Tuula Karjalainen - Tove Jansson ~ Tee työtä ja rakasta

"Koska minulla, kaikesta huolimatta, on kaikki naisen synnynnäiset vaistot lohduttaa, ihailla, alistua ja luopua omastaan. Joko minusta tulee huono taitelija tai huono vaimo. Jos minusta tulisi hyvä vaimo, niin mieheni työ olisi tärkeämpää kuin omani, minulla on kyky alistua hänelle ja synnyttäisin lapsia hänelle, lapsia, jotka sitten tapettaisiin jossain tulevassa sodassa. Minulla ei ole aikaa, ei halua eikä varaa avioitua."

Tuula Karjailaisen elämäkerta Tove Janssonista on saanut Suomessa huomiota ja aivan syystäkin. Teos on rikas ja huolella tehty, taiteilijaa tarkoin syväluotaava. Useimmat meistä mieltävät Janssonin vain muumien luojana, mutta kirja paljastaa hänen olleen niin paljon muutakin. Voi vain hämmästellä, miten hänen muu taiteensa on jäänyt niin pahasti muumien varjoon. Jansson piti itseään ensisijaisesti kuvataiteilijana, ei muumikirjailijana, ja hän tekikin mittavan taideuran. Lisäksi hän toimi teatterin puolella.

     Kuten kirjan nimestä voi päätellä, rakkauselämä oli työn lisäksi taiteilijalle keskeistä. Mielestäni ihan nykymittapuullakin Jansson on elänyt aikamoisen boheemia elämää; hän rakasti yhtä aikaa miestä ja naista ja myös oli heidän kanssaan yhtä aikaa. Hämmentävintä on se, miten syvät ystävyyssuhteet Jansson kykeni luomaan entisiin rakastettuihinsa. He myös tulivat keskenään yllättävän hyvin toimeen. Minun on vaikea käsittää, miten nykyiset kumppanit kykenivät sietämään Janssonin entisi. sen verrran iso osa hänen elämäänsä he kuitenkin olivat. Sellaiseen suvaitsevaisuuteen harvemmat kykenevät.

Tove ja Tuulikki Pietilä

    Oli kiehtovaa seurata kuvausta Janssonin persoonasta. Hän oli jännittävä sekoitus kilttiä ja alistuvaa sekä toisaalta hullunrohkeaa ihmistä. Hän antoi miestensä kohdella itseään kaltoin ja antoi valtavasti anteeksi varsinkin Tapio Tapiovaaralle, mutta kuitenkin rustasi sattuvia pilakuvia Stalinista ja Hitleristä maailman palaessa. Niin, ja eli puoli vuosisataa naisen kanssa sitä peittelemättä tai korostamatta. Kirjaa lukiessa tuntui, että pääsi Janssonia varsin lähelle, mikä johtui varmasti ennen kaikkea runsaista kirjekatkelmista.
    Upea taiteilija ja nainen, jonka olisi halunnut tavata. Elämäkerran kirjoittaminen on Karjalaiselta kulttuuriteko.

Jessica Brockmole - Kirjeitä saarelta

"Mitä minun pitäisi sanoa? Minun pitäisi sanoa, että sinun on hirvittävän julkeaa kirjoittaa naimisissa olevalle naiselle ja väittää, että olet rakastunut häneen. Mutta mitä minä tahtoisin sanoa? Tahtoisin sanoa, etten usko, että olisit kirjoittanut niin, ellet olisi jokseenkin varma minun tunteistani.
      Mitä minä ajattelin, kun se valokuva otettiin? Luulin, että tiesit, Davey. Minä ajattelin sinua."
   

