Johanna Venhon runoteos Ilman karttaa (WSOY 2000) on hyvin lihallinen. Se kertoo oman tulkintani mukaan naisesta, joka rakastuu ja saa teoksen loppupuolella lapsen. Kaikkiin säkeisiin en päässyt kiinni, mutta pidin kyllä teoksesta.
Venhon sanastossa ja kielikuvissa on läsnä suomalainen luonto. Yhdessä muun kokonaisuuden kanssa se luo voimakasta eroottisuutta ("Noruu paksua pihkaa, liimaa.", "Märkiä aikoja liikkuu, hikoaa pintaan,/hän kahlaa suota, silmiä"). Pidin tästä ulottuvuudesta kovasti. Vihjaukset eivät ole aina kovin suoria, mutta kokoelmaa läpikäydessä koin ainakin itse merkityksen juuri tällä tavalla.
Kokoelman alkupuolella oli mielenkiintoisesti otettu mukaan tuon ajan kiihtyvää yhteiskunnan sähköistymistä: "Runoilija e-bisneksen e-Maailmassa,/posliinikuppi norsuaitauksessa/jääkarhu cocktail-kutsuilla/tai kuin pikkukaupungin sankari,/nahkatukka arpinaama Pieksämäen raitilla?" Näistä säkeistä voi toki tulkita monenlaista, mutta vaikuttaisi olevan niin, ettei runoilija varsinaisesti syleile tuolloin orastanutta nettiaikakautta.
Miellyttävä teos. Runot ovat mielestäni ehkä ns. "keskivaikeita", eivät pikimmiten kaikki ymmärrettävissä mutteivat kuitenkaan yli hilseen meneviä.
"Kyrylo hymyili ja seisoi suorassa. Hänen kasvonsa olivat enkelimäisen valoisat.
Kauppaa pitivät seitsemännen päivän adventistit tai Jehovan todistajat taikka vain baptistit.
He eivät juoneet, kiroilleet eivätkä tanssineet. He tekivät töitä ja peseytyivät."
Jevhenija Kuznjetsovan romaani Kysykää Mialta (Aula & Co 2022, suomennos Eero Balk) kertoo ennen kaikkea naisten yhteisöstä. Solomia, tuttavallisemmin vain Mia ja siskonsa Lilia ovat saapuneet isoäiti Teodoran luo Ukrainaan kesäksi. Kumpikin ottaa lomaa perheeltään/mieheltään ja toivoo, että asiat selkiytyisivät. Kolmen ihmisen piiri kuitenkin laajenee, kun serkku Marta saapuu tuttuun tapaansa ärtyneenä - ja raskaana. Sitten vielä Lilianin entinen mies tuuppaa pienen tyttärensä heille hoitoon (lapsi ei ole Lilianin). Paljon ehtii tapahtua itse kullekin ennen kuin kesä on ohi. Kirjaa ryydittävät ihmisten hauskat ja pisteliäät repliikit. Monenlaista vaihetta kokenut ränsistynyt isoäidin talo saa nähdä seiniensä sisällä monenkirjavaa porukkaa.
Olipas tämä varsin ihastuttava tapaus! En ole ainakaan modernia ukrainalaista kirjallisuutta lukenut ja kirja sopii hyvin Helmet-haasteen Ukraina-kohtaan. Päätin jo alkuunsa, että sotaa ja murhetta kuvaavia kirjoja en lue. Onneksi Kuznjetsovan kirja löytyi somen ja blogien vinkeistä.
Kerronta on minusta hieman kulmikasta ja toteavaa. Siihen oli aluksi totuttelemista, mutta lopulta se tuntui aika luontevalta valinnalta tapahtumiin ja ihmisiin nähden. Kirjailija ei harrasta liiallista aukikirjoittamista, vaan varsinkin henkilöiden puheissa on paljon ääneen sanomattomia asioita. Arvelen, että jotakin meni näissä kohdissa välillä ohi, varsinkin lopussa, jossa ihmisten määrä oli jo melko iso.
