Yuval Noah Harari - Sapiens - Ihmisen lyhyt historia

 "Edellä olevassa skenaariossa maanviljelyn vallankumous esitetään virhearviona. Sellainen se todennäköisesti onkin. Historia on täynnä paljon idioottimaisempiakin virhearvioita. Asiaa voi kuitenkin katsoa toiseltakin kantilta. Entä jos muutoksen takana ei ollutkaan pyrkimys helpompaan elämään? Entä jos sapiensit tavoittelivatkin jotain muuta ja olivat tietoisesti valmiita tekemään elämästään raskaampaa saavuttaakseen sen?"

Alkuperäisteos Sapiens. A Brief History of Humankind (2011). Suomentanut Jaana Iso-Markku. Bazar 2021.

Yuval Noah Hararin teos Sapiens alkaa olla jo käsite. Israelilaisen historian tohtorin ja opettajan suurtyö on kansilipareen mukaan käännetty jo lähes 40 kielelle ja kirja on ollut maailmalla sekä Suomessa myynti- ja arvostelumenestys. En ihmettele tätä ollenkaan.

Ensinnäkin Harari kirjoittaa ilahduttavan selkeitä virkkeitä. Tietoa on todella paljon, mutta siihen ei tukehdu. Jokunen aika sitten lukemaani Bill Brysonin tieteen historiaa valottaneeseen teokseen Lyhyt historia lähes kaikesta verrattuna Sapiens on paljon sujuvammin kirjoitettu. Käännös on todella nautittava, mistä kiitos Jaana Iso-Markulle.

Toiseksi kirjassa on kattavat lähdeviitteet. Harari ei selvästikään heitä juttujaan stetsonista, vaan hän on oikeasti perehtynyt asioihin. Hän on selvästikin nähnyt todella suuren vaivan, vaikka toki historian koulutus on tuonut hänelle jo jonkin verran tietoa.

Kolmanneksi kirja on mahdottoman kiinnostava: nimensä mukaisesti se on katsaus lajimme historiaan, ja mikä olisi sen jännittävämpää? Harari ei pelkästään tyydy latomaan faktoja, vaan hän kyselee uteliaasti asioita ja herättelee lukijaa pohtimaan. Minulle kiinnostavaa antia oli erityisesti pohdinta ihmisyksilön onnellisuudesta halki aikojen. Me haluaisimme ajatella, että olemme onnellisempia kuin muinaiset ihmiset, mutta onko asia varmasti näin? Tämän kirjan luettuani en todellakaan ole vakuuttunut.

Kaikkein mullistavinta minulle oli kuitenkin sen tajuaminen, miten voimakkaasti me ihmiset elämme kuvitellussa todellisuudessa. Nyt en viittaa internetiin, vaan käsitteisiin, intersubjektiivisiin asioihin, kuten kirjailija niitä nimittää. Hän ottaa esimerkiksi Peugeotin. Meidän mielestämme Peugeot on olemassa, mutta niin ei ole. On vain idea Peugeotista, jonka pohjalta on luotu yritys ja kaikki muu sen ympärille (tuotanto, henkilöstö, johtoporras jne.). Vaikka kaikki Peugeotin yrityksestä riistettäisiin pois, Peugeot olisi intersubjektiivisesti olemassa, yksinkertaisesti koska me uskomme niin. Sama koskee lukemattomia muita asioita, kuten yliopistoja. Voimme ottaa yliopistosta kaiken pois ja räjäyttää rakennukset tuusan nuuskaksi, mutta silti yliopisto elää omalla tavallaan, meidän mielissämme ja uskossamme. Puhumattakaan rahasta, tai ehkä paremminkin luotosta. Elämme nykyään pitkälti kuvitteellisen rahan maailmassa, koska mistään ei löydy konkreettisesti sitä rahamäärää, mikä on tileille talletettu ja mitä pankit lainaavat ihmisille. Tämä on toisaalta niin itsestään selvää kun sitä miettii, mutta minulle tämä oli käänteentekevä oivallus. Nauramme usein lapsille, jotka uskovat keijuihin ja menninkäisiin, mutta todellisuudessa me aikuiset elämme varsinaisessa satumaailmassa.

Todellakin suosittelen tätä teosta! Kirjoittajalta on myös ilmestynyt jatko-osa Homo Deus, joka jo löytyy hyllystäni. Paneuden siihen todennäköisesti jo tänä syksynä.

Roger Leloup - Paholaisen palvelijatar (Yoko Tsuno #18)

 Egmont Kustannus 2011. Alkuperäisteos: La Servante de Lucifer (2010). Suomentanut Anssi Rauhala.

Yoko Tsuno on yksi niistä harvoista sarjakuvista, jotka olen elämässäni kelpuuttanut. Minulla on tosi korkeat vaatimukset sarjakuvien piirrostyylille, on ollut jo lapsesta saakka. Roger Leloupin piirrosjälki on todella kaunista ja tyydyttävää, joten ihastuin siihen jo lapsena.

Yoko Tsuno on seikkaillut nyt jonkin verran blogeissa ja Instagramissa, ja kun satuin huomaamaan sarjakuvat lasten ja nuorten osastolla käydessäni, päätin tarttua lukemattomiin osiin. Ihmeellisen tarkasti muistin kansikuvista ne, jotka olen lapsena lukenut! Tunnistan kirjat muutenkin usein kansikuvista ja hämmennyn uusista painoksista sen takia.

