Ankin kirjablogi

  "Jumalan kiitos, tuo kurja nuoruus on ohi. Rakkauden kiihkot, tunnelataukset, mustasukkaisuudet, tärinät, hengenahdistus - tuskin he edes pystyvät pitämään veistä ja haarukkaa käsissään. Ja tuon heleän pinnan alla monenlaiset pelot ja epävarmuudet, joita kaikkia eivät onnekseen edes tajua." Suvi Ahola kirjoitti Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlavuonna hänestä kirjan Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY 2021). Eeva Joenpelto on vajonnut omituisesti tuntemattomuuteen, vaikka hän eläessään oli merkittävä vaikuttaja ja kirjailija. Hän kirjoitti 26 romaania, oli merkittävien henkilöiden ystävä ja osana monta yhdistystä. Oma kokemukseni Joenpellon tuotannosta on vaatimaton. Olen lukenut vain Veljen varjon , josta viime vuonna bloggasinkin. Se oli hyvä, muttei kuitenkaan tajunnanräjäyttävä. Olen kyllä ajoittain pohtinut Lohja-sarjan lukemista, mutta vähän pelkään muhkeaan sarjaan tarttumista.  Tämä Aholan kirja kuitenkin lisäsi kiinnostustani paitsi Lohja-sarjaan, myös muihinkin...

  "Harmonin päällä ruokasalissa oli Eskon ylioppilaskuva mustissa kehyksissä, kulmissa ristit ja seppeleet. Siinä hän katseli heidän tulemisiaan ja menemisiään, valkoinen lakki vielä tottumattomasti päässä, mutta kasvoilla hymy, varma ja voitokas. Siihen yläkulmaan olisi sopinut sururisti, niinkuin oli ison aseman päällikön ja kirkkoherran ja leipurinkin kodissa, heiltäkin oli poika kaatunut, mutta suru oli heillä kokonainen, edes se. Mutta täällä ei. Helvi ristin oli saanut, Helvi, kaksikuukautinen vaimo, eikä äiti, kaksikymmentäkuusivuotinen äiti. Joku muu voisi sellaisesta vääryydestä kantaa pitkää kaunaa." Ensimmäinen painos 1951. WSOY 1983. Eeva Joenpellon syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta ja blogeissa on luettu ahkerasti hänen kirjojaan. Minäkin liityn nyt tähän joukkoon. Veljen varjo kertoo Helvistä, joka on jäänyt lyhyen avioliiton jälkeen sotaleskeksi. Mutta miten päin pitäisi olla, kun ei oikein osaa surrakaan, jäihän mies lopulta vieraaksi? Samall...