Ystävät hämärän jälkeen kertoo koulukiusatusta Oskarista, joka kohtaa Elin. Tytössä on jotain outoa. Kirjassa valotetaan myös samassa pihapiirissä asuvien spurgujen toimia, jotka kietoutuvat väistämättä Elin ympärille tuhoisin seurauksin. Eikä Oskarin varasteleva kaveri Tommykaan jää yliluonnollisten tapahtumien ulkopuolelle...
Tässäpä oikein koukuttava tiiliskivi! Tämän lukemiseen vierähti aikaa, mutta ei se mitään. Olen lukenut juuri silloin kun on huvittanut, muulloin antanut kirjan levätä. Oli hauskaa upota pitkästä aikaa tarinaan ja tuntea vielä yksi sivu -syndrooman olemassolo. Älä lue eteenpäin, jos haluat välttyä spoilereilta!
Kirja ei ole heikkohermoisia varten. Siinä on monen monta ällöttävää kohtausta, niin yliluonnollisia kuin täysin reaalimaailmassa mahdollisiakin. Lindqvist ei epäröi kuvaillessaan pedofiilin ajatusmaailmaa ja menneisyyttä eikä jätä kertomatta ainuttakaan yksityiskohtaa, kun tämä syövyttää kasvonsa hapolla. Myös Elin menneisyydestä löytyy hirvittäviä asioita, jotka saavat voimaan pahoin. Puhumattakaan siitä, kuinka tartunnan saanut Virginia viiltelee käsivarsiaan ja juo omaa vertaan... Sinänsä kirja ei ollut minusta pelottava, vaikka kauhugenreen tämä taitaa kuulua. Myöskään yliluonnollinen ei aiheuttanut samalla tavalla tuntemuksia kuin maanpäällä todellisuudessa tapahtuva pahuus.
Kirjan päähenkilöön (?) Oskariin oli helppo samastua. Hän on sellainen juuri murrosiän kynnyksellä oleva pullea poika, jota kiusataan koulussa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Lasten julmuus oli kyllä kuvattu kirjassa todella karuna... Oskarin kiusaajat muistuttavat loppupuolella enemmän psykopaatteja kuin ihmisiä.
Tommya käy myös sääliksi tämän ikävöidessä kuollutta isäänsä ja inhotessa äidin uutta poliisipoikaystävää. Tommy tekeekin kaikkensa Staffania vastaan. Täytyy kyllä sanoa, että Staffan oli minusta todella ärsyttävä. Täydellinen poliisi, joka kuvittelee kasvattavansa Tommya kovalla kädellä päästyään tämän äidin kanssa naimisiin.
Kiusaajat Jonny ja varsinkin Tomas olivat pelottavia. Jonnyn elämää paljastetaan lukijalle ja tunsin välillä jopa sääliä, mutta Tomas on ilmeettömän julma, kuin ammattitappaja. Hän ei uhittele Oskarille kuten Jonny (tai Micke), vaan tekee tekonsa kylmästi ja varmasti. Hrr, karmea poika. Myös Jonnyn isoveli Jimmy oli täysin kauhea.
Kirjassa on myös todella mielenkiintoinen käänne: Eli ei olekaan tyttö kuten näyttää, vaan poika! Oskar menee aluksi tolaltaan, koska hän on ihastunut Eliin, mutta saa ajatuksensa hiljalleen koottua. Lasten välinen side on vahva ja he uhmaavat vaikka kuolemaa auttaakseen toisiaan. Mietin vain, että miten tuo sukupuolenvaihdos näkyy ruotsin kielessä. Ilmeisesti aluksi on käytetty hon-pronominia ja sitten vaihdettu sujuvasti haniin? Suomi on kiehtova kieli ollessaan hän-pronominin suhteen täysin neutraali. Se mahdollistaa vaikka millaisia kielellisiä kikkailuja.
