Lepää rauhassa (Emma Sköld 1)

"Hän kurottaa koskettamaan miehen otsaa kädellään. Hän vain hipaisee varovasti, mutta vetää kätensä säikähtyneenä takaisin samassa silmänräpäyksessä, kun huoneen täyttää kirkaisu. Hän katsoo ympärilleen ja tajuaa, että ääni kuului hänen omasta suustaan. Sillä hän on ainoa elävä olento tässä huoneessa."

Sofie Sarenbrantin Emma Sköld -sarjan ensimmäinen osa Lepää rauhassa (WSOY 2021, suomentanut Leena Virtanen) sijoittuu japanilaistyyliseen Yasuragi-kylpylään. Ensin altaasta löytyy henkitoreissaan oleva näyttelijä, sitten vanha pariskunta ja lopulta ulkoaltaaseen työnnetty pankinjohtaja. Emmalla ja muilla poliiseilla onkin täysi työ jahdata murhaajaa. Kuka halusi tappaa nämä toisiinsa liittymättömät ihmiset?

Sarenbrantilta olen lukenut aiemmin kolmososan Avoimet ovet, joka oli varsin sujuvaa luettavaa ja jäi positiivisesti mieleen. Tämäkin Lepää rauhassa on sujuva, mutta jokseenkin epäuskottava. Jos nyt jätetään pois laskuista se, miten harvinaisia sarjamurhaajat Ruotsissa ovat, oli tekijän motiivi melko erikoinen. 

Täytyy kuitenkin sanoa, että kirja aiheutti tästä huolimatta vilunväreitä. Se on kohdallani hyvin harvinaista, vaikka dekkareita tuleekin melko usein luettua. Ajatus lattialla virnuilevasta murhaajasta kauhistutti yötä vasten niin, ettei meinannut tulla uni silmään. Tästä pisteet kirjailijalle.

Emma on mielestäni jokseenkin rasittava persoona töihin uppoamisineen. Hänen suhteensa siskoonsa Josefiniin on mutkikas ja molemmissa näyttäisi olevan vikaa. Kummankin mielestä juuri se toinen sisko on saanut enemmän huomiota vanhemmilta. 

Emmalla on ongelmansa muissakin yksityiselämän asioissa. Suhde Hugoon on outo ja kiusallinen ainakin lukijan näkökulmasta. Pakkomielteinen yritys saada lapsi tuntuu omituista ja vääristynyttä suhdetta vasten absurdilta. En pitänyt yhtään myöskään Hugosta.

Sinänsä on mielenkiintoinen seikka, ettei minua kuitenkaan haitannut päähenkilöiden epäsympaattisuus. Yleensä se on minulle iso häiriötekijä kirjoissa. Nyt vain tartuin tapahtumien virtaan ja annoin kirjailijan kuljettaa. Ei tämä mikään valtaisa pettymys ollut, mutta tosiaan minusta aika epäuskottava. Toisaalta koska kolmososa oli parempi, voi jatko-osilta odottaa parempaa laatua. Hyvä niin.

"Nilshän jopa yöpyi Yasuragissa silloin, kun Wallinin pariskunta murhattiin. Puhumattakaan hänen pöydältään löytyneestä unilääkkeestä. Samoja tabletteja Wallinitkin olivat ottaneet. Vaikka eihän hän sitä poliisille voi paljastaa.

Nils on sentään hotellin toimitusjohtaja."

Balkan Express - Katkelmia sodan toiselta puolelta

 "Myytti Euroopasta, myytti siitä että me kuulumme eurooppalaiseen sukukuntaan ja kulttuuriin, joskin köyhinä sukulaisina, on mennyttä. Meidät on jätetty yksin vasta saavutettuine itsenäisyyksinemme, uusine valtioinemme, uusine symboleinemme, uusine omavaltaisine johtajinemme ja olemattomine demokratioinemme. Me olemme jääneet seisomaan veren liukastamalle maaperälle, luoja ties kuinka kauan jatkuvan sodan syövereihin."

Varoitus: sitaatit saattavat järkyttää.

Slavenka Drakulicin esseistä/novelleista koostuva Balkan Express - Katkelmia sodan toiselta puolelta (Kääntöpiiri 1994, suomentanut Marja Haapio) on karu ja ahdistava. Se kertoo siviilin ja toimittajan näkökulmasta Jugoslavian hajoamissodasta. Johtaja Titon kuoltua ja kommunistisen järjestelmän natistessa liitoksistaan Jugoslaviassa syttyi raaka sota. Drakulic koettaa tavoittaa teksteissään jotain siitä, mitä sota merkitsee ihmisille ja miten sodan mielettömyyttä voisi lähestyä ja ymmärtää.

"On vielä yksi valokuva, jota en saa mielestäni. Se on kuva armeijan kuorma-autoon ammutusta nuoresta sotilaasta, jonka pää roikkuu sivuikkunasta ja korvasta tihkuu kuivunut verivana. Hän on vasta yhdeksäntoista. Ajatellessani häntä pelkään, että tämä on kuva tulevaisuudestamme."

Drakulic kuvaa teksteissään toiseutta, joka on vaarallista sytytysainetta vainolle. Ihmisiltä riistetään heidän yksilöllisyytensä ja heistä tulee pelkkiä kansallisuutensa ilmentymiä. Ystävät eri kansallisuuksista kääntyvät toisiaan vastaan, tappavat toisiaan. Aivan tavalliset ihmiset syyllistyvät käsittämättömiin raakuuksiin.

"Kun seison siinä, minusta tuntuu että lähestyn reunaa, kuilua, tunnekuohua jota en pysty määrittelemään. Tiedän vain että se on vaarallinen; tiedän että minun on pysyteltävä loitolla, koska muuten olisi liian myöhäistä järkeillä, epäillä, pelätäkin."

Taitavana toimittajana Drakulic todella tavoittaa katkelmia sodan mielettömyydestä. Hän on myös haastatellut ihmisiä joissain teksteissään. Oikeastaan nämä tekstit olivatkin hurjimpia ja koskettavimpia. Nuori Ivan, joka oli vähällä kuolla ja jonka tovereita oli kuollut. Nimettömäksi jätetty nainen, joka joukkoraiskattiin aviovuoteessaan. Nämä kuvaukset palavat verkkokalvolle ja saavat olon voimattomaksi.

Ikävä kyllä tämä teos on ajankohtaisempi kuin koskaan. Ukrainan sota on raakuudessaan ravistellut koko Eurooppaa. Tarinat kidutetuista ukrainalaisista pysyvät mielessämme loputtomana painajaisena.

"Ymmärrän nyt, ettei mikään muu kuin tämä "toiseus" tappanut juutalaisia, ja se alkoi nimeämällä heidät, tekemällä heistä "toisia". Sen jälkeen kaikki oli mahdollista, pahimmatkin hirmutyöt kuten keskitysleirit tai Kroatian tai Bosnian siviilien teurastaminen. Niin serbeille kuin saksalaisillekin he ovat kaikki "toisia", ei-meitä. Minulle nuo "toiset" ovat pakolaisia. Euroopalle "toisia" ovat nuo hillittömät "balkaanit", joita Eurooppa ei ole ymmärtävinään."

