Hyvä elämä - Rakkaudella, Karita

 "Uskon, että olemme kaikki täällä oivaltaaksemme, oppiaksemme ja tehdäksemme jotakin - se, mitä tuo kaikki vaikkapa sinulle on, selviää ennemmin tai myöhemmin, jos olet sen halukas näkemään. Jos olet halukas kysymään ja vastaamaan."

Karita Tykän Hyvä elämä - Rakkaudella, Karita (Read.me 2019) on eräänlainen hyvinvointiopas. Siinä on henkisyyttä, ravitsemustietoa, ihonhoitovinkkejä ja hengitysharjoituksia. Onpa mukana iso setti reseptejäkin.

Mietin vaikuttimiani lukea tämä kirja, sillä en oikein innostunut Tykän uudemmasta Hyvä elämä -kirjasta. Kai halusin selvittää, onko tämä käytännössä sama kirja kuin se uudempi. Lisäksi nämä hyvinvointioppaat ovat oudolla tavalla tosi koukuttavia lukea.

Ja onhan tämä tosi samanlainen kirja kuin se uudempikin - niin samanlainen että ihmettelen motiiveja kirjoittaa se uusi kirja. Näitä ihan samoja juttuja oli siinäkin uudessa kirjassa.

Kuitenkin pidin tästä vähän enemmän. Henkisyyttä oli vähän enemmän ja erilaiset harjoituksetkin tuntuivat järkeviltä - lukuun ottamatta taas niitä kivijuttuja. Myös sivumennen mainitut jutut värähtelyistä tuntuivat vähän oudoilta.

Ei siis mitään uutta auringon alla. Toki voi toimia jollekulle pontimena muuttaa elämäänsä terveellisempään suuntaan.

Maailmantyttäret

 "LISE-LOTTE: "Totta. Sukujen historiat on tärkeitä, koska menneisyyden muistaminen ylipäätään on tärkeää, mutta kaiken kamaluuden keskellä siinä oli hyvääkin, että Romahduksessa kaikki meni uusiksi. Olen iloinen, ettei enää ole olemassa omistusoikeutta maa-alueisiin tai rajariitoja tai sitä, miksi sitä kutsuttiin, isänmaallisuutta. Kaikki me olemme pakolaisten jälkeläisiä."

Siiri Enorannan romaani Maailmantyttäret (WSOY 2022) on tarina Maailmankodista, kolmannen maailmansodan jälkeisestä utopiasta. Lähes koko olemassa oleva maailma on liittynyt siihen. Kaikilla on kiintiöraha, enempää ei voi saada. Järjestelmä toimii pitkälti eräänlaisena vaihtotaloutena: kun saa jotain, tekee jonkin pienen vastapalveluksen. Maailmankodin vastakohta on Saarivaltio, jossa eletään edelleen kapitalismissa.

Maailmantyttäret ovat Lise-Lotte, Zerinda, Ritva, Kaia ja Joseline. He ovat yksinäisille tarkoitetulla leirillä, kun feizhongit hyökkäävät. He päättävät yhdistää voimansa ja selvittää, mistä ne tulevat ja mitä ne oikeastaan ovat. Zerinda ja Ritva ovat tulleet Saarivaltiosta, ja Maailmankoti on heille hämmentävä kokemus.

Ihailen loputtomasti Enorannan villiä mielikuvitusta! Maailmankoti on ekologinen, mutta samalla ultramoderni. Saarivaltio muistuttaa enemmän tuntemaamme maailmaa. Ikävä kyllä oli lukiessa hyvin vaikea uskoa Maailmankodin utopiaan. Olen ehkä sitten sen verran kyyninen, että on tosi vaikea uskoa tuollaisen järjestelmän pysyvän pystyssä. Vai voisiko maailmanloppu saada ihmiset todella järkiinsä?

Kirjan henkilöt ovat kiinnostavia. Lise-Lotte ja Joseline olivat tosin turhan täydellisiä hahmoja, aina sanoittamassa asioita ja pohtimassa filosofisesti, aina tyyniä. Paljon helpompi oli samastua Zerindaan ja Ritvaan, joiden pimeät puolet olivat selvästi näkyvissä. Kaia jäi aika etäiseksi.

Vaikka utopiaan oli vaikea uskoa, viihdyin kyllä todella tämän tarinan parissa. Vähän surettaa, että minulla on Enorannan tuotannosta lukematta enää kaksi kirjaa. Tosin eiköhän tulevaisuudessa tule taas uusia kirjoja!

Taivaan tie

 "Jumalan tunteminen on rauhan säilyttämistä sydämessä ja sydämen kuuntelemista."

Katri Helenan Taivaan tie (Otava 2014) käsittelee hänen saamiaan viestejä edesmenneiltä rakkailta. Suurin osa mietelmistä on lyhyitä aforismeja.

Täytyy sanoa heti alkuun, että olin ehkä väärässä mielentilassa lukiessani tätä teosta. Minulla on masennusjakso ja jotenkin koin tekstit enimmäkseen hyvin korkealentoisina. Ne eivät jotenkin koskettaneet. Toisessa tilanteessa olisin todennäköisesti kokenut toisin.

Ei kirja silti huono ole. Siinä on kauniita ajatuksia elämästä. Eniten minussa resonoivat lopun Jumalasta kertovat mietelmät. Sen sijaan sielun värähtelyt vähän hämmensivät.

Kirja ei oikein sovellu sille, joka ei usko korkeampiin voimiin. Sen sijaan uskovaisille se on todennäköisesti hyvin lohdullinen.

"On vain yksi ylivoimainen tieto, se on ymmärrys yli minän pienuuden."

Hävitys - Tapauskertomus

 "Mut jos mä esim kirjotan musaluokast mun kirjaan mun pitää koko aika varoo jotai ihme yksityisyydensuoja ja kunnianloukkausjuttui et ne ei vaa haastais mua oikeuteen mut mähä en voi haastaa niit oikeuteen siit et ne kutsus mua monta vuotta lehmäks ja rumaks ja huoraks ja uhkaili ja satutti, nehä o jotai lasten juttui, ei semmosist tarvii ketään oikeuteen haastaa, ei oikeus oo lapsii varten, oikeus on Anskuil."

Iida Rauman Hävitys - Tapauskertomus (Siltala 2022) on rankka. Se on kuvaus vallasta ja sen väärinkäytöstä, kouluväkivallasta ja psyyken murtumisesta. Kirjan päähenkilö on A. Kuvaavaa on, että hän ei saa edes koko nimeä, on vain A. Toinen henkilö on Ira, jonka ympärille A:n elämä kiertyy. A ja Ira, koulun hierarkian alimmat osaset.

Kirjasta tekee entistä hirveämmän se, että se perustuu Rauman omaan elämään, ainakin jossain määrin. Kirjan lopussa on kuvia, jotka hyytävät tarinan loputtua. En tiedä, ovatko ne aitoja, mutta voivat hyvinkin olla.

Tämä kirja ei ole sankaritarina eikä kasvukertomus. Se on nujertumisen liejua, somaattisia oireita, loputonta painajaista. Kun vain pääsisi pois, mutta koulu ei koskaan lopu.

Kiusaamisen pääarkkitehti on musiikkiluokan opettaja Ansku. Hän käyttää valtaansa häikäilemättömästi. Hänellä on omat suosikkinsa, jotka saavat tehdä mitä vaan. Kukaan ei missään vaiheessa puutu siihen, miten väkivaltaisesti Iraa ja A:ta kohdellaan. A joutuu pyytämään kiusaajiltaan anteeksi.

Rauma kuvaa musertavan tarkasti sitä tilannetta, jossa koulussa on kaikki pielessä. Vallanhimoinen opettaja, kaiken moraalin ylittävä kollegiaalisuus opettajien ja muiden aikuisten kesken. Oppilaat, jotka jaotellaan hyviin ja huonoihin. Kammottava ilmapiiri, jossa jokainen pyrkii miellyttämään arvaamatonta opettajaa jollain tavalla.