Oli kirjassa huonojakin puolia. Välillä tosiaan kuvailu meni turhan tarkaksi kaikissa ällöttävissä kohtauksissa ja sen lisäksi oli kaksi aika merkittävää kohtausta, jotka tuntuivat yliampuvilta ja epäuskottavilta. Ensimmäinen oli Håkanin hyökätessä kellariin ja sitä seuraavat kamppailut ja toinen uimahallikohtaus, jossa Oskar melkein kuolee. Loppukäänne jotenkin lässähti, mikä on harmi kirjan ollessa muuten niin hyvä.
Suosittelen joka tapauksessa! Kaikille, jotka kestävät yllämainittuja ällöttävyyksiä ja ovat kiinnostuneet kirjallisuudesta, jossa yliluonnollisuus on yhdistetty saumattomasti todellisuuteen.
Ankin kirjablogi - Kirjallisia hetkiä
perjantai 29. heinäkuuta 2011
maanantai 18. heinäkuuta 2011
Nerea Riesco - Ars Magica
"Paras tapa suojella heitä oli varjella sitä mielenrauhaa, jonka tietämättömyys soi. Mielenrauhaa, jota hän hän itse tuskin enää muisti ja jota hän oli tuntenut lapsuudessaan ja nuoruusvuosinaan. Silloin Jumala oli ollut kuin kaikelta pahalta suojaava käsi. Milloin hän oli lakannut tuntemasta tuon käden läsnäolon? Ehkä silloin kun käsitti, etteivät Jumalan kädet olleet tarpeeksi suuret suojelemaan koko maailmaa."
Aivan aluksi pahoittelen blogihiljaisuutta. Lukeminen ei ole oikein houkutellut viime aikoina ja olen tankannut tätä yhtä kirjaa pitkään. On ollut kaikenlaista tekemistä.
Ars Magican kannessa sanotaan: "Rovioiden varjossa, synkimpien juonien keskellä, syttyy traaginen rakkaus." Näin kirjan luettuani ihmettelen romanssin painottamista. Kertoohan tämä siitäkin, mutta itse olisin korostanut espanjalaisen inkvisiittorin Salazarin väkevää uskonnonkamppailua itsensä kanssa. Ennen lapsenuskoinen mies liukuu hiljalleen ateismiin ja yrittää epätoivoisesti löytää noitatutkimuksissaan merkkiä paholaisesta, koska silloin olisi myös Jumala. Ennen kaikkea Salazar tuntee suurta turvattomuutta alettuaan epäillä asioita, joita tuohon aikaan ei saanut kyseenalaistaa.
Pidin kyllä myös tuosta edellä mainitusta rakkaustarinasta. Nuori noviisi Íñigo de Maestu rakastuu korviaan myöten kirjan kolmanteen päähenkilöön Mayoon, joka etsii noitakuulusteluihin vietyä kasvatusäitiään Ederraa. Kauan Íñigo uskoo tämän olevan sininen enkeli, niin suloisena hän Mayon kokee heidän salaperäisissä ja odottamattomissa kohtaamisissaan. Pidin kovasti Íñigosta! Hän oli poikamainen ja vähän hupsu ja häntä kävi syvästi sääliksi hänen uskoessaan himonsa olevan vakava synti. Niin luonnollisesta asiasta on tehty niin luonnoton! Pystyin samastumaan nuoreen mieheen hyvin ja välillä kyyneleet nousivat silmiin lukiessani nuorten rakastavaisten haikeankauniista rakkaudesta.
Kirja ei kuitenkaan varauksetta saanut ihastumistani. Sillä oli kaikki edellytykset olla todella hyvä, mutta jotenkin siinä ei ollut tarpeeksi imua. Se lässähti melko pian keskinkertaiseksi. Hovin ja inkvisition juonittelut eivät herättäneet mielenkiintoani, jolloin kirja väkisinkin oli välillä puiseva. Alkupuolella myös Salazarin pohtiessa syntyjä syviä tuntui ärsyttävästi siltä, että kirjailija tuputtaa omia näkemyksiään henkilöhahmonsa suulla minulle. Se pomppasi silmille todella pahasti, mikä söi kirjan uskottavuutta.
