Tämä top ten on tehty pyynnöstä. Olen koonnut kymmenen mielestäni hyvää lahjakirjaideaa. Jokaisen kohdalla on lyhyt kuvaus juonesta/tapahtumista/teemoista ja sitten ikään kuin suositus ja mahdollisesti maininta kohderyhmästä.
Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
Ajaton ja ihana klassikko! Pikku Prinssi on saapunut kaukaiselta tähdeltään Maahan ja tutustunut lentäjään, jonka kanssa hän solmii kiinteän ystävyyssuhteen. Lentäjälle hän kertoo tarinoita matkoistaan muille tähdille ja tulee tehneeksi tarkkanäköisiä havaintoja isojen ihmisten mielettömyydestä.
Kirjassa on monta tasoa, joten se sopii kaikenikäisille lukijoille. Sitä voi lukea kirjaimellisesti viehättävänä satuna tai sitten vertauskuvallisena tarinana aidosta ystävyydestä ja aikuisten absurdista maailmasta. Kirjailijan kaunis kuvitus tukee tekstiä sopivasti ja tekee kirjasta helppolukuisen.
Herbjørg Wassmo - Dinan kirja
Raivokas ja kiihkeä tarina nuoresta naisesta, joka ei suostu antautumaan tai alistumaan kenellekään. Aiheutettuaan vahingossa äitinsä kuoleman Dina elää epätavallista elämää 1800-luvun naiselle. Hän sopii itse naimakauppansa ja päätyy lopulta kestikievarin menestyväksi emännäksi. Taustalla on kuitenkin salaperäinen venäläinen, joka ei ole kuten muut...
Epätavanomainen ja tunteita herättävä romaani. Sopii naiskohtaloista ja historiallisista romaaneista kiinnostuneille. Kirjasta on tehty myös menestynyt elokuva Dina.
Monika Fagerholm - Amerikkalainen tyttö
Monimutkainen, mutta palkitseva kirja. Pikkutytöt Sandra ja Doris leikkivät amerikkalaisen tytön mysteeriä, Seudulla vierailleen Eddie de Wiren murhatapausta. Viattomista mielikuvitusleikeistä tuleekin mitä karmivinta totta, kun Sandra eläytyy Eddien rooliin niin paljon, että tästä tulee hänelle kuin toinen persoona. Eivätkä Seudun tragediat ja kummallisuudet lopu siihen...
Romaanin maailma ja tunnelma ovat niin erikoisia, että kirjan voisi lukea pelkästään niiden vuoksi. Juoni on kuitenkin niin vetävä, ettei se jää niille toiseksi.
Michael Cunningham - Tunnit
Menestysromaani, josta filmattiin menestyselokuva. Masentunut Virginia Woolf kirjoittaa romaaniaan Mrs. Dalloway 1923, onneton kotirouva Laura Brown lukee sitä 1949 ja 1990-luvulla elävä Clarissa Vaughan on saanut liikanimen Mrs. Dalloway vanhalta ystävältään. Tarina kulkee monessa aikatasossa ja kolmen naisen kohtalot limittyvät hämmästyttävällä tavalla yhteen. Taustalla kummittelee Mrs. Dalloway -romaanin kiihkeä tarina, joka tuntuu oudosti sekoittuvan nykypäivän tapahtumiin.
Älykäs ja yllättävä romaani, joka on tyylikäs kunnianosoitus Woolfin kirjallisuudelle. Kirjasta saa enemmän irti, jos on lukenut Mrs. Dallowayn.
Susan Fletcher - Noidan rippi
Lumoava ja riipaiseva tarina ihmisten hyljeksimästä naisesta, joka juuri onnen löydettyään joutuu vankilaan odottamaan roviokuolemaa. Kun epäluuloinen pappi Charles tulee kuulustelemaan häntä Glencoen verilöylystä, hän suostuu puhumaan yhdelle ehdolla: Charles kertoo maailmalle hänen tarinansa vääristelemättömänä ja todenmukaisena. Syntyy outo suhde, joka ravisuttaa papin arvomaailmaa.
Fletcherin kieli on niin kaunista, että se melkein itkettää herkkyydellään. Sorretun, mutta silti kaikesta kauneuden löytävän naisen tarina puhuttelee ja jää lähtemättömästi mieleen.
Camilla Läckberg - Merenneito
Hyytävä tutkielma traumatisoituneen ja psyykkisesti sairaan ihmisen tekemistä teoista. Suosittu kirjailija saa uhkauskirjeitä ja hänen ystävänsä, poliisin vaimo Erica Falck, tahtoo ehdottomasti tutkia asiaa. Kun vielä kadonnut mies löytyy tapettuna jään alta, on Fjällbackan kylä taas vakavien rikosten näyttämönä.
Ruotsin dekkarikuningattaren kirjat ovat vetäviä ja karmivia kautta linjan, mutta Merenneito on ehdoton mestariteos. Ehdoton valinta dekkarien ystävälle.
Peter Høeg - Norsunhoitajien lapset
Kirja, joka naurattaa ja liikuttaa. 14-vuotiaan Peterin, 16-vuotiaan Tilten ja Basker-koiran on tartuttava toimeen, kun vanhemmat ovat taas saaneet tyhmyyksiä päähänsä. Isä ja äiti ovat kadonneet mystisesti juuri Tanskassa järjestettävän suuren uskontojen kohtaamistilaisuuden kynnyksellä. Alkaa hurja matka, jonka varrella lapset kohtaavat muun muassa pakenevan laulajan, lastensuojeluviranomaisia, katkaisuhoitoa järjestävän ex-narkkarin ja erinäisiä uskonnollisia johtajia.
Tälle kirjalle ei voi olla nauramatta! Huumori syntyy vakavista teemoista ja tekee ne helpommiksi käsitellä. Valloittava kirja kaikille, jotka kaipaavat hyvän mielen kirjaa - ja seikkailua.
Sami Hilvo - Viinakortti
Kahden suomalaismiehen rakkaustarina sota-aikana. Mikael tutkii ukkinsa jäämistöä ja saa tietää tämän olleen yhdessä toisen miehen kanssa aikana, jona sellaista ei ymmärretty eikä hyväksytty. Alkoholin liiallinen käyttö ei siis ole ainoa ukkia ja pojanpoikaa yhdistävä asia. Kirja kulkee sekä nykyajassa että Mikaelin ukin päivissä, jolloin Suomi oli sodassa Neuvostoliiton kanssa.
Koskettava ja mieleenpainuva romaani. Henkilöt ovat hyvine ja pahoine puolineen inhimillisiä. Miesten kielletty rakkaus liikuttaa ja riipaisee. Hilvo antaa varteenotettavan lisän suomalaiseen sotakirjallisuuteen.
Siiri Enoranta - Gisellen kuolema
Ravisuttava lyhytromaani vääränlaisesta kiintymyksestä ja särkyneistä unelmista. Linnea palaa takaisin kotiin; vioittunut polvi on vienyt mahdollisuuden ammattiballerinan uralta. Isoveli Joel tarkkailee vieraaksi muuttunutta siskoaan eikä kukaan muu näe tytön tuskaa ja hämmennystä häntä paremmin. Sisarukset näkevät toisensa aivan eri tavalla kuin etäiset vanhemmat tai perheen ulkopuoliset.
Enorantaa on yritetty luokitella niin nuorten- kuin aikuistenkirjailijaksikin, mutta jaottelu on tarpeeton. Hänen taitava ja ihokarvoja nostattava kielensä ja tarinankerrontansa pitää otteessaan loppuun asti iästä riippumatta.