A ja Ira ovat eräänlaisia peilejä toisilleen. Ira on A:n pakkomielle ja lopulta he kohtaavat. Tunnelma Iran asunnossa on klaustrofobinen, Ira on selvästi mieleltään järkkynyt. Kaikki kiertyy ympäri, kaikki lieju ja pahuus nousevat pintaan.

Tämä kirja on arvokas työ. Se osoittaa terävästi sen, mitä koulun sisällä voi tapahtua. Rauma ilmeisesti kamppaili pitkään saadakseen kirjan kirjoitettua. Lopputulos on vastaansanomattoman hyvä.

Lujasti lempeä

 "Me on aina suurempi voima kuin minä."

Maaret Kallion kirja Lujasti lempeä (WSOY 2016) kritisoi jatkuvaa täydellisyyden tavoittelua ja yksilökeskeisyyttä. Sen ydinsanoma on, että tarvitsemme luottamuksellisia suhteita toisiin ja lujaa lempeyttä itseämme kohtaan.

Kallio on tunnettu samannimisestä kolumninurkastaan Helsingin Sanomissa. Koen hänen aiheensa hyvin valaiseviksi. Sitä oli myös tämä kirja. Kalliolla on vahva noja omaan ammattitaitoonsa psykoterapeuttina. Hän tuntee ihmiselämän karikot.

Kallio muistuttaa siitä, että ääripäitä on syytä välttää. Ei ole järkevää pitää yllä kovaa, periksiantamatonta kuria muttei myöskään löysyyttä. Tärkeä sanoma on myös, että ihmisellä on tarve päteä jossakin. On saatava riittävästi vastuuta elämässä.

Kirjoittaja myös huomauttaa, ettei pelkkä asenne riitä. Vaikka kuinka päättäisi olla nyt parempi ihminen, ei pelkkä asenne kanna pitkälle. Liika vaatiminen itseltä on varma tie epäonnistumiseen. On osattava valita taistelunsa ja se, mihin voimavaransa asettaa. Kaikkea ei vain voi saada, varsinkaan yhtä aikaa.

Oikein hyvä teos! Varmasti tarpeellista luettavaa monelle suomalaiselle.

Äänet (Beatrice Kaspary -sarja 3)

 "Niinpä hän nousi kyykkyyn, kannoilleen, ja veti syvään henkeä. Hänen huutonsa oli ensin ohutta uikutusta, sitten mylvintää ja lopulta karjumista. Hän huusi kunnes keuhkot tyhjenivät ja mustat pilkut alkoivat tanssia silmissä."

Ursula Poznanskin dekkari Äänet (Atena 2016, suomentanut Anne Mäkelä) sijoittuu psykiatriselle osastolle. Tohtori on murhattu osastolle ja kaikki ovat epäilyksen alaisia. Rikostutkija Beatrice koettaa tasapainoilla työn ja lastensa välillä. Sekä sietämättömän ex-miehen kanssa. Lisäksi on vielä orastava suhde kollegan Florinin kanssa. Murhia tulee vielä lisää ja Beatrice koettaa samalla luoda yhteyttä puhumattomaan potilaaseen, hirveän menneisyyden omaavaan Jasminiin. 

Viihdyttävä romaani, joskin aika epäuskottava. Jasminin viestintä sillä tavalla miten hän sen teki tuskin olisi mahdollista. En nyt paljasta tässä sitä tapaa, koska se ei heti kirjan aloitettua selviä. Toisaalta, dekkareissa on lähes aina epäuskottavia käänteitä.

Pidin Beatricesta. Hän on inhimillinen hahmo. Tekee työnsä pieteetillä, mutta on yksityiselämässään aika avuton. Riitaisa suhde ex-mieheen varjostaa hänen haluaan sitoutua Floriniin. Lisäksi Florin on ns. paremmista piireistä, joihin Beatrice ei koe sopivansa.

Lääkärit olivat kaikki aika epämiellyttäviä tapauksia. Ylimielisiä ja osa vähän omituisiakin. Jälkisanoissa Poznanski toteaakin, että kenenkään ei pidä luulla hänen kuvanneen oikeita ihmisiä. Myös rikostutkintatiimissä on melko kiintoisia persoonia. 

Tämä teos oli ihan sattumanvarainen löytö kirjaston hyllystä. Kuvittelin ottaneeni ykkösosan, mutta tämä onkin kolmas. Ilmankos lukija heitettiin hahmojen yksityiselämään paljoa selittelemättä. Ei se toisaalta juurikaan haitannut.

Mukava pala dekkarinnälkäisille. Voisin kuvitella lukevani muitakin kirjailijan teoksia.

Haltiaelämää

 "Tiedättekö te, mitä uni on? Se ei ole halumme synnyttämä haave vaan toinen väylä, ja tuon väylän kautta me imemme itseemme maailman olemusta ja kuljemme kohti totuutta, jonka usva paljastaa sinetöimällä näkyvän ja paljastamalla näkymättömän."

Muriel Barberyn romaani Haltiaelämää (Gummerus 2016, suomentanut Lotta Toivanen) on erikoinen. Se kertoo kahdesta hyvin erityisestä tytöstä, joilla on maagisia kykyjä. Clara osaa soittaa pianoa syntyjään ja maalata ihmeellisiä kuvia soitollaan. Hän myös näkee menneitä. Marialla on suuri voima, ja vähitellen hänen ajatuksensa yhdistyvät Claran kanssa. Suuri sota on syttymäisillään.

Periaatteessa Haltiaelämää-romaanin voisi luokitella fantasiaksi, onhan siinä nimensä mukaisesti haltioita, voimia ja suuri taistelu. Silti se ei tunnu oikealta kategorialta. Minusta tuntuu, että kirjoitettu tarina on lopulta vain vaikeasti tavoitettava allegoria.

Lyyrisyyden vuoksi tarina tuntui pitkään varsin korkealentoiselta enkä oikein syttynyt. Sitten loppupuoli menikin kuin siivillä. Luulen, että tarinalla haluttiin tuoda esiin jotain ihmisyydestä, yhteistyön voimasta ja luontoyhteydestä. Ainakin nämä teemat ovat mukana kirjassa.

Jotain tavoittamatonta kirjassa kuitenkin on. Luulen, etten oikein tajunnut kaikkea, mitä tarinasta olisi voinut saada irti. Romaani on hyvin erilainen kuin Barberyn aiemmat, sen perusteella mitä nyt niistä muistan. Mielestäni on kunnioitettavaa, että menestysromaanin kirjoittanut kirjailija kokeilee siipiään aivan uudella kirjoitustyylillä.

Mielenkiintoinen kokemus! Uskon kirjan kestävän useita lukukertoja. Kannattaa kokeilla!

Kun kyyhkyset katosivat (Viro-trilogia 3)

 "Mutta ne, jotka toimivat ilmaiseksi, ne jotka raportoivat naapuriensa tai työtovereidensa tekemisistä ilman mitään korvausta? Ketä he kuvittelivat miellyttävänsä? Ja miksi? Toisaalta lännen rauhanliikkeestä tuntui löytyvän koko ajan uusia hyödyllisiä informantteja eikä heillä ollut samanlaisia ongelmia kuin täällä. Heidän innokkuutensa oli mykistävää, heille ei edes maksettu. Miksi?"

Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat (Like 2012) on kuvaus eräästä avioliitosta, suvusta ja Viron kohtalosta toisessa maailmansodassa sekä sen jälkeen. Keskiössä on virolainen Edgar, pelkuri ja opportunisti, joka aina pompahtaa pintaan kaiken tuhon jälkeen ja jatkaa. Edgarin serkku Roland on metsäveli, joka taistelee Viron itsenäisyyden puolesta kaikin keinoin. Kirjan alussa eletään 1940-luvun vuosia, jolloin Neuvostoliitto oli väliaikaisesti saatu pois Virosta saksalaisten avulla. Pian kuitenkin fiksuimmat alkavat tajuta, ettei Saksa tule antamaan Virolle itsenäisyyttä lupauksista huolimatta. Osa tarinasta kuljetetaan taas 1960-luvun Neuvosto-Virossa.

Edgar on hyvin kiehtovat romaanihenkilö. Hän on liukas kuin saippua, juuri mitään aitoja omia piirteitä hänestä on vaikea erottaa. Ja tietenkin on niin, sillä hänhän on opportunisti, jolle aate ei merkitse lopulta mitään, kunhan vain itse porskuttaa eteenpäin. Edgar on saksalaisten aikaan Eggert Fürst, neuvostovallan aikana taas toveri Parts. Aina valmis heittämään muut junan alle, jotta itse selviäisi.

Oma lukunsa on myös Edgarin vaimo Juudit. Juudit on liiton alussa kaino neito, joka saa pettyä karvaasti. Edgar ei ole kykenevä sängyssä eikä hän vaikuta muutenkaan välittävän vaimostaan sen kummemmin kuin kukkavaasista. Kun Edgar juoksee afääreillään saksalaisten kanssa, Juudit rakastuu SS-upseeriin. Roland kiristää puolestaan Juuditilta tietoja edesmenneestä morsiamestaan Rosaliesta. Rosalien kohtalo ei jätä Rolandia rauhaan.

Kirja on siis hieno sekoitus paitsi aatteiden jyräystä ihmisten elämässä, myös sitä tavallista ihmissuhteiden sotkua, jonka osana me kaikki lopulta olemme. Oli jyrkkä aate mikä tahansa, aina se vaatii uhrikseen ruumiskasat ja kidutetut. Parantumattomat arvet, ihmisten kyttäys toisiaan kohtaan, ilmiannot. Oksasen kirja tuo kauhistuttavan lähelle mielisairaiden aatteiden seuraukset. Niillä ei teoksessa revitellä, mutta ei myöskään jätetä mainitsematta.

Mielestäni hienosti jotain jätettiin myös vähän auki. Keskeisten henkilöiden välinen tarina tulee enimmäkseen selvitetyksi, mutta Oksasen ei sorru liialliseen aukikirjoittamiseen. Taitavan kirjailijan hyvä, viimeistelty työ. Suosittelen sille, jota nämä historialliset liikehdinnät ja Viro kiinnostavat.

Rakkautta ja raekuuroja (Rantakylä 2)

 "Jere katsoi minua hetken arvioivasti japanilaissilmillään, avasi sitten esiliinansa nauhat ja laski essun pöydälle. Esko, joka räpläsi kassakonetta, veti suutaan hymyyn. Jere tarttui käteeni ja kävelimme tanssilattialle aivan Markuksen nenän edestä. Tämä tuntui sekoavan askeleissaan."

Anu Joenpolven romaani Rakkautta ja raekuuroja (Karisto 2022) on toinen osa Rantakylä-sarjassa. Edellisen osan Liina pääsi avioon unelmiensa miehen kanssa ja nyt tämän kirjan päähenkilö, Marleena, on tullut Rantakylään töihin. Marleena on tullut jätetyksi ja häntä surettaa. Pian kuitenkin naapurin poika alkaa kiinnostaa häntä, ihan tahtomattakin. Miehiä tosin on useitakin tarjolla, tuleepa jopa roisto-Markuskin takaisin kosiskelemaan.

Rakkautta ja raekuuroja on hyvin samanlainen romanttinen viihdekirja kuin ensimmäinenkin osa. Maalaisromantiikkaa, väärinkäsityksiä, onnistumisia ja epäonnistumisia ja tietenkin onnellinen loppu. Mutta sehän kuuluu asiaan ja siksi tämän kirjan lainasinkin kirjastosta.

Aloittelin eilen Obaman muhkeaa Luvattua maata, ja totesin tarvitsevani väleihin vähän kevyempiäkin kirjoja. Siihen tarkoitukseen tämä viihderomaani sopi oikein hyvin. Sujuvaa tekstiä, enimmäkseen kivoja ihmisiä ja suhdesoppaa. Mukavaa loppukesän lukemista.

Jos tykkäät romanttisista kirjoista etkä ole vielä tähän varsin tuoreeseen sarjaan tarttunut, niin kokeile ihmeessä. Joenpolvi taitaa lajityypin hyvin.

"Sun poika kävi täällä"

 "En voinut tehdä enempää. En voinut syödä Oskarin puolesta lääkkeitä, en käydä kouluja, enkä elää Oskarin puolesta. Piti yrittää luottaa siihen, että elämä kantoi ja soljuisi omalla painollaan eteenpäin."

Venla Kuoppamäen pojastaan Oskarista kirjoittama kirja "Sun poika kävi täällä" (Teos 2022) on hyvin koskettava. Oskari on täyttämässä 18, kun asiat alkavat mennä huonolle tolalle. Silmät punottavat "pajauttelusta" ja käytös muuttuu. Käytös on niin pelottavaa, että Kuoppamäki tekee itse lastensuojeluilmoituksen.

Oskarin lyhyt loppuelämä onkin sitten erilaisia laitoksia, hatkoja ja välillä parempiakin jaksoja omassa kämpässä. Ensin lääkärit kääntyvät kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosiin, kunnes joka syksy voimistuva psykoottisuus keikauttaa sen skitsoaffektiiviseksi häiriöksi. Se on skitsofrenian ja kaksisuuntaisen välimaasto, jossa on siis piirteitä molemmista sairauksista.

Koko lukemisen ajan hämmästelin Kuoppamäen jaksamista, joka toki koko ajan on koetuksella. Hän on eronnut Oskarin isästä, mutta välit ovat onneksi kunnossa, kun sairastaminen kunnolla alkaa. Lisäksi on uusi mies Kaitsu ja hänen kanssaan saatu Oskarin pikkuveli. Kiitollisena Kuoppamäki kertookin, että varsinainen arkirumban pyöritys oli Kaitsun huolena kun hän kävi töissä ja sairaalassa katsomassa Oskaria - tai äärimmilleen jännittyneenä odottamassa, löytyykö kadonnutta poikaa enää mistään.

Oskarin sairaus on todella raju. Se vie täysin toimintakyvyn eikä mistään tule mitään. Mania on  Oskarilla hyvin äärimmäinen ja siihen sekoittuu vielä voimakasta psykoottisuutta. Silti usein pojan saaminen osastolle on valtava työ. Terveyskeskuksen jonoissa Oskari ei jaksa odotella vaan karkaa eikä vartijoista näköjään ole mitään apua. Ainoa keino saada poika hoitoon on saada poliisin virka-apupyyntö voimaan. Sekin keino menee monta kertaa pieleen, kun virka-apupyyntö ei syystä tai toisesta mene perille.

Hyvin surullista luettavaa, vaikka mukana on kyllä suvantokohtia, jossa Oskarin tulevaisuus näyttää jo valoisammalta. Kirja on arvokas kuvaus aikuisen lapsen omaisesta hoitoviidakon ja byrokratian pyörteissä. 

Rautasusi (Vardari 1)

 "Tilanteen vakavuus kiskaisi Juvan pois transsistaan. Hän juoksi äidin luo, polvistui tämän eteen ja otti tämän pään syliinsä. Äidin ruumis oli raskas ja voimaton. Juva kamppaili selvittääkseen ajatuksensa, ymmärsi ajan olevan kulumassa loppuun. Hän tiesi, että hänen piti tehdä jotain, mutta ei muistanut mitä."