Nuori opiskelijapoika David Graham tuskin tietää, mitä sysää liikkeelle, kun kirjoittaa ihailijakirjeen arvostamalleen runoilijalle Elspeth Dunnille. Eletään vuotta 1912 eikä kukaan osaa arvata maailman syttyvän tuleen vain kaksi vuotta myöhemmin. Toisen maailmansodan aikaan Margaret Dunn tahtoo tietää taustastaan enemmän ja alkaa selvittää äitinsä salaperäistä menneisyyttä tämän jahdatessa aaveita Lontoon kaduilla.
     Kirjeitä saarelta on virkistävästi kirjeromaani! Näinä Facebook-aikoina on ihanaa lukea jotain vanhanaikaista. Tarina avautuu kahdessa tasossa, 10-luvulla Elspethin ja Davidin kirjeissä sekä 40-luvulla Margaretin käymän kirjeenvaihdon kautta. Kaikki kerrotaan kirjeiden muodossa. Niistä käy hyvin ilmi aikakausien vaihtelu henkilöiden kehityksen kautta: aivan ensi kirjeissään sekä David että Elspeth ovat vielä varsin viattomia ja toiveikkaita tulevaisuuden suhteen. Sodan puhjettua tuskan ja pelon tuoma taakka vanhentaa ja syventää heitä. Elspethin ja Davidin tarina vertautuu Margaretin ja tämän sulhasen Paulin tarinaan. Molemmat parit rakastuvat ja rakastavat maailmansotien kynnyksellä ja käyvät kirjeenvaihtoa rintaman ja kodin välillä.
    Romaani on minulle hieman kaksijakoinen. Välillä se oli hieman puuduttava ja mielenkiintoni herpaantui, vaikka aihe sinänsä oli vetävä. Tällaiset rakkaustarinat ovat minulle aina kohtalokkaita. Silti luin tätä kirjaa yllättävän pitkään ja monissa pätkissä. Sitten kun luin, luin kuitenkin aina uuden ja uuden luvun. Loppupuolella liikutuin syvästi ja vetistelin antaumuksella, mikä on yleisesti ottaen minulle todella onnistuneen kirjan merkki. Tarina oli koskettava ja kaunis, kieli ja puheenparsi suloisen vanhanaikaista - silti jotain jäi ehkä puuttumaan. Kirjeromaani on kyllä epäilemättä haastava laji, on varmasti vaikeaa saada tarina kantamaan koko ajan. Tai sitten en aina lukiessani ollut juuri oikeassa mielentilassa.
     Suosittelen kuitenkin tarttumaan tähän, jos vanhanaikaiset, sentimentaaliset rakkaustarinat miellyttävät. Kirjan lukeminen ei suinkaan ole ajanhukkaa. Skotlannin romanttisista ja salaperäisistä puitteista annan plussaa.

Peter Høeg - Susanin vaikutus

"Pelko on luottamuksen hinta. Lahjani ei niinkään herätä vilpittömyyttä joka tiivistyy ja konvergoi asymptoottisesti mukavuuden ja läheisyyden kanssa. Pikemminkin on tiedettävä milloin on päässyt suojakuoren läpi ja on aika käyttää purkinavaajaa. Ja mikäli purkinavaaja ei riitä, mukana on myös kulmahiomakone."