Loppupäätelmää on vaikea tehdä, kun kirjassa oli sekä todella hyvää että tylsempää sisältöä. Se on oiva sellaiselle, joka on kiinnostunut keskiajan ja uuden ajan murroksesta, johon siis inkvisitio ja noitavainot kuuluivat oleellisesti. Myös uskon asioita pohtivalle tämä varmasti tuo tyydytystä. Itselleni tämä kieltämättä oli vähän pettymys enkä voi olla vertaamatta tätä Noidan rippiin, joka on yksi parhaimpia lukemiani kirjoja. Sitä lähellekään tämä ei yltänyt.
PS: Mieltäni lämmitti historiasta kiinnostuneena kirjailijan huomio lopussa, että kaikki kirjan päivämäärät, paikkojen kuvaukset ja historialliset tiedot pitävät paikkaansa. Myös kirjassa esiintyneet manaukset, rituaalit ja taiat ovat olleet oikeasti käytössä ja osaa niistä käytetään nykyäänkin! Salazar on ollut oikea henkilö ja hän on tehnyt tutkimuksia noituudesta.
Aivan aluksi pahoittelen blogihiljaisuutta. Lukeminen ei ole oikein houkutellut viime aikoina ja olen tankannut tätä yhtä kirjaa pitkään. On ollut kaikenlaista tekemistä.
Ars Magican kannessa sanotaan: "Rovioiden varjossa, synkimpien juonien keskellä, syttyy traaginen rakkaus." Näin kirjan luettuani ihmettelen romanssin painottamista. Kertoohan tämä siitäkin, mutta itse olisin korostanut espanjalaisen inkvisiittorin Salazarin väkevää uskonnonkamppailua itsensä kanssa. Ennen lapsenuskoinen mies liukuu hiljalleen ateismiin ja yrittää epätoivoisesti löytää noitatutkimuksissaan merkkiä paholaisesta, koska silloin olisi myös Jumala. Ennen kaikkea Salazar tuntee suurta turvattomuutta alettuaan epäillä asioita, joita tuohon aikaan ei saanut kyseenalaistaa.
Pidin kyllä myös tuosta edellä mainitusta rakkaustarinasta. Nuori noviisi Íñigo de Maestu rakastuu korviaan myöten kirjan kolmanteen päähenkilöön Mayoon, joka etsii noitakuulusteluihin vietyä kasvatusäitiään Ederraa. Kauan Íñigo uskoo tämän olevan sininen enkeli, niin suloisena hän Mayon kokee heidän salaperäisissä ja odottamattomissa kohtaamisissaan. Pidin kovasti Íñigosta! Hän oli poikamainen ja vähän hupsu ja häntä kävi syvästi sääliksi hänen uskoessaan himonsa olevan vakava synti. Niin luonnollisesta asiasta on tehty niin luonnoton! Pystyin samastumaan nuoreen mieheen hyvin ja välillä kyyneleet nousivat silmiin lukiessani nuorten rakastavaisten haikeankauniista rakkaudesta.
Kirja ei kuitenkaan varauksetta saanut ihastumistani. Sillä oli kaikki edellytykset olla todella hyvä, mutta jotenkin siinä ei ollut tarpeeksi imua. Se lässähti melko pian keskinkertaiseksi. Hovin ja inkvisition juonittelut eivät herättäneet mielenkiintoani, jolloin kirja väkisinkin oli välillä puiseva. Alkupuolella myös Salazarin pohtiessa syntyjä syviä tuntui ärsyttävästi siltä, että kirjailija tuputtaa omia näkemyksiään henkilöhahmonsa suulla minulle. Se pomppasi silmille todella pahasti, mikä söi kirjan uskottavuutta.