Siri Pettersenin uusi fantasiasarja Vardari alkaa osalla Rautasusi (Jalava 2021, suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist). Kirjan sankaritar on Juva, joka kuuluu kuuluisaan verenlukijoiden sukuun. Hän ei halua olla sellaisen huijaamisen kanssa missään tekemisissä. Kun hänen äitinsä äkisti kuolee, hänet vedetään hurjaan tapahtumien vyyhtiin. Äidillä on kellarissa synkkä salaisuus, ja Juva saa huomata, että moni on asiasta kiinnostunut. Ei vähiten iäiset, jotka elävät huhujen mukaan ikuisesti.

Olipa kivaa uppoutua yhtä aikaa tuttuun ja vieraaseen maailmaan! Jollain lailla maailmassa on samaa kuin Pettersenin aiemmassa trilogiassa Korpinkehät ja myös Mahti on mukana. Kuitenkin eletään eri paikassa ja kaupungin meno on omanlaistaan. En enää muista täysin tarkasti Korpinkehät-sarjan osia, joten en täysin oivaltanut, millä lailla tämä uusi sarja liittyy vanhempaan. Jollain lailla kuitenkin.

Juva on varsin kiinnostava henkilö. Hän käyttää torapiikkiä saadakseen rajun sydämensä hallintaan. Hän on metsästäjä ja yhtä aikaa pelokas että todella rohkea. Hän on sulkenut sydämensä kauhean lapsuutensa myötä. Ennen kaikkea hän haluaa tehdä oikein. Mutta mikä kierossa kaupungissa oikeastaan on oikein tekemistä?

Ilolla odotan jo seuraavaa osaa, jospa se ilmestyisi vielä tänä syksynä. Pettersen osaa todella koukuttaa lukijansa.

Lasitarha (Metso & Vauramo 1)

 "Lilja nousi vuoteestaan ja venytteli. Uni palautui hänen mieleensä. Hän hätkähti. Se pimeys. Se kosketus. Ne portaat. Hän tunsi ne. Eikä ainoastaan unestaan. Ne olivat totta, olleet joskus totta."

Tuire Malmstedtin Lasitarha (Aula & Co 2021) on vetävä dekkari. Poika katoaa leikkipaikalta ja pian on selvää, ettei hän ole lähtenyt yksin harhailemaan. Vain kenkä on jäljellä. Tutkija Elmo Vauramon vanhat muistot kadonneesta ystävästään Henristä heräävät eloon. Henrikin katosi selittämättömästi. Tutkijaparinsa Matilda Metson kanssa he huomaavat, etteivät nämä pojat ole ainoat kadonneet. Löytävätkö he pojat?

Sujuvasti etenevä kirja! Luulin moneen kertaan, että olin jo perillä syyllisestä, mutta erehdyin joka kerta. Malmstedt pyörittää lukijaa aivan oman mielensä mukaan. 

Kirjassa on melkoinen kavalkadi henkilöitä, mutta heistä pysyi hyvin kärryillä. Käy myös ilmi, että Matildallakin on omat traumansa ja salaisuutensa, mutta niitä ei vielä tässä osassa avata. Monella muullakin kirjan hahmolla on kaikenlaista salaisuutta haudottavanaan. Mutta kuka heistä oikeastaan liittyy poikiin?

Sujuvuudesta huolimatta tuntui kuitenkin, että kirja polki aika kauan paikoillaan. Elmo ja Matilda törmäävät koko ajan umpikujiin ja Henrin kohtaloa omin päin selvittävä äiti Lilja myöskin. Liljan sielunelämää kuvattiin myös verrattain paljon. Loppu olikin sitten melkoista pyöritystä ja rytinää.

Olisin siis toivonut jonkinlaista lisävetävyyttä jo kirjan alku- ja keskivaiheille. Muuten oikein mainio kirja. Aion lukea myös seuraavan osan.

Jane Austenin talo

 "Tiettyjä aiheita ja kirjailijoita pidettiin sopimattomina. Adeline ei puolestaan katsonut, että olisi kyläläisten asia päättää, mitkä klassikot olivat sopivia ja mitkä eivät. Sen tehtävän olivat jo hoitaneet heitä paljon oppineemmat ja viisaammat ihmiset. Vain tohtori Grayn kanssa hän saattoi puhua vapautuneesti rakastamistaan kirjoista."

Natalie Jennerin kirja Jane Austenin talo (Minerva 2021, suomentanut Jänis Louhivuori) on ihastuttava. Se kertoo useasta hyvin erilaisessa asemassa olevasta ihmisestä, joiden intohimona on Jane Austen. Maanviljelijä Adamin ideasta he perustavat yhdistyksen, jonka tarkoituksena on saada Austenin kotitalo, Knightien Herrastalo, Austenin museoksi. Mutta miten käykään, kun herra Knight päättääkin testamentissaan antaa talon miespuoliselle perijälle, ei suinkaan tyttärelleen Francesille?

Jane Austenin talo on tulvillaan pidäteltyä romantiikkaa ja suuria pyrkimyksiä. Se ei kuitenkaan ole ollenkaan imelä. Kaikilla hahmoilla on todella suuria koettelemuksia niin menneessä kuin nykyisessäkin ajassa, mikä syventää käsitystä heistä. 

Kirjasta olisi varmasti saanut enemmänkin irti, jos tuntisi paremmin Austenin teokset. Itse olen lukenut häntä vain vähän, joten en tajunnut ollenkaan kirjallisia viittauksia henkilöiden puheissa. Ei se kuitenkaan haitannut, kirja vei joka tapauksessa mennessään.

Sujuvasti kirjoitettu, mainio romaani. Sopii hyvin tietenkin erityisesti Austenin faneille.

Em - Rakasta

 "Viideskymmenes vuosipäivä todennäköisesti todistaa, että muistamisessa on kyse myös unohtamisesta. Muistista on pyyhkiytynyt se tosiseikka, että kaikki vietnamilaiset, missä tahansa he asuvat, polveutuvat rakkaustarinasta, jonka osapuolina olivat keijujen rotua edustava nainen ja toisaalta mies, jossa virtasi lohikäärmeiden veri."

Kim Thúyn romaani Em - Rakasta (Gummerus 2021, suomentanut Marja Luoma) koostuu eräänlaisista sirpaleisista anekdooteista. Aikakausina ovat Vietnamin sota ja toisaalta moderni nykyaika. Kirjassa on muutama henkilö, jotka tavalla tai toisella kohtaavat.

Minut tämä kirja jätti jotenkin kylmäksi. Minun oli jostain syystä tavattoman vaikeaa pysyä kirjan henkilöistä kärryillä, vaikkei heitä ollut monta. Rakenteen sirpaleisuus teki kirjasta jotenkin vaikeasti lähestyttävän.

Sinänsä nämä sirpaleet tuovat hyvin ilmi tavallisen vietnamilaisen elämän sotaoloissa ja arjen siellä. Samoin tieto vietnamilaisnaisten osuudesta kynsihoitolabisneksessä oli ihan kiinnostava. Thúyn tyyli on omanlaisensa, minuun se ei nyt valitettavasti vedonnut.

Eevan tyttäret

 "Naisvihalla oli vankat juuret antiikin kulttuureissa. Kreikkalainen ja roomalainen näytelmä ja runo suorastaan elävät ruoskimalla ja pilkkaamalla naista. Kukaan ei säästy: portto on aina ahne, vaimo on aina äksy. Vaimon ja avioliiton ivaaminen oli huvinäytelmien pysyvä teema. Sen on täytynyt saavuttaa huomattavaa vastakaikua katsojissa, sillä antiikin aikana ei tehty taidetta taiteen vuoksi vaan yleisölle."

