Ankin kirjablogi

"Tämä on sinulle. Puhun koko ajan sinusta, sinuun            melkein hukuin, mutta vielä on pinnalla hengitysaukko. Sinä muutut maailman muodon mukaan, elät. Päätöksessä pysyminen on lyhytnäköisen kunnia.             Joka näkee, se elää." Johanna Venhon runoteos Ilman karttaa (WSOY 2000) on hyvin lihallinen. Se kertoo oman tulkintani mukaan naisesta, joka rakastuu ja saa teoksen loppupuolella lapsen. Kaikkiin säkeisiin en päässyt kiinni, mutta pidin kyllä teoksesta. Venhon sanastossa ja kielikuvissa on läsnä suomalainen luonto. Yhdessä muun kokonaisuuden kanssa se luo voimakasta eroottisuutta ( "Noruu paksua pihkaa, liimaa." , "Märkiä aikoja liikkuu, hikoaa pintaan,/hän kahlaa suota, silmiä" ). Pidin tästä ulottuvuudesta kovasti. Vihjaukset eivät ole aina kovin suoria, mutta kokoelmaa läpikäydessä koin ainakin itse merkityksen juuri tällä tavalla. Kokoelman alkupuolella oli mielenkiintoisesti otettu mukaan tuon ajan kiihtyvää yhteiskunnan sähköistymistä:

"Kyrylo hymyili ja seisoi suorassa. Hänen kasvonsa olivat enkelimäisen valoisat. Kauppaa pitivät seitsemännen päivän adventistit tai Jehovan todistajat taikka vain baptistit. He eivät juoneet, kiroilleet eivätkä tanssineet. He tekivät töitä ja peseytyivät." Jevhenija Kuznjetsovan romaani Kysykää Mialta (Aula & Co 2022, suomennos Eero Balk) kertoo ennen kaikkea naisten yhteisöstä. Solomia, tuttavallisemmin vain Mia ja siskonsa Lilia ovat saapuneet isoäiti Teodoran luo Ukrainaan kesäksi. Kumpikin ottaa lomaa perheeltään/mieheltään ja toivoo, että asiat selkiytyisivät. Kolmen ihmisen piiri kuitenkin laajenee, kun serkku Marta saapuu tuttuun tapaansa ärtyneenä - ja raskaana. Sitten vielä Lilianin entinen mies tuuppaa pienen tyttärensä heille hoitoon (lapsi ei ole Lilianin). Paljon ehtii tapahtua itse kullekin ennen kuin kesä on ohi. Kirjaa ryydittävät ihmisten hauskat ja pisteliäät repliikit. Monenlaista vaihetta kokenut ränsistynyt isoäidin talo saa nähdä seiniensä sisällä m

 Kirjaimia -blogissa LauraKatarooma kirjoitti mielimusiikistaan ja nappasin sieltä tämän haasteen. 1. Nimeä biisi, joka tekee sinut aina onnelliseksi Sir Elwoodin Hiljaiset Värit - Neiti Kevät Kuuntelen tätä kappaletta ainoastaan keväisin. Siinä on minusta upeasti tavoitettu niin musiikilla kuin sanoilla kevään olemus ja tunnelma. 2. Nimeä biisi, joka sopii hyvin, kun mielialasi on alakuloinen Trees of Eternity - My Requiem Tällä kappaleella on itselleni syviä merkityksiä. Laulun laulaja ja sanoittaja Aleah tuntui kuin aavistaneen aikaisen kuolemansa tässä kappaleessa. Hyvin surumielinen biisi. 3. Nimeä biisi, joka muutti musiikkimakusi Nightwish - Walking In The Air Kuten monelle muullekin, myös minulle Nightwish oli käänteentekevä bändi lapsena. Siitä tulikin sitten portti myös paljon raskaampaan metalliin. 4. Nimeä viimeisin biisi, jonka olet löytänyt ja jota rakastat Käärijä - Cha Cha Cha Kyllä se on tämä valtavaa menestystä parhaillaan niittävä Cha Cha Cha. Ensimmäisillä kerroilla