Loppupäätelmää on vaikea tehdä, kun kirjassa oli sekä todella hyvää että tylsempää sisältöä. Se on oiva sellaiselle, joka on kiinnostunut keskiajan ja uuden ajan murroksesta, johon siis inkvisitio ja noitavainot kuuluivat oleellisesti. Myös uskon asioita pohtivalle tämä varmasti tuo tyydytystä. Itselleni tämä kieltämättä oli vähän pettymys enkä voi olla vertaamatta tätä Noidan rippiin, joka on yksi parhaimpia lukemiani kirjoja. Sitä lähellekään tämä ei yltänyt.
PS: Mieltäni lämmitti historiasta kiinnostuneena kirjailijan huomio lopussa, että kaikki kirjan päivämäärät, paikkojen kuvaukset ja historialliset tiedot pitävät paikkaansa. Myös kirjassa esiintyneet manaukset, rituaalit ja taiat ovat olleet oikeasti käytössä ja osaa niistä käytetään nykyäänkin! Salazar on ollut oikea henkilö ja hän on tehnyt tutkimuksia noituudesta.
torstai 7. heinäkuuta 2011
Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
Tässä on nyt se toinen kirja, joka Haudankaivajan tyttären ohella oli minulla kesken.
Tästä kirjasta on mahdotonta sanoa mitään tyhjentävästi. Se sai minut täysin ymmälleni; voiko klassikko olla näin absurdi ja humoristinen? Hämmennys liittyimyös nimenomaan tuohon huumoriin, joka oli täysin odottamatonta ja hilpeää ja sai kauheatkin asiat (mm. pitkä sota, joukkomurha) vaikuttamaan hassuilta. Monesti mietinkin hieman saako tälle edes nauraa.
Kuten nimestä voi päätellä, kertoo kirja noin 100 vuoden jaksosta, jossa käydään läpi Buendía-suvun vaiheita. José Arcadio on perustanut Macondo-nimisen kylän vaellettuaan vaimonsa ja lastensa kanssa entisestä kodistaan. Hän on hupsu keksijä, joka saa aikaan niin hyvää kuin pahaakin. Hiljalleen kylä järjestäytyy ja Buendíojen määrä kasvaa... Tapahtumat seuraavat toistaan ja kaikenlaista omituista tapahtuu.
Kirja on vaikea luokitella, sillä näennäisestä ihmiselämän hienosta kuvauksesta huolimatta siinä on paljon fantasiaelementtejä: mainittakoon, että Remedios-neito lentää kirjaimellisesti taivaan tuuliin, jotkut elävät reilusti yli 100 vuotta ja kuolleet ovat haamuina maan päällä. Kirjassa on valtavasti José Arcadio- ja Aureliano-nimisiä henkilöitä, sillä syntyneet kastettiin pitkälti suvun jäsenten nimillä. Meninkin välillä aivan päästäni pyörälle Aurelianojen virrassa, mutta se ei onneksi paljon haitannut tahtia. Kirja ei ollut mikään maailman vetävin, mutta kuitenkin niin kiinnostava, että siihen palasi jatkuvasti ja hyvä niin - espanjalaisten nimet ovat niin hankalia, että ne helposti sekoittaa tai unohtaa.
Toki kirja ei ole pelkkää huumoria, vaan siinä tosiaan on kurjiakin asioita. Márquez kuvailee hyvin kaikkien henkilöhahmojensa piirteitä ja motiiveja ja suurin osa heistä sai sympatiani puolelleen. Kirja on myös täynnä intohimoa ja erotiikkaa, jonka kuvaus oli välillä hieman vaivaannuttavaa valtavassa irstaudessaan, mutta toisaalta jotenkin niin elämänmakuista. Ihmiset ovat inhimillisiä ja koettavat parhaansa elämässään.
