Viivi Rajamäki - Puhu minulle hiljaisuudessa

 " - Enkö minä osaa olla tekemättä mitään? Onko tämä touhu mennyt veriin? Pitääkö aina liikkua ja hössöttää? Eikö ihminen enää osaa olla aloillaan, istua ja ajatella? Minäpä yritän opetella. Mutta miten?"

Viivi Rajamäen kristillinen pienoisromaani Puhu minulle hiljaisuudessa (SLEY-Kirjat Oy/WSOY:n graafiset laitokset 1983) kertoo viisikymmentä täyttävästä Sirkasta, jonka elämän täyttää perheyritys. Sirkka vain tekee ja tekee työtä lomailematta, kunnes lopulta ns. hirttää kiinni ja hän joutuu sairaslomalle. Kaupungin pauhusta hän matkustaa lakeuskuvauksista päätellen jonnekin pieneen paikkaan Pohjanmaalla koruttomaan pikkumökkiin. Siellä hänellä on aikaa ajatella ja käytyään vakavia keskusteluja naapurin Liisan kanssa hän tulee uskoon. Mutta mitä perhe, ennen kaikkea aviomies, siitä mahtaa ajatella? 

Mistähän tätä lähtisi purkamaan? Sinänsä oli toki kivaa lukea vaihteeksi kristillinen kirja, mutta tässä oli kyllä kohtia jotka häiritsivät. Ennen kaikkea kun Liisa ja Sirkka puhuvat lopun ajoista ja Kristuksen toisesta tulemisesta, puhutaan eräänlaisesta kristittyjen määrämitasta (=kun kristittyjä on ns. tarpeeksi tulee Kristus jälleen), joka kuulosti enemmän Jehovan todistajien jutuilta. Lisäksi toteamus siitä, että lapsia syntyy liian vähän, paitsi kehitysmaissa liikaa ja päälle vielä, että "Niin, siellä kyllä, mutta he eivät ole kristittyjä" särähti tosi pahasti korvaan. Anteeksi nyt vain, mutta itse en kyllä usko Jumalaan, joka jättäisi kehitysmaiden viattomat lapset armon yhteydestään pois. Sinänsä kyllä ihan mielenkiintoista ajankuvaa tuo kauhistelu lapsien vähyydestä, siitähän puhutaan nykyäänkin yhtä mittaa.

Kirjassa on minusta myös vähän tarinallisia kömpelyyksiä. Alkuun nimittäin tuo puhe kristinuskosta tuntui jopa päälleliimatulta. Ehkä ongelma on vähän romaanin lyhyydessäkin siinä mielessä, että tapahtumien kuljettaminen ja ennen kaikkea Sirkan kehitys ihmisenä pitää tehdä tosi nopeasti. Kirjan alku on vallan tavanomainen ja yhtäkkiä mukaan hyppää Jeesus. Vähän hämmentävää.

Loppu oli melkoisen dramaattinen enkä kyllä sellaista olisi odottanut. Tässä kirjassa oli ansionsa, välillä tarinankuljetus oli hyvinkin luontevaa ja Sirkan pohdinnat vallan samastuttavia, mutta kyllä tässä arveluttaviakin juttuja omaan makuuni oli.

Haasteet:

Helmet-haaste 2023: ei kohtaa

Helmet-haaste 2019: kohta 41 kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää (80-luku)

Sadan vuoden lukuhaaste: 80-luku

Riikka Pulkkinen - Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

"He ovat halunenet heittää marinoidut kananrintapalat lattialle, hiiteen ravintoympyrät, hiiteen perunamuusi ja parsa! He ovat halunneet kahmaista karkkihyllystä ässämixejä ja hedelmäaakkosia ja dajmrakeita ja heittää kaiken ilmaan. He ovat halunneet tehdä piruetin karkkisateen jälkeen, heittää nurkkaan farkkunsa ja paljastaa seeprakuvioiset kalsarinsa, he ovat halunneet enemmän kuin mitään muuta huutaa: Herätkää, tulkaa mukaan, meitä ei kahlitse tässä maailmassa muu kuin neljä vuodenaikaa ja omat ennakkoluulomme."

Riikka Pulkkisen pikkuinen teos Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014) on ilmestynyt varhaisversionaan Kauneus & terveys -lehdessä. Kyllä tässä pientä välityön makua onkin, mutta kyllä minä varsinkin alun jälkeen viihdyin mainiosti Iiriksen mukana.

Iiris on koulupsykologi, joka on tullut miesystävänsä Aleksin jättämäksi. Seitsemän vuoden parisuhteesta ei ole helppoa irrottautua. Iiris tempoutuu nuoruuden ja aikuisuuden välillä, ajatukset hyppäävät välillä lapsuuden muistoihin parhaan ystävän Elinan kanssa. Iiris joutuu miettimään omaa paikkaansa maailmassa, sillä elämän tärkeimmät ihmiset Elina ja sisko Jennifer ovat vakavissa suhteissa ja perheellistymässä. Samaan aikaan Iiris pohtii, kuinka auttaa töissä kalvakasta ja Schopenhaueria ihailevaa teinityttöä Emmaa.