Loppuun liitän vielä lukiessa mielessäni pyörineen Nightwishin kappaleen 10th Man Down. Sen sanoitukset iskevät siihen ytimeen, josta kirjakin kertoo:

"Today I killed,

he was just a boy. 

Eight before him,

I knew them all."

Esseitä - Pölyn ylistys

 "Pölyn ylistyksessä olen kirjoittanut siitä, mikä on huonoa: tylsää, ja tavanomaista, noloa ja mautonta, epämiellyttävää, moraalitonta tai muuten kyseenalaista."

Silvia Hosseinin esikoisteos Esseitä - Pölyn ylistys (Gummerus 2019) on juuri sellainen kuin kirjailija sen sitaatissa kuvaa. Siinä sekoittuvat henkilökohtainen ja yleinen. Se on älykäs, muttei korkealentoisen älyllinen.

Ennen kaikkea toinen essee Vähän saa kuristaa vangitsi mielenkiintoni. Se lähtee liikkeelle väkivaltaista kuvitteellista moottoripyöräkerhoa käsittelevästä tv-sarjasta Sons of Anarchy. Ehkä essee resonoi sen takia, että olen aikoinaan ahminut sarjan yhdessä kesässä ja pitänyt siitä. Totta kuitenkin on, että sarja on jokseenkin banaali väkivallan kuvastoineen. Lopulta väkivallalla ja sen eroottisuudella on suurempi merkitys kuin varsinaisella seksillä, saatikka melko horjuvilla kunniakoodeilla. 

Hosseini käsittelee samassa esseessä yleisestikin seksin ja väkivallan liitosta, joka on oikeastaan aina aavistettavissa. Seksi on väistämättä eläimellistä ja se kytkeytyy aivoissa melko helposti väkivaltaan. Hosseini kertoo avoimesti pitävänsä rajusta seksistä, mutta sadomasokismin perinteistä kuvastoa ja toimintaa hän vierastaa. Esseessä on myös ainakin omaa huumorintajuani kutittanut kohta:

"Seksuaalisuuttani on nimittäin nähty myös osana "persialaisuuttani", ikään kuin makuuhuoneeni olisi jokin tuhannen ja yhden yön jännittävä budoaari. Lisäänny nyt näiden kanssa sitten."

Kiinnostavaa oli myös taidetta ja kirjallisuutta käsittelevä essee Pölyn ylistys. Kirjoittaja tunnustaa avomielisesti, ettei saa museokäynneistä ja visuaalisesta taiteesta oikein mitään irti. Sen sijaan kirjallisuus, huonoimmillaankin, tuottaa ajattelua. Hän myös myöntää elitisminsä:

"Toisinaan täytyn niin voimakkaasta sivistyksentunnosta, että melkein tukehdun omaan erinomaisuuteeni."

Esseissä oli miellyttävää juuri Hosseinin rehellisyys omissa puutteissaan ja vajavaisissa tavoissaan viettää vapaa-aikaa. Akateemisia tilaisuuksia hän välttää, koska pelkää olevansa tyhmä, mutta ennen kaikkea niiden tylsyyden vuoksi. On mukavampaa katsoa kotona jotain roskasarjaa ja syödä juustonaksuja.

Tein nyt vain kaksi nostoa, mutta ehkäpä niistä jo selviää esseiden tyyli ja ansiokkuus. Hosseinin ajatuksenjuoksua on helppo seurata ja kiistämättä hänen laaja sivistyneisyytensä tuntuu kohottavalta. Silloinkin kun ei itse varsinaisesti ymmärrä, mistä puhutaan.

21 oppituntia maailman tilasta

 "Ensimmäinen asia, joka sinun pitää tietää itsestäsi, on se, että sinä et ole tarina."

Yuval Noah Hararin teos 21 oppituntia maailman tilasta (Bazar 2018, suomentanut Jaana Iso-Markku) on laaja katsaus tämänhetkiseen maailmaamme ja mahdollisiin tulevaisuuden skenaarioihin. Harari johdattaa meidät ajattelemaan muun muassa sellaisia asioita kuin tarinat, minuus, ekologinen romahdus, algoritmien voima ja teknologian vallankumous.

Harari maalaa jossain määrin melkoista dystopiaa, mutta hyvin perustellusti. Hän on selvästi erittäin laajasti sivistynyt ihminen ja historian tohtorihan hän onkin. Hän varoittaa meitä erityisesti teknologisesta vallankumouksesta, joka parhaillaan on menossa. On hyvin mahdollista, että tekoälyn kehittyessä yhä useampi ihminen muuttuu yhteiskunnassa tarpeettomaksi. Tällä on luonnollisesti melkoiset seuraukset, jotka ovat arvaamattomia. Harari nostaa esiin muutamia mahdollisia apukeinoja, mutta niiden ongelma on, että ihmiset eivät lopulta globaalissa maailmassa ajattele kaikkien ihmisten etuja.

Kuten jo ensimmäisessä teoksessaan Sapiens, myös tässä kirjassa Harari tuo esiin sen, miten voimakkaasti elämme kaikenlaisten kuvitelmien maailmassa. Itsessään jo valtiot ovat täyttä kuvitelmaa, joiden ympärille on luotu erilaisia symboleja ja riittejä. Toinen ulottuvuus kuvitelmissa ovat uskonnot. Harari esittää, että ihmislajin yhteistyön olennainen osa on kyky ja taipumus kuvitelmiin. Ne yhdistävät ihmisiä suorastaan häkellyttävällä tavalla.

Minua kiehtoi myös Hararin ajattelu minuudesta ja tarinoista. On hyvin kyseenalaista, onko mitään minuutta lopulta olemassakaan. Olemme kimppu erilaisia biokemiallisia tapahtumia. Toisaalta ei ole mitään todellisia todisteita siitä, että aivot = mieli. Itsetutkiskelussa Harari on itse käyttänyt paljon käytännönläheistä meditaatiota. 

Ihmisen taipumus tarinallistaa kaikki luo paljon illuusioita ja vääristymiä. Uskomme helposti meille suorastaan pakkosyötettyihin tarinoihin, joissa on selkeä alku, keskikohta (suuri taistelu/käänne) ja loppu. Mutta elämä ei oikeasti asetu miksikään tarinaksi. 

Erittäin silmiä avaava ja kiinnostava teos! Hararin ajattelu on miellyttävän selkeää ja kirkasta. Hän osaa kirjoittaa erittäin monimutkaisista asioista kansantajuisesti.

Syitä pysytellä hengissä

 "Jos joskus olet luullut, että masentunut ihminen haluaa olla onnellinen, olet väärässä. Onnellisuus on hänelle ylellisyyttä, jota ei kannata tavoitella. Hän haluaa vain, että tuska menee pois."