Susan Svendsen on fyysikko, vaimo ja äiti. Hänellä on ihmeellinen kyky vetää ihmisiä puoleensa ja saada heidät avautumaan vilpittömästi itsestään. Sitä kykyä todella tarvitaankin, kun hän palaa perheineen Intian-matkaltaan Tanskaan vakavat syytteet niskassaan. Iso kiho Hegn lupaa heille mahdollisuuden vapautua syytteistä, jos he toimittavat hänelle salaperäisen Tulevaisuuskomission viimeisen kokouksen pöytäkirjan. Alkaa hurja tapahtumain vyyhti, kun Susan koettaa perheensä kanssa onnistua tehtävässään ja yksi jos toinenkin komission jäsen alkaa löytyä kuolleena.
      Susanin vaikutusta on verrattu kirjailijan menestysromaaniin Lumen tajuun kirjojen päähenkilöiden samankaltaisuuden vuoksi. Minä olen aika jäävi sanomaan asiaan mitään varmaa kantaa, koska en päässyt Lumen tajua alkua pidemmälle (lupaan kyllä lukea sen vielä joskus!), mutta minäkin huomasin samanlaisuuden. Susan, kuten ilmeisesti Smillakin, on itsenäinen, päättäväinen ja äärettömän järkevä naisihminen, jolla ei mene sormi suuhun yllättävässäkään tilanteessa. Juuri sellainen hahmo, josta pidän kirjoissa! Mielestäni tällainen järkevän ja itsenäisen naishahmon tyyppi esiintyy kirjallisuudessa silloin tällöin muutenkin. Ainakin Terry Pratchettin Tiffany Särkynen kuuluu tähän kategoriaan, mahdollisesti myös hänen noitahahmonsa Muori Säävirkku. Pratchettia ja Høegia yhdistää sekin, että heidän kirjansa ovat parhaimmillaan hurjien ja riemastuttavien farssien kuvausta, joissa on vakavuutta, mutta myös alati ilmi pirskahtelevaa koomisuutta. Susan uskoo fysiikkaan, kemiaan ja biologiaan, kaikkeen pysyväiseen eikä lähde haihattelemaan uskomuksilla, kuten muu perheensä. Hän ei ole sellainen kuin minä, mutta hän muistuttaa sitä mitä haluaisin ehkä olla. Juuri siksi pidän hänestä.
       Kirja on kohtuullisen onnistunut. Høegilla on mielestäni silmää elämän perimmäisille oivalluksille, joista yksi on juuri tämä Susanin vaikutus muihin ihmisiin. Kirjassa se on sen verran voimakas, että se pysyy fiktiona, mutta varmasti me kaikki tunnemme tai ainakin tiedämme ihmisiä, joilla on poikkeuksellista vaikutusta muihin. Tiedättehän, heissä on jotain kiihdyttävää vetovoimaa, joka kiskoo puoleensa niin miehiä kuin naisia, ystäviä ja rakastajia. He eivät välttämättä herätä ulkonäöllään valtaisaa huomiota; he ovat ehkä hyvännäköisiä mutteivat hätkähdyttävällä tavalla. He eivät välttämättä ole pohjimmiltaan kovin sosiaalisiakaan. Silti ihmiset pyrkivät heidän seuraansa ja saadessaan näiltä henkilöiltä huomiota kokevat saavansa ilahduttavan lahjan. Oli hämmästyttävää lukea tätä kirjaa oivaltaessani omassa lähipiirissäni olevan tällaisia henkilöitä, jotka ovat minulle vieläpä hyvin rakkaita. Puhuinkin asiasta yhden kanssa. Tuota vaikutusta voi käyttää oikein tai väärin. Toivottavasti edes useimmat käyttävät sitä oikein.
       Romaanilla on myös heikkoutensa. Tai en tiedä, oliko vika kirjassa vai minussa, mutta aivan täysin se ei vetäissyt minua mukaansa eikä valloittanut sydäntäni. Siinä oli paljon hyvää ja mainiot aihiot, mutta loppusilaus ikään kuin puuttuu. Norsunhoitajien lapset oli melkoisen täydellinen, se oli loistavaa farssia alusta loppuun, huumorin ja oivallusten ilotulitusta. Susanin vaikutus jää pidättyväisemmäksi. Nyt tahdon tosiaan vielä saada Lumen tajun loppuun. Onkohan se minulle yhtä onnistunut kuin Norsunhoitajien lapset vai onko Susanin vaikutus tavallaan paranneltu versio siitä?

Aivan siunatuksi lopuksi hihkaisen vielä, että onpa ihanaa palata taas bloggaamaan! Olisin halunnut kirjoittaa jo aiemmin, mutta Karin Slaughterin tuotanto varasti kesäni enkä oikein osaa kirjoittaa dekkareista.