Välillä meininki suorastaan riehaantuu loppupuolella, kun on kaupassa tanssivia ihmisiä ja kohdistettua "terapiaa" teineille. Tämä tarina ei ihan täysin pysynyt kaikissa kohdissa minusta kasassa, mutta kuten sanottua, kyllä se viihdyttävä oli. Mielestäni tässä oli yllättävän paljon huumoria, ainakin itseäni nauratti monessa kohdin. 

En silti ehkä suosittelisi ketään aloittamaan Pulkkisen tuotantoon tutustumista tästä kirjasta, vaikka se houkuttelevan ohut onkin. Kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan jatkistarina.

"Jos ajaa taksilla kahdeksankymmentäviisivuotiaan kanssa ympäri kaupunkia ja huomaa, että jäätelö sointuu väritykseltään sukkahousuihin, on tavoittanut aivan erityisen näkökulman olemisen sietämättömään keveyteen." 

Haasteet:

Helmet-haaste 2023: kohta 22 kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon (feminismi)

Helmet-haaste 2019: kohta 19 et pidä kirjan nimestä

Alexander McCall Smith - Naisten etsivätoimisto nro 1 (Mma Ramotswe tutkii 1)

 "Hän antoi sellaisten ajatusten olla. Oli aika ottaa kurpitsa padasta ja syödä se. Niin elämän suuret kysymykset loppujen lopuksi ratkaistiin. Niitä saattoi miettiä päänsä puhki pääsemättä puusta pitkään, mutta lopulta piti kuitenkin syödä kurpitsansa. Se palautti takaisin maan pinnalle. Siitä sai syyn jatkaa. Kurpitsasta."

Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii -sarjasta olen lukenut aiemmin vitososan Elämän kirkas keskipäivä. Päätin tällä kertaa ottaa ensimmäisen osan, kun se sattui kirjastossa olemaan. Naisten etsivätoimisto nro 1 (Otava 2003, suomennos Jaakko Kankaanpää) oli monin paikoin synkempi kuin olin odottanut. Siinä pureudutaan Mma Ramotswen menneisyyteen ja etsivätoimiston alkuun.

Mma Ramotswe on ensinnäkin etunimeltään Precious, mikä seikka ei muistaakseni tullut esille vitososassa. Lisäksi kerrotaan hänen rakastetusta isästään, jonka kohtaloksi koituivat pitkät kaivosvuodet. Isällä oli kuitenkin melkoisesti hyvää karjaa ja siitä saadulla hinnalla Mma Ramotswe perustaa etsivätoimistonsa. Alku vähän takkuilee, mutta tapauksia alkaa vähitellen tipahdella. Noituus oli kirjan synkintä antia, vaikka kyllä Mma Ramotswen ensimmäinen aviomieskin kauhea oli. Outoa, että ensimmäisessä osassa on näin rajuja juttuja, kun muistikuvissani viides osa on todella leppoisa. Muista osista en toki voi sanoa mitään.

Kirjassa on hassusti yhdistelmää edistyksestä ja nostalgiasta. Mma Ramotswen ja monen muun mielestä nykyaika on kauheaa länsimaisine vaikutteineen (esim. naisten laihuus ihanteena vs. Botswanan perinne arvostaa pyöreyttä, "perinteistä afrikkalaista ruumiinrakennetta") ja niskuroivine nuorisoineen. Kuitenkin Mma Ramotswe on hyvinkin feministinen hahmo ajatellessaan naisista todella paljon hyvää ja haaveillessaan naisten edustavan korkeammilla paikoilla. Hän myös joutuu jossain määrin puolustamaan asemaansa nimenomaan naispuolisena etsivänä, koska sellaiseen ei ole totuttu.

Joka tapauksessa viihdyin kyllä mainiosti taas Mma Ramotwen mukana. J. L. B. Matekoni oli yhtä lempeä ja ihana kuin muistin ja ihmiset luonteiltaan niin moninaisia kuin heillä on oikeastikin tapana olla. Sen sijaan en oikein ymmärrä kansivalintaa. Onko tuon huutavan banaaninkantajan tarkoitus edustaa botswanalaisisa taisia tai peräti Mma Ramotswea? Pieleen kyllä menee.

Haasteet:

Helmet-haaste 2023: ei kohtaa

Helmet-haaste 2019: kohta 32 kirjan nimessä on ammatti

Sadan vuoden lukuhaaste: 1990-luku (kirja on julkaistu alun perin 1998)

Elizabeth Strout - Nimeni on Lucy Barton (Lucy Barton 1)

"Ihminen voi olla valmis luopumaan lapsista, joita on aina halunnut, valmis sietämään menneisyyttään tai vaatteitaan koskevia huomautuksia, mutta sitten - yksi pieni nälväisy, ja sielu tyhjenee ja sanoo: Oi."