Yoko Tsuno on siitä harvinainen tyyppi, että hän on yksi niitä harvoja aasialaistaustaisia naishahmoja, joilla on toiminnallinen ote maailmaansa. Yoko ei ole hiljainen ja alistuva japanilaisneiti, vaan hyvin älykäs ja toimelias nainen. Välillä melkein liiankin täydellinen, mutta ehkä annamme sen lajityypissä nyt anteeksi.

Yokoa tsemppaa pari hänen ystäväänsä, komea tummatukkainen Vic, joka on toiminnan miehiä, ja vähän hassu punatukkainen poika, jonka nimeä en millään nyt muista (nimeä ei mainita sarjakuvassa). Lisäksi on pikkuinen Ruusu, jonka isä ilmeisesti Vic on. En enää muista sitäkään, onko Yokolla ja Vicillä suhde vai ei. Tässä osassa asiaa ei käsitellä. Lisäksi mukana on itselleni uusi hahmo Emilia, punatukkainen hänkin. Emilia häseltää jatkuvasti, mikä on aika harvinainen piirre naishahmolle. Virkistävää siis!

Tässä osassa ollaan jälleen aika scifiaiheissa. Yoko ja Emilia lentävät Skotlantiin Yokon ystävän Cecilian luo. Cecilia kunnostaa vanhaa luostaria ja on löytänyt sieltä hämmästyttäviä esineitä. Esineiden lisäksi löytyy vanha naisen ruumis, joka kuitenkin herää pian rajusti eloon. Yoko ottaa yhteyttä vanhaan vinealaiseen ystäväänsä, ja huima seikkailu saa alkunsa.

Jos muistan oikein, alkupäässä suomennetut osat pysyttelivät enemmän maan päällä arkisemmissa aiheissa. Näissä myöhemmin suomennetuissa osissa on vahvasti scifiä. Lapsena taisin vähän kyllästyä siihen ja lopulta unohdin koko Yoko Tsunon vuosiksi. Nyt aikuisena tarina oli kuitenkin varsin kiinnostava ja viihdyttävä. 

Hieman tavallaan ihmettelen Yokon luokittelua lasten sarjakuvaksi. Sen sankaritar toki kiinnostaa varmasti muitakin pikkutyttöjä, mutta teosten aiheet ovat aika monimutkaisia. On kaikenlaista ihmeellistä vempainta ja aika monimutkaista sanastoakin välillä. Tämän osan perusteella pitäisin Yokoa ehdottomasti aikuisten sarjakuvana, vaikka siinä onkin vahvan seikkailullinen ote.

Yoko Tsunoa on käsitellyt myös blogi Oksan hyllyltä.

Tuukka Ahopelto - Roiskeita ajan taustapeilissä

 "Askeleita bussista poispäin ottaessani vilkaisen vielä selfiekeppipariskuntaa, ja tulen miettineeksi, kuinka monen turistin perhealbumiin tai kotivideoille vuosien aikana olen mahtanut päästäkään. Ja kuinka monessa maassa ja kuinka monella kirjahyllyllä näitä albumeita on ympäri maailmaa. Sitä en koskaan saa tietää. Jokainen on oman tarinansa sankari, minäkin omani, mutta melko monessa tarinassa olen vain kasvoton sattumalta paikalle osunut sivuhenkilö."

Omakustanne. Kuvitus: Johanna Ahopelto. 2021. Kappale saatu kirjailijalta.

Tuukka Ahopellon lyhyet kertomukset kokoelmassa Roiskeita ajan taustapeilissä ovat pieniä tuokiokuvia. Ne on kirjoitettu minämuotoon eikä kertojan sukupuoli tule selville. Itse ajattelin häntä jostain syystä mieheksi, mutta mitää todisteita tästä ei varsinaisesti löytynyt.

Kertojat ovat usein sivustakatsojia tarinassa. He havainnoivat tarkasti ympäristöää ja mielenliikkeitään. Välillä ollaan jonottamassa jossakin, yhdessä tarinassa on jopa dystopia-aineksia. 

Kirjan taso on verrattain tasainen. Kuitenkin kertomukset hieman latistuvat arkisiksi omaan makuuni. Toisaalta välillä on kirkkaita tihentymiä, kuten tuo sitaatti yllä. Näistä tihentymistä pidin. Ahopelto on minusta parhaimmillaan sisäisten maailmojen kuvauksessa, ympäristön kuvauksessa on jonkinlaista luettelomaisuutta.

Suosittelen tutustumaan. Kirja on lyhyt niin kuin kertomuksetkin. 

Brené Brown - Nouse vahvempana - Vaikeuksien kautta voittoon (kolme kirjaa- haaste-)

 "Nouse vahvempana ei tarjoa ratkaisua, reseptiä eikä askel askeleelta- ohjeistusta. Se tuo esiin tutkimustietoon pohjautuvan teorian, joka selittää, millaisen sosiaalisen prosessin ihmiset käyvät läpi pyrkiessään nousemaan ylös kaaduttuaan. Se on kartta, jonka on tarkoitus auttaa sinua näkemään merkittävimmät toimintamallit ja teemat, jotka nousivat tutkimuksessa esiin."