"Hento, suloinen tuoksu nousi kasteisista saniaisista, kun hän tanssi; jostakin kaukaa ajelehti nauru yön halki...  hento keijukaisten nauru, joka tuntui tulevan Lumotulta lähteeltä. Hän tunsi itsensä niin keveäksi kuin hän olisi ollut pelkkää kuunvaloa. Hetki oli ennen kokematon! Hän pysähtyi varpaisilleen tuhatkaunojen keskelle ja ojensi kätensä, jotta hänen rakkaan ja ihanan kuunsa valo saisi huuhtoa hänen lapsenruumistaan." Ei keväistä ja rakasta toukokuuta ilman Montgomeryä! Montgomeryn kuolematon taito kuvata maailmaa sekä kauniina että huvittavana ei lakkaa ihastuttamasta minua. Olen aikoinaan kirjoittanut tästä kirjasta Vanhan kartanon Pat (Minerva 2009, suomentanut Sisko Ylimartimo), mutta koska lukioaikainen kirjoitukseni on melko köykäinen, sain siitä ihanan tekosyyn lukea kirjan uudelleen ja kirjoittaa jälleen. Pat on kirjan alussa alle kouluikäinen pikkutyttö, joka kirjan mittaan kasvaa 18-vuotiaaksi neidoksi. Häneen kirjailija kirjoitti paljon omaa itseään ja s

  "Ihmisiä vaivasi nykyään kummallinen yksilöllisyyden ja erillisyyden illuusio, kenties vain siksi, että ruumiillamme näytti olevan rajat. Tosiasiassa emme olleet niin ainutlaatuisia kuin kuvittelimme, vaan ajattelimme tismalleen samoja aatteita, teimme päivästä toiseen samoja valintoja, hengitimme samaa ilmaa ja kasvoimme samaa mikrobiflooraa, koska olimme kaikki samoja, saman puun oksia, imimme yhteistä juurta. Näytimme yksittäisiltä puilta, mutta oikeasti olimme yhtä suurta metsää ja samaa perhettä syyssyriköiden ja perhosten kanssa. Viimeistään kuolema sen meille paljasti." Joel Haahtelan uusin pienoisromaani Yö Whistlerin maalauksessa (Otava 2023) perustuu kirjailijan lukijoilleen tutuksi tehdyille aineksille: on kirjallisia ja taiteellisia viittauksia, perhoset, yksinäiset miehet, erityinen mutta jotenkin sumuinen kokemus yhteydestä naiseen ja kristinusko. Silti tästä kudelmasta on jälleen saatu aivan uudenlainen kertomus. Jälleen nimettömäksi jäävä miespuolinen päähe

"Koko tilanne tuntui absurdilta ja epätodelliselta. Olin suunnitellut meneväni huomenna kriisikeskukseen juttelemaan psykologin kanssa. Nyt olinkin matkalla Poriin putkaan pidätettynä murhasta, jota en tiennyt tehneeni. Luulin tulleeni hulluksi." Kun pohdin tämän vuoden Helmet-haasteen kohtaa 36. olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan, pyörittelin mielessäni innottomana useampaakin vaihtoehtoa. Sitten tajusin, että Anneli Auerhan on kirjoittanut elämästään kirjan Murhalesken muistelmat (Into 2016) ja vieläpä maltillisen paksuisen sellaisen. Rikosten maailma jossain määrin kiinnostaa, joten sukelsin mukaan tähän omanlaiseensa puolustuksen puheenvuoroon. Auerin kirjoitustyyli on varsin toteava eikä hän yritäkään kikkailla kielellisesti. Teos on minämuotoista kerrontaa Auerin omasta näkökulmasta. Sitä en toki tiedä, onko kirjaa miten raskaasti editoitu kustannustoimittajan taholta. Kirjassa on joka tapauksessa eleettömästä tyylistä huolimatta imua, ja se tulikin luet

">>Silloin joskus olisin aiheuttanut liikennekaaoksen, vaikka olisin mennyt ulos jätesäkissä>>, Iona sanoi niiskaisten. >>Nyt kukaan ei kiinnittäisi pienintäkään huomiota, jos kävelisin kadulla alasti.>> Piersistä se ei tuntunut yhtään uskottavalta. Oikeastaan hän ei halunnut lainkaan ajatella Ionaa alastomana. Sellainen mielikuva oli omiaan pilaamaan päivän peruuttamattomasti." Clare Pooleyn romaani Joka päivä laiturilla 5 (WSOY 2023, suomentanut Ulla Selkälä) on hyvän mielen teos. Joukko koulu- ja työmatkalaisia kulkee Lontoossa aina tietyillä junavuoroilla väliä Hampton Court-Waterloo. Erään kerran kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan muille matkustajille ei puhuta, kuitenkin rikkoutuu: mies nimeltä Piers on tukehtua rypäleeseen. Onneksi paikalla on sairaanhoitaja Sanjay sekä aina sanavalmis neuvontapalstan pitäjä Iona. Hiljalleen tämä tapaus alkaa oudosti lähentää ihmisiä keskenään ja piiriin liittyy myös muita henkilöitä. Primus motor on ehdottomas