Elizabeth Stroutin kirja Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018, suomennos Kristiina Rikman) aloittaa Lucysta kertovan sarjan. Lucy on kotoisin kuvitteellisesta peräkylästä Amgashista, jonka kirjailija on sijoittanut Illinoisiin. Elämä on ollut todella kovaa ja köyhää; perhe asui vuosikaudet kylmässä autotallissa ja lasten seurana olivat vain maissipellot. Yksi kirjan teemoista onkin ihmisen luokka-asema Yhdysvalloissa ja sosiaalinen nousu. Lucy on fiksu ja ahkera ja pääsee collegeen, minkä lisäksi hän nai kohtuullisen hyvin koulutetun miehen Williamin. He muuttavat New Yorkiin ja Lucy alkaa varoen tutustua paikkakunnan taidepuoleen.

Silti etualalle nousee luokan sijasta äiti-tytärsuhde. Lucy kertoo minäkertojana ja sijoittaa ison osan tarinasta niihin 80-luvun pitkiin viikkoihin, kun hän oli sairaalassa. Äiti tuli sinne Williamin kutsumana ja he kävivät 5 vuorokauden ajan syvempiä keskusteluja kuin koskaan ennen tai jälkeen niiden päivien. Eivät toki ihan suoraan, enemmän juorutaan kylän ihmisistä, mutta rivien väleissä on paljon tutkittavaa.

"Ihmiset eivät varmaan ymmärrä, miksei äitini koskaan saanut sanotuksi: minä rakastan sinua. Eivätkä he varmaan ymmärrä, miksei se haitannut minua."

Strout kuvaa hienosti sitä vierautta, mitä luokkanousu näyttää väistämättä ihmiselle tekevän. Lapsuus köyhyydessä ei unohdu, varsinkin jos köyhyys ei ole tullut yksin. Oma vanha perhe saattaa olla jopa vihamielinen eteenpäin päässyttä jäsentä kohtaan. Näitäkin asioita kirja käsittelee. Huomaan nyt lukemisen jälkeen, että tämä puoli kiinnosti minua hieman enemmän kuin ajatukset äidistä.

Tämäkin kirja on hyvä esimerkki siitä, että kirjoilla on todella aikansa ja paikkansa. Vaikka se on hyvin lyhyt, se jäi minulla syksyn levottomuudessa kesken. Ajattelin myös, että kirja on tosi tylsä. Ei se tylsä ole, mutta vaatii tiettyä rauhoittumista äärelleen. Stroutin kirjoissa ei näytä valtavasti tapahtuvan, vaan pääpaino on ihmissuhteissa. Sitä mieltä olen kyllä edelleen, että Lucy on melko valju hahmo varsinkin verrattuna Stroutin toiseen hahmoon, Olive Kitteridgeen.

"On tämä melkoinen kaupunki. Mutta senhän minä olen jo sanonut."

Haasteet:

Helmet-haaste 2023: kohta 4 kirja, jonka aioit lukea viime vuonna

Helmet-haaste 2019: kohta 50 kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Anna Gavalda - Lempi ei ole leikin asia

"Nipistelin häntä joka puolelta ja yhä vain kovemmin. Aina kun häneen sattui, minä riemuitsin. Kipu osoitti, että aivot olivat messissä eikä häntä tarvitsisi lykkiä rullatuolissa pyhän Pietarin eteen. Muussa tapauksessa olin kyllä valmis murskaamaan hänen kallonsa. Rakastin häntä sen verran paljon."

 Anna Gavaldan romaani Lempi ei ole leikin asia (Gummerus 2014, suomentanut Lotta Toivanen) valikoitui lukemistooni ennen kaikkea siksi, että sen nimessä on kieltosana. Tarvitsen sellaista kirjaa vuoden 2019 Helmet-haasteeseen ja toisekseen Gavalda oli jo tuttu ja varsin mainioksi havaittu kirjailija. Nimi on kirjan kannen kanssa todella hämäävä, sillä se kuulostaa imelältä rakkausromaanilta, josta ei ole lainkaan kyse. No, rakkaudesta kyllä, mutta päähenkilö Billien hahmo poistaa imelyyden mahdollisuudenkin.

Billie on nuori elämän päähänpotkima nainen ja Franck elämän päähänpotkima mies. He ovat hyvät ystävät ja pahassa pulassa. He ovat joutuneet jonkinlaisessa puistossa onnettomuuteen ja Franck makaa taju kankaalla. Itkuinen ja loukkaantunut Billie ei yössä tiedä mitä tehdä ja päätyy vuodattamaan himmeänä hohtavalle tähdelle oman tarinansa ja siinä sivussa osan Franckinkin tarinaa. 

Liki koko kirja perustuu Billien vuodatukselle ja vaaditaankin Gavaldan kaltainen taitava sanankäyttäjä, jotta rakenne kestää. Billien ja Franckin elämässä näyttelee yllättävää roolia ranskalaisen kirjailijan Alfred de Mussetin teos On ne badine pas avec l'amour (1834), joka on käännetty englanniksi No Trifling with Love eli kuinkas muutenkaan suomeksi kuin Lempi ei ole leikin asia. Kääntäjän nimiratkaisulla on siis vahvat perusteet, mutta koska varmaankaan kovin moni suomalainen minun laillani ei ole vihkiytynyt ranskalaiseen näytelmätaiteeseen, nimi helposti kuulostaa ällösöpöltä chicklitiltä. Alkuperäinen ranskalainen nimi näyttää olevan ytimekkäästi Billie.