Brené Brownin teos Nouse vahvempana kertoo siitä prosessista, joka alkaa kun kaadumme henkisesti rähmällemme ja yritämme päästä siitä eteenpäin. Kaatuminen voi olla tietysti ihan konkreettista, mutta useimmiten se on sellaista kuin avioero, kuolema, potkut, pettymys tai epäonnistuminen jotain yritettäessä. Kuten sitaatistakin käy ilmi, tämä kirja ei anna helppoja niksejä vaan kuvaa prosessia. Neuvojakin on kuitenkin luvassa.

Brown antaa aina itsestään paljon kirjoissaan, niin nytkin. Hän kuvailee useita tilanteita, joissa hän on kaatunut ja usein sen jälkeen vielä toiminut toisin kuin olisi halunnut. Ongelmana kaatumisessa on se, että se yleensä herättää meissä häpeän. Häpeä on voimakas tunne, johon ihmiset reagoivat eri tavoin. Pääasiassa ihmiset joka hyökkäävät, piiloutuvat tai mielistelevät. Häpeää on vaikea kohdata.

Nouseminen edellyttää rohkeutta ja haavoittuvaisuutta. On tarkasteltava perin juurin, mitä tapahtui, miksi ja miten tästä eteenpäin. Tässä se ongelma piileekin: ihmiset eivät useinkaan ole halukkaita pohtimaan tunteitaan kovin syvällisesti, vaan mieluummin tukahduttavat ne. Aito nouseminen kuitenkin edellyttää tunteiden ja toiminnan tarkastelua. Prosessiin liittyy usein monia vaikeita tunteita, kuten häpeä, katumus, anteeksianto ja syyllisyys. Kuitenkin jos haluamme elää hyvää ja arvokasta elämää, Brownin sanoin elää täydellä sydämellä, meidän on oltava rehellisiä.

Brown neuvoo tekemään niin sanotun PEV:n eli Paskan Ensimmäisen Version paperille. Siihen tulevat kaikki ne mahdollisesti hyvinkin lapselliset lauseet, jotka pyörivät kaatumisen jälkeen päässä. Niitä voivat olla esimerkiksi "tämä ei ole reilua!" "minä epäonnistun aina" tai "kaikki on aina minun vikani". Kun kaikki on saatu ylös, alkaa sotkuinen toinen vaihe. On aika tarkastella, mitä todella tapahtui ja mistä lauseet oikein kumpuavat. Kuulostaa ehkä helpolta, mutta ei yleensä ole. Brown ei puhu tunnelukoista, mutta ne liittyvät luonnollisesti asiaan hyvin voimakkaasti ja ovat tuskallisia.

Kirjailijan mukaan tämä toinen vaihe voi kestää todella kauan. Vaaditaan paljon uteliaisuutta ja rohkeutta, ennen kuin vastaukset tulevat esiin. Vasta kun asia on prosessoitu kunnolla, voimme oppia asiasta ja toimia seuraavalla kerralla toisin. Tein itse oman PEV:ni äsken eräästä asiasta ja vasta siinä havahduin huomaamaan, että häpeän vallatessa piiloutuminen/pakeneminen on ihan yhtä tuhoisaa kuin mielistely tai hyökkääminen. Minulle tyypillisintä on paeta. 

Kaiken kaikkiaan todella hyvä elämäntaito-opas! Ei luvata liikoja, mutta annetaan mielenkiintoista tietoa ja tuo PEV-malli, jota aion tulevaisuudessa ehdottomasti käyttää.

Hanna Brotherus - Ainoa kotini

 

"Tanssiminen on tilan halkomista.

Tanssiminen on ilman läpi tunkeutumista.

Tanssiminen on painon kanssa leikkimistä.

Tanssiminen on ajan kanssa flirttailemista.

Kirjoittaminen on uteliaisuutta.

Kirjoittaminen on siivoamista.

Kirjoittaminen on kärsivällisyyttä.

Kirjoittaminen on kynällä tanssimista.

Koreografia on ihmiskehoilla kirjoittamista."

WSOY 2021.

Hanna Brotheruksen esikoisromaani Ainoa kotini on kaunis, raadollinen, herkkä. Se on kurotus kohti ihmisen sisäistä totuutta. 

Näin aluksi täytyy sanoa, että genrevalinta romaani hämmentää minua. Brotherus tuntuu selvästi kirjoittavan ihan itsestään ja perheestään, ei fiktiota. Olen myös lukemistani jutuista ymmärtänyt, että teos on valtavan omakohtainen. Miksei tämä siis ole elämäkerta tai muistelma? Tätä jään pohtimaan.

Brotherus panee itsensä täysillä likoon kirjassaan. Hän käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Hän on neljän lapsen äiti, lastensa isästä eronnut. Ennen kaikkea hän on myös tanssija ja koreografi. Nämä elämän kentät määrittävät häntä monin tavoin.

Kirjailija kuvaa sisäistä kipuaan juurakkona, joka syntyi jo lapsuudessa, kun äiti osasi pelkällä katseella saada hänet häpeämään. Kotona oltiin uskovaisia ja vaikeita tunteita pelättiin. Sitten sisko sairastui anoreksiaan ja koko perhe joutui mittavaan prosessiin. Lopulta sisko menehtyi nuorena rintasyöpään. Tämä suuri menetys on ollut Brotherukselle käänteentekevä. Ennen oli me, nyt on minä.