Kaari Utrion suurteos Eevan tyttäret - naisen, lapsen ja perheen historia (Tammi 1984) kertoo alaotsikkonsa mukaisesti lapsen ja naisen historiasta. Syvään juurtunut naisviha ja naisten halveksunta siivittävät historian havinaa. Naisvihassa kunnostautuivat erityisesti kirkonmiehet. Kristinuskon leviäminen Euroopassa tarkoitti naiselle yhä tukalampia oloja.

Opin paljon uutta tästä kirjasta. Esimerkiksi sen, miten järkyttävällä tavalla myös lapsia kohdeltiin. Heitä saatettiin tappaa keskiajalla noin vain, sillä nälkä ja köyhyys ei sallinut enempää syöviä suita. Juuri köyhyys näyttelee suurta osaa ihmisten pahoinvoinnissa. Lapsia pidettiin jopa kummajaisina, puoleksi eläiminä jotka piiskan ja henkisen nujertamisen avulla tuli kasvattaa nöyriksi ihmisiksi.

Naisvihan ehkä rajuin ilmentymä olivat polttoroviot ja noitavainot. Järkyttävä määrä lapsenpäästäjiä ja parantajia kohtasi kohtalonsa roviolla. Samalla menetettiin sitäkin vähää lääketieteellistä osaamista mitä siihen mennessä oli opittu. 

Nainen oli aina jonkin holhokki. Isän ja aviomiehen valta oli rajaton. Lapsilla ei myöskään ollut sanan sijaa avioliiton solmimisessa, vaan vanhemmat päättivät tulevan puolison. Aviopuolisoilla ei myöskään ollut juuri mitään yhteistä, olihan heidät kasvatettu aivan eri tavalla. Nainen hoiti kodin, tosin hyvin köyhissä perheissä naisenkin oli käytännössä osallistuttava jollain tavalla tienaamiseen.

Kirja on hyvin vaikuttava, joskin Utrion tapa ottaa kirjoittamiseensa kantaa hieman häiritsi. Kyseessä ei siten ole täysiverinen tieteellinen katsaus, vaan populaaritietokirja. 

Kaiken kaikkiaan melkoinen matka historian havinassa! Todellakin suositus.

Nukkuu lapsi viallinen

 "Topiakselle Sonian oli turha teeskennellä, eikä hän teeskennellytkään kuin vähän vain. Hän jaksoi aina sanoa, että voi itse asiassa jo paljon paremmin ja ei, ei pää niin kipeä ollut, häntä vain vähän väsytti. Sonia oli vannottanut Topiasta olemaan hiiskumatta asiasta kenellekään."

Nukkuu lapsi viallinen (Robustos 2010) on Siiri Enorannan alkutuotantoa. Se kertoo sairaasta Soniasta, jota enkeli on tullut hakemaan. Jotain kuitenkin menee taivasmatkalla vikaan.

Mielestäni Enorannan kirjat, vaikka luokitellaankin yleensä nuortenkirjoiksi, sopivat hyvin myös aikuisille. Nukkuu lapsi viallinen kuitenkin tuntuu enemmän lastenkirjalta. Kirja on kerrottu enimmäkseen Sonian kautta, enkeli saa muutaman luvun. Sonia on koululainen ja hänen ajattelunsa on taitavasti luotu juuri lapsen yksinkertaiseksi ajatteluksi.

Mielenkiintoista on se, että enkeli on itse asiassa kovin väsynyt tehtäväänsä. Se on tehnyt työtään jo tuhansia vuosia. Siivet painavat kovasti ja sädekehä on vaikea asetella kunnolla paikoilleen. Sonian kysely välillä ärsyttää enkeliä, vaikka periaatteessa sen pitäisi pysyä lempeänä.

Sonian elämä tapahtuu juuri sodan jälkeen. Kotona kaikki on muuttunut isän ja sedän tultua sodasta. Kotona on tukahtunut ilmapiiri. Isälle Sonia ei edes uskalla puhua. Ainoa tuki ja turva on isoveli Topias, joka jo alkuvaiheessa huolestuu Sonian jatkuvasta ja vähitellen pahenevasta yskästä.

Kuitenkaan kirja ei yllä lähellekään Enorannan myöhempien kirjojen tasolle. Se ei mielestäni pysy täysin jäntevänä, vaikka sinänsä ihan mielenkiintoinen onkin. Toisaalta ainahan on parempi, että myöhemmät kirjat ylittävät vanhemmat.

Poutaa ja perunankukkia (Rantakylä 1)

 "Itse asiassa pieni ääni sisälläni kuiskutti taas, että täällä voisi viipyä vähän pidempäänkin, jos työnhaussa ei tärppäisi kuten arvelin. Voisihan sitä työtä täältäkin käsin etsiä, ja aina tämä päihittäisi nuutumisen kaupunkikaksiossa kesäkuumalla. Äidin kanssa voisi sopia kuluista, kuten sähköstä, ja tuoda asunnoltani vähäiset viherkasvini tänne."

Anu Joenpolven kirja Poutaa ja perunankukkia (Karisto 2021) on tulvillaan maalaisromantiikkaa. Liina on saapunut entiseen mummolaansa Lehtolaan järjestelemään asioita. Aluksi on tarkoitus olla vain viikko, mutta oleminen venyykin koko kesäksi. Naapurin Janne väikkyy mielessä. Toki on myös ujompi Jyri, joka viihtyy Liinan lailla kirjojen parissa.

Tämäpä oli mukavan kesäinen välipala! Joenpolvi kirjoittaa todella sujuvasti ja luvut ovat mukavan lyhyitä. Liinan vaiheista oli kiva lukea. Hän on varsin tomera naisihminen ja saa paikat Lehtolassa kuntoon. Välillä hän viettää aikaa vanhan Mairen kanssa, joka on oikea kylän tietotoimisto. Omista miesasioistaan Liina kuitenkin on vaitonainen.

Tietäähän sen, mikä miesasioiden lopputulos on, mutta eipä se tässä lajityypissä niin haittaa. Monen kommelluksen ja väärinymmärryksen jälkeen pariskunta on toistensa syleilyssä. 

Oikein kiva uusi tuttavuus! Sopii hyvin romantiikan nälkäisille.

Suon villi laulu

 "Kyalle riitti se, että hän oli osa tätä luonnon kiertokulkua, joka jatkui vuorovesien vääjäämättömyydellä. Vain harvalla oli yhtä väkevä yhteys omaan planeettaansa ja elämään sen kamaralla kuin hänellä. Hänen juurensa olivat syvällä tässä maaperässä. Se oli hänen äitinsä."

Delia Owensin bestseller Suon villi laulu (WSOY 2020, suomentanut Maria Lyytinen) on tarina Kyasta, "Rämelikasta". Kya varttuu suorämeiköllä hatarassa mökissä. Ensin lähtee äiti, sitten sisarukset ja lopulta isä. Pieni Kya saa luvan pitää itse huolen itsestään. Vartuttuaan hän joutuu murhaoikeudenkäyntiin. Kylän tähtipoika Chase Andrews on kuollut oudoissa olosuhteissa ja kylän katse kääntyy Kyaan, rämesuon oudokkiin. Olisiko Kya todella voinut riistää Chasen hengen?

Aivan aluksi on todettava, että tämän kirjan lukeminen oli kuin kivireen vetämistä. Se ei oikeastaan missään vaiheessa alkanut vetämään. Lisäksi Kyan kohtalo koettelee liikaa uskottavuutta. Ei ole mahdollista, että niin pieni tyttö olisi selvinnyt hengissä varsinkaan niissä olosuhteissa. Kylän poika Tate opettaa hänet lukemaan, mutta se että hänestä tuli suoalueen asiantuntija ja kirjailija on myös epäuskottavaa.

Kirja ei siis todellakaan saanut minua pauloihinsa eikä uskomaan tarinaan. Ihmettelen kirjan suosiota, sen verran hataralla pohjalla koko perusta on. Toki Kya herättää empatiaa kovalla kohtalollaan. Kirjan ansioksi on luettava se, että sen ympäristö todella herää eloon Owensin kuvauksissa. Suon voi melkein haistaa.