Ajattelin kirjaa jonkinlaiseksi välipalaksi, mutta se tempaisikin mukaansa. 216 sivuun on saatu mahtumaan kaksi elämää ja erittäin nasevasti kerrottuna. Billie on sanansäilältään aivan verraton, hän vaihtelee leikillisesti rekisteriä ja on niin rosoinen ihminen, ettei hänestä voi olla pitämättä. Hänen taustansa on asuntovaunuelämästä, koska perhe oli todella köyhä. Billie uskoo olevansa tyhmä, koska sellaisena häntä on aina pidetty. Billie ei kuitenkaan ole tyhmä, vaan selviytyjä. 

Gavaldan tyyli todella puri minuun. Jos haluat lukea rakkaudesta, josta on poistettu kaikki siloisuus, kannattaa kokeilla tätä kirjaa.

Haasteet:

Helmet-haaste 2023: ei kohtaa

Helmet-haaste 2019: kohta 45 kirjan nimessä on kieltosana

Vigdís Grímsdóttir - Kun tähti putoaa (Lenni & Rósa -trilogia 3) (2. bloggaus)

"Yhtäkkiä hänelle valkeni, miten hänen tuli pelastaa ystävättärensä. Tämä tapahtui kovin nopeasti, aivan kuin avain olisi työnnetty avaimenreikään, aivan kuin ovi olisi avattu, aivan kuin hän olisi nähnyt tähden syttyvän kirkkaalle taivaalle."

Vigdís Grímsdóttirin trilogian viimeinen osa Kun tähti putoaa (Johnny Kniga 2007, suomentanut Tapio Koivukari) on jo Grímsdóttirinkin mittapuulla varsin erikoinen tapaus. Sinänsä kirjan kehystarina on aika selkeä: vedestä löytyy kauhealla tavalla aseteltu ja surmattu miehen ruumis. Poliisi Kjartan on vuorossa ja pian hänen pakeilleen tulee Viktoría, joka väittää aiemmista osista tunnetun Lúnan maalanneen murhasta taulun juuri ennen sen paljastumista. Samaan aikaan Rósa on palaamassa 20 vuoden jälkeen Islantiin Madridista. Hän haluaa tavata taas poikansa Lennin ja poikansa isän. 

Se mikä kirjasta tekee poikkeavan on kaikki se mitä kirjailija kirjoittaa. Tätä voisi periaatteessa pitää aiheensa puolesta dekkarina, mutta kirjan keskittyminen täysin ihmisten suhteisiin ja ajatuksiin ja välillä uniinkin saa ajatukset pois moisesta kategoriasta. Grímsdóttirin ihmiset ovat sanalla sanoen outoja. Se on ihanaa ja virkistävää, mutta välillä myös hieman työlästä. 

"Luoja, miten Lúna voi olla joskus ymmärtämätön. Mutta minun täytyy antaa hänelle anteeksi se, että hän haluaa minun muistavan enemmän kuin voin. Mutta vaikka sanoisin heti paikalle sen minkä aion sanoa, en silti muista tätä Viktoríaa ja kaikkia häneen liittyviä seikkailuja. Sillä se ei minua juurikaan kiinnosta. Dídín muistan vain sopimuksesta, jonka hän teki isän kanssa ja joka vie meidät kaikki turmioon, mutta jollain tavalla en ole koskaan yhdistänyt häntä kouluaikaani. Kouluaikani ei myöskään merkitse mitään ja sen vuoksi olen unohtanut sen."

Tajusin nimittäin aivan häkeltyneenä aivan uusia juttuja edellisistä osista tämän kolmososan luettuani! Tulipa todella jymäytetty olo. Kaikkein hämmentävin oli tämä vielä Viktoríankin taustalla häärinyt Dídí. Minulla oli omat epäilykseni aika alusta asti ja joo, olen lukenut tämän kirjan kymmenisen vuotta sitten, mutta en jotenkin usko sen nyt vaikuttavan. Oma rohkea tulkintani on, että kirjailija on kirjoittanut ei vähempää kuin oman kuolemansa kirjan sivuille. Minulla on hämärä mielikuva vanhasta jo lopettaneesta kirjablogista, jossa olisi myös kirjoitettu Grímsdóttirin kirjoittaneen oman kuolemansa kirjaansa. 

Outoja, sietämättömiä, ihania ihmisiä sivut tulvillaan! Ensimmäiseen osaan verrattuna meno on tosi kovaa ja puheet välillä rumia, mutta jotenkin se kuuluu tähän maailmaan. Kaikessa on silti outoa kauneutta.