Matt Haig kirjoittaa kirjassaan Syitä pysytellä hengissä (Aula & Co 2021, suomentanut Jaakko Heinimäki) masennuksesta ja ahdistuksesta. 1999 Haig sairastui pahaan masennukseen ja ahdistukseen. Hän päätti jo päättää päivänsä ja seisoi ibizalaisella jyrkänteellä valmiina hyppäämään. Sitten mieleen tuli kuvia omista vanhemmista ja tyttöystävästä Andreasta. Niin kuluneelta ja kliseiseltä kuin se kuulostaakin, rakkaus pelasti Haigin. Eikä vain tuon kerran, vaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Haigin teksti on yhtä aikaa helppolukuista ja toisaalta aihepiirinsäkin puolesta väkevää. Siinä ei ole mitään siloittelua, vaan mielenterveysongelmien karu arki tulee selkeästi esille. Haig koki sairastaessaan suorastaan eksistentiaalista kauhua eivätkä ahdistukseen määrätyt lääkkeet auttaneet, vaan pahensivat kauhua. Mitenkään lääkevastainen kirjailija ei kuitenkaan ole, vaan toteaa, että lääkkeet ovat monille välttämättömiä.

Kirjassa on myös listoja, jotka liittyvät selviämiseen. Pieniä merkkejä, pieniä valonpilkahduksia jotka kertovat myrskyn hiljalleen hellittävän. Haig myös tuo esille vanhan buddhalaisen perinteen, jossa kehotetaan terveeseen itsetarkkailuun ja irti päästämiseen. On tärkeää ymmärtää, että sinä et ole sairautesi kanssa yhtä. 

Kirja tuntui hyvinkin omakohtaiselta. Talvella kerroin sairaalareissustani, mutta en silloin vielä tohtinut tarkentaa syytä. Nyt voin kuitenkin kertoa, että sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Masennus ja myös ahdistus ajoittain ovat siis erittäin tuttuja asioita. Tunnistan monta samaa asiaa Haigin masennuksesta, tosin en ihan kaikkea. Jokaisen masennus on omansa.

Jos joku tai varmaan monikin ihmetteli tuota aiemmin postaamaani kirjapinoa, niin liittyy sairauteeni. Hypomaniassa hamstrasin älyttömät määrät kirjoja, onneksi kuitenkin lähinnä ilmaisesta kirjastolaitoksestamme. No, eipähän lukeminen lopu kesken pitkään aikaan...

No, takaisin Haigiin. Kirja on todella lohdullinen kaikessa rehellisyydessään ja toiveikkuudessaan. Luvut ovat hyvin lyhyitä, joten lukeminen on helppoa ja jouhevaa. Tätä voi todellakin suositella.

"8. Mikään ei kestä ikuisesti. Tämä tuska ei kestä. Tuska kyllä väittää kestävänsä. Tuska valehtelee. Älä välitä siitä. Tuska on velka, joka tulee maksettua ajan kanssa."

Säröjen kauneus

 "Sisäinen tarinankerronta ei ole merkittävää ja arvokasta siksi, että uskoisimme löytävämme lopullisen totuuden tai täydellisen tarinan vaan sen vuoksi, että ihmiset tarvitsevat sanoja: erilaisia sanoja, erilaisia ääniä ja äänenpainoja, aitoja, rehellisiä ja rosoisia lauseita täynnä virheitä ja väärinymmärryksiä, omalla kielellä kerrottuja, oman mielen läpi suodatettuja."

Elina Jokisen Säröjen kauneus - sisäisen tarinasi voima (Tuuma 2020) on ylistys sanoille ja tarinoille. Kirjailija houkuttelee meidät etsimään omaa tarinaamme. Erilaisten myyttien ja kielikuvien kautta saamme ikään kuin sillan sanojen tuolle puolen, käsittämättömään. 

Tämä kirja ei ole mikään varsinainen self help -opus, vaan tosiaan kerrontaa sanojen voimasta. Toki pyrkimyksenä on saada lukija etsimään omaa tietään ja kuunnella omaa tarinaansa, mutta mistään "näin tulet pysyvästi onnelliseksi" -sadusta ei ole kyse. Kyseessä on väkevä henkinen matka, jonka vain ihminen itse voi tehdä.

Minua kiehtoivat tässä kirjassa erityisesti myytit ja ajatus muinaisesta tarinalinjasta. Jokinen kehottaa luomaan oman tarinalinjan, eräänlaisen myytin, jonka varassa voi olla ja elää. Esimerkkinä ja lähtökohtana on muinainen suomalais-ugrilainen uskomus maailmasta alisena, keskisenä ja ylisenä. Entisajan ihmisille tuonpuoleinen oli mukana tässä ajassa ja päivässä. Kirjailija ei suinkaan kehota väistämättä uskomaan esim. Jumalaan, mutta jonkinlaista uskoa asioiden tuolle puolen olisi hyvä olla.

Kirjailija on kielen asiantuntija ja tohtori, mutta hän hieman yllättävästi esittää kritiikkiä kovan tieteellistä maailmankuvaa kohtaan. Hänen mielestään se ei tavoita kaikkea, mikä on meille olennaista ja tärkeää. Minusta hän on aivan oikeassa. Elämme niin voimakkaasti (ainakin oletetun) järjen vallassa, ettemme näe toiselle puolen. Hylkäämme hupsuilta tuntuvia toiveitamme ja unelmiamme, koska ne eivät tunnut järkeviltä eivätkä sovi ajan eetokseen.

Erittäin hyvä teos! Sain paljon ajattelemisen aihetta ja kannustusta. Kannattaa lukea!

Kun homma lähtee käsistä...

 Kuten pinosta näkyy, homma on lähtenyt nyt pahemman kerran lapasesta! Joukossa taitaa olla kaksi juuri ostamaani kirjaa Säröjen kauneus ja Nesbon Rottien saari, muut lainastosta.

Pahoittelen ettei kaikkien kansia näe, en saanut sellaista kuvaa missä se olisi onnistunut. 

Saapa nähdä, mitä näistä tulee sitten tosiaan luettua ajoissa... Ja huomenna on luvassa lisää varauksia, kääk!

Bloggaamattomat kirjat

 Olen päättänyt blogata aiemmin bloggaamatta jääneistä kirjoista. Lista lopussa.

Pidän blogiani eräänlaisena lukupäiväkirjana, joten on kiva, jos kaikki luettu löytyy täältä. Kuitenkin opiskeluvuosina bloggaaminen jäi vähälle ja sumaa on purkautumatta. On myös hauska palata takaisin lukemiinsa kirjoihin.

Aiemmin olen lukenut uudelleen muun muassa Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Oikein hyvä valinta, tajusin tarinan paljon paremmin nyt uudelleen luettuani!

Huom, lista saattaa vielä päivittyä.