Jenny Kangasvuo - Sudenveri
Hämmästyttävän tuore ja kypsä esikoisromaani paljon käytetystä ihmissusiteemasta. Varga on Lauman jättänyt taiteilija, joka taistelee päänsä sisällä päivittäin alfanaaras Marttaa vastaan. Kun Laumasta karannut epämuodostunut Rasmus tulee hänen ovelleen, on aika tasata tilit ja lopettaa pakeneminen.
Vaikuttava romaani pelosta, sen kalvavasta voimasta ja valtasuhteista. Yliluonnollinen aines sekoittuu luontevasti realismiin, niin että ihmissusiin melkein alkaa uskoa... Ihmissusiaihe kiinnostaa todennäköisesti nuoria, mutta romaanin kypsä ote tekee siitä sopivamman aikuisempaan makuun.
[Johdantoa on editoitu 28.2.2013]
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
torstai 21. helmikuuta 2013
Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
">>Millaiseen tekoon aion ryhtyä ja millaisia pikkujuttuja samalla pelkään!>>, hän ajatteli hymyillen oudosti. >>Hm... niin... kaikki on ihmisen ulottuvilla mutta kaiken hän päästää ohitseen, pelkän pelkuruuden vuoksi... sehän on selviö... Mitähän ihmiset pelkäävät kaikkein eniten? Uutta askelta, omaa uutta sanaa he pelkäävät kaikkein eniten..."
Fjodor Dostojevskin maailmankuulu klassikko Rikos ja rangaistus (Prestuplenije i nakazanije, 1866, suomentanut Olli Kuukasjärvi, Otava 2008) ei ole suinkaan niin vaikea kirja kuin usein väitetään. Se on sinänsä ajalleen tyypillinen runsaine henkilöiden sisäisen maailman ja eettisten pohdintojen kuvauksineen, mutta vaikea se ei ole. Rikos ja rangaistus on matka murhamiehen pään sisälle, hänen vuoroin ylimielisiin, vuoroin katuvaisiin ajatuksiinsa.
Päähenkilö, entinen opiskelija Rodion Romanovitš Raskolnikov on jo jonkin aikaa suunnitellut panttailainaajan murhaa ja eräänä päivänä hän toteuttaa aikeensa. Kuin ihmeen kaupalla hän selviää murhapaikalta kiinni jäämättä, mutta pian piinaava epäluulo kaikkia kohtaan kasvaa järjettömiin mittasuhteisiin. Oman lisänsä ongelmiin tuo siskon huonolta vaikuttava naimakauppa.
Romaani sisältää vanhoja ja, no, klassisia eettisiä teemoja, joista päällimmäinen on kysymys rikoksen tai yleisemmin väärän teon oikeutuksesta. Voidaanko paha teko hyväksyä, jos sillä on hyviä seurauksia? Ovatko altruistiset teot aina oikein? Myös epätasa-arvo tuodaan raadollisesti esille; Raskolnikov on niin köyhä, ettei saa joka päivä ruokaa ja päällä on vain ryysyt. Katerina Ivanovnan perhe elää sietämättömissä oloissa miehen ryypätessä ja vanhin lapsi Sonja päätyy myymään itseään hankkiakseen perheelleen rahaa. Samaan aikaan hyvätuloiset pitävät kekkereitään. Valitettavasti tuloerot eivät ole hävinneet mihinkään - eivät Venäjältä eivätkä monesta muustakaan maasta.
Venäläisille klassikoille on tyypillistä henkilöhahmojen valtava määrä, mikä panee lukijan pään helposti sekaisin ja luo varmaan osaltaan haasteellisuuden mielikuvaa. Onneksi Rikoksessa ja rangaistuksessa henkilöjen määrä on melko kohtuullinen. Raskolnikovin lisäksi suuremmissa rooleissa ovat hänen siskonsa Avdotja "Dunja" "Dunetška" Romanovna ja äitinsä Pulheria Raskolnikova, jo aiemmin mainittu köyhä kotirouva Katerina Ivanovna ja hänen tytärpuolensa Sonja, ystävä Razumihin, kosija Lužin ja Arkadi Ivanovitš Svidrigailov. Muitakin ihmisiä toki on, mutta heillä ei ole niin suurta merkitystä. Kieltämättä nuo kolmiosaiset ja välillä erilaisiksi muuntuvat (!) nimet olivat vaikeita enkä yritäkään väittää, että muistaisin nytkään kaikkia ulkoa.
Pidin kovasti ihmiskuvauksesta, vaikka se suodattuikin lähinnä Raskolnikovin epäluuloisen ja vihamielisen ihmiskäsityksen läpi. Kuitenkin henkilöiden kaunopuheisuus ja pitkät monologit olivat kiintoisia ja dialogit ajoittain hyvinkin hauskoja. Suosikkini henkilöistä on hyväntahtoinen ja puhelias razumihin, jota Raskolnikov ei mielestäni arvostanut läheskään tarpeeksi.
Vuosien varrella olen oppinut pitämään näiden 1800-luvun kirjojen tunnelmasta ja verkkaisuudesta yhä enemmän. Samanlaista syvällisyyttä löytyy nykykirjallisuudesta melko harvoin, mikä on sääli. Näissä romaaneissa mennään syvälle ihmiseen ja tuodaan esille ennen kaikkea moraalisia kamppailuja. Kaiketi moraali ja etiikka eivät ole tänä päivänä muodissa... Toisaalta näiden kirjojen tärkeä osa on kristinusko ja siihen liittyvät seikat, jolloin moraalikysymysten pohdinta on nykyään väistämättä eri pohjalla arvojen pirstaloituessa enemmän ja enemmän. Vaikken olekaan kristitty tai muuten uskossa, koen jostain syystä vahvaa kristillisyyttä sisältävät romaanit kiinnostaviksi, esimerkkeinä nyt vaikkapa Pikku naisia, Kotiopettajattaren romaani ja Dorian Grayn muotokuva. Niiden uskonnollinen puritaanisuus ja moraalin tiukkuus ovat kumman kiehtovia, vaikken näekään kyseisiä ominaisuuksia hyvinä tosielämässä.
Suosittelen ehdottomasti! Paksuus ja maine varmaan pelottavat, mutta minusta aivan turhaan. Minusta kirja oli syvällinen, helppotajuinen ja oivaltava. En kummastele klassikkostatusta lainkaan.
Fjodor Dostojevskin maailmankuulu klassikko Rikos ja rangaistus (Prestuplenije i nakazanije, 1866, suomentanut Olli Kuukasjärvi, Otava 2008) ei ole suinkaan niin vaikea kirja kuin usein väitetään. Se on sinänsä ajalleen tyypillinen runsaine henkilöiden sisäisen maailman ja eettisten pohdintojen kuvauksineen, mutta vaikea se ei ole. Rikos ja rangaistus on matka murhamiehen pään sisälle, hänen vuoroin ylimielisiin, vuoroin katuvaisiin ajatuksiinsa.
Päähenkilö, entinen opiskelija Rodion Romanovitš Raskolnikov on jo jonkin aikaa suunnitellut panttailainaajan murhaa ja eräänä päivänä hän toteuttaa aikeensa. Kuin ihmeen kaupalla hän selviää murhapaikalta kiinni jäämättä, mutta pian piinaava epäluulo kaikkia kohtaan kasvaa järjettömiin mittasuhteisiin. Oman lisänsä ongelmiin tuo siskon huonolta vaikuttava naimakauppa.