"Muista, että minun ja Kjartanin rakkaus oli ainutlaatuinen ja niin sen oli tarkoituskin olla. Hänen elämänsä pyörii minun ympärilläni ja on aina pyörinyt niin kuin sen pitikin. Tämän minä tiedän, vaikken paljon tiedäkään. Rakkauksistani minä tiedän kaiken. Ne eivät ole vielä kieroutuneet. Älä unohda, että sen mitä muistan, minä muistan ja sen mitä tiedän, sen minä tiedän."

Haasteet:

Helmet-haaste 2023: kohta 42 kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

Helmet-haaste 2019: kohta 17 kirjassa on kaksoset

Sadan vuoden lukuhaaste: 2000-luku

Kate Chopin - Herääminen

 "Hän yriti selvittää, mikä tässä kesässä oli niin erilaista verrattuna edellisiin ja kaikkiin hänen elämänsä aikaisempiin kesiin. Hän ymmärsi vain, että hän itse, hänen nykyinen minänsä, oli jotenkin erilainen kuin aikaisemmin. Hän ei vielä aavistanut, että hän näki asiat erilaisin silmin ja tutustui itsessään uusiin olotiloihin, jotka värittivät ja muuttivat hänen suhtautumistaan ympäristöönsä."

Kate Chopinin romaani Herääminen (Faros 2009, suomennos ja esipuhe Raija Larvala) oli aikansa kohuteos. Alun perin 1899 Amerikassa ilmestynyt kirja kauhistutti ihmiset ja oli sen aikaiselle yleisölle liian uskalias. Kirja kertoo 28-vuotiaasta Ednasta, joka on vaimo ja äiti. Hän kokee eräänlaisen sielullisen heräämisen kesänvietossa Grand Islella. Ensi kertaa Edna havahtuu olevansa kokeva ja tunteva yksilö ja alkaa kotiin New Orleansiin tultuaan uhmata miestään ja seurapiirin mielihaluja. Hän kokee avioliiton ulkopuolisen romanssin eikä se jää ainoaksi heilasteluksi häneltä. 

Nykysuomalaiselle tässä ei nyt varsinaisia kohun aineksia ole, mutta ilman muuta kirjan feministinen viesti on ollut railakas aikanaan. Toisaalta onhan se sitä edelleenkin, joskaan sitä ei ole välttämätöntä ehkä meillä ajatella sukupuolittuneesti. Ei se oman itsen ja oman paikan löytäminen varmaan suurimmalle osalle vieläkään ihan helppoa ole.

Toisaalta koin kirjan vähän epätasaisena siinä suhteessa, että alkupuolen kuvailusta päästyään kirjailija keskittyy varsin paljon Ednan sielullisiin elämyksiin, kun taas loppupuolella ollaan hurmion punassa miehen vuoksi. En oikein tiedä, onko tämä kirja pohjimmiltaan psyyken kuvaus ja vai jonkinlainen rakkauskuvaus. No, toki se on molempia, mutta kuten sanottu, jotain outoa toteutuksessa minusta on. Siitä huolimatta kokonaisuutena kirja on kyllä sujuva ja kiinnostava sekä ilman muuta feminismin klassikkoja.

Haasteet:

Ilta-Sanomien naiskirjailijahaaste: kohta 17

Helmet-haaste 2023: ei kohtaa

Helmet-haaste 2019: kohta 11 kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa

Maaliskuinen lukumaraton!

 Kirjaimia-blogissa päätettiin viettää lukumaratonia ja innostuin mukaan. Järjestäjä on Kuunnellut äänikirjat -blogi.

Kirjat ylhäältä alas:

Agatha Christie - Kymmenen pientä neekeripoikaa

Alexander McCall Smith - Naisten etsivätoimisto nro 1

Durian Sukegawa - Tokuen resepti

Vigdís Grímsdóttir - Kun tähti putoaa

Kate Chopin - Herääminen

Haruki Murakami - Kafka rannalla

Aloitettuja näistä ovat Naisten etsivätoimisto, Herääminen ja Kafka rannalla, joskin jälkimmäinen paksukainen aivan alkutekijöissään. Ensisijaisena tavoitteena on saada edes joku ohuimmista loppuun. 

Alkaa 11.3. klo 10:15

Päivitystä klo 17:24 Aika paljon on tullut touhuttua kaikkea muuta, mutta olen minä lukenutkin! Vähän ponneton olo lukemisen suhteen mutta katsotaan nyt. Sain minä tuon Chopinin Heräämisen luettua ja huomenna ilmestyy bloggaus siitä!

Päättyy 12.3. klo 9:42

Päätän jo nyt, koska tiedän ettei tule kyllä enää luettua mitään. Tuli luettua yhteensä 230 sivua eli minulle se on varsin vähän. Mutta eipä lukutunteja juuri kertynyt kun touhusin ihan muuta... :D Joskus näin, oli kuitenkin mukavaa. Suurin osa sivuista kertyi Chopinin romaanista, sitten joitain kymmeniä sivuja Tokuen reseptistä ja Naisten etsivätoimistosta, loput 12 sivua romaanista Kun tähti putoaa.