A

Chimamanda Ngozi Adichie - Kotiinpalaajat

Kaarle Aho - Väärän kuninkaan päivä

Tori Amos - Resistance

Elaine N. Aron - Erityisherkkä ihminen

Elaine N. Aron - Erityisherkkä ihminen ja parisuhde

Majgull Axelsson - Huhtikuun noita

B

Bertolt Brecht - Herr Puntila und sein Knecht Matti

C

Italo Calvino - Jos talviyönä matkamies

Agatha Christie - Eikä yksikään pelastunut

Minna Canth - Köyhää kansaa

Patricia Cornwell - Julma ja tavaton

Patricia Cornwell - Punainen usva

Patricia Cornwell - Ruumistarha

D

Charles Dickens - Saiturin joulu

Slavenka Drakulic - Balkan Express

Helen Dunmore - Meren kansa

Helen Dunmore - Syvyyksien salaisuus

Helen Dunmore - Vuorovetten vartija

Wayne W. Dyer - Hyväksy itsesi - uskalla elää

E

Siiri Enoranta - Nokkosvallankumous

Per Olov Enquist - Henkilääkäri

F

Gillian Flynn - Kiltti tyttö

G

Jonas Gardell - Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Claudie Gallay - Rakkaus on saari 

Elly Griffiths - Risteyskohdat

Vígdis Grímsdóttir - Kantatie 7

Vígdis Grímsdóttir - Nimeni on Isbjörg. Olen leijona

Laura Gustafsson - Huorasatu

H

Katharina Hagena - Omenansiementen maku (Der Geschmack von Apfelkernen)

Torey Hayden – Lapsi muiden joukossa

 Torey Hayden – Tiikerin lapsi 

Torey Hayden – Toisten lapset

Ann Heberlein - En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Anu Holopainen - Boreaksen lapset

Päivi Honkapää - Meren alku

Päivi Honkapää - Taivaan paino

Päivi Honkapää - Viides tuuli

Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa valoa valoa

Juha Hurme - Niemi

Siri Hustvedt - Kaikki mitä rakastin

Siri Hustvedt - Kesä ilman miehiä

Peter Hoeg - Lumen taju

I

John Irving - Minä olen monta

J

Diane Wynne Jones - Leijuva linna

K

Jeffrey Kottler - Kyynelten kieli

Tommi Kinnunen - Ei kertonut katuvansa

Tuva Korrström - Osaako nainen ajatella?

Kirsti Kutila - Muorimenninkäisen tarinoita

Anni Kytömäki - Kultarinta

Heikki Kännö - Mehiläistie

L

Jukka Laajarinne - Mumin och tillvarons gåta

Åsa Larsson - Uhrilahja

Leena Lehtolainen - Luonas en ollutkaan

Camilla Läckberg - Enkelintekijä

Camilla Läckberg - Jääprinsessa

Camilla Läckberg - Kivenhakkaaja

Camilla Läckberg - Leijonankesyttäjä

Camilla Läckberg - Mantelintuoksua lumimyrskyssä

Camilla Läckberg - Noita

Camilla Läckberg - Perillinen

Camilla Läckberg - Saarnaaja

M

Siiri Magga-Miettonen - Haile Selassie ja Lass'uulan Niila

Liza Marklund - Uhatut

Antonio Munoz Molina - Sefarad

Alice Munro - Kallis elämä

Haruki Murakami - Rajasta etelään, auringosta länteen

Haruki Murakami - Sputnik - rakastettuni

N

Tove Nilsen - Halun matka

Markus Nummi - Kiinalainen puutarha

O

Nuala O'Faolain - Olet kaikkeni

Kristina Ohlsson - Lotus Blues

Kristina Ohlsson - Mion Blues

P

Timo Parvela - Ella ja jättipotti

Timo Parvela - Ella ja Äf Yksi

R

Juha Rautaheimo - Hermo

Ilkka Remes - Ruttokellot

Carlo Rovelli - Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta

P

Christopher Paolini - Brisingr

Christopher Paolini - Eragon
Christopher Paolini - Esikoinen
Christopher Paolini - Perillinen

Siri Petterssen - Mahti

Siri Petterssen - Mätä

Anni Polva - Kyllä Tiinakin ratsastaa

Terry Pratchett – Aikavaras

Terry Pratchett - Carpe Jugulum

Terry Pratchett – FC Akateemiset

Terry Pratchett - Keskiyö ylläni

Terry Pratchett - Lyödään rahoiksi

Terry Pratchett – Muks!

Terry Pratchett - Naamiohuvit

Terry Pratchett - Noitia maisemissa

Terry Pratchett - Paimenen kruunu

Terry Pratchett - Pojat urhokkaat

Terry Pratchett - Posti kulkee

Terry Pratchett – Savijaloilla

Terry Pratchett - Talventakoja

Terry Pratchett – Täyttä höyryä

Terry Pratchett – Valon tanssi

Terry Pratchett – Velhous verissä

Terry Pratchett - Viemärin valtias

S

Karin Slaughter - Hyvä tytär

Karin Slaughter - Häpäisty

Karin Slaughter - Kadotettu

Karin Slaughter - Kaunokaiset

Karin Slaughter - Kivun jäljet

Karin Slaughter - Merkitty

Karin Slaughter - Näkymätön

Karin Slaughter - Paljastettu

Karin Slaughter - Pelon huone

Karin Slaughter - Pettävä hiljaisuus

Karin Slaughter - Piinattu

Karin Slaughter - Riistetyt

Karin Slaughter - Rikollinen

Karin Slaughter - Yli rajan

Anja Snellman - Paratiisin kartta

Sofokles - Kuningas Oidipus

Miina Supinen - Liha tottelee kuria

T

Johan Theorin - Hämärän hetki

Johan Theorin - Sankta Psykon kasvatit

Johan Theorin - Yömyrsky

Anton Tsehov - Kolme sisarta

Liisa Tuovinen et al - Saanko olla totta?

V

Anna-Liisa Valtavaara - Kiltteydestä kipeät

Satu Vasantola - En palaa takaisin koskaan, luulen

W

Helena Waris - Sudenlapset

Helena Waris - Talviverinen

Y

Jaakko Yli-Juonikas - Vanhan merimiehen tarina

Hanya Yanagihara - Pieni elämä

A. W. Yrjänä - Joonaanmäen valaat

Z

Helene von Zeigbergk - Kuka jäljelle jää

Naiseuden tie

 "Ei voi millään jaksaa, jos tekee joka ikisessä asiassa aina parhaansa. Minusta pitäisi aina tehdä omien voimavarojensa mukaan ja niiden rajoissa sekä yrittää olla vertailematta itseään muihin."

Sofia Ruudun kirjoittama ja Anna Horpun toimittama kirja Naiseuden tie on rohkaisua ja kannustusta jokaiselle naiselle. Ruutu on somevaikuttaja ja malli ja hän kertoo avoimesti elämänsä hyvistä ja huonoista puolista. Kirjan kauniit kuvat on ottanut Janita Autio.

Minuun resonoi ennen kaikkea Ruudun avoimuus. Hän kertoo voimakkaasta ahdistuksestaan, johon hänen piti lopulta hakea ammattiapua. Äitiys herätti Ruudussa valtavasti huolia, jotka sitten muuttuivat voimakkaaksi ahdistukseksi. Kirjoittaja käy myös ajoittain terapiassa. Minusta tämä mielenterveysongelmien esille tuonti on tärkeää, sillä moni kamppailee niiden kanssa. Vielä parempi, että esilletuoja on vaikuttaja.

Ruutu kertoo myös siitä, mikä hänelle tuottaa onnea. Arjen pienet asiat saavat hänen huomionsa, ja kannustavat lukijaakin samaan. Vaikka ruuhkavuosissa on kiireistä, niissäkin voi välillä pysähtyä nauttimaan hetkestä.