Minulle lempihahmoksi nousi ehdottomasti Ursula, ensimmäisen José Arcadion vaimo, joka uutterasti piti järjestystä isossa talossa ja sai ainakin jonkilaista järkeä välillä villiksi äityneeseen arkeen. Ursula on yksi niistä valtavan pitkäikäisistä henkilöistä tässä kirjassa, ja oli kieltämättä mukavaa että hän pysyi kuvioissa niin kauan.
Kirja oli siis hyvin positiivinen kokemus. En ole kyllä eläissäni lukenut moista klassikkoa! :D
Tästä kirjasta on mahdotonta sanoa mitään tyhjentävästi. Se sai minut täysin ymmälleni; voiko klassikko olla näin absurdi ja humoristinen? Hämmennys liittyimyös nimenomaan tuohon huumoriin, joka oli täysin odottamatonta ja hilpeää ja sai kauheatkin asiat (mm. pitkä sota, joukkomurha) vaikuttamaan hassuilta. Monesti mietinkin hieman saako tälle edes nauraa.
Kuten nimestä voi päätellä, kertoo kirja noin 100 vuoden jaksosta, jossa käydään läpi Buendía-suvun vaiheita. José Arcadio on perustanut Macondo-nimisen kylän vaellettuaan vaimonsa ja lastensa kanssa entisestä kodistaan. Hän on hupsu keksijä, joka saa aikaan niin hyvää kuin pahaakin. Hiljalleen kylä järjestäytyy ja Buendíojen määrä kasvaa... Tapahtumat seuraavat toistaan ja kaikenlaista omituista tapahtuu.
Kirja on vaikea luokitella, sillä näennäisestä ihmiselämän hienosta kuvauksesta huolimatta siinä on paljon fantasiaelementtejä: mainittakoon, että Remedios-neito lentää kirjaimellisesti taivaan tuuliin, jotkut elävät reilusti yli 100 vuotta ja kuolleet ovat haamuina maan päällä. Kirjassa on valtavasti José Arcadio- ja Aureliano-nimisiä henkilöitä, sillä syntyneet kastettiin pitkälti suvun jäsenten nimillä. Meninkin välillä aivan päästäni pyörälle Aurelianojen virrassa, mutta se ei onneksi paljon haitannut tahtia. Kirja ei ollut mikään maailman vetävin, mutta kuitenkin niin kiinnostava, että siihen palasi jatkuvasti ja hyvä niin - espanjalaisten nimet ovat niin hankalia, että ne helposti sekoittaa tai unohtaa.
Toki kirja ei ole pelkkää huumoria, vaan siinä tosiaan on kurjiakin asioita. Márquez kuvailee hyvin kaikkien henkilöhahmojensa piirteitä ja motiiveja ja suurin osa heistä sai sympatiani puolelleen. Kirja on myös täynnä intohimoa ja erotiikkaa, jonka kuvaus oli välillä hieman vaivaannuttavaa valtavassa irstaudessaan, mutta toisaalta jotenkin niin elämänmakuista. Ihmiset ovat inhimillisiä ja koettavat parhaansa elämässään.
Minulle lempihahmoksi nousi ehdottomasti Ursula, ensimmäisen José Arcadion vaimo, joka uutterasti piti järjestystä isossa talossa ja sai ainakin jonkilaista järkeä välillä villiksi äityneeseen arkeen. Ursula on yksi niistä valtavan pitkäikäisistä henkilöistä tässä kirjassa, ja oli kieltämättä mukavaa että hän pysyi kuvioissa niin kauan.
Kirja oli siis hyvin positiivinen kokemus. En ole kyllä eläissäni lukenut moista klassikkoa! :D
keskiviikko 6. heinäkuuta 2011
Runo juhlapäivälle
Tänään on Eino Leinon, runon ja suven päivä. Sen kunniaksi Edith Södergranin runoutta, olkaa hyvä! :)
 |
| Kuva sverigesradio.se |
Nocturne
Hopeankuulas illan kuu,
yön aalto sininen,
välkelaineet loputtomiin
toisiansa seuraten.