Jokin kirjan yhteisöllisyydessä oli tavattoman ihanaa ja puoleensa vetävää. Kuznjetsova ei esitä mitään hattaraista idylliä, vaan arki on kulmikasta ja joskus vähän riitaisaakin kuten olettaa saattaa. Mielenkiintoista on miesten asema eräänlaisina reunamerkintöinä naisten elämässä. Kaikilla nuoremmilla naisilla on joku mies ainakin jollain tavalla, mutta heidän elämänsä senhetkinen keskipiste ovat toiset naiset ja Lilianin eräänlainen tytärpuoli. Naisten suhteet miehiin ovat melko monimutkaisia ja ristiriitaisia.
Varsin sopivaa lukemistoa lämpöiseen toukokuuhun! Kirjassa on tiettyä keveyttä ilman että se olisi hömppää. Ihmissuhdesoppaa ja naisten sukulaisuutta ja ystävyyttä vailla imelyyttä. Jos sinäkin etsit Helmet-haasteeseen jotain vähemmän raskasta luettavaa, kokeile ihmeessä tätä. Kirjan lukee verrattain nopeasti jo sivumäärän puolesta (217 sivua).
"- Minulla oli yksi kavaljeeri, isoäiti aloitti heti, kun apostolien pikkubussi oli ajanut kukkulalta alas tielle. - Hän oli niin hyvä kuin nämä kaksitoista apostolia yhteensä. Jos jotain piti tehdä, hän auttoi niin kuin jäisi vielä velkaa.
- Miksi jätit hänet? Mia kysyi kerätessään laseja pöydältä.
- Olin tyhmä.
- Entä oikeasti?
- Hän oksetti, Solomia."
Haasteet:
Helmet-haaste 2023: Kohta 34 kirja kertoo Ukrainasta
Kirjaimia-blogissa LauraKatarooma kirjoitti mielimusiikistaan ja nappasin sieltä tämän haasteen.
1. Nimeä biisi, joka tekee sinut aina onnelliseksi
Sir Elwoodin Hiljaiset Värit - Neiti Kevät
Kuuntelen tätä kappaletta ainoastaan keväisin. Siinä on minusta upeasti tavoitettu niin musiikilla kuin sanoilla kevään olemus ja tunnelma.
2. Nimeä biisi, joka sopii hyvin, kun mielialasi on alakuloinen
Trees of Eternity - My Requiem
Tällä kappaleella on itselleni syviä merkityksiä. Laulun laulaja ja sanoittaja Aleah tuntui kuin aavistaneen aikaisen kuolemansa tässä kappaleessa. Hyvin surumielinen biisi.
3. Nimeä biisi, joka muutti musiikkimakusi
Nightwish - Walking In The Air
Kuten monelle muullekin, myös minulle Nightwish oli käänteentekevä bändi lapsena. Siitä tulikin sitten portti myös paljon raskaampaan metalliin.
4. Nimeä viimeisin biisi, jonka olet löytänyt ja jota rakastat
Käärijä - Cha Cha Cha
Kyllä se on tämä valtavaa menestystä parhaillaan niittävä Cha Cha Cha. Ensimmäisillä kerroilla inhosin koko biisiä, mutta sitten siihen jotenkin kasvoi kiinni ja nythän se on aivan mahtava!
5. Nimeä kolme bändiä tai artistia, joita rakastat
Nightwish, AURORA ja Trees of Eternity
6. Mitä instrumenttia haluaisit osata soittaa?
Pianoa.
7. Nimeä fiktiivinen kirja, jossa musiikilla on keskeinen rooli
Juha Itkosen romaani Anna minun rakastaa enemmän. Aika mainio kirja itse asiassa, lukiessa pääsee yllättymään.
"Hento, suloinen tuoksu nousi kasteisista saniaisista, kun hän tanssi; jostakin kaukaa ajelehti nauru yön halki... hento keijukaisten nauru, joka tuntui tulevan Lumotulta lähteeltä. Hän tunsi itsensä niin keveäksi kuin hän olisi ollut pelkkää kuunvaloa. Hetki oli ennen kokematon! Hän pysähtyi varpaisilleen tuhatkaunojen keskelle ja ojensi kätensä, jotta hänen rakkaan ja ihanan kuunsa valo saisi huuhtoa hänen lapsenruumistaan."