Anoreksia voi valitettavasti periytyä ja myös kirjailijan tytär sairastuu. Tässä pyörityksessä kaikki voimat ovat koetteilla, kun samaan aikaan poika on huumekoukussa. Lopulta vuosien jälkeen tytär asettaa kuvaannollisesti peilin äitinsä silmien eteen ja kehottaa häntä tajuamaan oman syömishäiriönsä. Ensireaktio on kieltäminen, mutta viimein kirjailija saa myönnettyä syvimmän salaisuutensa. Alkaa matka kohti totuutta.

Kirja oli todella vaikuttava. Näin paljasta tekstiä saa harvoin lukea. Silti en kokenut tätä kiusallisena tilttämisenä, vaan varsin inspiroivana tekona. Ylisukupolvisten haavojen eheyttäminen vaatii kurinalaista rehellisyyttä.

Lisäksi Brotherus on todella hyvä kirjoittamaan. Teksti on kuulasta, helppoa lukea, täynnä hienoja kielikuvia. Sitaattien arvoisia lauseita olisi ollut vaikka millä mitalla. 

Minulle teos tuli niin omakohtaiseksi, että on osittain vaikea kirjoittaa siitä. Tiedän hyvin, mitä on vihata omaa kehoaa, ainoaa kotiaan. Miten oudot säännöt voivat kahlita omaa vapautta. Käännetyt katseet, puhumattomuus, häpeä. Täydellisyyteen pyrkiminen.

Äitiysteemakin puhutteli, vaikken ole äiti. Koen tärkeäksi lukea nimenomaan itselle vieraista aiheista, koska haluan ymmärtää. Brotherus kerii äitiyttään auki pala palalta ja vimmaisella rehellisyydellä. Näin ulkopuolisena on vaikea käsittää, miten hän on selvinnyt kaikesta. Lastensa puolesta on kuitenkin valmis mihin vain.

Suosittelen ehdottomasti lukemistoon! Toivon, että Brotherus kirjoittaa lisääkin, ehkäpä jonkun täysin fiktionaalisen romaanin.

"Ymmärrän ihmisiä, jotka eivät halua syödä. He haluavat pysyä siroina. Heille laihuus on mielikuvissa kaunista. Ymmärrän heitä, sillä kartalta katoaminen ja elämätön elämä ovat houkutuksia, joskaan eivät mahdollisuuksia. Jos ei syö, ei tunne, ja silloin on helpompaa. Jos ei syö, on vahva heikkoudessa. Jos ei syö, nousee muiden yläpuolelle kuin pullon henki. Ajatus henkiolentona säilymisestä on koukuttava konkreettisten ruumiiden maailmassa."

Kimmo Takanen - Murra tunnelukkosi

 

"Kaikkeen siihen, mitä olemme elämässämme menettäneet, liittyy surua. Suru liittyy lähes aina kokemukseen, jossa menettäminen on isossa roolissa. Jos joudumme traumaattiseen kokemukseen, menetämme aina jotain. Menetämme hyvän uskomuksen itsestämme, toisista tai maailmasta, kun trauman myötä alamme uskoa elämän olevan traumaattisen kokemuksen kaltaista."

Graafinen suunnittelu: Taru Staudinger. Taitto: Sari Marttiini. WSOY 2017.

Eilisen postauksen, Kimmo Takasen Parisuhteen tunnelukot, jatkoksi luin joskus kesken jääneen teoksen Murra tunnelukkosi. Ja mikä matka se olikaan ja onkaan! Kirjassa on tiedon ohella todella paljon erilaisia harjoituksia, jotka liittyvät tunnelukkoihin. 

Kirjassa lapsuus on keskiössä, sillä tunnelukot ovat lapsuuden (ja nuoruuden) selviytymiskeinoja. Harjoitteissa puidaankin paljon omien vanhempien toimintaa ja vaikutusta. Tämä osio toi mieleen todella paljon erilaisia muistoja lapsuudesta, niin mukavia kuin kamaliakin. Epävakaassa tilassa olevalle tätä kirjaa en uskaltaisikaan suositella, sillä se on herkästi triggeröivää. Jos koet olevasi itsesi kanssa umpikujassa, haethan ammattiapua.

Lapsuudesta siirrytään itse lukkojen murtamiseen. Takanen käyttää skeematerapian käsitteitä lapsiosa, aikuisosa ja vanhempiosa. Nämä hän vielä jakaa pienempiin yksiköihin, moodeihin. On ihan tavallista, että aikuisella ihmisellä on lapsiosia, jotka vaativat huomiota. Meihin kaikkiin koodautuu myös vanhempiosia sen mukaan, millaisia vanhempamme ovat olleet, sillä lapset samastuvat aina vanhempiinsa. 

Tunnelukkotyöskentelyn tavoite on saavuttaa kypsempää aikuisuutta, tämä toistetaan useampaan kertaan. Takanen kuitenkin toteaa, ettei aikuisia oikeasti ole olemassakaan muualla kuin mielikuvituksessa. On vain pieniä ja isompia ihmisiä, jotka koettavat pärjätä maailman kanssa, kuka kypsemmin ja kuka epäkypsemmin. Pidin myös siitä realistisesta huomiosta, että mikä tahansa ei tässäkään työskentelyssä ole mahdollista: jos oppii esimerkiksi tunnetaitoja vasta aikuisena, niissä ei kehity virtuoosiksi samoin kuin aikuisena kitaran soiton opettelevasta ei enää tule virtuoosia. Usein self helpissä on katteettomia lupauksia, mutta Takasen kirjat ovat varsin realistisia.

