Ankin kirjablogi

"Yhtäkkiä hänelle valkeni, miten hänen tuli pelastaa ystävättärensä. Tämä tapahtui kovin nopeasti, aivan kuin avain olisi työnnetty avaimenreikään, aivan kuin ovi olisi avattu, aivan kuin hän olisi nähnyt tähden syttyvän kirkkaalle taivaalle." Vigdís Grímsdóttirin trilogian viimeinen osa Kun tähti putoaa  (Johnny Kniga 2007, suomentanut Tapio Koivukari) on jo Grímsdóttirinkin mittapuulla varsin erikoinen tapaus. Sinänsä kirjan kehystarina on aika selkeä: vedestä löytyy kauhealla tavalla aseteltu ja surmattu miehen ruumis. Poliisi Kjartan on vuorossa ja pian hänen pakeilleen tulee Viktoría, joka väittää aiemmista osista tunnetun Lúnan maalanneen murhasta taulun juuri ennen sen paljastumista. Samaan aikaan Rósa on palaamassa 20 vuoden jälkeen Islantiin Madridista. Hän haluaa tavata taas poikansa Lennin ja poikansa isän.  Se mikä kirjasta tekee poikkeavan on kaikki se mitä kirjailija kirjoittaa. Tätä voisi periaatteessa pitää aiheensa puolesta dekkarina, mutta kirjan keskittymin...

"Jotkut asiat jäivät pimentoon. Kaikkea ei saanut selville koskaan. Oli lisäkysymyksiä, joihin ei ollut enää vastauksia." Satu Rämön menestysdekkari Hildur (WSOY 2022) on dekkari, johon suhtauduin varsin epäluuloisesti. Ensinnäkin usein inhoan kirjoja, joista muut kohkaavat ja toisekseen olen jäänyt käsitykseen, että Rämö olisi aika tarkkaan laskelmoinut mahdollista kirjamenestystään. Tietysti tässä matoisessa maailmassa kirja on kauppatavara siinä missä mikä tahansa muukin, mutta itsepintainen vasemmistolainen kapitalisminvihaaja minussa ei haluaisi täysin hyväksyä kaupallisuutta. No, kuinkas sitten kävi? Voin kertoa Hildurin olevan ennakkoluuloistani huolimatta ihan kelpo dekkari. Rämö on varsin sujuvasanainen kirjoittaja ja luin kirjan hyvin nopeasti. Siinä oli itseni yllättänyttä jonkinmoista yhteiskuntakriittisyyttäkin, joka toki on pohjoismaisen dekkarikirjallisuuden perinne. Heikkoutena tulevat aika töksähtävät "tietoiskut" Islannista, joita ei ole saatu täy...

 "Hän oli epäonnistunut ensimmäisellä kerralla ja tarvitsi enemmän aikaa säästääkseen rahaa ja yrittääkseen uudestaan.   Ja niinpä hän vastasi, kyyneleet silmissään, harkitsevansa asiaa." Ragnar Jónassonin dekkari Pimeys (Tammi 2021, suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen) on yllättävä. Alkuun ja aika pitkälle se on aika tavanomainen pohjoismainen dekkari. On kuollut nainen, jonka kuolema on jäänyt hieman epäselväksi ja sitä selvitellään. Kierrokset käyvät kuitenkin kovemmiksi ja loppu on hämmästyttävä, poikkeuksellinen. Epätavanomaista kirjassa on myös sen päähenkilö. Hulda on juuri eläköitymässä oleva rikosetsivä, jota savustetaan työpaikalta ulos. Oikeaan eläkeikään olisi vielä pari kuukautta, mutta pomo on päättänyt jo antaa paikan nuorelle miehelle. Hulda saa hieman armonaikaa tutkia jotakin avointa juttua. Ja Hulda löytää Elenan, nuoren turvapaikanhakijan, jonka elämä päättyi Islantiin. Huldalla ei ole ollut elämässään helppoa. Mies ja tytär ovat molemmat kuolleet. Yks...

 "Mutta tekstit päättivät itse, kuka niistä tulisi kulloinkin, mutta ne kaikki leikkivät vapaina mielessäni, eivät minkään pakottamina, kirkkauden ja sopusoinnun valaisemina kuin lintuni ja metsän puut. Näin täynnä olin sanoja, lintuja ja metsää ja nousin ylös ja kiitin jumalaa elokuun kuudennestatoista." Vigdís Grímsdóttir on esiintynyt blogissani aiemminkin. Hän on yksi lempikirjailijoitani mystisyydessään. Rakastan näitä outoja ja vinksahtaneita maailmoja, joita hän kirjoissaan tarjoaa. Hänen romaaninsa Metsän tyttö (Like 1994, suomentanut Tapio Koivukari) on varhaistuotantoa. Metsän tyttö eli Gudrún on 46-vuotias laitapuolenkulkija, ainakin toisten mielestä. Hän kävelee ontuen tiettyjä reittejään ja etsii roskatynnyreistä kirjoja. Muilla ei kuitenkaan ole aavistustakaan hänen rikkaasta sisäisestä maailmastaan, joka on metsä ja linnut ja kirjat. Rujosta ulkonäöstään huolimatta Gudrún on viaton ja sopusoinnussa elämän kanssa. Yhtenä päivänä eräs nainen kutsuu hänet kahville...