Ei keväistä ja rakasta toukokuuta ilman Montgomeryä! Montgomeryn kuolematon taito kuvata maailmaa sekä kauniina että huvittavana ei lakkaa ihastuttamasta minua. Olen aikoinaan kirjoittanut tästä kirjasta Vanhan kartanon Pat (Minerva 2009, suomentanut Sisko Ylimartimo), mutta koska lukioaikainen kirjoitukseni on melko köykäinen, sain siitä ihanan tekosyyn lukea kirjan uudelleen ja kirjoittaa jälleen.
Pat on kirjan alussa alle kouluikäinen pikkutyttö, joka kirjan mittaan kasvaa 18-vuotiaaksi neidoksi. Häneen kirjailija kirjoitti paljon omaa itseään ja suomentaja Ylimartimo pohtiikin jälkisanoissaan, olisiko Pat-kirjoista peräti avainromaaneiksi. Pat kiintyy kaikkeen ympärillään olevaan rajusti ja koti Silver Bush on hänen suurin rakkautensa. Mikään ei saisi muuttua. Vierastin lukiessani tätä piirrettä jossain määrin, mutta on myönnettävä että olin lapsena prikulleen samanlainen. Elämä on jossain määrin opettanut irtipäästämistä, mutta ei se hauskaa saati helppoa ole vieläkään.
Kirjassa ei ole varsinaista kiinteää juonta, vaan siinä seurataan kaikenlaisia pieniä ja suuria tapahtumia Patin perheessä. Kirjan ehdottomasti mieleenpainuvin hahmo on paksua murretta suoltava palvelija Judy, joka käytännössä kuitenkin on perheenjäsen. Hän touhuaa taloustöissä ja kertoo niiden lomassa lystikkäitä ja värisyttäviä tarinoita oikeista ihmisistä. Moneen kertaan nauroin ääneen lukiessani.
Pat joutuu nuoren elämänsä varrella kokemaan iskuja. Rakkausjutut eivät oikein johda mihinkään ja läheinen ihminen kuolee viereltä. Kuitenkaan Pat ei huomaa tai oikeastaan halua huomata, että hänellä olisi rakastava mies aivan nenänsä edessä.
Aina kun jossain kysytään lempikirjailijaa, vastaan epäröimättä L. M. Montgomery. Maailmassa on paljon hyviä ja taitavia kirjailijoita, mutta varsinkaan nykykirjailijat eivät näytä tavoittavan kauneutta. Realistiset kuvaukset ovat ajoittain terveellisiä, mutta olisi mukavaa, jos nykyäänkin osattaisiin lumoutua siitä, miten kaunis maailma kaikesta huolimatta voi olla.
Haasteet:
Helmet-haaste 2023: ei kohtaa
Helmet-haaste 2019: kohta 43 kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi
Sadan vuoden lukuhaaste: 1930-luku (kirja on julkaistu alun perin 1933)
"Ihmisiä vaivasi nykyään kummallinen yksilöllisyyden ja erillisyyden illuusio, kenties vain siksi, että ruumiillamme näytti olevan rajat. Tosiasiassa emme olleet niin ainutlaatuisia kuin kuvittelimme, vaan ajattelimme tismalleen samoja aatteita, teimme päivästä toiseen samoja valintoja, hengitimme samaa ilmaa ja kasvoimme samaa mikrobiflooraa, koska olimme kaikki samoja, saman puun oksia, imimme yhteistä juurta. Näytimme yksittäisiltä puilta, mutta oikeasti olimme yhtä suurta metsää ja samaa perhettä syyssyriköiden ja perhosten kanssa. Viimeistään kuolema sen meille paljasti."
Joel Haahtelan uusin pienoisromaani Yö Whistlerin maalauksessa (Otava 2023) perustuu kirjailijan lukijoilleen tutuksi tehdyille aineksille: on kirjallisia ja taiteellisia viittauksia, perhoset, yksinäiset miehet, erityinen mutta jotenkin sumuinen kokemus yhteydestä naiseen ja kristinusko. Silti tästä kudelmasta on jälleen saatu aivan uudenlainen kertomus.