Kirjassa on paljon materiaalia myös lapsiosia varten. Tarkoitus on sulauttaa vaille jääneet osat osaksi omaa persoonaa. Tätä voi tehdä erilaisilla mielikuvaharjoituksilla. Yhdessä harjoituksessa myös kehotetaan kirjoittamaan ylös mahdollisimman paljon lapsuusmuistoja kronologisesti. Tätä en vielä tehnyt, mutta saatan tarttua tehtävään myöhemmin.

Olen todella iloinen, että viimein luin tämän hyllynlämmittäjän! Tästä on ainakin itselleni todella paljon apua.

Kimmo Takanen - Parisuhteen tunnelukot - Avaimia toimivaan rakkauteen

 "Nykyisen käsitykseni mukaan todellinen rakkaus on tila, jossa olemme. Se ei mielestäni ole jotain, mitä voimme tuntea toista kohtaan. Silti voimme kutsua kumppaniamme rakkaaksi ja sanoa, että rakastamme häntä. Ne ovat omia mielemme käsitteitä, joita tarvitsemme kommunikoidaksemme itseämme. Uskon, että syvällinen rakkaus syntyy vähitellen kahden ihmisen välille, kun he uskaltavat olla avoimia, haavoittuvaisia ja tarvitsevia, kun he uskaltavat näyttää kaikki puolensa itsestään kumppanilleen."

Graafinen suunnittelu: Taru Staudinger. Taitto: Vitale Ay. WSOY 2019.

Kimmo Takasen kirja Parisuhteen tunnelukot on tiukkaa tavaraa. Vaikka kirja luokitellaan self helpiksi, mitään helppoa ja kivaa siinä ei ole. Takasen tunnelukkoajatus perustuu skeematerapiaan. Kirjailija listaa 18 tunnelukkoa, jotka aktivoituessaan vaikuttavat ihmisen elämään voimakkaasti.

Tunnelukot ovat lapsuudessa syntyneitä selviytymiskeinoja. Usein kyse on jonkinlaisesta kompensaatiosta. Ihminen myös saattaa suuttua tunnelukolleen niin, että alkaa ylikompensoida sitä. Tunnelukkovyyhti on hyvin monimutkainen asia.

On selvää, että tunnelukot tekevät parisuhteissa tuhojaan, jos niitä ei tajuta ja niille ei tehdä mitään rakentavaa. Minulla on tästä ensikäden kokemusta molemmin puolin eri ikävaiheista. Testautin myös omat tunnelukkoni tunnelukkosi.fi-sivustolla. Ilokseni tunnelukkoni olivat lientyneet aiemmasta varsin paljon, mutta edelleen on töitä tehtävänä.

Kirja alkuosio kuvailee tunnelukkoja ja niiden aiheuttamia asioita yleisesti. Jonkinlaista turhaa toisteisuutta koin tässä kirjan osassa. Vauhti kuitenkin paranee, kun Takanen pääsee kirjoittamaan erikseen kustakin tunnelukosta. Takasen mukaan tunnelukkoja ovat alistuminen, emotionaalinen estyneisyys, epäonnistuminen, hylkääminen, hyväksynnän haku, kaltoin kohtelu, kietoutuneisuus, oikeutus, pessimistisyys, rankaisevuus, riippuvuus, riittämätön itsekontrolli, suojattomuus, tunnevaje, uhrautuminen, ulkopuolisuus, vaativuus ja vajavuus. Kaikki nämä on avattu varsin seikkaperäisesti kirjassa. Takanen tavoittaa hyvin erilaisia tilanteita, jotka ovat aiheuttaneet tunnelukkoja ja jotka nykyisyydessä aktivoivat niitä.

Olisin kaivannut enemmän ohjeistusta tunnelukkojen avaamiseen, mutta toisaalta Takasella on erikseen kirja Murra tunnelukkosi. Se onneksi löytyy omasta hyllystä ja saatankin asettautua sen pariin seuraavaksi. 

Joka tapauksessa vakavaa asiaa hyvin kirjoitetussa muodossa. Kirjassa on liitteenä harjoituksia pariskunnille ja tunnelukkotesti. Suosittelen jokaiselle, jolla on syvällistä halua tutkia itseään.

Syksyn lukupino ja innostus

 

Tämänhetkisessä lukupinossani köllii melkoisia paksukaisia, joten päivitystahti hiipunee jonkin verran. Aloitettuna on REC, ja katsokaa mitkä lukuohjeet sen alussa on!

Jotain tällaista olen odottanut ja kaivannut jo jonkin aikaa. Samalla olen niin kiihdyksissäni, etten saa luettua riviäkään! En halua pilata tätä lukukokemusta kiirehtimällä, joten ehkä jatkan Hararia nyt. Siitäkin olen innostunut, vaikken ole edes puolivälissä. 

Tässä kuussa olisi tarkoitus keskittyä näihin omiin kirjoihin ja jättää kirjastosta lainaaminen tuonnemmaksi. Minulla on vielä kirjakassissani kesältä lukemattomia omia kirjoja, joten lukeminen ei takuulla lopu kesken.

Mitä on sinun kirjapinossasi tällä hetkellä?

Keskenjääneitä

 Aina aika ei ole kirjalle oikea. Näin kävi Lesterin Ranskalaisen valokuvaajan kanssa. Nesserin kirja puolestaan tuntui tosi tylsältä, joten palautan senkin kirjastoon. Lisäksi palautukseen menee lukematon Venla Hiidensalon Suruttomat. Aika ei tunnu sillekään oikealta.