"Ensi alkuun olin majassani yksin, ensimmäiset viikot, ehkä kuukauden. Sinun täytyy tutustua majaasi, Flora sanoi. Hän oli myös oikeassa, sillä muutaman päivän kuluttua tunsin majan, tunsin sen sydämen, aistin sen hengittävän, valvovan, nukkuvan, tunsin narinan ja kitinän, tunsin sen yhtä hyvin kuin oman käteni ja jalkani." Siinä missä Vígdis Grímsdóttirin Rósa-trilogian ensimmäinen osa Valosta valoon oli ihana, kaunis ja henkeäsalpaava, on Sydän, kuu ja sinilinnut (Johnny Kniga 2006, suomentanut Tapio Koivukari) hyvin kirpeä ja suorastaan pisteliäs. Rósan poika Lenni kasvaa, ja hänen ystävään, rakastettunaan on suorapuheinen Edita. Edita kommentoi koko ajan Lennin ajatuksia, on hänen mielensä pohjalla. Aluksi oli hieman vaikeaa päästä tämän tarinan sisään. Olin niin tottunut ensimmäisen osan tunnelmaan, että tämä uusi tyyli oli hämmentävä. Ehkä kirjailija oli väsynyt kaikkeen kauneuteen ja halusi nyt tehdä jotakin aivan muuta. Ehkä niin. Joka tapauksessa tämäkin tarina on ...

Valosta valoon kertoo Rósasta, joka on rakkauden lapsi. Hänen äitinsä on kuollut synnytykseen, mutta on yhä maagisesti läsnä tytön elämässä. Rósa on valoisa ja hyvin syvällinen lapsi, herkkä ympäristölle ja aika pikkuvanha. Ei kuitenkaan ärsyttävällä tavalla, vaan vaikuttavalla. Rósalla on isä Lenni, joka on kymmenvuotiaana rakastunut näkemäänsä naisen kuvaan. Kun Rósa täyttää kymmenen, Lenni lähtee maailmalle etsimään haaveidensa naista. Rósa jää perhetuttujen Róbertin ja Helenan luo. Muistoissa vilahtelee Eva, joka "on lähtenyt takaisin jumalan luo".  "Eva, pehmeä Eva-sis. Hän tiesi mitä puhui, sillä hän asui yksin ja oli itse itselleen kylliksi. Eikö hän ollut koskaan kaivannut rinnalleen miestä? Ei, ei muistaakseen. Mutta eikö hän ollut joskus yksinäinen? Yksinäinen ei ollut kukaan, joka tiesi, että jokainen minuutti oli jännittävä seikkailu." Voisin siteerata kaikki tämän kirjan sivut! Valosta valoon on ihana, siinä kaikki on kohdallaan vaikka kaikki onkin oike...

"Äkkipäätään minusta tuntui, kuin hänen kasvonsa olisivat olleet minulle tutu, vaikken saanutkaan niitä palautettua mieleeni. Nuorella miehellä oli keltainen liina sidottuna silmilleen ja Lena oli kirjoittanut liinaan näin: Lopulta kaikki ajautuvat rantaan." Kun tähti putoaa on päätösosa trilogialle, joka alkoi Valosta valoon- kirjasta ja jatkui Sydän, kuu ja sinilinnuilla . Islanti ja Madrid ovat molemmat mukana kuvioissa ja vanhat tutut puuhaavat juttujaan, mukanaan kaksi uutta tuttavuutta. Eräänä päivänä rannalle ajautuu lautta, jolta löytyy sidottu ja surmattu nuori mies. Kjartan päättää saada asiasta selon.            Kirja ei ole dekkari, vaikka se siltä nyt kuulostaakin. Tai ainakaan minä en sitä sellaiseksi mieltänyt. Hahmot elävät elämäänsä ja käyvät läpi historiaansa ja tuntojaan. Toisaalta tämä oli rakasta, tuttua Grímsdóttiria , toisaalta jotenkin... valjua. Kirjassa oli kyllä hetkensä. Kirjailijan omalaatuisesta maailm...