Jälleen nimettömäksi jäävä miespuolinen päähenkilö ja kertoja on jostain syystä vakuuttunut, ettei hänellä ole paljoa elinaikaa. Loppuajallaan hän tahtoo tehdä uniikin perhosakvarellikirjan vanhoilla ja työläillä tekniikoilla. Hän on aiemmin tutustunut emigranttiin nimeltä Sergei, joka jakaa suuren intohimon perhosiin. Kertoja matkustaa Sergein luo Englantiin, aloittaa taiteellisen työnsä ja käy syvällisiä keskusteluja majoittajansa kanssa.
Kuten Haahtelan töissä usein, myös tässä romaanissa ulkoisia tapahtumia on varsin niukasti. Suurimmat tapahtumat ovat ennen kaikkea Sergein sitaatit ja ilmoille heittämät ajatukset sekä kertojan muistelot mielisairaasta äidistään ja nuoruuden rakkaudesta Saarasta. Mitään rajua säpinää en kyllä kaivannutkaan. Haahtelan kirjat ovat hyviä erityisesti silloin, kun haluaa syventyä ja rauhoittua.
Silti on sanottava, etten aivan täysillä uponnut romaaniin. Ehkä runsas viittausten määrä, suoranainen nimien pudottelu, sai minut hämilleni ja jotenkin irtoamaan tarinasta ajoittain. Whistlerin eli koko nimeltään James Abbott McNeill Whistlerin taideteoksia googlasin ja kuinka ollakaan, kirjan kannen taustassa oleva maalaus on yksi taiteilijan Nocturneista.
Sinänsä minua jossain määrin liikuttaa kirjailijan tapa kirjoittaa syvistä asioista. Haahtela on epäilemättä pohtinut elämän ja maailman olemusta paljon. Parhaimmillaan hänen kirjoituksensa kiteyttävät jotakin todella sanomisen arvoista. Pienestä nihkeilystä huolimatta pidin kyllä tästä teoksesta. Näin syvälle luotaavia kirjailijoita ei ole todellakaan liikaa.
"Sitten ajattelin, että joskus ihmiset jäivät kummallisella tavalla elämään sisällemme, jokin heissä riipaisi sieluamme, ja lyhytaikainen kohtaaminen saattoi johtaa elinikäiseen vuoropuheluun, ainakin meidän mielessämme."
Lopuksi musiikkia! Kun on Nocturnea käsitelty, niin linkkaan Secret Gardenin kauniin kappaleen Nocturne. Se voitti Euroviisut 1995.
"Koko tilanne tuntui absurdilta ja epätodelliselta. Olin suunnitellut meneväni huomenna kriisikeskukseen juttelemaan psykologin kanssa. Nyt olinkin matkalla Poriin putkaan pidätettynä murhasta, jota en tiennyt tehneeni. Luulin tulleeni hulluksi."
Kun pohdin tämän vuoden Helmet-haasteen kohtaa 36. olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan, pyörittelin mielessäni innottomana useampaakin vaihtoehtoa. Sitten tajusin, että Anneli Auerhan on kirjoittanut elämästään kirjan Murhalesken muistelmat (Into 2016) ja vieläpä maltillisen paksuisen sellaisen. Rikosten maailma jossain määrin kiinnostaa, joten sukelsin mukaan tähän omanlaiseensa puolustuksen puheenvuoroon.
Auerin kirjoitustyyli on varsin toteava eikä hän yritäkään kikkailla kielellisesti. Teos on minämuotoista kerrontaa Auerin omasta näkökulmasta. Sitä en toki tiedä, onko kirjaa miten raskaasti editoitu kustannustoimittajan taholta. Kirjassa on joka tapauksessa eleettömästä tyylistä huolimatta imua, ja se tulikin luettua aika nopeasti.
Useimmat meistä ovat varmaan lukeneet ainakin Auer-lööpit, mutta itse en ole pohjamutia myöten tutustunut tapaukseen. Yritin joskus, mutta juttu paisui niin kiemuraiseksi ja kaoottiseksi, etten pysynyt kärryillä. Kirjassakin laajasti käsitellyn hätäkeskusnauhan olen joskus kuunnellut, ja se kyllä karmaisee.
Kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen Auerin väsymys ja pettymys oikeuslaitokseen. Auerin mukaan poliisit valehtelivat hänelle kuulusteluissa useaan kertaan, mikä on Suomessa laitonta. Tapausta myllättiin oikeusasteissa perusteellisesti ja lopulta Auer katsottiin syyttömäksi.