Sinänsä mitään uutta ja mullistavaa tässä kirjassa ei ole, mutta olipa mukavaa lukea tämä. Pidin myös siitä, miten Ruutu suhtautuu kannustavasti toisiin naisiin ja haluaa auttaa heitä löytämään oman tiensä. Hienoa!

Valkoinen muistikirja

 ""4.7.1999 klo 00.18

Elämän peruspettymykset ovat

   1. että me kaikki kuolemme

   2. että kukaan ei ole yksin minun"

Eeva Kilven Valkoinen muistikirja sijoittuu vuoteen 1999. Se on pullollaan muistoja ja hienoja ajatelmia. Mielestäni varsinkin tähän sitaattiin kiteytyy jotain hyvin olennaista.

Kilpi ottaa välillä kantaa eläinten puolesta, mikä hänellä on ollut tapana kauan. Lisäksi hän puhuu Vesasta ja hänen kuolemansa muistosta. Epäilen että Vesa on Kilven poika.

Paljon iäisyyttä, paljon suurta viisautta tiivistettynä pieneen tilaan.

"6.-7.12.1999 klo 1.58

Ei pidä yrittää ottaa kaikkea huomioon. Pitää ottaa huomioon olennainen, sykähdyttävin, loppu hoitaa itse itsensä."

Laakson linnut, Aavan laulut

 "Paju antoi käsien jatkaa, vaikka aavisti jo, että lopputulema olisi jotain kiellettyä. Oliko sittenkin jotain perää siinä, mitä sanottiin väärällä kädellä veistäjistä? Korppi raakkui varoittavasti. Puukko lipesi, leikkasi haavan Pajun sormeen."

Katri Kauppisen nuortenromaani Laakson linnut, Aavan laulut ammentaa kansanperinteestä. Elävien joukossa elävät kalmit, kuolleet ja hiidet. Lauluissa on valtava voima. Kaikkein suurin voima on kuitenkin sammolla, joka on laaksolaisten hallussa. Puutteesta kärsivät aavalaiset haluavat sen itselleen. Aavan Lemek saapuu Laaksoon kaupantekoon ja iskee silmänsä Pihlajaan, parantajaan ja tulevaan Maammoon. Voivatko he estää jotenkin verenvuodatuksen?

Pidin tästä kirjasta todella paljon! Kieli oli todella kaunista ja sopi erinomaisesti tarinaan. Kauppinen on luonut eheän maailman. Luonnollisesti vaikutteita on otettu Kalevalasta, onpa mukana Laakson Akkakin.

Mielenkiintoista oli se, että Laaksossa naiset ovat johtavassa asemassa. Naiset ja miehet asuvat erillään ja kohtaavat vain tiettyinä aikoina, jotta lapset, marjat, syntyisivät kesän lämpöön. Kyläläisiä pidetään noitasukuisina. Sen sijaan aavalaiset ovat sotureita ja myös nainen voi olla soturi. Kaksi kirjan keskushenkilöä, Mai ja Linne, kantavat molemmat miekkaa.

Kahden eri kylän perinteistä oli mielenkiintoista lukea. Aavalla taikauskosta on pitkälti luovuttu ja siellä pelätään Laaksoa, jossa vanhojen voimien väitetään elävän. Aavalaiset väistävät myös kuolleita, toisin kuin laaksolaiset. Main perässä juoksee raitaturkkinen susi, joka pelottaa häntä tuutulaulullaan. Monenlaisia mystisiä elementtejä siis löytyy.

Oikein nautittava teos! Tämänkaltaisia kirjoja lukisi mielellään enemmänkin.

"Mai tuhahti, mutta ilveshenki pamppaili hänen sisällään, hapuili kohti selkeää taivasta. Laaksossa ei siis karkotettu vainajia vaan elettiin sovussa niiden keskellä. Jos jotkut hiidet tahtoivatkin hyvää, Aavalla vihattiin niitä ehkä turhaan..."

Pieni kirja pahuudesta

 "Yksilön moraali-identiteetti - ja tahto toimia sen mukaisesti - on ehdottoman tärkeä. Sen, joka pohtii asioita ja muodostaa oman käsityksensä hyvästä ja pahasta sekä oikeasta ja väärästä, on helpompi tehdä päätöksiä ja toimia konkreettisissa tilanteissa."

Ann Heberleinin kirja Pieni kirja pahuudesta (Atena 2011, suomentanut Ulla Lempinen) on eräänlainen tutkielma. Kirjailija siteeraa lukuisia tutkijoita, teologeja, psykiatreja, filosofeja ja monia muita ja koettaa luoda omaa kantaansa niihin. Ytimessä on tietenkin se, mitä pahuus oikeastaan on ja kuka on paha.

Kirja on hyvä ja napakka. Se ei yritäkään olla maailmanselitys, vaan Ann Heberleinin perusteltu näkemys asiaan. Hän katsoo, että pahuuteen liittyy tarkoituksellinen halu aiheuttaa kärsimystä ja siitä nauttiminen. Kirjailija siis rajaa käsitteen lopulta melko pieneksi: tällöin esimerkiksi itsepuolustuksen nimissä tapahtuvat kuolemat eivät ole pahuutta, vaikka ihmiselämä menetetään. On kunkin itse arvioitavissa, onko Heberleinin kanssa samaa mieltä vai ei.

Pahuuteen liittyy olennaisesti moraali, jota tuossa sitaatissakin käsitellään. Miten oli mahdollista, että liki koko Saksan kansa lähti natsismiin mukaan? Kuitenkin sielläkin oli poikkeusyksilöitä, jotka vastustivat tyranniaa. Esimerkkinä Heberlein mainitsee Valkoisen ruusun. On siis tärkeää, että ihmisellä on jäsentynyt moraali, joka turvaa häntä pahuuden tekemiseltä.

Toiselta puolen voidaan pohtia sitä, millainen moraali on hyvä tai paha. Kirjassa siteerataan muun muassa Nietzscheä, joka piti kovuutta olennaisena yli-ihmiselle ja hylkäsi pahuuden vieroksunnan. Toisella kannalla on esimerkiksi tiukasta kategorisesta imperatiivistaan tunnettu Kant, jonka filosofian ytimessä on velvollisuusetiikka. Kant haluaa, että ihminen tekee hyvät tekonsa silkasta velvollisuudesta.

Heberlein käsittelee myös sukupuolta. Tilastot osoittavat kaikkialla, että miehet tekevät valtaosan väkivaltarikoksista. Tätä on selitetty evoluutiolla, geeneillä, hormoneilla ja sosiaalistumisella. Oma näkemykseni on, että nämä kaikki varmasti vaikuttavat asiaan. Mielenkiintoisinta pohdintaa oli kuitenkin sosiaalistuminen. Monissa väkivallan yhteyksissä on käynyt ilmi, että miesten ryhmissä tekemät väkivaltarikokset ovat käsittämättömän raakoja. Tähän liittyy kova ryhmäpaine: ei saa näyttää muiden silmissä heikolta ja pitää lunastaa paikkansa.

Tässä on vain pieni osa kirjan annista, mutta ehkäpä tämä riittää. Heberlein käsittelee aihettaan hyvin monipuolisesti.