- Elämä on satua. Kaikki muu on todellista harhaa. Hiljaisuus on karmiva kirja mummosta, joka huomaamatta manipuloi perhettään ja ja saa pojantyttönsä Lindan aka Tšaikovskajan tekemään mitä omituisempia asioita. Ja kaiken keskellä on hiljaisuus...    Noin lyhyeen voi tämän kirjan periaatteessa tiivistää ja niin teenkin, sillä en halua paljastaa kirjasta liikaa. Mainitsen vain, että tarinassa on olennaisena osana Tšaikovski ja hänen musiikkinsa sekä omituinen Anastasia Posohova . Ja ennen kaikkea Grímsdóttirin omituinen maailma, joka kiehtoo kummallisuudellaan ja sairaudellaankin.    Täytyy sanoa, että oli kyllä merkillinen kirja! Välillä kyllästyinkin tähän ja pidin taukoa lukemisesta, mutta sitten innostuin taas ja sain tämän loppujen lopuksi sitten nopeasti päätökseen. Grímsdóttirin kirjat ovat aina niin outoja, että niistä on hyvin hankala kertoa oikeastaan mitään. Ainakaan minä en siihen kykene. On paljon sellaista, mikä vaikuttaa tavalliselta ja tylsält...

Totta kai luonto on jumala, Lenni, äläkä ole, niin kuin et ymmärtäisi sitä. Joku aika sitten käytiin keskustelua oikeasta lukemisajasta, siitä, kuinka kirjoilla on oma aikansa ja paikkansa. Se on kyllä vissi ja varma. Kesällä aloitin tätä enkä pitänyt yhtään, jätin jopa kesken. Ja nyt sain sen luettua oikein sujuvasti ja pidin kirjasta kovasti! Kyllä Grímsdóttirin kieli on kaunista! Se on lumoavaa, se kietoo sisäänsä kuin uni. Unimainen onkin hänen kirjojensa tunnelma, eikä koskaan oikein tiedä, mikä on totta ja mikä ei, ja mikä on sanojen todellinen merkitys. Dialogit ovat kaukana realistisista, mutta se ei ärsytä, vaan lukijasta tuntuu, että tämän pitäisi olla todellisuus! Tällä kertaa ei tullut sellaista jättiyllätystä, kuten Valosta valoon -kirjassa tai hieman pienempimittakaavaista yllätystä kuin Z - Rakkaustarinassa . Mutta ehkä viimeisessä osassa tulee yllätystä sitten senkin edestä? Nämä kirjat ovat niin erikoisia, etten mielelläni kauheasti kerro niiden juonesta. Ma...

"meillä kaikki on tuoksunut meillä kaikki on tuoksunut syksyltä tältä värien ajalta kun kesä sulaa punaisen ja ruskean alle ja talvi levittää kaipauksensa valkoiseksi" Z - rakkaustarina on tarina kahden naisen välisestä rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta, joka saa suhteettomat mitat. Kirjailija pyörittää tarinaa Annan , vakavasti sairaan ja teillä tietymättömillä olevan naisen, tämän rakastetun Z 'n sekä Annan siskon kautta. Z, Annan sisko Arnthúdur ja tämän mies ovat kokoontuneet yhteen ja pelätessään Annan puolesta he keskustelevat ja Z lausuu Annan runoja. Aiemmin Z'a vierastanut Arnthúdur alkaa tutustua tähän, ja tulee jakaneeksi monta tuskallista muistoa ja salaisuutta tämän kanssa. Samalla Anna käy toisaalla läpi runojaan ja Z'n kirjeitä sekä elämäänsä. Olin hieman huolissani aloittaessani, sillä pettymys Sydän, kuu ja sinilinnut -kirjan kanssa oli tuoreessa muistissa eikä alku rullannut sujuvasti. Turhaan kuitenkin pelkäsin: kun pääsin rauhoit...

Tämän kirjan lukemisesta saan kiittää Reeta Karoliinaa . Hänen kiehtovan arvionsa pohjalta sain kiinnostuksen tätä kirjaa kohtaan ja sipsutin kirjastoon. Kävipä ilmi sekin, että islantilaiset kirjalijat luokitellaankin etu- eikä sukunimen mukaan. Kirja oli ihana ja loistava! Koskaan ennen en ole lukenut niin kaunista tekstiä. Kaunis on nimenomaan avainsana koko teokseen. Kirjassa ei ole pahoja ihmisiä. Silti se ei ole tylsä ja kyllästyttävä. Jokaisella teolla on ikään kuin korkeampi merkitys, ja normaalisti ahdistavista, jopa kammottavista (=kirjan loppu) on taiottu kauniita ja nautittavia. Enpä ole koskaan lukenut näin upeasti ja suloisesti kirjoitettuja seksikohtauksiaan. Poikkeuksellisesti en kerro juonesta yhtään mitään, sillä tämä yksinkertaisesti on sellaista mikä pitää itse kokea. Mutta tekstinäytteen toki saatte, sivulta 72: " - Ne ovat ihan samanlaiset, Rósa sanoi katsellessaan ristejä, jotka seisoivat hautausmaalla vierekkäin tuuhean puun alla käytävän vieressä nel...