Sami Sallinen - Pelko ja rohkeus

 

"Ihminen on sen verran oppivainen, että oppii helposti pelkäämään jo yhdestä kerrasta. Oma kammoni ruumiinavausta kohtaan heräsi ensimmäisestä kokemuksesta ja kulki hiljaa mukanani vuosikausia ennen kuin nosti päätään uudestaan. Suuri osa peloistamme on opittuja - joko omien ikävien tai traumaattisten kokemusten kautta omaksuttuja tai muilta opittuja. Osan peloistamme luomme itse omassa mielessämme, ja jotkut liittyvät akuutteihin tapahtumiin, jotka käynnistävät meissä pelkokokemuksen. Pelko on moninaisempi tunne kuin usein ajattelemmekaan."

Sami Sallinen on taustaltaan poliisi ja hän on työskennellyt huumepuolella, peitetehtävissä ja Supossa. Nyt hän on kirjoittanut tietokirjan Pelko ja rohkeus (Otava 2022), jossa tarkastellaan analyyttisesti pelon olemusta, pohditaan omia pelkoja, peilataan niitä kovien ammattilaisten pelkotilanteisiin ja paljon muuta. Kirjan voi lukea itseapuoppaisiin, mutta se on sieltä ehdottomasti fiksuimmasta päästä.

Sallinen on kokenut kaikenlaisia tilanteita poliisiurallaan ja hän jakaakin niistä muutamia. Minuun resonoi kuitenkin eniten kamppailulajeissa kunnostautuneen Jaakko Dahlbackan elämänfilosofia. Taistelukehä on lähtökohtaisesti pelottava paikka, siellä voi sattua todella pahastikin. Dahlbacka kuitenkin ajattelee, että kehään menee kaksi ihmistä, joista joka tapauksessa vain yksi voittaa. Häviö ei ole häpeä. Oli muutenkin tavattoman helpottavaa, että kovissa paikoissa olevista monikin totesi ääneen, ettei pelkäämätöntä ihmistä oikeasti olekaan. Afganistanisssa rauhanturvaajana toiminut mies koki, että kovimmin pelotonta esittävät näyttävät tosipaikan tullen pelkäävän eniten.

En nyt kirjoitellut muistiinpanoja kirjailijan kehotuksesta huolimatta, mtta niihin on hyvät aihiot kyllä. Sallinen esittää lukijalle tiukkoja kysymyksiä, jotka todella vievät olennaisen äärelle. Niin pelot kuin rohkeuskin kertovat meistä ihmisistä yllättävän paljon. Mainio opus, jossa on tasapainoisesti tietoa ja kokemuksia.

"Harjoittelu, kokemuksen tuoma varmuus ja rutiini ovat avaimia rohkeuteen."

Haasteet:

Helmet-haaste 2023: kohta 13 kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

Helmet-haaste 2019: ei kohtaa

Elly Griffiths - Lyhdynkantajat (Ruth Galloway -mysteeri 12)

 "Saamme hänet kiikkiin joka tapauksessa", Nelson sanoo.

"Tavalla tai toisella."

 Hän kuulostaa itsevarmalta, mutta juuri nyt Judy kuulee vain Cathbadin äänen.

Ivo March ei tappanut niitä naisia."

VARO JUONIPALJASTUKSIA!

Elly Griffithsin kahdestoista Ruth-dekkari on nimeltään Lyhdynkantajat (Tammi 2022, suomentanut Anna Kangasmaa). Yhteisökeskus Grey Wallsissa on tapahtunut selvästi epäilyttäviä asioita. Keskushahmo Ivor March on juuri tuomittu kahden nuoren naisen murhasta, mutta Nelson tietää hänen tappaneen kaksi muutakin. March alkaa pelata pelejään ja vaatii saada puhua Ruthin kanssa. Jos Ruth suostuu kaivamaan, March paljastaa kahden muun naisen hautapaikat. Mutta miksi March tekee näin? Samaan aikaan Ruth yrittää elää Frankin, Katen ja Flint-kissan kanssa Cambridgessa, onhan se kaikin tavoin järkevää. Mutta eihän Ruth toki ole Nelsonia mihinkään unohtanut. Kun Ruthin entinen pomo Phil joutuu äkisti pohtimaan elämäänsä uusiksi, hän antaa Ruthille hämmästyttävän tarjouksen. Ruth joutuu todella miettimään, minne elämänsä haluaa viedä.

Olipas jälleen otteessaan pitävä Ruth-kirja! Ihan äsken luin edellisen osan ja nyt pääsin onneksi tämän vielä hetken aikaa uusimman kimppuun. En yleensä kiinnitä juuri huomiota kirjoihin painettuihin ylistyssanoihin, mutta kannessa lukeva "Nykydekkarisarjoista rakastettavin" on kyllä naulan kantaan sanottu. Mainittakoon, että edellisosa Kivikehän lopettaessani syöksyin jo välittömästi tämän uutukaisen kimppuun. Oli niin vaikea taas irrottautua näistä mahtavista persoonista ja suolamarskista.