Romaani sisältää vanhoja ja, no, klassisia eettisiä teemoja, joista päällimmäinen on kysymys rikoksen tai yleisemmin väärän teon oikeutuksesta. Voidaanko paha teko hyväksyä, jos sillä on hyviä seurauksia? Ovatko altruistiset teot aina oikein? Myös epätasa-arvo tuodaan raadollisesti esille; Raskolnikov on niin köyhä, ettei saa joka päivä ruokaa ja päällä on vain ryysyt. Katerina Ivanovnan perhe elää sietämättömissä oloissa miehen ryypätessä ja vanhin lapsi Sonja päätyy myymään itseään hankkiakseen perheelleen rahaa. Samaan aikaan hyvätuloiset pitävät kekkereitään. Valitettavasti tuloerot eivät ole hävinneet mihinkään - eivät Venäjältä eivätkä monesta muustakaan maasta.
Venäläisille klassikoille on tyypillistä henkilöhahmojen valtava määrä, mikä panee lukijan pään helposti sekaisin ja luo varmaan osaltaan haasteellisuuden mielikuvaa. Onneksi Rikoksessa ja rangaistuksessa henkilöjen määrä on melko kohtuullinen. Raskolnikovin lisäksi suuremmissa rooleissa ovat hänen siskonsa Avdotja "Dunja" "Dunetška" Romanovna ja äitinsä Pulheria Raskolnikova, jo aiemmin mainittu köyhä kotirouva Katerina Ivanovna ja hänen tytärpuolensa Sonja, ystävä Razumihin, kosija Lužin ja Arkadi Ivanovitš Svidrigailov. Muitakin ihmisiä toki on, mutta heillä ei ole niin suurta merkitystä. Kieltämättä nuo kolmiosaiset ja välillä erilaisiksi muuntuvat (!) nimet olivat vaikeita enkä yritäkään väittää, että muistaisin nytkään kaikkia ulkoa.
Pidin kovasti ihmiskuvauksesta, vaikka se suodattuikin lähinnä Raskolnikovin epäluuloisen ja vihamielisen ihmiskäsityksen läpi. Kuitenkin henkilöiden kaunopuheisuus ja pitkät monologit olivat kiintoisia ja dialogit ajoittain hyvinkin hauskoja. Suosikkini henkilöistä on hyväntahtoinen ja puhelias razumihin, jota Raskolnikov ei mielestäni arvostanut läheskään tarpeeksi.
Vuosien varrella olen oppinut pitämään näiden 1800-luvun kirjojen tunnelmasta ja verkkaisuudesta yhä enemmän. Samanlaista syvällisyyttä löytyy nykykirjallisuudesta melko harvoin, mikä on sääli. Näissä romaaneissa mennään syvälle ihmiseen ja tuodaan esille ennen kaikkea moraalisia kamppailuja. Kaiketi moraali ja etiikka eivät ole tänä päivänä muodissa... Toisaalta näiden kirjojen tärkeä osa on kristinusko ja siihen liittyvät seikat, jolloin moraalikysymysten pohdinta on nykyään väistämättä eri pohjalla arvojen pirstaloituessa enemmän ja enemmän. Vaikken olekaan kristitty tai muuten uskossa, koen jostain syystä vahvaa kristillisyyttä sisältävät romaanit kiinnostaviksi, esimerkkeinä nyt vaikkapa Pikku naisia, Kotiopettajattaren romaani ja Dorian Grayn muotokuva. Niiden uskonnollinen puritaanisuus ja moraalin tiukkuus ovat kumman kiehtovia, vaikken näekään kyseisiä ominaisuuksia hyvinä tosielämässä.
Suosittelen ehdottomasti! Paksuus ja maine varmaan pelottavat, mutta minusta aivan turhaan. Minusta kirja oli syvällinen, helppotajuinen ja oivaltava. En kummastele klassikkostatusta lainkaan.
maanantai 18. helmikuuta 2013
John Irving - Garpin maailma
En ole koskaan lukenut mitään vastaavaa! John Irvingin Garpin maailma (The World Accordin to Garp, 1987 Tammi, suomentanut Kristiina Rikman) on niin omalaatuinen kirja, etten osaa verrata sitä mihinkään.
Se käy läpi ensin Garpin äidin Jennyn vaiheet poikansa syntymään ja kuvaa sitten sekä Garpin että hänen lähimpiensä koko elämänkaaren.
Garpin maailmassa on jotain sanoinkuvaamatonta: se on yhtä aikaa karmea ja mahdoton, mutta myös lämmin ja liikuttava. Ihmiset ovat typeriä ja tekevät vääryyksiä, mutta toisaalta he ovat koomisia ja rakastettavia. Mutta sellaisiahan me ihmiset usein olemme! Irving on siis onnistunut kuvaamaan ihmisyyden osuvasti, vaikka siinä onkin tiettyä epäuskottavuutta oikean elämän ihmisiin verrattuna. Kerta kaikkiaan hienoa!
Kirjaa sävyttää jatkuva huumori, vaikka osa tapahtumista onkin niin traagisia, ettei niille osaa nauraa eikä aina ole varmaan tarkoituskaan. Toisaalta osa kauheista tapahtumista on tuotu esille niin koomisessa valossa, ettei nauramista voi estää. Minun huumoriini Irving vetoaa, mutta voin kuvitella, etteivät läheskään kaikki ymmärrä hänen hauskuuttaan.
Henkilöt ovat ikimuistoisia. Itse Garp, uskoton aviomies, kirjailijana luovasti hullu ja isänä neuroottinen ja rakastava. Hänen äitinsä Jenny Fields, sairaanhoitajaksi luotu auttaja ja tarkan maailmakuvan omaava järkevä nainen. Garpin vaimo Helen, lukenut ja älykäs nainen, joka tuntuu pitävän järjen ääntä elossa välillä surrealistisessa arjessa. Sukupuolensa korjannut Roberta, joka ei surullisesti oikein koskaan saa identiteettiään kohdalleen. Kaikki he ovat niin erehtyväisiä ja vajanaisia, ettei heistä voi olla pitämättä. Minä todella imeydyin kirjan maailmaan ja nautin paksusta romaanista.
Kirjasta löytyy hienoa ajankuvaa, vaikka tarkasti vuosia ei olekaan kerrottu ja itselläni ajantaju petti. Toinen maailmansota on menossa kirjan alussa, kun Jenny on töissä sairaalassa ja kohtaa tulevan lapsensa isän. Sitten eletään 50-lukua ja sen todellisuutta, kunnessa siirrytään vapautuneille 60- ja 70-luvuille. Pidin Garpin aikuisuudesta kertovaa ajanjaksoa kiinnostavimpana. Hänen elämänsä joutuu vääjäämättömästi tekemisiin voimakkaan feminismin toisen aallon kanssa hänen äitinsä kirjan myötä. Kirjassa sivutaankin paljon sorrettujen ryhmien kohtaloita, jotka kiteytyvät pitkälti Robertaan ja pikkuiseen Ellen Keyesiin. Näitäkin asioita kuvataan armottoman humoristisesti, mutta samaan aikaan lämpimästi.
Suosittelen ehdottomasti! Jos olet joskus aikonut lukea Irvingia, älä jätä ainakaan tätä kirjaa välistä.
Se käy läpi ensin Garpin äidin Jennyn vaiheet poikansa syntymään ja kuvaa sitten sekä Garpin että hänen lähimpiensä koko elämänkaaren.
Garpin maailmassa on jotain sanoinkuvaamatonta: se on yhtä aikaa karmea ja mahdoton, mutta myös lämmin ja liikuttava. Ihmiset ovat typeriä ja tekevät vääryyksiä, mutta toisaalta he ovat koomisia ja rakastettavia. Mutta sellaisiahan me ihmiset usein olemme! Irving on siis onnistunut kuvaamaan ihmisyyden osuvasti, vaikka siinä onkin tiettyä epäuskottavuutta oikean elämän ihmisiin verrattuna. Kerta kaikkiaan hienoa!