Varjoja kaatuu poikki tien,
rantapensaiden itku on vaimeaa,
mustat jätit vartioivat vetten hopeaa.
Syvä hiljaisuus kesän sydämessä,
uni ja unelma, -
kuu lipuu meren yllä,
hellä ja valkea
Haaste - 10 tärkeintä kirjaa
Sain tämän kirjablogeihin sovelletun haasteen Vielä yksi rivi... -blogin Anna Elinalta, kiitos!
Tämä on ehkäpä maailman vaikein haaste, mutta koetan nyt tehdä tästä edes vähän todellisuutta vastaavan. :D Kirjat eivät sitten ole paremmuusjärjestyksessä, siihen en oikeasti pysty!
Ja sitten viisi uutta haastettavaa:
Hannele/Hanneles Bokparadis
Susa/Järjellä ja tunteella
Hreathemus/Nulla Dies Sine Legendo
Satu/Satun luetut
Luru/Lurun luvut
Tämä on ehkäpä maailman vaikein haaste, mutta koetan nyt tehdä tästä edes vähän todellisuutta vastaavan. :D Kirjat eivät sitten ole paremmuusjärjestyksessä, siihen en oikeasti pysty!
- Aino Kallas - Sudenmorsian
- Helen Walsh - Englantilainen tragedia
- Herbjørg Wassmo - Dinan kirja
- Susan Fletcher - Noidan rippi
- Sami Hilvo - Viinakortti
- Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
- Vígdis Grímsdóttir - Z - Rakkaustarina
- Sofi Oksanen - Stalinin lehmät
- L. M. Montgomery - Runotyttö maineen polulla
- Uma Karma - Kaiken se kestää
- Eucerin washlotion
- Nivea Soft -rasva kasvoille ja keholle
- Béllapierre Cosmetics mineral foundation
- Eveline Cosmetics -ripsiväri
- Wet'n'Wild -eyeliner
- Max Factor harmaanmusta luomiväri
- Luminelle ruskea luomiväri
- Luminelle vaaleanvioletti luomiväri
- Maybelline Sweet Bordeaux -huulipuna
- L'Oreal Paris S203 -huulipuna
Ja sitten viisi uutta haastettavaa:
Hannele/Hanneles Bokparadis
Susa/Järjellä ja tunteella
Hreathemus/Nulla Dies Sine Legendo
Satu/Satun luetut
Luru/Lurun luvut
maanantai 4. heinäkuuta 2011
Apua auttakaa!
Kokeilin mallinvaihtoa, siis miltä vanha Minima näyttää ja sain koko systeemin sekaisin! Tämä on aivan järkyttävä enkä saa muutosta pois. Entinen Ulkoasu-nappula on muuttunut Malliksi enkä saa näitä kauheita vaihtoehtoja enää takaisin normaaileiksi. Kaikki linkityksetkin hävisivät blogistani. Apua!
sunnuntai 3. heinäkuuta 2011
Joyce Carol Oates - Haudankaivajan tytär
"Luulisi, että hän, aikuinen tytär, aviovaimo ja oman lapsensa äiti, olisi jo saanut isän pois mielestään. Piru vie että hän oli yrittänyt! Hän vihasi isää."
(Varoitus: spoilereita!)
Oatesin Haudankaivajan tytär on väkevä ja voimakas kirja vihasta, salaisuuksista ja pelosta. Rebecca Schwart on vain 13-vuotias, kun isä ampuu äidin ja itsensä hänen silmiensä edessä. Niin alkaa levoton aika, ensin holhottavana, sitten siivoojana, vaimona ja äitinä, kunnes Hazel Jones saapuu kuvioihin... Mutta voiko lapsuuden väkivaltaa ja katkeruutta koskaan jättää taakseen ja elää vapaana?