Tyrmään siis melko armottomasti tämän bestsellerin. Se ei mielestäni ollut uskottava eikä oikeastaan kiinnostavakaan.

Mielelläni kehossani

 "Emme usko, että kaikkia kehosuhteen ulottuvuuksia saadaan koskaan täydellisesti ratkottua, ja tämän hyväksyminen voi olla tärkeä osa kunkin kehomatkaa. Meidän kirjoittajien viesti on, että keskeneräisyys on kaunista. Jaamme mielenkiinnon inhimillisiin tarinoihin ja halun ymmärtää, mitä erilaisten kivuliaiden kokemusten takana on."

Minna Martinin ja Petra Saarirannan teos Mielelläni kehossani - Kohti hyväksyvää suhdetta itseen (Kirjapaja 2020) on nimeltään monimerkityksellinen. Mielelläni viittaa paitsi tykkäämiseen, myös mielentämiseen (mentalisaatio). Mielentäminen on kirjan kantava teema. Ihminen tarvitsee sitä taitoa voidakseen ymmärtää paitsi itseä myös muita. Kirja käsittelee usein kivuliasta suhdetta omaan kehoon ja sitä, miten tuota suhdetta voisi parantaa.

Teos on hyvin kirjoitettu ja pureutuu aiheeseen varsin syvällisesti. Mukana on eri ihmisten haastatteluotteita. Hyvä nosto oli se, että ihminen tarvitsee kehosuhteensa kanssa muita ihmisiä. Ihmissuhteet ovat teoksen keskiössä. Olisi tärkeää kyetä jakamaan kipeitä asioita läheisten kanssa.

Kirjassa käydään läpi myös naisen herkkiä kehitysvaiheita. Erityisesti murrosiässä imemme vaikutteita kaikkialta ja kuten tiedämme, monet näistä vaikutteista ovat vahingollisia. Kirjoittajat puhuvat paljon sosiaalisen median tuottamista paineista ja suhteesta omiin vanhempiin. Naisen keholliselle kehitykselle tärkeä on erityisesti suhde äitiin ja se, mitä äiti kehollisuudesta ajattelee.

Kirja keskittyy siis naisiin. Miesten tarinoita oli tullut häviävän vähän ja kirjailijat tuumivat, että miehet ansaitsisivat ihan oman kirjan, mielellään ehkä miesten kirjoittaman. Ja onhan se niinkin, että edelleen ulkonäköpaineet koskettavat erityisesti tyttöjä ja naisia, vaikka niiden vahingollinen vaikutus on lisääntynyt myös poikia ja miehiä kohtaan.

Tykkään lukea tällaisia hyvin kirjoitettuja kirjoja tästä aiheesta. Mukana on myös monipuolisia harjoituksia, joita en kuitenkaan nyt tehnyt. Kirjoittajat ovat perehtyneet aiheeseen hyvin.

Varsin suositeltava teos! Jos on yhtään kiinnostunut kehomielestä, on tämä teos oikein hyvää luettavaa.

Mehiläisten historia (Ilmastokvartetti 1)

 "En soveltunut tähän, en ollut kuten monet muut työporukkamme naiset, olin usein liian äkkinäinen liikkeissäni, minulta puuttui vaadittava hienomotoriikka ja ketteryys. Minua ei ollut luotu tähän, mutta silti jouduin olemaan täällä joka päivä kaksitoista tuntia peräkkäin."

Maja Lunden Mehiläisten historia (Tammi 2016) kertoo mehiläisten kohtalosta. Tarinaa kuljetetaan kolmen henkilön kautta eri vuosina. Tao elää Kiinassa vuonna 2098, jolloin mehiläiset ovat kadonneet kokonaan. George on mehiläishoitaja Amerikassa vuonna 2007. Willian on loistavan menneisyyden omaava tiedemies, joka kiinnostuu mehiläisistä vuonna 1852.

Kirja kuvaa melkoista dystopiaa Taon tarinan kautta. Kaikki on lähes romahtanut mehiläisten kuoleman myötä. Amerikassa ja Euroopassa väestö on rajusti laskenut ja siellä nähdään nälkää. Kiinassakaan ei ole paljon paremmin, mutta kurinalainen valtiokoneisto pakottaa ihmisiä pölyttämään kukkia käsin. Siten saadaan edes jonkin verran ruokaa. Taon elämä lähtee raiteiltaan, kun hänen lapsensa Wei-Wen saa äkillisen kohtauksen ulkona ja viedään tajuttomana sairaalaan. Jotain omituista asiassa on. Wei-Wen kiidätetään Pekingiin ja sairastumispaikalle pystytetään suoja, jonne on kiellettyä mennä.

William makaa vuoteessa täysin masentuneena ja valmiina kuolemaan. Oppi-isän rajut moitteet perhe-elämän valitsemisesta tieteellisen työn sijasta ovat vieneet Williamilta kaiken voiman. Kuitenkin kun hänen poikansa Edmund puhuu hänelle ja tuo mehiläisistä kertovan kirjan, William havahtuu. Hän aikoo näyttää pojalleen ja oppi-isälleen, että hänestä vielä on johonkin.

George kasvattaa mehiläisiä ja pitää itsestään selvänä, että hänen poikansa jatkaa tilan pitämistä. Poika on collegessa ja haluaa kirjoittaa. Sitä George ei hyväksy. Hän ei tunnu edes ajattelevan, että hänen unelmansa ei ole hänen poikansa unelma. 

Täytyy sanoa, että tämä kirja kyllästytti minua hyvin pitkään. Kärsin pahasta lukujumista enkä tuntunut pääsevän eteenpäin millään. Tuntui jotenkin työläältä seurata kolmea eri ihmistä eri aikoina. Tänään kun luin kirjan loppuun, se tuntui kuitenkin jo paljon sujuvammalta. Toisin kuin epäilin, henkilöiden tarinat liittyivät kuin liittyivätkin toisiinsa.

Kirjassa on ilman muuta ansionsa. Se kuvaa hienosti lasten ja vanhempien välisiä suhteita ja tietenkin mehiläisiä. Silti en jotenkin tempautunut mukaan, en innostunut hahmoista ja heidän elämistään. Jokin tässä ei nyt sytyttänyt, vaikka olin odottanut kehutulta kirjalta paljon. Joskus käy niinkin.

Hyvä elämä - Tasapainon voima

 "Terveys on tasapainoa - hyvinvointia, elinvoimaa, iloa ja täyttymystä kokonaisuudessaan. Se on energisyyttä, hyvää toimintakykyä, myönteisiä ajatuksia, mielenrauhaa ja keskittymiskykyä. Itse koen olevani terve ja tasapainoinen silloin, kun pystyn sulattamaan ja käsittelemään kaiken sen, mitä maailma eteeni antaa - oli se sitten ravintoa, työtä, ihmissuhteita, elämäntapoja, mielentiloja tai elämänkokemuksia."

Karita Tykkä on kirjoittanut kirjan Hyvä elämä - Tasapainon voima (Read.me 2022). Siinä hän opastaa lukijoitaan etsimään itselle sopivaa tasapainoista elämää. Mukana on asiaa suolistosta, ravinnosta, hengitysharjoituksista, meditaatiosta ja vaikka mistä muusta.

Mitähän tästä sanoisi? Ensin on annettava tunnustusta siitä, että Tykkä kirjoittaa hyvin sujuvasti. Kirja on melkoinen järkäle, mutta luin sen nopeasti. Taitto oli miellyttävä ja joukossa oli hyvin kauniita kuvia, onhan Karita kaunis nainen.