Tämä on suorastaan historiallista! En edes muista, milloin viimeksi olisin keskeyttänyt kirjan lukemisen. Perfektionistina olen aina halunnut suorittaa kirjat loppuun. Nyt päätin, että sille tulee stoppi. Lukemisen ei kuuluisi olla suoritus lainkaan, vaan mieluiten jonkinlanen elämys tai oppimisen kokemus.

Haluan vähentää syksyn tullessa kaikkea turhaa painetta ja stressiä. Lukeminen on kuitenkin vain harrastus eikä leipätyö. Miksi paineistaa omaa rakasta harrastustaan?

Mikä on teidän suhteenne keskeyttämiseen, onnistuuko? Mikä jäi viimeksi kesken?

Joel Haahtela - Hengittämisen taito (Totuuden kaipuu -trilogia 2)

 "Ehkä ikoneihin kätketty aika on paraikaa paljastumassa? Ehkä meihin on kirjoitettu viestejä, jotka piirtyvät esiin oikeissa paikoissa? Eikö meidän tehtävämme ole löytää paikat, joissa maailma uneksuu itsensä paremmaksi, edes yrittää?"

Otava 2020

Joel Haahtelan pienoisromaani Hengittämisen taito on kokoaan suurempi tarina. 24-vuotias Konstantinos kaipaa kadonnutta kreikkalaista isäänsä ja päättää etsiä hänet. Alkaa matka Suomesta Kreikkaan, lopulta yksinäiselle saarelle, jossa rukous on loputon virta. On aika antaa ja saada anteeksi.

Romaani on varsin uskonnollinen. Saarella elää kolme miestä, rukoileva vanhus, isä Theodoros ja Konstantinoksen isä. Kaikki on tarkoituksellisen alkeellista, jotta ihmiset voivat keskittyä loputtomaan rukoiluun ja jumalanpalveluksiin. Saari hengittää omaa rauhallista rytmiään kaukana maailman pauhusta.

Kirja on täynnä ihania ja riipaisevia ajatuksia maailmasta, kuten tuossa ylläolevassa sitaatissa. Haahtela osaa tiivistää pieneen tilaan suuria ajatuksia. Nautin paljon näistä viisasta sanoista.

Ensi alkuun ajattelin tämän olevan ehkä kolmen ja puolen tähden kirja, mutta loppupuoli nosti sen neljään. Kirja on lumoava, vaikka siinä ei tapahdukaan paljoa. Tällaista kaunista hiljaisuutta olin kaivannutkin.

Suosittelen lämpimästi! Tämä on varsin hyvä kirja aloittaa Haahtelan tuotannon lukeminen.

"Jos elämä kuitenkin yrittää korjata sen mikä on mennyt rikki? Ja jos maailmassa on aloittamiseen sopiva paikka, sen täytyy olla juuri tässä huoneessa, tässä hiljaisessa talossa, jonka ikkunasta näkyy keväinen meri."

Suvi Bowellan - Kiltin tytön voimakirja

"Koen tämän teeman tärkeäksi, koska olen nähnyt turhan läheltä, miten huonosti voi käydä, jos ei koskaan opi arvostamaan itseään. Olen onneksi nähnyt myös sen, mitä huikeita asioita alkaa tapahtua, kun terve itsekunnioitus ja rakkaus itseä kohtaan heräävät. Kuinka valtavasti elämään voi tulla lisää iloa, rakkautta, merkityksellisyyden tunnetta ja kokonaisvaltaista hyvinvointia, kun oppii olemaan hyvä myös itselleen, ei vain muille."

Hidasta elämää. Valokuvat: Emma Ronkanen. Graafinen suunnittelu ja taitto: Satu Kontinen. Otava 2020.

Näin kirjoittaa Suvi Bowellan kirjassaan Kiltin tytön voimakirja. Kirja on tarkoitettu kaikille ylikilteille naisille. 

Kirja on jaettu useampaan osaan: tarkastellaan tyypillisiä ylikiltin rooleja, miksi jostakusta tulee liian kiltti, miten kiltteys ilmenee ja mitä se aiheuttaa, miten ylikiltteydestä pääsee eroon, tutkitaan omia tarpeita ja tunteita, opitaan uusia taitoja ja katsotaan terveesti itsekästä elämää. Kirjassa on myös Hidasta elämää -kirjoille tyypillisesti väljä ja miellyttävä taitto, joka tekee kirjan lukemisesta vaivatonta.

En ehkä enää nykyisin ole aivan kirjan kohderyhmää, sillä en kokenut aiheiden resonoivan minussa kovin paljon. Joskus vuosia sitten tämä olisi ollut todella osuva kirja minulle. Olen kamppaillut liiallisen kiltteyden kanssa paljon. Toisaalta oli hyvä käydä vielä läpi näitä asioita.

Kirjassa ei ole paljoakaan lähteitä, mikä tekee sen otteesta toisaalta henkilökohtaisemman, toisaalta vähän ylimalkaisen. Olen itse enemmän perusteellisten ja lähdeviitteillä varustettujen tietokirjojen ystävä. 

Kaiken kaikkiaan Bowellan kirjoittaa viisaasti ja osuvasti. Tästä kirjasta on varmasti apua aiheen kanssa painiville.

Pohdintaa viihde- ja korkeakirjallisuudesta

 Pohdin vähän aikaa sitten jo Instagramin puolella ns. hömppää ja korkeakirjallisuutta ja ajattelin tuoda keskustelun tännekin.