Kirjaa sävyttää jatkuva huumori, vaikka osa tapahtumista onkin niin traagisia, ettei niille osaa nauraa eikä aina ole varmaan tarkoituskaan. Toisaalta osa kauheista tapahtumista on tuotu esille niin koomisessa valossa, ettei nauramista voi estää. Minun huumoriini Irving vetoaa, mutta voin kuvitella, etteivät läheskään kaikki ymmärrä hänen hauskuuttaan.
Henkilöt ovat ikimuistoisia. Itse Garp, uskoton aviomies, kirjailijana luovasti hullu ja isänä neuroottinen ja rakastava. Hänen äitinsä Jenny Fields, sairaanhoitajaksi luotu auttaja ja tarkan maailmakuvan omaava järkevä nainen. Garpin vaimo Helen, lukenut ja älykäs nainen, joka tuntuu pitävän järjen ääntä elossa välillä surrealistisessa arjessa. Sukupuolensa korjannut Roberta, joka ei surullisesti oikein koskaan saa identiteettiään kohdalleen. Kaikki he ovat niin erehtyväisiä ja vajanaisia, ettei heistä voi olla pitämättä. Minä todella imeydyin kirjan maailmaan ja nautin paksusta romaanista.
Kirjasta löytyy hienoa ajankuvaa, vaikka tarkasti vuosia ei olekaan kerrottu ja itselläni ajantaju petti. Toinen maailmansota on menossa kirjan alussa, kun Jenny on töissä sairaalassa ja kohtaa tulevan lapsensa isän. Sitten eletään 50-lukua ja sen todellisuutta, kunnessa siirrytään vapautuneille 60- ja 70-luvuille. Pidin Garpin aikuisuudesta kertovaa ajanjaksoa kiinnostavimpana. Hänen elämänsä joutuu vääjäämättömästi tekemisiin voimakkaan feminismin toisen aallon kanssa hänen äitinsä kirjan myötä. Kirjassa sivutaankin paljon sorrettujen ryhmien kohtaloita, jotka kiteytyvät pitkälti Robertaan ja pikkuiseen Ellen Keyesiin. Näitäkin asioita kuvataan armottoman humoristisesti, mutta samaan aikaan lämpimästi.
Suosittelen ehdottomasti! Jos olet joskus aikonut lukea Irvingia, älä jätä ainakaan tätä kirjaa välistä.
perjantai 15. helmikuuta 2013
Minna Canth - Anna Liisa
Minna Canthin klassikkonäytelmä Anna Liisa (1895, Werner Södeström) on tarina nuoresta naisesta, joka on saanut alaikäisenä aviottoman lapsen ja tappanut tämän. Hän on menossa vuosia myöhemmin naimisiin toisen miehen kanssa, mutta onnea varjostaa kuolleen lapsen isän paluu.
Canth tunnetaan kärkkäänä kirjoittajana, joka otti tiukasti kantaa aikansa ongelmiin ja asenteisiin. Naisen asema oli hänen keskeisiä teemojaan ja siitä on kyse tässäkin kirjassa. Anna Liisa on nuorena ja tietämättömänä tullut raskaaksi ja tietäessään yhteisön tuomion tekee hädissään epätoivoisen ratkaisun. Kaikki vierittävät syyn hänen niskoilleen ja näkevät hänen olevan ainoa vastuullinen. Tietysti ratkaisu on hirvittävä ja väärä, mutta nuoren tytön pelko on toisaalta ymmärrettävä.
Teema ei ole epäajankohtainen valitettavasti vieläkään. Suomessa abortti on ollut jo kauan laillinen, mutta ympäri maailman on paikkoja, joissa se on kielletty tai tiukasti rajoitettu. Myöskään naisten asema miehiin nähden ei ole tasa-arvoinen. Ja siellä missä abortti on kielletty, löytyy enkeltentekijöitä, joiden vuoksi sekä äitejä että sikiöitä kuolee hirveillä tavoilla. Eikä Suomessakaan aborttiteema ole suinkaan neutraali; se pulpahtaa pintaan ajoittain ja herättää hyvinkin äärimmäisiä mielipiteitä.
Itse näytelmänä pidin Anna Liisasta paljon. Dialogi on osuvaa ja sujuvaa, ihmisten sananvaihto nokkelaa. On kiintoisaa, miten henkilökuvat rakentuvat pelkästä puheesta ja niukoista paranteeseista. Canth on hyvä kirjoittaja, sillä jokaisella henkilöllä on selvä persoona, joka erottuu muista. Tilanteet seuraavat toisiaan ja aiheuttavat lukijassa jännitystä, vaikka minäkin tiesin tarinan pääpuitteissaan jo etukäteen.
Näytelmän mennyt maailma on kiinnostava vanhahtavine puhetapoineen ja uskonnollisine aatoksineen. Asenteet ovat tietysti hurjat tämän päivän suomalaiselle; kristinusko on painostanut toimimaan tiukkojen sääntöjen puitteissa. Naisten on pitänyt olla siveitä ja tietyn muotin mukaisia, jotta he eivät menettäisi mainettaan. Voi kylläkin kysyä, onko jälkimmäinen seikka sinänsä muuttunut miksikään historian kuluessa. Nyt ei ehkä vaadita tiukkaa siveyttä, mutta muunlaisia vaatimuksia ja odotuksia kyllä riittää.
Suosittelen lukemaan! Kirja ei ole ollenkaan tylsä eikä aikansa elänyt, vaan väkevä muistutus lähihistoriastamme - ja siitä, mitä tapahtuu vielä nykyäänkin.
Kirja on osa 50 naiskirjailijaa -haastetta.
Canth tunnetaan kärkkäänä kirjoittajana, joka otti tiukasti kantaa aikansa ongelmiin ja asenteisiin. Naisen asema oli hänen keskeisiä teemojaan ja siitä on kyse tässäkin kirjassa. Anna Liisa on nuorena ja tietämättömänä tullut raskaaksi ja tietäessään yhteisön tuomion tekee hädissään epätoivoisen ratkaisun. Kaikki vierittävät syyn hänen niskoilleen ja näkevät hänen olevan ainoa vastuullinen. Tietysti ratkaisu on hirvittävä ja väärä, mutta nuoren tytön pelko on toisaalta ymmärrettävä.
Teema ei ole epäajankohtainen valitettavasti vieläkään. Suomessa abortti on ollut jo kauan laillinen, mutta ympäri maailman on paikkoja, joissa se on kielletty tai tiukasti rajoitettu. Myöskään naisten asema miehiin nähden ei ole tasa-arvoinen. Ja siellä missä abortti on kielletty, löytyy enkeltentekijöitä, joiden vuoksi sekä äitejä että sikiöitä kuolee hirveillä tavoilla. Eikä Suomessakaan aborttiteema ole suinkaan neutraali; se pulpahtaa pintaan ajoittain ja herättää hyvinkin äärimmäisiä mielipiteitä.
Itse näytelmänä pidin Anna Liisasta paljon. Dialogi on osuvaa ja sujuvaa, ihmisten sananvaihto nokkelaa. On kiintoisaa, miten henkilökuvat rakentuvat pelkästä puheesta ja niukoista paranteeseista. Canth on hyvä kirjoittaja, sillä jokaisella henkilöllä on selvä persoona, joka erottuu muista. Tilanteet seuraavat toisiaan ja aiheuttavat lukijassa jännitystä, vaikka minäkin tiesin tarinan pääpuitteissaan jo etukäteen.