Luvattu maa (Barack Obaman muistelmat 1)

 "Ennen kaikkea toivoin osaavani kertoa virkakaudestani rehellisesti; en pelkästään kirjoittamalla historiallisen selonteon sen keskeisimmistä tapahtumista ja tärkeimmistä tapaamistani henkilöistä vaan käsittelemällä poliittisia, taloudellisia ja kulttuurivirtauksia, jotka osaltaan määrittivät, millaisia haasteita hallintoni kohtasi ja millaisia valintoja tiimini ja minä olimme tehneet vastataksemme niihin."

Barack Obaman muistelmien ensimmäinen osa Luvattu maa (Otava 2020, suomentaneet Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro) on todella mielenkiintoinen katsaus hänen ensimmäiseen presidenttikauteensa. Obama kertoo avoimesti niin onnistumisista kuin epäonnistumisista ja taustoittaa tapahtumat tarkasti.

Lähtiessäni tähän urakkaan, liki 900-sivuisen kirjan lukemiseen, ajattelin sen olevan raskas. Vaan mitä vielä! Obama on sujuva sanankäyttäjä, ja jos välillä yksityiskohtia onkin todella paljon, ne tuntuivat tarkoituksenmukaisilta. Ainakin minä kaipasin tätä taustoitusta ja pureutumista, koska tietoni Yhdysvaltain politiikasta ovat olleet hyvin niukat: suomalaisessa mediassa vain todella isot (ulkopoliittiset) tapahtumat tulevat esille ja sisäpolitiikka jää paitsioon. Toisaalta myöskään paikallisen median seuraaminen ei ole niin helppoa, koska se on voimakkaasti puoluepoliittisesti jakautunutta.

Pidin Obaman melko vaatimattomasta suhtautumisesta toimiinsa. Hän ainakin vakuuttaa ponnistelleensa kovasti ollakseen suosionsa arvoinen. Lisäksi hän korostaa voimakkaasti tiimityötä: vaikka Amerikan presidentillä on kohtuullisesti valtaa, ei hän mikään yksinvaltias ole. Tarvitaan melkoinen armada avustajia ja erilaisia toimijoita, jotta presidentti pysyy ajan tasalla ja voi tehdä järkeviä päätöksiä. 

Yllätyin siitä, millainen kriisien suma Obaman ensimmäinen kausi näköjään oli. Vaikka olen seurannut maailman tapahtumia aktiivisesti ties kuinka kauan, en ollut osannut ajatella, mitä ne Amerikan presidentille merkitsivät. Paljon, sillä Yhdysvalloilla on paljon myös ulkopoliittista valtaa ja legitimiteettiä. Iranin ydinaseuhittelu, arabikevät ja sen seurauksena Libyan verilöyly ja Yhdysvaltain/NATO:n sotilaallinen interventio, loputon pattitilanne Israelin ja Palestiinan välillä... Kriisejä riitti. Sellainenkin periaatteessa Yhdysvalloille kaukainen asia kuin Kreikan talouden luhistuminen oli tärkeää, sillä EU on Yhdysvaltain tärkein kauppakumppani. Juuri tämä monimutkainen asioiden linkittyminen toisiinsa ja Obaman selvitys niistä oli mielestäni kirjan parasta antia. Opin paljon.

Sisäpoliittisia kriisejä oli myös riittämiin. Obaman syliin kaatui valtava pankki- ja sijoitusalan fiasko, joka uhkasi kaataa talouden hirveään lamaan. Se, ettei pankkiireja ja sijoittajia tuomittu, suututti kansalaisia. Obama kokikin, että hän jatkuvasti joutui puuttumaan asioihin niin, että esti lähinnä luhistumisia. Hän ei mielestään päässyt sellaisiin edistyksellisiin saavutuksiin kuin olisi halunnut. Poikkeuksena ehkä terveydenhuoltouudistus, Obamacare.

Silmiin pistävää oli republikaanien yhä hurjempi taantuminen hulluuteen. Tietysti voi argumentoida, että tietenkin liberaali demokraatti haluaa esittää republikaanit huonossa valossa. Mutta kun on katsonut kyseisen puolueen valinneen Trumpin presidenttiehdokkaakseen ja että kyseinen kävelevä katastrofi pitää edelleen kovaa valtaa puolueessa, ei voi kuin todeta, että hulluus on ihan todellista. Kirjassa on monenlaisia esimerkkejä häpeättömästä käytöksestä ja puoluepolitikoinnista, joka esti sen, mitä Obama halusi: paremmin neuvottelevan ja yhteen pelaavan senaatin ja kongressin.

Kirja päättyy Osama bin Ladenin surmaamiseen. Eräs aikakausi sai eräänlaisen käännekohdan, olihan bin Laden yksi syyskuun 11. iskujen suunnittelijoista. Tämä oli myös siitä harvinainen teko, ettei edes republikaaneilla ollut oikein sanomista terroristijohtajan tappamiseen. Samalla Obama mietti murheissaan, pystyykö Yhdysvaltain kansakunta yhdentymään vain ulkoisen vihollisen edessä.

Todella kiinnostava ja tietoa antava muistelma! Ei ollenkaan niin vaikea kuin voisi olettaa. Toki kiinnostusta politiikkaan on todella oltava, jos tähän urakkaan lähtee. 

Sano jotakin kaunista

 "Katsoimme sängyssä maaten nauhoituksen huippukohdat uudelleen. Heidän kahdenkeskisen hetkensä katsoimme useampaan kertaan. Lopun halaamiskohtauksen katsoimme myös. Siinä oli aitoa iloa ja riehakkuutta. Se sai hymyilemään. Nauru tarttui. Kameran sijainnin muuttaminen on onnistunut ratkaisu. Katvealue on lähes olematon."

Marko Järvikallaksen novellikokoelma Sano jotakin kaunista (Siltala 2021) on erikoinen. Toistuvina teemoina on äkillinen vieraus, omituiset ihmiset ja välillä jopa klaustrofobinen tunnelma.

Harvemmin tulee jostain syystä luettua novelleja. Tämänkin kirjan otin luettavaksi vain Helmet-haasteen takia. Kirjan ihmiset ovat tosiaan hyvin omituisia. On nainen, joka alkaa pitää ex-miniänsä mekkoa. Pakettiautossa asuva pariskunta, joka muuttaa ventovieraiden tyhjään taloon. Pariskunta, joka kuvaa kotiaan ja siellä vierailevia naapureitaan.

Kirjassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ei se oikein sytyttänyt. Sujuvasti nämä novellit luki, mutta jokin kertomistyylissä ei oikein miellyttänyt minua. Jokin näissä ihmisissä oli myös jollain lailla inhottavaa.

Henkiset voimavarat

 "Käsitteen 'henkisyys' määrittelystä ei ole selvää yksimielisyyttä tutkijoiden kesken, vaikka se määritellään hyvin yhdenmukaisesti eri tutkimuksissa. Tärkein ero uskonnon ja henkisyyden välillä on siinä, että uskontoa ohjaavat henkisyyttä vahvemmin sille ominaiset oppirakennelmat, uskomukset ja käytännöt. Henkisyys on uskontoa yleisempää ja korostaa yhtenäisyyttä eri näkemysten kanssa."