Olen tällä hetkellä totaalisen kyllästynyt viihdekirjallisuuteen. Kuin piste i:n päälle oli Emily Henryn hömppäkirja Täydellinen päivä, joka kiristi hermojani kliseisyydellään. Tuntuu, että olen ammentanut jotakin tyhjiin.

Instagramissa minua pyydettiin määrittelemään viihdekirjallisuus, ja itse näen sen kolmen muuttujan kautta: todella juonivetoinen kirja, karikatyyrimäiset hahmot ja lajityypin kliseet. Kaikki eivät perusta jaoetteluista, mutta itse näen aika selvän eron korkeakirjallisuuden ja viihdekirjallisuuden välillä. Korkeakirjallisuuteen kuuluva kirja ei välttämättä miellytä juuri minua, mutta siinä on aina kirjalliset ansionsa. Tähän luokkaan kuuluu itselläni Taru sormusten herrasta. Siinä on kliseitä, mutta teos on kuitenkin genren määrittelijä ja kivijalka, lisäksi siinä on suuret kirjalliset ansiot.

Haluaisin nähdä lukemiseen enemmän vaivaa. Nautin kesällä Anna Kareninan lukemisesta, vaikka siinä oli välillä työläät kohtansa. Ehkäpä juuri siksi kirja jäi paremmin mieleen, kun sen eteen joutui näkemään työtä. En kaihda siis rakkauttakaan kirjan aiheena, jos sitä käsitellään älykkäästi, kuten Tolstoi tekee. Lisäksi kirkkaana helmenä on mielessäni Herman Hessen Lasihelmipeli, joka oli todella kohottava kokemus. Tunsin lukevani todella viisaan kirjailijan tekstiä.

Mitä mieltä te olette? Onko mielestänne aivan sama mitä lukee kunhan lukee vai menettekö laatu edellä?

Sanna Wikström ja Reija Könönen - Lempeyden kirja

 "Lempeys itseä ja muita kohtaan ei siis yleensä ole lainkaan ihanaa lässytystä vaan raakaa rehellisyyttä omille kokemuksille, jotta voi ammentaa pintaliitoa syvempää kokemusta yhteisestä kielellisestä yhteydestä. Mutta se toden totta on sen arvoista: Kun huomaat, miltä pelkkä palaveri tai sähöpostiviestittely alkaa tuntua sydämessäsi, et enää halua suhtautua tilanteisiin muiden kanssa "asioiden hoitamisena"."

Hidasta elämää. Kuvat: iStockphoto. Kirjailijakuvat: Janne Räsänen. Graafinen suunnittelu ja taitto: Satu Kontinen. Otava 2020.

Lempeyden kirja perustuu mindfullnessin periaatteisiin. Ensin lähdetään etsimään minälempeyttä ja sen jälkeen melempeyttä. Tavoitteena on parempi kohtaaminen toisen ihmisen kanssa - ja itsen.

Wikströmin ja Könösen kirja on hyvää asiaa, mutta minulle jo varsin tuttua. Olen tutustunut mindfullnessin pääsääntöihin ja toteutankin sitä jonkin verran elämässäni. Minulle tässä ei ollut juurikaan uutta.

Nautin kuitenkin kirjan lukemisesta, välillä on hyvä kerrata. Kuten sitaatistakin käy ilmi, lempeys ei perustu naminamille, vaan rehellisyydelle. Ensin on kohdattava itsensä ja omat haavansa lempeydellä, minkä jälkeen kommunikaatio toisten kanssa sujuu jo huomattavasti mukavammin. Kirjassa herätellään hyviä kysymyksiä me vs. muut -asettelusta. Näitä olisi hyvä miettiä aika ajoin.

Suurin anti tuli kirjallisen viestinnän ohjeista. En jotenkin odottanut mitään sellaista tältä kirjalta. Kirjassa käydään läpi askel askeleelta lempeämpää kommunikaatiota kirjallisessa muodossa, ovathan sanat usein hyvin kulmikkaita. Monesti asenne "asiat asioina" tekee kommunikaatiosta töksähtelevää ja jopa tylyä. Tämä osio oli tosi hyvä.

Suosittelen aiheen vasta-alkajille. Jos mindfullness on vasta alkanut tulla tutuksi, tästä kirjasta saa tiettyihin näkökulmiin hyvin tietoa.

Hyvästi kirjahaasteet

 Olen pari päivää makustellut ajatusta kirjahaasteista luopumisesta, ja nyt olen sen päättänyt. Tajusin, miten paljon niistä tulee itselle aivan turhia paineita. En myöskään ole kaikista haasteiden kirjoista kovin kiinnostunut. Luen mielestäni jo nyt riittävän monipuolisesti ilman haasteitakin.

Jätän paikoilleen ainoastaan oman hyllyn lukemattomat, koska ne ihan tosissaan haluan lukea ja tuoda blogiinkin. Tarkoituksena olisikin siirtyä vähitellen omaan hyllyyn, kun nykyiset kirjastolainat on luettu. Siinä tosin menee vielä jonkin aikaa. Aion myös lukea kolme kirjaa -haasteen kaksi puuttuvaa kirjaa, koska nekin ovat omasta hyllystä.

Onpas tämä vapauttavaa! Lukemisen kuuluu olla ilo. En suorita muitakaan harrastuksiani, joten miksi suorittaisin lukemista?