Näytelmän mennyt maailma on kiinnostava vanhahtavine puhetapoineen ja uskonnollisine aatoksineen. Asenteet ovat tietysti hurjat tämän päivän suomalaiselle; kristinusko on painostanut toimimaan tiukkojen sääntöjen puitteissa. Naisten on pitänyt olla siveitä ja tietyn muotin mukaisia, jotta he eivät menettäisi mainettaan. Voi kylläkin kysyä, onko jälkimmäinen seikka sinänsä muuttunut miksikään historian kuluessa. Nyt ei ehkä vaadita tiukkaa siveyttä, mutta muunlaisia vaatimuksia ja odotuksia kyllä riittää.
Suosittelen lukemaan! Kirja ei ole ollenkaan tylsä eikä aikansa elänyt, vaan väkevä muistutus lähihistoriastamme - ja siitä, mitä tapahtuu vielä nykyäänkin.
Kirja on osa 50 naiskirjailijaa -haastetta.
tiistai 12. helmikuuta 2013
Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
"Aikuiset rakastavat numeroita. Kun kerrotte heille vaikka uudesta ystävästänne, niin he eivät milloinkaan kysy teiltä oikeita asioita. He eivät milloinkaan sano: "Minkälainen on hänen äänensä? Mistä leikeistä hän pitää eniten? Kerääkö hän perhosia?" Vaan he kysyvät: "Kuinka vanha hän on? Kuinka monta veljeä hänellä on? Kuinka paljon hän painaa? Paljonko hänen isänsä saa palkkaa?" Vasta silloin he luulevat hänet tuntevansa."
Antoine de Saint-Exupéryn rakastettu klassikko Pikku Prinssi (Le Petit Prince, 1944, suomentanut Irma Packalén, WSOY) on kaiken ylistämisen arvoinen, suloinen pieni kirja. Sen sitaatit ovat Suomessakin tunnettuja ja sitä lukevat niin lapset kuin aikuisetkin.
Minulle tämä lukukerta oli toinen. Tarvitsin vaikeana ja itkuisena iltana jotain lämmintä ja lohduttavaa, ja mikä olisi sellaisena hetkenä sopivampi kuin Pikku Prinssi? Minulla oli muistikuvia alusta ja loppupuolelta, mutta muu oli unohtunut. Muistan itkeneeni lapsena lukiessani, mutta nyt sitä ei ihme kyllä tapahtunut. Seurailin tarinaa vertauskuvallisena kertomuksena erilaisista aikuisten ihmisten arkkityypeistä sekä aidosta ystävyydestä.
Lähdettyään kotitähdeltään Pikku Prinssi kohtaa kaikenlaisia henkilöitä. Joukossa on muun muassa yksinäinen Kuningas, surullinen Juoppo ja sietämätön Turhamainen. Jokainen varmaan tunnistaa lähipiiristään näitä ihmistyyppejä. Viattomalle ja lapsenkaltaiselle Pikku Prinssille aikuisten eli isojen ihmisten käytös ja logiikka näyttäytyy absurdina ja järjettömänä. Pienen pojan silmien kautta aikuinenkin lukija näkee maailman eri näkökulmasta ja kokee oivalluksia elämästä. Jonninjoutava tärkeily ja pönötys on loppujen lopuksi ulkokuorta, jolla yritetään yleensä piilottaa epävarmuutta.
Kaunis, viisas tarina. Hitaammalla lukutahdilla tästä olisi saanut varmasti enemmänkin irti. Suosittelen kaikille, nämä viisaudet eivät vanhene!
"- Silmät ovat sokeat. Pitää etsiä sydämellä."
Antoine de Saint-Exupéryn rakastettu klassikko Pikku Prinssi (Le Petit Prince, 1944, suomentanut Irma Packalén, WSOY) on kaiken ylistämisen arvoinen, suloinen pieni kirja. Sen sitaatit ovat Suomessakin tunnettuja ja sitä lukevat niin lapset kuin aikuisetkin.
Minulle tämä lukukerta oli toinen. Tarvitsin vaikeana ja itkuisena iltana jotain lämmintä ja lohduttavaa, ja mikä olisi sellaisena hetkenä sopivampi kuin Pikku Prinssi? Minulla oli muistikuvia alusta ja loppupuolelta, mutta muu oli unohtunut. Muistan itkeneeni lapsena lukiessani, mutta nyt sitä ei ihme kyllä tapahtunut. Seurailin tarinaa vertauskuvallisena kertomuksena erilaisista aikuisten ihmisten arkkityypeistä sekä aidosta ystävyydestä.
Lähdettyään kotitähdeltään Pikku Prinssi kohtaa kaikenlaisia henkilöitä. Joukossa on muun muassa yksinäinen Kuningas, surullinen Juoppo ja sietämätön Turhamainen. Jokainen varmaan tunnistaa lähipiiristään näitä ihmistyyppejä. Viattomalle ja lapsenkaltaiselle Pikku Prinssille aikuisten eli isojen ihmisten käytös ja logiikka näyttäytyy absurdina ja järjettömänä. Pienen pojan silmien kautta aikuinenkin lukija näkee maailman eri näkökulmasta ja kokee oivalluksia elämästä. Jonninjoutava tärkeily ja pönötys on loppujen lopuksi ulkokuorta, jolla yritetään yleensä piilottaa epävarmuutta.
Kaunis, viisas tarina. Hitaammalla lukutahdilla tästä olisi saanut varmasti enemmänkin irti. Suosittelen kaikille, nämä viisaudet eivät vanhene!
"- Silmät ovat sokeat. Pitää etsiä sydämellä."
lauantai 9. helmikuuta 2013
Tove Jansson - Geschichten aus dem Mumintal
"Ihr eigener Sturm war stets der allerschlimmste, aber so war es ja immer schon gewesen. Und tief im Innern war die Filifjonka auch ein bisschen stolz auf ihre Katastrophen, die nur sie allein kannte."
Ich habe mein erstes deutsches Buch gelesen und entschieden, auf Deautsch meine erste Kritik zu schreiben! Entschuldigung, ich studiere Deutsch nur seit drei Jahren...
Geschichten aus dem Mumintal beinhaltet neun Novellen, die hat man auf Finnisch in Näkymätön lapsi publiziert. Novellen waren ja bekannt für mich, so sie ganz leicht zu lesen waren. Ich denke, dass die Sprache war auch nicht sehr schwer. Ich genoss die Sprache! Natürlich konnte ich nicht alles verstehen aber es spielte keine wichtige Rolle.
Diese Kurzgeschichten sind nicht so schön und unschuld wie die japanische Sendung. Ich hatte es schon vergessen. Sie haben gefährliche und finstere Themen, so wie Einsamkeit und Angst. Filifjonka schafft Katastrophen, die nur in ihrem Kopf sind. Mumins haben Angst vor Weihnachten. Der Muminvater will mit Hatifnatten reisen. Nach meiner Meinung war 'Das Geheimnis der Hatifnatten' sehr ehrschreckende Novelle. Diese weiße, seltsame Dinge...
Aber ich mochte diese Kurzgeschichten! Die Welt der Mumins ist so einzigartig! Sie hat dunklere und lichtere Seite. Die Personen sind so liebe und komische: Der kluge Schnupferich, das faule und gierige Schnüferl, die temperamentische Mü... Es gibt etwas realistisch in der Welt der Mumins, etwas, was ich nicht erreichten kann.