Pirjo Säisä-Winterin tietokirja Henkiset voimavarat - Tutkittua tietoa henkisyyden vaikutuksista terveyteen ja hyvinvointiin (Viisas Elämä 2018) paneutuu nimensä mukaan tutkittuun tietoon. Kirjoittaja käsittelee henkisyyden (ja uskonnon) erilaisia ulottuvuuksia, kuten transsendenssiä, toivoa, kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta. Lukuisat tutkimukset osoittavat henkisyyden ja uskon tuottavan mittavia terveyshyötyjä.

Olen maailmankatsomukseltani kristitty, mutta olen myös kiinnostunut muista uskonnoista ja henkisyydestä. Olikin siis luontevaa tarttua tähän teokseen. 

Säisä-Winter on tehnyt ison työn seimiessään erilaisia tutkimuksia kirjaansa varten. Kirjan lopusta löytyvät lähdeviitteet. Muutoin teksti on varsin populaaria eli se soveltuu vähemmänkin akateemisille ihmisille. 

Minua kiinnosti kaikkein eniten kuolemanvisiot ja erilaiset kuoleman yhteydessä esiintyneet kokemukset. Kävi ilmi, että kuolemanrajakokemuksia on paljon ja ne ovat hyvin samanlaisia kulttuurista riippumatta! Kuolemanvisioihin liittyy kuolevan ihmisen kokemus kuolleiden ja mahdollisesti myös elävien läsnäolosta lähestyvän kuoleman edellä. Nämä kokemukset on yleisesti koettu rauhoittavina: kuoleva siirtyy vain seuraavaan paikkaan eikä ole yksin.

Välillä oli vähän vaikea seurata, mistä maasta puhuttiin. Eräässä luvussa käsiteltiin rukousta erilaisissa vaikeissa tilanteissa, erityisesti vakavasti sairastuttaessa. Henkisyyden käsittelyä toivottiin myös hoitohenkilökunnan kanssa. Jotenkin tuli sellainen olo, että ehkä tämä ei koskenut Suomea. Tai ainakin olisin melkoisen hämmästynyt siitä, koska suomalaiset eivät yleisesti ole kovin uskonnollista väkeä.

Erittäin kiinnostavaa asiaa! Tässä myös viitattiin juuri aikaisemmin lukemaani Kristin Neffiin ja itsemyötätuntoon.

Onnen asioita (selkorunokirja)

 "Vedän verhon ikkunasta

ja näen uuden päivän.

Saan sen kuin parhaan lahjan,

joka aukenee hitaasti."

Tuija Takalan selkorunokirja Onnen asioita (Avain 2017) on lämmin ja ihastuttava. En ollut itse asiassa osannut edes ajatella, että runojakin voi kirjoittaa selkokielellä! Nämä ylimääräisestä klumeruulista riisutut runot olivat helppotajuisia, mutteivat suinkaan heppoisia.

Tuija haastoi blogissaan bloggareita lukemaan selkokirjallisuutta, ja tartuin asiaan. Onneksi! Onnen asioita on hyvä kokoelma. Se sopii paitsi heikommin lukeville, myös niille, jotka kokevat runouden muista syistä itselleen vaikeaksi. Tässä teoksessa ei ole monimutkaisia kielikuvia tai muutakaan kikkailua.

Haluan myös itse haastaa kaikki lukemaan selkokirjallisuutta. Se on tärkeä kirjallisuudenala, sillä heikosti lukevia ei ole ihan vähän. Paitsi maahanmuuttajat kielen opiskelun alussa, myös valitettavasti osa ihan natiiveistakin kielenpuhujista ovat kirjoitetun sanan kanssa heikoilla. Selkokirjallisuus voi olla ponnahduslauta kirjallisuuteen, ja ehkäpä avata ovet myös ns. "normaalikirjallisuuden" puolelle.

On ikävää, että selkokirjallisuus loistaa mediassa poissaolollaan. Selkokirjallisuudelle tarvittaisiin enemmän näkyvyyttä, jotta siitä hyötyvät löytäisivät sen.

Onnen asioita on siis minun ponnahduslautani selkokirjallisuuteen. Voin kuvitella lukevani selkokirjoja myöhemminkin.

"Avaan kirjan.

Ääneen pääsevät tarinat.

Ne puhuttelevat."

Mitä jäljelle jää (Kay Scarpettan tutkimuksia 3)

 "Sinä et voi tietää, että ne ovat he, toistelin itselleni jokaisella askeleella.

    Mutta kun tulimme tapahtumapaikan laitamille, sydänalaani kuristi. Benton Wesley jutteli metallinpaljastinta heiluttelevan poliisin kanssa, eikä Wesleytä olisi hälytetty paikalle, ellei poliisi olisi varma."

Patricia Cornwellin dekkari Mitä jäljelle jää (Otava 1993/2012, suomentanut Erkki Jukarainen) on kolmas osa Kay Scarpettan tutkimuksia -sarjassa. Tohtori Scarpetta on oikeuslääkäri, ja hän joutuu visaisen tapauksen äärelle. Monien vuosien ajan oli kadonnut nuoria pariskuntia, jotka sittemmin löytyivät metsäalueilta mädäntyneinä. Rikos kuoleman syynä oli selvä, mutta varsinaista kuolinsyytä tohtori ei saanut selvitettyä. Sitten katoaa silmää tekevän Pat Harveyn tytär ja tämän poikaystävä. Media villiintyy, tohtoria pidetään omituisesti erossa tutkimuksista ja lopulta Harvey syyttää FBI:tä ja CIA:ta salaliitosta. Mistä lopulta on oikein kysymys?

Alkuun tämä kirja tuntui aika hitaasti lämpenevältä. Olen lukenut tämän kirjan joskus vuosia sitten, mutta mitään muistikuvia ei kyllä ollut jäänyt. Sitten joskus yli sadan sivun jälkeen kirja imaisi mukaansa ja ei auttanut kuin kuumeisesti lukea eteenpäin.

Nyt lukemisen jälkeen olen kirjaan tyytyväinen. Se on hidas, mutta oikeastaan sellainen on nykyään aika virkistävää. Ei ole outoja ja hämäriä takaumia, ei mitään murhaajan päiväkirjaotteita tai muuta vauhdikasta. On vain tohtorin ja hänen luottopoliisinsa Marinon äly ja kronologisesti etenevä kerronta. Niin monissa nykydekkareissa on valtava vauhti ja juuri noita edellä mainitsemiani tehokeinoja, että tällainen koruttomuus oli tosi mukavaa!

Alkuun myös tämä salaliittokuvio tuntui aika tympeältä. Olen aina mennyt helposti pyörälle päästäni näistä Amerikan poliisivoimakuvioista eivätkä salaliitot ole suosikkiaiheitani. Kuitenkin lukeminen palkitsi enkä lopulta edes miettinyt koko työlääntymistäni.

Muistan lukeneeni jostain sarjan uudemman kirjan arviosta, että tohtorin itseriittoisuus alkaa käydä hermoille. Mietin asiaa pitkin lukuprosessia ja ehkäpä jotain sellaista on ilmoilla. Toisaalta Scarpetta on myös emotionaalisesti haavoittuvainen eikä todellakaan täydellinen hahmo. Itse viihdyin kyllä Scarpettan matkassa!