Arttu Tuominen - Verivelka (Delta 1)

 "Rotevampi poika aloittaa: >>Lupaan ja vannon, että vaikka mitä tapahtuisi, vaikka olisi sota tai rutto, niin se, mikä tänään kätkettiin, se kaivetaan yhdessä ylös kahdenkymmenenseitsemän vuoden päästä.>>

Hintelämpi poika jatkaa: >>Ja lupaan ja vannon, etten koskaan paljasta aarteen sijaintia kenellekään toiselle. Ja vaikka toinen meistä kuolisi, niin silloin toinen tulee paikalle ja kaivaa sen yksin ylös.>>"

WSOY

Arttu Tuomisen Verivelka aloittaa Delta-dekkarisarjan. Epilogissa kaksi poikaa kaivaa aarteen maahan ja vannoo juhlallisesti kaivavansa sen 27 vuoden päästä ylös. Sitten siirrytään vuoteen 2018, kun ryyppykämpällä tapetaan mies verisesti. Jari Paloviidasta on tullut päällikön sijainen ja tutkinta on hänen vastuullaan. Kaikki näyttää olevan selvää kuin vesi, mutta sitten menneisyys alkaa kummitella korvissa.

Tuomista on kehuttu laajalti ja lainasin innostuneena tämän romaanin. Ajattelin saavani käsiini jotain poikkeavaa. Lukemisen jälkeen kuitenkin tuli tyhjyys: tässäkö tämä oli?

Dekkari ei nimittäin poikkea valtavirrasta kovinkaan paljon, varsinkin kun viime vuosina on tullut aika monenlaista lajityypin edustajaa. Rikos on haukotuttavan tavallinen henkirikos. Toki ihmisten menneisyys tuo omat tvistinsä tarinaan, mutta ei sekään niin ihmeellistä nykyään ole. 

Pidin kyllä taustarinasta sinänsä. Kahden nuoren pojan tarinaa oli kiinnostavaa, mutta myös raastavaa lukea. Väkivalta värjyy yllä milloin missäkin muodossa, ja tietyt tapahtumat kirjassa toivat mieleen Koskelan henkirikoksen. Kirja ei sovikaan kaikista herkimmille lukijoille, sillä väkivaltaa kuvataan melko tarkasti.

Oli myös aika tympeä klisee, että Paloviidan avioliitto on aivan finaalissa miehen työn takia. Lisäksi yksi tutkiva poliisi on kaappijuoppo. Olisi mukava välillä lukea poliisista/tutkijasta, jolla ei olisi mahdottomasti henkilökohtaisia ongelmia. Sillä sellaisia luulisi oikeidenkin tutkijoiden olevan, tavallisia ihmisiä. Tosin bakteerikammoinen kummajainen Oksman oli aika mieleenpainuva hahmo, se on myönnettävä.

Ei yltänyt siis odotuksiin. Sanoisin, että semmoinen kahden ja puolen tähden kirja. Aion kuitenkin lukea seuraavan osan, kun se on omassa hyllyssä. Jospa se olisi vähän vähemmän kliseinen tapaus.

Verivelka on luettu myös Kirsin kirjanurkassa.

Emily Henry - Täydellinen päivä

 "Se alkoi, kun olin kahdentoista. Vanhempani istuttivat minut sohvalle ja kertoivat uutisensa. Äiti oli saanut diagnoosin - epäilyttävä solumuutos vasemmassa rinnassa - ja hän toisti niin monta kertaa, etten saisi murehtia turhaan, että aloin jo uskoa joutuvani kotiarestiin, jos jäisin kiinni turhasta murehtimisesta."

Alkuperäisteos Beach Road (2020). Suomentanut Taina Wallin. Karisto 2021. 

Emily Henryn Täydellinen päivä on romanttinen kirja. Nuori January on saanut kuulla isänsä kuoleman jälkeen, että tällä on ollut toinen nainen. Isä on myös jättänyt Januarylle kakkosasunnon, jonne January muuttaa kirjoittamaan uusinta kirjaansa. Mikään ei tunnu luonnistuvan ennen kuin hän tekee diilin naapurin kirjailijamiehen kanssa: mies kirjoittaa onnellisen kirjan ja January vakavan.

Näistä aineksista olisi voinut syntyä tosi hyvä kirja, mutta ei tällä kertaa. Yleensä en lue ns. hömppää, mutta ajattelin nyt haastaa itseäni. Tiesin kyllä jo etukäteen, että kirjailijat tietenkin päätyvät yhteen, mutta siitä huolimatta tämä oli iso pettymys.

Ensinnäkään tarina ei vetänyt lainkaan sillä lailla, kuin viihdekirjallisuuden mielestäni pitäisi. Kirja jumitti minulla tosi paljon. Toiseksi intiimimmät kohtaukset olivat todella vaivaannuttavia kliseisyydessään. Tottakai vielä kumpainenkin tuli miltei yhtä aikaa seksiä harrastaessa...

Hyvää oli ainoastaan kaikki synkempi, mitä kirja kuitenkin sisälsi. Januaryn pohdinnat isän kuoleman jälkeen oli oikeasti hyvin kirjoitettu. Miksi kirjailija siis halusi tehdä näin kliseisen rakkaustarinan?

Tämä ei tosiaankaan ollut minua varten. Taidan pysytellä vähän vähemmän romanttisessa kirjallisuudessa.