Kiinnitin huomiota siihen, että jälleen oli otettu tosi monta näkökulmaa. Normaalisti ärsyynnyn siitä, mutta Griffiths on harvinaisen hyvä kirjoittamaan eri ihmisten kautta. Äkäinen Nelson, ihan pihalla oleva Ruth, terävä Judy ja traumaa hautova Laura nyt esimerkkeinä. Tässä osassa Nelsonin tytär Laura on innostunut (liikaa) pyöräilystä ja osallistuu harrastelijakisaankin. Laura ei ole toipunut Timin kuoleman todistamisesta, mutta kukaan ei tunnu huomaavan tai tajuavan asiaa.

Juuri tuota sivuhahmojen eläväisyyttä ja heidän elämiensä kehittymistä olen monesti kehunut, niin nytkin. Lapset kasvavat ja myös eri aikoina poliiseiksi tulleet ylenevät ja siirtyvät vähitellen muualle. Clough on jo poissa, tosin onneksi käy kirjassa vierailevana tähtenä. Seuraavaksi muuttaa varmaan Judy. Voi ei, jos Cathbad katoaa kirjoista!

Sivuhuomiona hämmennyin, kun löydetyille vainajille/luille tehtiin tässä eräänlainen julkinen "ruumiinavaus" eli julkisessa tilaisuudessa asianmukainen henkilö puhutti valan vannoneen Ruthin kaikenlaisista ruumiiden yksityiskohdista ja tuli sitten siihen tulokseen, että kyseessä on laiton surmaaminen. Tietoa tarvittiin oikeudenkäyntiä varten. Tällaista menettelyä ei ainakaan minun tietääkseni Suomessa ole, mielenkiintoinen yksityiskohta. Bongasin myös yhden mokan, viime osassa Lauran norjalainen "poikaystävä" ei ollut Lars vaan Leif.

Suhtauduin tähän Cambridge-asiaan varsin kauhistuneena, vaikka siitä vihjailtiinkin Kivikehän lopussa. En ole mikään muutoksia rakastava ihminen muutenkaan ja onko nyt laitaa, että ihana Ruth muuttaa! No, se taisi olla onneksi väliaikaista mikäli viimeisiin sivuihin on luottamista. Aivan mainio pehmodekkarisarja, kokeilkaa ihmeessä kaikki!

"Judylle tulee mieleen yksi Cathbadin suosikkisitaateista. Hän ei muista, mistä se on, mutta aina se tuntuu yhtä pahaenteiseltä ja masentavalta.

   Salaiset pelkomme käyvät aina toteen."

Haasteet:

Sadan vuoden lukuhaaste: vuosikymmen 2020

Helmet-haaste 2023: kohta 16 kirjassa kirjoitetaan kirjaa

Helmet-haaste 2019: ei sopivaa kohtaa

Sayaka Murata - Maan asukit

 "Olin mennyt naimisiin Yūn kanssa, mutta emme ehkä voisi tehdä lapsia, koska hän oli avaruusolio. Jos avaruusalusta ei löytyisi, päätyisin kaiketi jonkun muun pariksi ja joutuisin synnyttämään ihmisiä maailmaa varten."

Sayaka Muratan kirja Maan asukit (Gummerus 2022, suomentanut Raisa Porrasmaa) on varmaankin omituisinta, mitä olen ikinä lukenut. Ja ällöttävintä. Ja hämmentävintä. Ja ytimeen osuvinta. Kirjaa voi nimittäin kaikin mokomin lukea vaikka sellaisenaan, eräänlaisena scifinä tai sitten tarinana siitä, miten mieletön ihmiskunnan systeemi oikeastaan on ja miten rankkaa ulkopuolisuus voikaan olla.

Itse luin tarinaa lähinnä tuolla jälkimmäisellä tyylillä. Tarinan keskushenkilö on Natsuki, joka on kirjan alussa alakoulussa. Hänen kohokohtansa on o-bon-juhla maaseudulla vuoristokylässä, jossa isovanhemmat asuvat. Siellä on Yū, rakas serkku, avaruusolio. Serkku tosiaan väittää olevansa avaruusolio, mutta tässäkin taustalla on se, että (omituinen) äiti on todennut niin. Eräänlainen tulkinnallinen kerros onkin myös lasten asema aikuisten keskellä. Miten helposti lapsena uskookaan itseen liitetyt määritelmät ja miten suuria seurauksia sillä voikaan olla! 

Opettaja käyttää Natsukia hyväksi ja sillä on monenlaisia seurauksia. Pian tämän jälkeen Yūn kanssa tapahtuu sellaista, mikä saa koko suvun sekaisin. Jo aiemmin Natsukin elämässä ollut perheväkivalta pahenee. Niin, tämä kirja ei ole mitenkään erityisen kiva eikä siihen varsinaisesti halua jäädä asumaan. Loppukirja käsittelee Natsukin aikuiselämää eikä siitäkään kyllä käänteitä puutu.