Oma lukunsa ovat sitten syytteet omien lasten raiskaamisesta ja pahoinpitelemisestä, jotka sitten johtivatkin Auerin ja hänen ex-miesystävänsä Jens Kukan pitkiin tuomioihin. Hämmästelin tapausta jo aikoinaan, sillä mukana näytti olevan villejä väitteitä eläinten uhraamisesta ja saatananpalvonnasta. Vähintäänkin uskottavuutta koettelevaa, semminkin kun ainakin kirjan mukaan Auerin mielentilatutkimuksessa ei havaittu mitään mainittavaa. Lasten tarinat syntyivät heidän ollessaan Auerin veljen ja tämän vaimon sijaiskasvatettavina. Ihmeen vähän Auer lopulta kuitenkaan veljeä ja tämän vaimoa suomii kirjassa, tosin ei hän minusta muidenkaan ihmisten kohdalla ole erityisen kovasanainen.
Hyvin vaikea vieläkään tietää, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Nyttemmin jo aikuistuneet lapset ovat pyörtäneet lapsuuden aikaiset hyväksikäyttöväitteet. Aivan käsittämätön sotku syntyi Jukka Lahden murhasta, olipa syyllinen sitten kuka tahansa.
Haasteet:
Helmet-haaste 2023: kohta 36 olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan
Helmet-haaste 2019: kohta 4 kirjailijan ainoa teos
">>Silloin joskus olisin aiheuttanut liikennekaaoksen, vaikka olisin mennyt ulos jätesäkissä>>, Iona sanoi niiskaisten. >>Nyt kukaan ei kiinnittäisi pienintäkään huomiota, jos kävelisin kadulla alasti.>> Piersistä se ei tuntunut yhtään uskottavalta. Oikeastaan hän ei halunnut lainkaan ajatella Ionaa alastomana. Sellainen mielikuva oli omiaan pilaamaan päivän peruuttamattomasti."
Clare Pooleyn romaani Joka päivä laiturilla 5 (WSOY 2023, suomentanut Ulla Selkälä) on hyvän mielen teos. Joukko koulu- ja työmatkalaisia kulkee Lontoossa aina tietyillä junavuoroilla väliä Hampton Court-Waterloo. Erään kerran kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan muille matkustajille ei puhuta, kuitenkin rikkoutuu: mies nimeltä Piers on tukehtua rypäleeseen. Onneksi paikalla on sairaanhoitaja Sanjay sekä aina sanavalmis neuvontapalstan pitäjä Iona. Hiljalleen tämä tapaus alkaa oudosti lähentää ihmisiä keskenään ja piiriin liittyy myös muita henkilöitä. Primus motor on ehdottomasti Iona, mutta mitäs sitten, kun hän yhtäkkiä ei kuljekaan junalla?
Välillä sitä kaipaa hieman kevyempää otetta kirjoissakin ja siihen tarkoitukseen tämä romaani on nappivalinta! Se on lämminhenkisyyden ohella myös omaa nauruhermoani kutkutteleva. Kirjan kirjavalla ihmisjoukolla on monenlaisia murheita: epätoivoinen ihastus, oudosti käyttäytyvä poikaystävä, potkut, koulukiusaaminen... Kirjan henkilöt itse asiassa käyvät hyvinkin syvässä päädyssä ennen kuin lajityypille ominaisesti lopussa kiitos seisoo.
Vaikka kuvioissa on toki ns. pakollinen rakkausjuttukin, on miellyttävää, että kirjassa on laaja kirjo ihmiselämää. Rakkausjuttu ei ole kirjan pääjuoni, vaan vain yksi kuvio muiden joukossa. Romaanin maailma ei myöskään ole silkkaa hattaraa, vaan henkilöt todella voivat huonosti kirjan mittaan. Kaikkien ongelmat voisivat periaatteessa osua kelle tahansa meistä. Tämä realismi tasapainottaa mukavasti tätä muuten kovin toiveikasta teosta.
Hyvä valinta siis tähän kevään koittoon, kun välillä pilkahtelee jo lupaus kesästä ja olo on verrattain positiivinen.
Haasteet:
Helmet-haaste 2023: kohta 49 kirja on julkaistu vuonna 2023