Ich empfehle dieses Buch für alle, die etwas Bizarres lesen wollen! ;)
EDIT 10.2.2013: Kirja kuuluu myös TBR-haasteeseeni!
Ich habe mein erstes deutsches Buch gelesen und entschieden, auf Deautsch meine erste Kritik zu schreiben! Entschuldigung, ich studiere Deutsch nur seit drei Jahren...
Geschichten aus dem Mumintal beinhaltet neun Novellen, die hat man auf Finnisch in Näkymätön lapsi publiziert. Novellen waren ja bekannt für mich, so sie ganz leicht zu lesen waren. Ich denke, dass die Sprache war auch nicht sehr schwer. Ich genoss die Sprache! Natürlich konnte ich nicht alles verstehen aber es spielte keine wichtige Rolle.
Diese Kurzgeschichten sind nicht so schön und unschuld wie die japanische Sendung. Ich hatte es schon vergessen. Sie haben gefährliche und finstere Themen, so wie Einsamkeit und Angst. Filifjonka schafft Katastrophen, die nur in ihrem Kopf sind. Mumins haben Angst vor Weihnachten. Der Muminvater will mit Hatifnatten reisen. Nach meiner Meinung war 'Das Geheimnis der Hatifnatten' sehr ehrschreckende Novelle. Diese weiße, seltsame Dinge...
Aber ich mochte diese Kurzgeschichten! Die Welt der Mumins ist so einzigartig! Sie hat dunklere und lichtere Seite. Die Personen sind so liebe und komische: Der kluge Schnupferich, das faule und gierige Schnüferl, die temperamentische Mü... Es gibt etwas realistisch in der Welt der Mumins, etwas, was ich nicht erreichten kann.
Ich empfehle dieses Buch für alle, die etwas Bizarres lesen wollen! ;)
EDIT 10.2.2013: Kirja kuuluu myös TBR-haasteeseeni!
tiistai 5. helmikuuta 2013
Kira Poutanen - Ihana meri
"Illalla mä punnitsen itseni. Katon valkoista löysäntahdotonta vartaloa peilistä ja inho vääristää olkapäät värinään, niin että mun on pakko tehdä vielä vatsat, reidet ja peffat. Revin sängyn pitsi-ihon auki ja työnnän voimistelunkin jälkeen viileän vartalon sen valkoiseen syliin. Nukahdan vatsa litteänä kylmiin lakanoihin.
Ja jostain taas musta veri valuu musta tähän mustaan yöhön, tähän taloon ja tähän elämään."
Anoreksia on sairaus, joka imee kantajastaan paitsi kilot, myös elämänilon ja -halun. Se vetää ja houkuttelee aina vain vaarallisemmille poluille, joiden äärimmäinen määränpää on kuolema. Se kiskoo sairastuneen pimeyteen, jossa todellisuus muuttuu yhä kaukaisemmaksi.
Tämä kaikki käy selväksi myös Kira Poutasen esikoiskirjassa Ihana meri (Otava 2001), jossa 15-vuotiaan Julian laihduttaminen johtaa nopeasti vaikeaan anoreksiaan. Julia on romaanin alussa varsin tavallinen ja tervehenkinen tyttö, tosin korostuneen tunnollinen koulussa. Kaveripiiri ei ole erityisen onnellinen; Tiina on raivostuttava kilpailija, Mari herkästi hätäilevä kömpelys, Heidi taas silmiinpistävän järkevä ja normaali. Kun Tiina ja Mari aloittavat laihdutuskuurin, Julia aluksi tuhahtelee. Pian kuitenkin ikätoverien, isän asennoitumisen ja median naiskuvan vaikutukset tekevät tehtävänsä.
Julian ajatuksenjuoksu on kipeää luettavaa, sillä on selvää, ettei 165-senttinen ja 48 kiloa painava tyttö ole laihduttamisen tarpeessa. Pystyin kuitenkin samastumaan hyvin ja näen tytön ajattelutavan hyvin realistisena. Sellaista helvettiähän se on, tosin äärimmäisen koukuttavaa sellaista. Kun vähäsyömäisyydestä ja syömisen väliin jättämisestä tulee vahva olo. Kun liikunnasta tulee sekä velvollisuus että vapahtaja. Kun peilikuvan kutistuva kuvajainen ja vaa'an pienenevät lukemat tuovat ilon. Ja ennen kaikkea: kun ei edes tahdo parantua tai jos tahtoo, ei uskalla. Realistisessa kuvauksessa on valitettavasti kääntöpuolensa, jota moni ei luultavasti huomaa: Romaani on täydellistä pro ana -materiaalia. Teksti vilisee kaikenlaisia laihdutusvinkkejä ja kuvaa sairautta välillä hyvässäkin valossa, mikä johtunee minäkertojasta. Välillä Julia saa sairaudestaan nautintoa juostessaan hulluja lenkkejä ja syödessään vain pikkuannoksia.
Poutanen on tavoittanut teini-ikäisen maailman melko hyvin tai näin ainakin omien yläastemuistikuvieni perusteella sanoisin. Julia-minäkertojan ja muiden nuorten kieli on ärsyttävän lapsellista, mutta sellaistahan se tahtoo tuossa iässä olla. Julia toisaalta kypsyy ajan mittaan, toisaalta ei. Hänen kerrontansa saa todella ahdistuneita ja vakavia sävyjä, jotka tuovat tietynlaista aikuismaisuutta. Silti tietty lapsellisuus näkyy. Ristiriita on juuri osuva, koska yläasteen lopulla aikuistuminen lähtee kehittymään ja lapsellisuus ja aikuismaisuus sekoittuvat.
Kirjassa tarkasti kuvattu yhteiskunnan ja henkilöiden asennemaailma on karmiva. Televisio ja muu media työntää ilmoille kuvaa laihasta naisesta, joka on kaunis ja ihana ja täydellinen. Julian sovinistinen isä ilahtuu tyttärensä juoksuinnostuksesta ja painottaa liikunnan tärkeyttä. Koulukaverit ihannoivat laihuutta ja kadehtivat toisiaan. Kammottavin on kuitenkin terveystiedon ja liikunnan opettaja Ahola, joka muistuttaa painonhallinnan tärkeydestä ja varoittaa tyttöjä jatkuvasti lihomisesta. Ei ole mikään kumma, että tällaisessa ilmapiirissä yksi jos toinen sairastuu. Juuri monelta taholta tulevalla piilotetulla tai avoimella laihuusihannoinnilla ja toisen kehoa arvostelevilla kommenteilla on suuri merkitys sairauden puhkeamiselle. Kirjassa keski-ikäisten ihmisten asenteet naiseutta kohtaan ovat ikävät; Julian miespuoliset sukulaiset vähättelevät naisia ja ottavat kaiken tilan itselleen. Naiset alistuvat ja uskovat miesten määrittelyihin itsekin.
Kirjailija tuokin sukupuoliroolit raadollisesti esille. Juuri Juliassa nuo vaatimukset aineellistuvat, kun hän ensin vähän laihduttaa, sitten sairastuu ja lopulta vihaa naiseuden rooleja niin, että on mustaa raivoa täynnä. Hän sanookin unelmansa olevan androgyyni. Olin yllättynyt ja vaikuttunut nuortenkirjan kantaaottavuuden väkevyydestä. Loppua kohden viha nurjaa naiskuvaa vastaan kiihtyy ja Julia ilmeisesti näkee painajaista, jossa miehet silpovat ja raiskaavat naisia. Romaani tavoittaa monta tärkeää teemaa.
