Ankin kirjablogi

 "Minua opetettiin laskemaan kaloreita, vetämään rajoja ja sanomaan "ei" ruoalle nuorena tyttönä, ennen kuin opin, että on tärkeää vetää rajoja ja sanoa "ei" muille ihmisille. Mitä luulet, mitä se opetti minulle siitä, millaista on olla nainen tässä maailmassa?" Florence Givenin kirja Olen upea, mutta en sinun mieliksesi (Atena 2020, suomentanut Suvi Kauppila) on raivokas pamfletti, joka koskee nykyistä feminismin uutta aaltoa. Given kertoo omasta kasvustaan ihmiseksi, joka ottaa vastuun ja piirtää rajat muille. Samalla hän käsittelee kulttuurissa esiintyviä epäkohtia. Givenin tyyli on välillä karkea, mutta hänellä on todella pointtia. Kirja sai minut todella ajattelemaan, vaikkei se toki ole ensimmäinen feministinen teos, jonka olen lukenut. Yksi päällimmäisistä ymmärtämisistäni oli se, miten tiukasti kauneus on rajattu. Se on lähtökohtaisesti valkoista ja eurosentristä ja vamman puutetta. Tuo jälkimmäinen asia todella iski tajuntaani. Ei riitä, että vam...

 "Et voi enää ajaa autoa, et saa enää juoda alkoholia, et pysty enää peseytymään itsenäisesti etkä voi mennä töihin ilman että otat valtavia riskejä. Olet hädin tuskin viisikymmentävuotias. Kuulut siihen ihmisryhmään, jonka politiikka on tuominnut ennenaikaiseen kuolemaan." Édouard Louisin vimmainen kirja Kuka tappoi isäni (Tammi 2022, suomentanut Lotta Toivanen) on hätkähdyttävä. Se kertoo Louisin isästä, joka eli voimakkaan maskuliinisuuden vaatimuksen alaisena, mutta vielä enemmän köyhyyden alaisena. Se nimeää poliitikot, jotka ovat isän köyhyydestä ja sairauden pahenemisesta vastuussa. Tätä kirjaa ei voi kuvata romaaniksi, mutta en oikein tiedä, mikä se on. Elämäkerta, muistelma? Periaatteessa se on taustoitus ja syytekirjelmä. Louis kertoo avomielisesti erilaisista lapsuuden hetkistä, hyvistä ja huonoista. Parhaimmassa nauretaan isän kanssa ilosta, pahimmassa isoveli yrittää tappaa isän. Kuten niin usein, myös Louisin perheessä köyhyys ei tule yksin, vaan kuvioissa ovat...

 "Kun hengitykseni alkaa tasaantua, jokin liikahtaa. Tuhat terapiatuntia alkaa potkia. En ole enää kahdenkymmenenseitsemän. Minulla on ääni, jolla puhua. En luovuta elämääni kenenkään toisen käsiin. Ja siinä se sana on: herjaus - ruma nimitys. Voi jessus. Minähän olen leikitellyt vanhallapiialla koko syksyn. Olen kiistellyt siitä sanasta, kirjoittanut siitä, jopa peräänkuuluttanut vanhaapiikaa Göteborgs-Postenin kulttuurijutussani. "Missä on eletty kokemus?" minä kysyin. "Missä on hän, joka ei valitse itse?" Minulta oli vain jäänyt huomaamatta yksi pieni detalji: itseänihän minä siinä peräänkuulutan! Moderni vanhapiika olen minä." Ruotsinkielinen alkuperäisteos Nuckan (2018). Päällys: Sanna Mander. Suomentanut Hannimari Heino. Atena Kustannus 2019. Toimittaja Malin Lindroth kirjoittaa siitä, millaista on, kun on tahtomattaan naimaton ja yksinäinen. Tiukoin vedoin hän maalaa esiin kuvan siitä, miten kyvytön läntinen yhteiskunta on ei-valitun kohtalon edess...

Onpas nopea päivittämistahti! :D Harvoin tulee näin tiheään tekstejä, mutta nyt on ollut sen verran paljon lyhyitä ja kiinnostavia kirjoja. Tästä äiti varoitti ei itse asiassa ole kirja, vaan lyhyt pamfletti. Siinä käydään läpi toisen aallon feminismin ongelmakohtia, jotka tukahduttavat usean tämän päivän feministin elämää ja erityisesti seksuaalisuutta. Olen seurannut alkukeväästä asti feministisiä blogeja ja tekstejä säännöllisesti ja jonkinlaiseksi feministiksi tunnustaudun itsekin. Feministit kieltävät mieskielteisyyden, ja usein minustakin feministejä syytetään syyttä. Mutta olen itsekin ollut tunnistavinani näitä Kontulan käsittelemiä ongelmakohtia, vaikken aikuinen heteronainen olekaan. Kontula on koonnut anonyymejä tarinoita useilta naisilta ja näin tutkinut eri asioita. Tutkitaan prostituutiota, pornoa, ulkonäkövaatimuksia ja seksiä. Itselleni ehkä mielenkiintoisin oli teksti "Väärin himoittu", jossa tarkastellaan sadomasokistista - tai ainakin siihen viittavaa -...