Tämä läpinäkyvä sydän

 "Miltä sinusta mahtoi tuntua kun nimesi lausuttiin? Katsoitko sitä kuin olisit nähnyt kotopuolesta tutun kirkasvärisen perhosen, joka ei pärjäisi täällä päivääkään? Lennä äkkiä pois, älä ole minua tuntevinasikaan, sanoit sille. Lennä kotiin ja odota minua siellä."

Katja Kallion Tämä läpinäkyvä sydän (Otava 2021) sijoittuu sota-ajan Hankoon. Hanko on vallattu takaisin ja neuvostovangit tekevät siellä työtä. Beata, aviottoman lapsen äiti, iskee silmänsä yhteen vangeista ja rakastuu. Se on kuitenkin hirveää uhkapeliä, sillä se on maanpetos. Myös Beatan siskoilla on omat epäsovinnaiset rakkautensa.

Beata ei ollut mielestäni erityisen miellyttävä hahmo. Hän on rakkaudessaan itsekäs ja kohtelee vihan puuskissa tytärtään kaltoin. Mietin myös, oliko kyse rakkaudesta vai sittenkin jostain muusta. Oikeastaan kaikki Beatan tunteet ovat projisointia, sillä hänellä ei edes ole vangin kanssa yhteistä kieltä. Oli myös jokseenkin vaikea erottaa, mitkä asiat tapahtuivat oikeasti ja mitkä olivat Beatan vilkasta mielikuvitusta.

Kirjan ajankuva on hyvin kiinnostava. Sota tuo ihmisistä kaikenlaisia salaisia puolia esiin. Lisäksi juuri tämä ajoittuminen takaisin vallattuun Hankoon oli tuore valinta. En ainakaan ole aiemmin lukenut tähän ajankohtaan ja paikkaan kirjoitettua kirjaa.

Jokin tässä kirjassa myös tökki. Jotenkin Kallion hieman lyyrisyyteen kurottava kieli ei saanut minua puolelleen. Kielikuvat tuntuivat välillä kikkailulta. 

Ihan ok lukukokemus. 

Olen upea, mutta en sinun mieliksesi

 "Minua opetettiin laskemaan kaloreita, vetämään rajoja ja sanomaan "ei" ruoalle nuorena tyttönä, ennen kuin opin, että on tärkeää vetää rajoja ja sanoa "ei" muille ihmisille. Mitä luulet, mitä se opetti minulle siitä, millaista on olla nainen tässä maailmassa?"

Florence Givenin kirja Olen upea, mutta en sinun mieliksesi (Atena 2020, suomentanut Suvi Kauppila) on raivokas pamfletti, joka koskee nykyistä feminismin uutta aaltoa. Given kertoo omasta kasvustaan ihmiseksi, joka ottaa vastuun ja piirtää rajat muille. Samalla hän käsittelee kulttuurissa esiintyviä epäkohtia.

Givenin tyyli on välillä karkea, mutta hänellä on todella pointtia. Kirja sai minut todella ajattelemaan, vaikkei se toki ole ensimmäinen feministinen teos, jonka olen lukenut. Yksi päällimmäisistä ymmärtämisistäni oli se, miten tiukasti kauneus on rajattu. Se on lähtökohtaisesti valkoista ja eurosentristä ja vamman puutetta. Tuo jälkimmäinen asia todella iski tajuntaani. Ei riitä, että vammaiset kohtaavat paljon eriarvoisuutta, heidät myös on häivytetty yhteiskunnassa olemattomiin.

Toki on hyvä ottaa huomioon, että Given on britti ja käsittelee ennen muuta Iso-Britanniaa. Jotkin häneen kohdistuneet asiat hätkähdyttivät minua. Olen sitä mieltä, että Suomi on ainakin vähän edistyksellisempi, vaikka meilläkin on erityisesti asenteissa paljon ongelmia. 

Yksi teoksen läpi kulkevista langoista on mieskatse, joka määrittää muut ympärillään, erityisesti naiset. Given kertoo, ettei monessakaan paikkaa uskalla julkisesti osoittaa hellyyttä deittailemalleen naiselle, koska se ei yksinkertaisesti ole usein turvallista. Hän kertoo siitä, miten jatkuvasti miehet suhtautuvat häneen suhteestaan naiseen omana kuumana fantasianaan. 

Hyvä, informatiivinen ja hauskakin teos. Suosittelen!

Itsemyötätunto

 "Esittämäni määritelmän mukaan myötätunto itseä kohtaan koostuu kolmesta osatekijästä. Ensinnäkin se edellyttää ystävällisyyttä itseä kohtaan: sitä, että itseään kohtelee hyväntahtoisesti ja ymmärtäväisesti, ei arvostelevasti ja tuomitsevasti. Toiseksi se edellyttää sen tajuamista, että me kaikki olemme ihmisiä, osa ihmiskuntaa, jolloin kokee yhteenkuuluvuutta toisten ihmisten kanssa eikä koe kärsimyksen hetkellä olevansa yksi ja muista erossa. Kolmanneksi se edellyttää tietoista läsnäoloa, sitä että tarkastelee omaa kokemustaan tietoisesti ja puolueettomasti eikä yritä olla piittaamatta tuskastaan saati liioittele sitä."

Kristin Neffin tietokirja Itsemyötäntunto - Luovu itsesi soimaamisesta ja löydä itsevarmuutesi (Viisas Elämä 2016, suomentanut Tanja Kielinen) on melkoinen runsaudensarvi. Se perustuu tutkimustiedolle ja sisältää itse tiedon ohella hyviä harjoituksia. 

Sitaatista käykin hyvin ilmi se, mistä kirjassa on kyse. Itsemyötätunto ei ole voivottelua eikä laiskottelua, vaan aktiivista tekemistä. Se on oman tuskan kohtaamista ja myöntämistä. Se on itsen hoitamista silloin, kun asiat eivät mene hyvin.

Neffin työtä ja elämää ohjaa henkisyys. Hän on perehtynyt itämaiseen perinteeseen ja meditaatioon. Erityisesti buddhalaisuudesta löytyy paljon asiaa itsemyötätunnosta sekä myötätunnosta kaikkia muita elollisia kohtaan. Kirjailija katsookin, että myötätunto on kahdensuuntainen prosessi: kun kokee yhteenkuuluvuutta, voi osoittaa myötätuntoa niin itselleen kuin muillekin.

On se toisaalta vaan niin pirun vaikeaa! En varmasti ole ainoa suomalainen, jolla hyvin itsekriittinen sisäinen puhe on hallitseva. Helposti tulee puhuttua itselle todella rumasti. Toivoa kuitenkin on. Lisäksi useissa tutkimuksissa on osoitettu, että itsemyötätuntoa kokevat ovat onnellisempia ja kokevat enemmän tasapainoa ja kiitollisuutta.

Oikein hyvä teos! Pidän juuri tällaisista vakavasti otettavista tietokirjoista, joissa on mukana myös lähteet ja lisäkirjallisuuslista.