Pidin kirjasta, vaikka se ei ollutkaan mieltäylentävää luettavaa. Nopealukuisuudessaan se oli miellyttävä. Suosittelen sairastuneiden lähimmäisille ja aiheesta kiinnostuneille, en kuitenkaan sairastuneille.
Romaani on osa 50 naiskirjailijaa -haastetta.
Ja jostain taas musta veri valuu musta tähän mustaan yöhön, tähän taloon ja tähän elämään."
Anoreksia on sairaus, joka imee kantajastaan paitsi kilot, myös elämänilon ja -halun. Se vetää ja houkuttelee aina vain vaarallisemmille poluille, joiden äärimmäinen määränpää on kuolema. Se kiskoo sairastuneen pimeyteen, jossa todellisuus muuttuu yhä kaukaisemmaksi.
Tämä kaikki käy selväksi myös Kira Poutasen esikoiskirjassa Ihana meri (Otava 2001), jossa 15-vuotiaan Julian laihduttaminen johtaa nopeasti vaikeaan anoreksiaan. Julia on romaanin alussa varsin tavallinen ja tervehenkinen tyttö, tosin korostuneen tunnollinen koulussa. Kaveripiiri ei ole erityisen onnellinen; Tiina on raivostuttava kilpailija, Mari herkästi hätäilevä kömpelys, Heidi taas silmiinpistävän järkevä ja normaali. Kun Tiina ja Mari aloittavat laihdutuskuurin, Julia aluksi tuhahtelee. Pian kuitenkin ikätoverien, isän asennoitumisen ja median naiskuvan vaikutukset tekevät tehtävänsä.
Julian ajatuksenjuoksu on kipeää luettavaa, sillä on selvää, ettei 165-senttinen ja 48 kiloa painava tyttö ole laihduttamisen tarpeessa. Pystyin kuitenkin samastumaan hyvin ja näen tytön ajattelutavan hyvin realistisena. Sellaista helvettiähän se on, tosin äärimmäisen koukuttavaa sellaista. Kun vähäsyömäisyydestä ja syömisen väliin jättämisestä tulee vahva olo. Kun liikunnasta tulee sekä velvollisuus että vapahtaja. Kun peilikuvan kutistuva kuvajainen ja vaa'an pienenevät lukemat tuovat ilon. Ja ennen kaikkea: kun ei edes tahdo parantua tai jos tahtoo, ei uskalla. Realistisessa kuvauksessa on valitettavasti kääntöpuolensa, jota moni ei luultavasti huomaa: Romaani on täydellistä pro ana -materiaalia. Teksti vilisee kaikenlaisia laihdutusvinkkejä ja kuvaa sairautta välillä hyvässäkin valossa, mikä johtunee minäkertojasta. Välillä Julia saa sairaudestaan nautintoa juostessaan hulluja lenkkejä ja syödessään vain pikkuannoksia.
Poutanen on tavoittanut teini-ikäisen maailman melko hyvin tai näin ainakin omien yläastemuistikuvieni perusteella sanoisin. Julia-minäkertojan ja muiden nuorten kieli on ärsyttävän lapsellista, mutta sellaistahan se tahtoo tuossa iässä olla. Julia toisaalta kypsyy ajan mittaan, toisaalta ei. Hänen kerrontansa saa todella ahdistuneita ja vakavia sävyjä, jotka tuovat tietynlaista aikuismaisuutta. Silti tietty lapsellisuus näkyy. Ristiriita on juuri osuva, koska yläasteen lopulla aikuistuminen lähtee kehittymään ja lapsellisuus ja aikuismaisuus sekoittuvat.
Kirjassa tarkasti kuvattu yhteiskunnan ja henkilöiden asennemaailma on karmiva. Televisio ja muu media työntää ilmoille kuvaa laihasta naisesta, joka on kaunis ja ihana ja täydellinen. Julian sovinistinen isä ilahtuu tyttärensä juoksuinnostuksesta ja painottaa liikunnan tärkeyttä. Koulukaverit ihannoivat laihuutta ja kadehtivat toisiaan. Kammottavin on kuitenkin terveystiedon ja liikunnan opettaja Ahola, joka muistuttaa painonhallinnan tärkeydestä ja varoittaa tyttöjä jatkuvasti lihomisesta. Ei ole mikään kumma, että tällaisessa ilmapiirissä yksi jos toinen sairastuu. Juuri monelta taholta tulevalla piilotetulla tai avoimella laihuusihannoinnilla ja toisen kehoa arvostelevilla kommenteilla on suuri merkitys sairauden puhkeamiselle. Kirjassa keski-ikäisten ihmisten asenteet naiseutta kohtaan ovat ikävät; Julian miespuoliset sukulaiset vähättelevät naisia ja ottavat kaiken tilan itselleen. Naiset alistuvat ja uskovat miesten määrittelyihin itsekin.
Kirjailija tuokin sukupuoliroolit raadollisesti esille. Juuri Juliassa nuo vaatimukset aineellistuvat, kun hän ensin vähän laihduttaa, sitten sairastuu ja lopulta vihaa naiseuden rooleja niin, että on mustaa raivoa täynnä. Hän sanookin unelmansa olevan androgyyni. Olin yllättynyt ja vaikuttunut nuortenkirjan kantaaottavuuden väkevyydestä. Loppua kohden viha nurjaa naiskuvaa vastaan kiihtyy ja Julia ilmeisesti näkee painajaista, jossa miehet silpovat ja raiskaavat naisia. Romaani tavoittaa monta tärkeää teemaa.
Pidin kirjasta, vaikka se ei ollutkaan mieltäylentävää luettavaa. Nopealukuisuudessaan se oli miellyttävä. Suosittelen sairastuneiden lähimmäisille ja aiheesta kiinnostuneille, en kuitenkaan sairastuneille.
Romaani on osa 50 naiskirjailijaa -haastetta.
perjantai 1. helmikuuta 2013
Edgar Allan Poe - Korppi ja kultakuoriainen ja muita kertomuksia
"Olin sairas - pitkällinen kauhu oli tehnyt minut kuolemansairaaksi; ja kun he lopulta irrottivat kahleeni ja antoivat minun istua, tunsin että aistimeni olivat pettämäisillään."
Edgar Allan Poen kuuluisa novellikokoelma Korppi ja kultakuorianen ja muita kertomuksia on maineensa veroinen. Ihanan karmivaa 1800-lukulaista kauhua, joka esiintyy kellareissa, linnoissa, kartanoissa ja muissa perinteisissä miljöissä.
Rakastan tuon ajan kirjailijoiden tapaa käyttää puhuttelua! Tiedän monen inhoavan sitä, mutta minuun se vetoaa. Tuntuu, että kertoja todellakin puhuu minulle ottaessaan kontaktia. Kertojissakin oli jotain hurmaavan 1800-lukulaista; he ovat ainakin päällisin puolin varsin sivistyneitä ja käyttävät hyvätapaista kieltä, mikä johtaa usein tahattomaan huumoriin ainakin minun huumorintajullani. Useimmissa novelleista kertoja koki kauheuksia, koska oli sortunut vääryyden polulle. Tai sitten joku muu henkilöistä oli sortunut - joka tapauksessa kauhut eivät yleensä kohdanneet viattomia.
Kokoelma oli aika lailla tasaisen hyvä. Loppupuolen meriaiheiset novellit olivat hieman puuduttavia, mutta kaikki muut taisivatkin olla hyviä. Osa niistä oli oikeasti aika karmeita ja ennen kaikkea ällöttäviä. Ainakin kahdessa novellissa kuolleeksi luultu nainen nousi arkustaan ja tuli vainoamaan miestään. Sellaisen kauhun koen ainakin jonkin verran pelottavana. Kiinnostava seikka on sekin, että kaikki tapahtuu hyvin pitkälti realistisesti, kunnes loppupuolella tulee yliluonnollisia sävyjä. Ehkä juuri siinä piilee novellien kauhuarvo.