Pitkästä aikaa kunnon tiiliskivi luettavana! Ja millainen tiiliskivi: runsas, polveileva ja kiinnostava. Kun kirja imaisi mukaansa, oli lukeminen jatkuvasti vielä yksi sivu -lukemista. Rebeccan tarina ei jättänyt rauhaan, vaan pyöri mielessä jatkuvasti. Kuten joku saattaa ehkä muistaakin, ei Oatesin Kosto: Rakkaustarina voittanut varauksetonta ihailuani. Siksi tähän tarttuminen pelotti, varsinkin kun se talvella jäi kesken. Mutta onneksi tartuin siihen uudelleen, sillä siinä on kaikki mitä voi toivoa. Oates on armoton, hän tuo väkivallan mustan hahmon esiin ja tuo esille sen seuraukset. Minua sekä kiehtoi että ärsytti väkivallan jatkuvuus Rebeccan elämässä: ensin despoottinen isä, sitten mustasukkainen aviomies. Onhan vanha klisee, että nainen etsii toisista miehistä isäänsä. Oates ilmeisesti käsittelee muissakin kirjoissaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja ainakin tässä kirjassa se tuotiin esille terävästi ja pehmittelemättä. Myös Rebeccan seksuaalisuuden kuvaus teki minuun vaikutuksen.
Kirjan surullisin ja kipein asia oli Rebeccan siirtolaisperheen kohtalo. Kotimaassaan Saksassa he olivat arvostettuja henkilöitä, varsinkin matematiikanopettaja-isä. Äiti soitti pianoa ja lauloi miehensä kanssa leikkimielisesti aarioita. Mutta sitten tuli sota ja natsit, ja heidän piti juutalaisina paeta Amerikkaan. Taantumus ja olosuhteiden vääjäämättömät seuraukset iskevät kuin nyrkki: iloisista vanhemmista tulee katkeria ja sisäänpäinkääntyneitä. Isä saa toimen haudankaivajana, joka on surkeimpia töitä alueella. Äiti on kuolla Rebeccan synnytykseen ja se on kuin surkea symboli perheen alamäelle. Isoveljet menestyvät koulussa huonosti, Herschel ei edes opi kunnolla lukemaan! Gas on hiljainen hiirulainen, Herschel oksettavan ruokoton puheissaan. Äiti haipuu hiljalleen muistoihin ja omaan maailmaansa isän muuttuessa yhä sekopäisemmäksi.
Minua ihmetytti Rebeccan juron ja vihamielisen luonteen muuttuminen hänen lähtiessään poikansa kanssa pois. Tietysti iloisuus ja keveys kuului rooliin ja nimenomaan oli rooli, sen toki ymmärsin, mutta roolin kokonaisvaltaisuus ja rikkoutumattomuus oli outoa. Missään vaiheessa entinen Rebecca ei puskenut esiin. En tiedä mitä ajatella siitä. Myös valtava hyppäys ajassa eteenpäin hämmensi: miksi sellainen ratkaisu? Lopetuksesta pidin kyllä, yllätyin kyllä. Nautin myös Rebeccan pojan kehittymisestä huippupianistiksi. Siitä olisi voinut lukea enemmänkin. En myöskään ymmärtänyt, miksi Rebecca lähti kilpailun jälkeisenä yönä vieraaseen hotelliin pelaamaan ja keskustelemaan henkilökunnan kanssa. Mitä siinä oli takana?
Joka tapauksessa erittäin suositeltava lukuromaani! Siihen uppoutuminen oli nautinto, jonka suon mielelläni myös muille.
(Varoitus: spoilereita!)