Kuitenkin jotenkin ärsyynnyin tästä. Mietin syytä ja tajusin, että kirja on tosi keskiluokkainen. Ainakin omasta rahatilanteestani kaukana ovat asuminen meren rannalla ja infrapunasauna, saati sitten oikeasti monipuolinen syöminen. En tarkoita, etteikö jokainen voisi tehdä ainakin joitain hyviä valintoja elämässään nykyiseen verrattuna. Minua kuitenkin kiusaa se, ettei Tykkä tunnu huomaavan tämän kaiken yhteyttä rahatilanteeseen.

Paljon hyvää asiahaan tässä on. Tykkä on selvästi perehtynyt erityisesti ravitsemukseen ja tästä aiheesta oli ihan mielenkiintoista lukea. Toisaalta, mitään kovin uutta kirja ei ehkä tarjoa. Kirjoitukset meditaatiosta ja pilateksesta olivat kyllä kiinnostavia ja mukavan matalalla kynnyksellä esiteltyjä.

Toista laitaa sitten olivat kivien voima ja lisäravinteiden napsiminen. Erityisesti nuo kivijutut tuntuivat todella hupsuilta. Kukin toki tulee uskollaan autuaaksi, mutta en näe itseäni ihan heti meditoimassa kivi otsallani.

Jokseenkin kaksijakoinen kokemus siis. Voi toimia kyllä sysäyksenä enemmän oman näköiseen elämään, ja jos näin käy, on myös kirjoittajan tavoite täyttynyt.

Vihkilumen talo

 "Minne pisarat katoavat?

Sadevesi ottaa kiviltä nimet

en tahdo muistaa

kuinka aamulla nousta sängystä."

Silja Kejosen runoteos Vihkilumen talo (Otava 2017) on viehättävä. Sen tyyli muistuttaa vähän Kristiina Wallinia, mutta on kuitenkin omaääninen. 

Runonpuhuja vaikuttaa olevan jotenkin irti ajasta ja eksyksissä. Lauseet katkeilevat, kaipuu on läsnä. Välillä runoissa vilahtaa kuollut äiti. Välillä runonpuhuja puhuttelee sinua, tulkitsin että kyseessä on rakastettu.

Kaunis teos! Tosin en osaa sanoa, jääkö se miten hyvin mieleen, mutta kannatti kyllä lukea.

"Missä paikannimet tuottavat näin paljon usvaa

nainen haluaa matkustaa kukkaan

puhkeavien kanssa."

Pienen hauen pyydystys

 "Janatuinen ajoi kylän päähän, kääntyi sillalle, ajoi sen yli ja kääntyi vasemmalle. Hän vilkuili peruutuspeiliä. Peijooni istui takapenkillä tyynesti ja sievästi, ja jos autolla liikkuminen oli sille erikoinen kokemus, se ei antanut eleelläkään ymmärtää mitään sellaista."

Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys (Siltala 2019) on erikoinen romaani. Sen sivuilla vilisee peijooneja, meteleitä ja näkkejä ja ties mitä muuta. Kirjan päähenkilö on Elina, jonka täytyy joka kesä saada tietystä lammesta tietty hauki, muuten tapahtuu hirveitä. Poliisi Janatuinen on tullut Lappiin pidättämään Elinan.

Olipas tämä erikoinen kokemus! Aluksi, täytyy myöntää, olin aika tylsistynyt maagisista olennoista huolimatta. Jokin kerronnassa ei voittanut minua puolelleen enkä osaa oikein sanoa, mikä siinä tökki. Siinä on kuitenkin elävyyttä, ainakin jossain määrin. Suunnilleen sivun 100 kohdalla tarina alkoi vetämään, ja se on aika myöhään. Sen jälkeen tarina kuitenkin oli melkoista pyöritystä eikä auttanut kuin lukea eteenpäin.

Pienen hauen pyydystys on ollut Suomessa valtava hitti. Minäkin sain kirjan käsiini vasta nyt, vuonna 2022. Sinänsä pystyn ymmärtämään kirjan viehätyksen. Lappi on omanlaisensa paikka ja kaikenlaiset erikoiset oliot sopivat sinne kuin nakutettuina. Oli myös hauskaa, miten luontevasti ihmiset suhtautuivat näihin olentoihin. Ne yksinkertaisesti ovat heille arkipäivää. Poliisi Janatuisella (joka muuten on nainen) tottuminen kestää vähän kauemmin, mutta hän onkin etelästä.

Maagisuus on kirjassa läpitunkevaa. Elinan äiti Marke oli väkevä noita ja hän jätti päiväkirjansa Elinalle. Kylässä on myös miespuolinen noita Asko, joskin hän on melko hatarapäinen. Kirouksia satelee ja niillä on seurauksensa.

Elina on myös mielenkiintoinen henkilö. Karila oli aikonut tehdä hänestä miehen, kun vaimo oli ehdottanut, että päähenkilö olisikin nainen. Toimii! Elina ei ole erityisen naisellinen nainen, vaan tottunut kalastamaan ja rämpimään soilla. Hänen tunne-elämänsä on hyvin estynyt. Samoin Janatuinen on aika miesmäinen hahmo ja hyvin toiminnallinen. Minusta on hyvä, että tällaisia erilaisia naishahmoja luodaan.

Tunnelma kirjasta jäi siis vähän kaksijakoiseksi. Olisin toivonut tarinan vetäneen jo alussa paremmin, tosin sitten kun se imaisi niin se teki sen todella kunnolla. Joka tapauksessa tämä erikoisuus täytyy kokea itse.

Terapeuttinen kirjoittaminen

 "Kiinnostus kirjoittamisen terapeuttisiin mahdollisuuksiin on lisääntynyt huomattavasti parin viime vuosikymmenen aikana. Kiinnostus ei rajoitu vain terveys- ja sosiaalialoille vaan ulottuu myös opetus- ja kasvatusaloille sekä suuren yleisön kirjallisiin harrastustoimintoihin. Kirjoittamista on voitu käyttää psykoterapeuttisena, itsehoidollisena, kuntouttavana ja ennalta ehkäisevänä menetelmänä."

Juhani Ihanuksen toimittama Terapeuttinen kirjoittaminen (Basam Books 2022) on tuhti tietopaketti kirjallisuusterapiasta. Siinä eri ammattilaiset kirjoittavat tietojaan ja havaintojaan aiheesta.

Ennen kirjaan tarttumista luulin ottaneeni luvun alle jonkinlaisen itsehoito-oppaan, mutta sellaisesta ei lainkaan ole kyse. Terapeuttinen kirjoittaminen on ehta tietokirja ja selkeästi ammattilaisille suunnattu. Itse koin kirjan hyvin mielenkiintoisena, mutta akateemisimmissa kirjoituksissa putosin täysin kärryiltä.

Kirjoittamista on käytetty ja käytetään monenlaisille yksilöille ja ryhmille. Tulokset ovat olleet rohkaisevia, joskin joissain tutkimuksissa on päädytty päinvastaiseenkin tulokseen. Tutkimusta on muutenkin varsin vähän, joten sitä olisi saatava lisää.

Itselleni kirjoittamisen hyöty on aina ollut itsestään selvä. Sitä en osaa sanoa, miten pitkiä vaikutuksia terveyteeni sillä on (sitä näissä tutkimuksissa yleensä haluttiin selvittää), mutta hyvin antoisaa se on. Hyvin inspiroivana koin Eeva Reinilä-Haikosen artikkelin Terapeuttinen päiväkirjaprosessi. Hän kirjoitti päiväkirjaa vuosia kirkkaana tavoitteenaan kasvaa ihmisenä. Kirjoittaminen ei siis ollut mitä sattuu liirum laarumia, vaan sillä oli selkeä tavoite, jota kohti kirjoittaja koki päässeensä. 

Vaativaa luettavaa! Kuitenkin varsin kiinnostavaa sisältöä sille, ketä tämmöinen kiinnostaa.