En kaiketi ole ikinä ollut novellien vierastaja, mutta yhtä kaikki olen aina lukenut niitä vähänlaisesti. Siksipä novellihaaste osui kuin nyrkki silmään. Kurkkasin haasteeseen suostuttuani blogini novellisaldoa ja laihaksihan se jäi. Onkin siis kiintoisaa matkata uusille suunnille! Ehkäpä tänä vuonna teemana voisi olla kaikenlainen avoimuus, niin elämässä yleensä kuin kirjallisuudessakin? Eri romaanigenrejä, runoja, novelleja, satuja, lasten- ja nuortenkirjoja, tietokirjoja... Tunnetusti vain taivas on rajana.
Osallistun siis novellihaasteeseen ja olen nyt suorittanut osion 1/3.
Edgar Allan Poen kuuluisa novellikokoelma Korppi ja kultakuorianen ja muita kertomuksia on maineensa veroinen. Ihanan karmivaa 1800-lukulaista kauhua, joka esiintyy kellareissa, linnoissa, kartanoissa ja muissa perinteisissä miljöissä.
Rakastan tuon ajan kirjailijoiden tapaa käyttää puhuttelua! Tiedän monen inhoavan sitä, mutta minuun se vetoaa. Tuntuu, että kertoja todellakin puhuu minulle ottaessaan kontaktia. Kertojissakin oli jotain hurmaavan 1800-lukulaista; he ovat ainakin päällisin puolin varsin sivistyneitä ja käyttävät hyvätapaista kieltä, mikä johtaa usein tahattomaan huumoriin ainakin minun huumorintajullani. Useimmissa novelleista kertoja koki kauheuksia, koska oli sortunut vääryyden polulle. Tai sitten joku muu henkilöistä oli sortunut - joka tapauksessa kauhut eivät yleensä kohdanneet viattomia.
Kokoelma oli aika lailla tasaisen hyvä. Loppupuolen meriaiheiset novellit olivat hieman puuduttavia, mutta kaikki muut taisivatkin olla hyviä. Osa niistä oli oikeasti aika karmeita ja ennen kaikkea ällöttäviä. Ainakin kahdessa novellissa kuolleeksi luultu nainen nousi arkustaan ja tuli vainoamaan miestään. Sellaisen kauhun koen ainakin jonkin verran pelottavana. Kiinnostava seikka on sekin, että kaikki tapahtuu hyvin pitkälti realistisesti, kunnes loppupuolella tulee yliluonnollisia sävyjä. Ehkä juuri siinä piilee novellien kauhuarvo.
En kaiketi ole ikinä ollut novellien vierastaja, mutta yhtä kaikki olen aina lukenut niitä vähänlaisesti. Siksipä novellihaaste osui kuin nyrkki silmään. Kurkkasin haasteeseen suostuttuani blogini novellisaldoa ja laihaksihan se jäi. Onkin siis kiintoisaa matkata uusille suunnille! Ehkäpä tänä vuonna teemana voisi olla kaikenlainen avoimuus, niin elämässä yleensä kuin kirjallisuudessakin? Eri romaanigenrejä, runoja, novelleja, satuja, lasten- ja nuortenkirjoja, tietokirjoja... Tunnetusti vain taivas on rajana.
Osallistun siis novellihaasteeseen ja olen nyt suorittanut osion 1/3.
Tammikuun sivut
Yllättäen tammikuu oli varsin lukuisa! Luin yhteensä seitsemän kirjaa.
Tosin haasteisiin liittyvistä kirjoista aion tehdä aina postaukset, muuten tuntisin jollain tasolla huijaavani.
Olen ylpeä listan monipuolisuudesta! Nuo kaksi klassikkoa tosin selittyvät lähinnä äidinkielen lukukurssilla, mutta olen minä oikeastikin vähän innostunut klassikoista tällä hetkellä. Kaksi tietokirjaakin ovat vähän ylpeyden aiheitani, tosin tietokirjoja on jo jonkin aikaa tullut luettua runsaammin. Klassikoiden ja tietokirjojen ansiosta minulla on yksi etappi kahdessa haasteessa, Kansankynttiläin kokoontumisajoissa ja novellihaasteessa! Nyt on tullut innostus panostaa noihin moninaisiin haasteisiin - tosin Suomen valloituksen saatan hyvinkin jättää pois sen kertakaikkisen työläyden vuoksi. Naiskirjailijoiden haaste on mennyt vähän omalla painollaan, mutta aion parantaa silläkin saralla.
Montgomeryn kirjat menevät kyllä kuukauden kärkeen. Kilmeny kieltämättä oli aika melodramaattinen tapaus, mutta ihanaa luettavaa se silti oli. Taisinko jopa liikuttuakin? Ainakin Saralle ja kultaiselle tielle itkin pariinkin otteeseen. Miksei kukaan enää tee niin herttaisia kirjoja?
Ilahduttavaa on, ettei mikään kirjoista ollut huono tai tylsä. Kaikki olivat omalla tavallaan hyviä. Erityismaininta vielä Niemisen runokokoelmalle, jonka olen jo kerran arvioinut blogissani. Se nyt vain on niin kaunis ja hieno, että se oli koettava uudelleen!
- Liisa Tuovinen ym. - Saanko olla totta?
- Kai Nieminen - Kiireettä
- L. M. Montgomery - Sara ja kultainen tie
- Tony Dunderfelt - Tunnista temperamentit
- L. M. Montgomery - Hedelmätarhan Kilmeny
- Anton Tšehov - Kolme sisarta
- Edgar Allan Poe - Korppi ja kultakuoriainen ja muita kertomuksia
Tosin haasteisiin liittyvistä kirjoista aion tehdä aina postaukset, muuten tuntisin jollain tasolla huijaavani.
Olen ylpeä listan monipuolisuudesta! Nuo kaksi klassikkoa tosin selittyvät lähinnä äidinkielen lukukurssilla, mutta olen minä oikeastikin vähän innostunut klassikoista tällä hetkellä. Kaksi tietokirjaakin ovat vähän ylpeyden aiheitani, tosin tietokirjoja on jo jonkin aikaa tullut luettua runsaammin. Klassikoiden ja tietokirjojen ansiosta minulla on yksi etappi kahdessa haasteessa, Kansankynttiläin kokoontumisajoissa ja novellihaasteessa! Nyt on tullut innostus panostaa noihin moninaisiin haasteisiin - tosin Suomen valloituksen saatan hyvinkin jättää pois sen kertakaikkisen työläyden vuoksi. Naiskirjailijoiden haaste on mennyt vähän omalla painollaan, mutta aion parantaa silläkin saralla.
Montgomeryn kirjat menevät kyllä kuukauden kärkeen. Kilmeny kieltämättä oli aika melodramaattinen tapaus, mutta ihanaa luettavaa se silti oli. Taisinko jopa liikuttuakin? Ainakin Saralle ja kultaiselle tielle itkin pariinkin otteeseen. Miksei kukaan enää tee niin herttaisia kirjoja?
Ilahduttavaa on, ettei mikään kirjoista ollut huono tai tylsä. Kaikki olivat omalla tavallaan hyviä. Erityismaininta vielä Niemisen runokokoelmalle, jonka olen jo kerran arvioinut blogissani. Se nyt vain on niin kaunis ja hieno, että se oli koettava uudelleen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)