Ankin kirjablogi

"Suru on julma opettaja. Sitä oppii miten raakaa, miten vihantäyteistä ikävöinti voi olla. Sitä oppii, miten tyhjiltä osanotot voivat tuntua. Sitä oppii, miten paljon surussa on kyse kielestä; kielen pettämisestä ja kielen tavoittelusta." Chimamanda Ngozi Adichie lienee ainakin Suomessa yksi koko Afrikan tunnetuimpia kirjailijoita. Luin aivan blogitaipaleeni alussa häneltä romaanin Puolikas keltaista aurinkoa . Surumerkintöjä (Otava 2022, suomentanut Cristina Sandu) ei ole kuitenkaan romaani, vaan eräänlainen kokoelma ajatuksia surusta. Adichien isä kuoli kunnioitettavassa 88 vuoden iässä, mutta täysin odottamattomasti. Isän poismeno saa Adichien kirjaimellisest polvilleen. Adichiella on kunnioitettavan rehellinen ote. Hän kirjoittaa sellaisestakin, mistä useimmat ehkä häpeissään vaikenisivat. Tuo sitaatti kielen pettämisestä tuo mieleeni Naja Marie Aidtin ravisuttavan teoksen Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin . Muuten kirjat muistuttavat toisiaan minust...

Huh, sainpas tämän järkäleen loppuun! Eihän se vienytkään kuin... viikon? Kirjassa kuvaillaan vain 4 vuotta olemassa olleen Biafran sotaa Nigeriaa vastaan. Biafra julistautui itsenäiseksi, mutta kovin moni maa ei suostukaan tunnustamaan sitä, ja alkaa sota. Sitä käydään läpi yläluokkaisen korkeastikoulutetun perheen ja näiden palvelijan Ugwun kautta. Kirja oli kovin mielenkiintoinen! Ehkä loppuvaiheilla oli pientä lässähdystä, mutta ihan se loppu oli hieno. Ja avoimuuttakin jäi. Usein sellainen tekniikka harmittaa minua lukijana, vaikka toisaalta pidänkin niistä - hieman ristiriitaista? Tässä se kuitenkin oli paikoillaan, ettei tullut liikaa selittelyä.    Ugwu oli mielenkiintoisin hahmo. Hänhän oli "hyvisten" puolella, mutta hän ei tosiaankaan osoittautunut täysin hyväksi. Ja eipä kyllä kukaan muukaan perheestä, paitsi pieni Baby. (Kamala nimi!) En ole tutustunut afrikkalaiseen kulttuuriin tai kirjallisuuten ollenkaan aiemmin, ja tämä oli oikein hyvä aloitus! Suositte...