Oatesin Haudankaivajan tytär on väkevä ja voimakas kirja vihasta, salaisuuksista ja pelosta. Rebecca Schwart on vain 13-vuotias, kun isä ampuu äidin ja itsensä hänen silmiensä edessä. Niin alkaa levoton aika, ensin holhottavana, sitten siivoojana, vaimona ja äitinä, kunnes Hazel Jones saapuu kuvioihin... Mutta voiko lapsuuden väkivaltaa ja katkeruutta koskaan jättää taakseen ja elää vapaana?
Pitkästä aikaa kunnon tiiliskivi luettavana! Ja millainen tiiliskivi: runsas, polveileva ja kiinnostava. Kun kirja imaisi mukaansa, oli lukeminen jatkuvasti vielä yksi sivu -lukemista. Rebeccan tarina ei jättänyt rauhaan, vaan pyöri mielessä jatkuvasti. Kuten joku saattaa ehkä muistaakin, ei Oatesin Kosto: Rakkaustarina voittanut varauksetonta ihailuani. Siksi tähän tarttuminen pelotti, varsinkin kun se talvella jäi kesken. Mutta onneksi tartuin siihen uudelleen, sillä siinä on kaikki mitä voi toivoa. Oates on armoton, hän tuo väkivallan mustan hahmon esiin ja tuo esille sen seuraukset. Minua sekä kiehtoi että ärsytti väkivallan jatkuvuus Rebeccan elämässä: ensin despoottinen isä, sitten mustasukkainen aviomies. Onhan vanha klisee, että nainen etsii toisista miehistä isäänsä. Oates ilmeisesti käsittelee muissakin kirjoissaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja ainakin tässä kirjassa se tuotiin esille terävästi ja pehmittelemättä. Myös Rebeccan seksuaalisuuden kuvaus teki minuun vaikutuksen.
Kirjan surullisin ja kipein asia oli Rebeccan siirtolaisperheen kohtalo. Kotimaassaan Saksassa he olivat arvostettuja henkilöitä, varsinkin matematiikanopettaja-isä. Äiti soitti pianoa ja lauloi miehensä kanssa leikkimielisesti aarioita. Mutta sitten tuli sota ja natsit, ja heidän piti juutalaisina paeta Amerikkaan. Taantumus ja olosuhteiden vääjäämättömät seuraukset iskevät kuin nyrkki: iloisista vanhemmista tulee katkeria ja sisäänpäinkääntyneitä. Isä saa toimen haudankaivajana, joka on surkeimpia töitä alueella. Äiti on kuolla Rebeccan synnytykseen ja se on kuin surkea symboli perheen alamäelle. Isoveljet menestyvät koulussa huonosti, Herschel ei edes opi kunnolla lukemaan! Gas on hiljainen hiirulainen, Herschel oksettavan ruokoton puheissaan. Äiti haipuu hiljalleen muistoihin ja omaan maailmaansa isän muuttuessa yhä sekopäisemmäksi.
Minua ihmetytti Rebeccan juron ja vihamielisen luonteen muuttuminen hänen lähtiessään poikansa kanssa pois. Tietysti iloisuus ja keveys kuului rooliin ja nimenomaan oli rooli, sen toki ymmärsin, mutta roolin kokonaisvaltaisuus ja rikkoutumattomuus oli outoa. Missään vaiheessa entinen Rebecca ei puskenut esiin. En tiedä mitä ajatella siitä. Myös valtava hyppäys ajassa eteenpäin hämmensi: miksi sellainen ratkaisu? Lopetuksesta pidin kyllä, yllätyin kyllä. Nautin myös Rebeccan pojan kehittymisestä huippupianistiksi. Siitä olisi voinut lukea enemmänkin. En myöskään ymmärtänyt, miksi Rebecca lähti kilpailun jälkeisenä yönä vieraaseen hotelliin pelaamaan ja keskustelemaan henkilökunnan kanssa. Mitä siinä oli takana?
Joka tapauksessa erittäin suositeltava lukuromaani! Siihen uppoutuminen oli nautinto, jonka suon mielelläni myös muille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)