Muratan kritiikki erityisesti lisääntymistä kohtaan on osuvaa. Natsukin lähipiiri todella vaikuttaa systeemin aivopesemältä, kun se vaatii häntä hyvinkin suorasukaisin sanakääntein lisääntymään välittömästi. Itse olen onnekkaasti välttynyt lapsiuteluilta, mutta tiedän, etteivät kaikki Suomessakaan välty. Oli muuten vähän hätkähdyttävää eilen kuulla radiosta (Radio Suomi), että Japanin pääministeri ehdotti joitain opintovelkahelpotuksia niille pareille, jotka tekevät lapsia! Taustalla on maan alhainen syntyvyys. Ihmistehdas todella taitaa olla olemassa ja toimia varsin päättäväisesti sille päälle sattuessaan...

Melkoisen äärimmäiseen pakettiin koottua yhteiskuntakritiikkiä siis. Enpä ihmettele kansiliepeen tietoa, että Murata on Japanissa monin verroin palkittu kirjailija. Toivottavasti häneltä suomennetaan vielä lisää! 

Haasteet:

Ei löytynyt osumaa mihinkään haasteeseen.

Elly Griffiths - Kivikehä (Ruth Galloway -mysteeri 11)

 "Ruth tietää vielä kolmannenkin asian. Pitkien luiden päät, epifyysit, ovat lapsilla vielä luutumattomia, jotta luut pääsevät kasvamaan. Teini-iässä ja nuorena aikuisena kasvupäät luutuvat kiinni. Sen lisäksi, että kasvupäät eivät ole luutuneet, nämä luut ovat hentoja ja hauraita. Ruth on varsin varma, että luut ovat lapsen."

Elly Griffithsin suosittu Ruth-sarja jatkuu osalla Kivikehä (Tammi 2022, suomentanut Anna Kangasmaa). Ruthin ja monen hänen läheisensä elämä tuntuu yhtäkkiä nitkahtavan vuosikymmeniä taaksepäin aikaan, kun valovoimainen Erik johti paalun kaivausta marskimaalla. Tällä kertaa siellä kaivetaan esiin kivikehä ja tytön luut. Kaivausta johtaa kukapa muukaan kuin Erikin poika Leif. Tytön luut ovat liian tuoreet ja asia siirtyy komisario Nelsonin tiimille. Kaikenlaista alkaa nousta esiin, kun tyttö identifioidaan 1981 kadonneeksi Margaretiksi. Ruth joutuu jälleen punnitsemaan, kuka on todella ystävä ja kehen kannattaa alkuunkaan luottaa.

Olipas ihana taas kerran uppoutua tähän maailmaan! Kirja oli minulla lainassa jo syksyllä mutta jäi silloin lukematta. Vaikka murhat ja muutkin rikokset tuovat omanlaistaan synkkyyttä, on kirjojen maailma silti jotenkin kotoisa. On aina ilo saada tietää, mitä näille ihmisille kuuluu, ja sehän se taitaakin olla sarjan suosion salaisuus. 

Välillä oli ehkä vähän runsaanpuoleisesti porukkaa, huomasin että alussa meni Annie ja Alison ainakin sekaisin. Se taas oli kivaa, ettei Ruth minusta nyt puinut kilojaan yhtään! Voisin kyllä kuvitella, että kirjailija on saanut vuosien mittaan asiasta palautetta. 

Mainiota luettavaa edelleen! Minusta tässä sarjassa on yllättävän vähän ollut selkeitä notkahduksia. Melkoinen saavutus näin pitkälle sarjalle.

Haasteet:

Sadan vuoden lukuhaaste: 2010-luku (kirja on julkaistu alun perin 2019)

Helmet-lukuhaaste 2023: kohdat 47.-48. kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön (toisena tässä kohdassa on Lucinda Rileyn Orkideatarha ja ympäristö on Norfolk)

Helmet-lukuhaaste 2019: kohta 18 eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Sadan vuoden lukuhaaste

 

Kuva: Elegia / Kartanon kruunaamaton lukija

Kirjaimia-blogissa lanseerattiin tällainen hieno lukuhaaste, jossa tietenkin olen mukana. Tarkoitus on lukea vuoden aikana eri vuosikymmenillä julkaistuja kirjoja, joka kohtaan vähintään yksi kirja. Tässä vuosikymmenet:

2020-luku

2010-luku

2000-luku

1990-luku

1980-luku

1970-luku

1960-luku

1950-luku

1940-luku

1930-luku

1920-luku

Bonuksena voi lukea niin halutessaan:

1910-luku

1900-luku

Itse ajattelin lukea lähtökohtaisesti yhden kohdan per vuosikymmen, ettei suorittaminen lähde ihan lapasesta. Tiedän myös, että mitä vanhempaan mennään, sen vaikeammaksi itselleni menee. Tuonne 2000-luvun vuosikymmenille on tunkua ja tuntuisi hassulta, että lopputuloksessa olisi joku 50 kirjaa 2000-luvulta ja muissa ykköskappaleet. :D Etenemiseni näkee tuolta blogini yläreunasta kohdassa Sivut.