinänsä mielenkiintoinen kaikessa karmeassa psykopaattisuudessaan.
Myös päähenkilön valinta ikään kuin kirjailijaksi itsekseen oli outoa ja hämmentävää. Tarinan takana lienee siis jotain todellista, kun takakannessakin puhutaan autofiktiivisestä romaanista. Harmi, että tämä olisi voinut olla hyvä. Jonkinlainen juonen huipentuma olisi ollut paikoillaan, mutta nyt odotin sitä koko ajan ja aivan turhaan, mikä lienee vaikuttanut lukukokemukseen erittäin negatiivisesti.
PS: Olipa tynkä ja töksähtelevä arvio... No, jospa se tästä lähtisi!
torstai 10. toukokuuta 2012
I'm back ja ihanaa kevättä!
Olen jo jonkin aikaa haahuillut ja tuntenut kaipaavani takaisin blogini maailmaan. Olen lukenut aika paljon ja tauko on ollut tarpeen, mutta nyt tunnen, että on aika palata ruotuun. Talvi ei ollut mikään helpoin, mutta nyt keväällä helpottaa.
Viimeinen piste jatkaa toimintaa tuli oikeastaan eilen, kun vanhat blogitekstit olivat korvaamaton apu kirjatenttiin kerratessani.
En tiedä, jatkanko entistä linjaa ja raportoin lähes kaikesta, minkä olen lukenut vai olenko valikoivampi. Toisaalta juuri tuo ehdottomuus pakotti minut pitämään taukoa, kun vaadin itseltäni niin paljon. Yritän sumplia järkevän ja järjettömän välillä. :D
Ulkoasukin muuttui radikaalisti. Nyt kevään tullen halusin uudistaa ulkoasun kokonaan ja laitoin vaaleanpunaista (pinkkiä!) väriä esiin. Sinänsä hämmentävää, koska en yleensä pidä pinkistä yhtään. Kukissa se kuitenkin on nättiä. :)
Olen seuraillut blogimaailmaa aktiivisesti, mutta kommentoinut tapani mukaan suhteellisen passiivisesti. Yritän tässäkin vähän parantaa tapojani. Toivottavasti ette ole unohtaneet blogiani. Uuden arvion ajankohdasta en tiedä, koska tässä pe-su on varsinainen juhlaputki äitienpäivän ja minun 18-vuotissynttärieni johdosta!
Viimeinen piste jatkaa toimintaa tuli oikeastaan eilen, kun vanhat blogitekstit olivat korvaamaton apu kirjatenttiin kerratessani.
En tiedä, jatkanko entistä linjaa ja raportoin lähes kaikesta, minkä olen lukenut vai olenko valikoivampi. Toisaalta juuri tuo ehdottomuus pakotti minut pitämään taukoa, kun vaadin itseltäni niin paljon. Yritän sumplia järkevän ja järjettömän välillä. :D
Ulkoasukin muuttui radikaalisti. Nyt kevään tullen halusin uudistaa ulkoasun kokonaan ja laitoin vaaleanpunaista (pinkkiä!) väriä esiin. Sinänsä hämmentävää, koska en yleensä pidä pinkistä yhtään. Kukissa se kuitenkin on nättiä. :)
Olen seuraillut blogimaailmaa aktiivisesti, mutta kommentoinut tapani mukaan suhteellisen passiivisesti. Yritän tässäkin vähän parantaa tapojani. Toivottavasti ette ole unohtaneet blogiani. Uuden arvion ajankohdasta en tiedä, koska tässä pe-su on varsinainen juhlaputki äitienpäivän ja minun 18-vuotissynttärieni johdosta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)