Olive, taas

 "Minulla ei ole aavistustakaan kuka olen ollut. Rehellisesti sanoen en tajua mistään mitään."

Luin viime kesänä Elizabeth Stroutin novellikokoelman Olive Kitteridge, enkä ollut täysin vakuuttunut. Aloin kyllä pitää Olivesta, mutta en olisi jaksanut lukea niinkään kaupungin muista ihmisistä. Nyt lukemani jatko-osa Olive, taas (Tammi 2021) on paljon parempi. Se on ennemminkin romaani kuin novellikokoelma.

Tässä osassa Olive menee naimisiin Jackin kanssa, ja yksinäisyys vähän väistyy. Ensimmäisen aviomiehen, Henryn, kuoleman jälkeen Olive on ollut vähän tuuliajolla. Olive alkaa olla jo melkoisen vanha ja se tuntuu luissa ja ytimissä. Olive ei varsinaisesti ole vanhenemisen ja lähestyvän kuoleman kanssa sinut.

Stroutia on kehuttu hyväksi kuvaamaan ihmisiä läheltä ja lempeästi. Tämä pitää minustakin paikkansa. Ainakin vanhuuden kokemukset tulevat hyvin kuvatuiksi. Olive on köntistynyt ja kaatuukin eikä meinaa päästä ylös omin voimin. Samoin suolen toiminta alkaa olla vaikea hallita. Tätä ei kuitenkaan kirjoiteta auki inhorealistisesti vaan lähinnä toteavasti. Kirpeän Oliven ajatukset näistä asioista eivät tosin ole kovin lempeitä.

Olive on varsin herkullinen hahmo. Hän ajattelee ja myös sanoo sellaista, mitä ei mielellään pitäisi. Ihmiset ovat aika kaksijakoisia hänen suhteensa, mutta niin toisaalta on Olivekin heitä kohtaan. Kirjan hauskinta antia oli, kun Olive päätyi baby showeriin ja piti kaikkea ja kaikkia idioottimaisina, todennäköisesti syystäkin. Samassa syssyssä yksi odottavista äideistä synnytti hänen autonsa takapenkille. 

Olivesta tulee myös monipuolisempi kuva tässä jatko-osassa. Hän jakaa edelleen mielipiteitä, mutta kun häntä kuvataan ulkoapäin, hänessä on paljon inhimillisyyttä. Erityisesti silloin, kun hän käy tervehtimässä syöpää sairastavaa naista, joka pelkää kuoleman edessä. Nainen ei muuta kaipaakaan kuin rehellistä keskustelua ja siinähän Olive on haka.

Se minua hieman hämmensi, että aika kului kirjassa ihan omia polkujaan. Alkupuolella Olive tosiaan menee naimisiin (itse tilaisuutta ei kuvata kirjassa) ja joidenkin lukujen päästä Jack onkin ollut kuolleena jo kolme kuukautta. Olive ikääntyy kirjan mittaan melko paljon. En pysynyt ajasta yhtään kärryillä.

Minusta oli hyvin kiinnostavaa, miten Strout kuvaa kahden vanhan ihmisen yhteiselämää. Tässäkin kirjassa näkökulmia on monia, yksi niistä Jackin. Riideltyään Oliven kanssa hän haikailee ensimmäistä vaimoaan Betsya, joka on jo kuollut. Samoin Olive tulee Jackin kuoleman jälkeen siihen tulokseen, että Henry oli hänelle se oikea mies. Monet kirjojen pariskunnat pettävät toisiaan, ja osa selviytyy siitä ja osa ei. Kaikki tämä on kuvattu todellakin lempeän toteavasti. Ikävätkin asiat asettuvat osaksi elämän kudelmaa.

Mielipiteeni Stroutin kyvyistä muuttui siis varsin paljon positiivisempaan suuntaan. Aion jossain välissä kokeilla myös hänen Lucy-kirjojaan.

"Sitten Olive kumartui eteenpäin ja sanoi hiljaa: "Minäpä kerron sinulle jotakin, Cindy. Joskus kaipaan Henryä niin että henkeä salpaa." Hän nojasi selkäänsä tuoliin ja Cindy oli näkevinään kyyneliä hänen silmissään. Olive räpytteli ja sanoi sitten: "Joskus yllättäen minun tulee häntä hirveän ikävä - eikä se johdu siitä, ettei Jack ole hyvä minulle, hän on, enimmäkseen - mutta joskus sattuu jotain ja minä ajattelen Henryä."

Meduusameri

 "Olen itseni varjokertomus, kuljen aina toisaalla. Rantakadulla sirpaloidun vieraalla kielellä konsonantti + vokaali + konsonantti + tyhjyys. Matkustan katsomaan sortuneita taloja, mutta silmät ovat mykkä ele."

Kristiina Wallinin runokokoelma Meduusameri (Tammi 2020) on monikerroksinen ja melko haastava. Se ei tyhjene merkityksistään useammallakaan lukukerralla.

Luin aikaisemmin Wallinin kokoelman Valon paino, ja se oli mielestäni hieman helpommin lähestyttävä kuin tämä Meduusameri. Meduusameri täyttyy rikkonaisista lauseista, merkityksiä täynnä olevista säkeistä. Meri eläimineen ja olentoineen on läsnä. 

Kokoelman osat eroavat jonkin verran toisistaan. Ensimmäisessä osassa on välillä hän, josta kerrotaan. Toinen osa on vain säkeistön mittainen. Sen jälkeen tulee prologi, jossa runonpuhuja kertoo pikkusiskosta melko puhekielisesti. Viimeiseksi ovat loppusanat, joihin teos päättyy.

Kuten Valon painossa, myös tässä teoksessa on pitempiä proosaa muistuttavia katkelmia, kuitenkin runon kielellä kirjoitettuja. Wallinin tyyli miellyttää minua kovasti. 

Kokoelmassa on loistavia säkeitä, kuten "kirjoitan pohjavirtaan huoneen, joka on saman tien vieras", "Jos ojentaisin käden, sormenpäistä puhkeaisi pimeä" ja "Vedensisäisen ajattomuuden näyttämöllä/nielemme säihkyviä kaloja/sillä niin toimii kaipuun lainalaisuus". Wallinin tavaramerkki on suru ja kaipuu, menneisyyden muistot, kuultokuvat.

Erittäin hyvä teos! Nautin, vaikka toisinaan putosinkin kärryiltä.

"Huone pirstoutuu, yölliset koirat. Kerään sirpaleet ja kirjoitan muistiinpanoja. Viivyn takaisin sinne, mistä olen jo lähtenyt."

Jonain päivänä ymmärrät

 "Ilo on hauras lintu. Silloin, kun se nousee siivilleen, on parasta olla hiljaa ja antaa sen tulla luo. Surua on kuunneltava varoen, mutta iloa hievahtamatta, sillä toisen surua, vihaa tai pelkoa ei voi varastaa, mutta ilon voi."

Hanna Kivisalon Jonain päivänä ymmärrät (Enostone Kustannus 2021) on kirja armosta. Kirjailija on läpikäynyt uupumuksen ja psykoterapian, ja jakaa kirjansa sivuilla huomioitaan ja oppimaansa. 

Kivisalo rohkaisee uupuneita ja muutosten kourissa olevia. Hän kirjoittaa myös tavattoman kauniisti perheestään. Häntä kannattelee usko iankaikkiseen. Tuomitsevuutta ei ole, vaan kirjailija itse sanoo armon olevan periaatteensa.

Kirja on myös kaunis kuvaus äitiydestä ja perhe-elämästä. Kivisalo osaa pysähtyä ihmettelemään lapsiaan ja heidän tekemisiään, iloitsemaan pienistä hetkistä. Mukana on tietoisuus siitä, että lapset kasvavat kovin nopeasti.

Hyvä kirja sille, joka kaipaa lohtua.