Tämän kuun saldo ei ole mikään päätähuimaava, mutta mukaan mahtui kaksi oikein hyvää kirjaa, Noidan rippi ja Siilin eleganssi. Lisäksi minulla on kesken eräs oikein hyvä tiiliskivi. ;) Alku oli lupaava, mutta sitten meni joksikin aikaa lukuinnostus ja tankkasin Orlandoa kaksi viikkoa... Välillä kyllä olen lueskellut muutakin, mutta en saa niitä loppuun tähän päivään mennessä kuitenkaan. Olen tyytyväinen tulokseen, kesäkuu on muutenkin ollut ihanaa aikaa. :)
Tässä vielä lista luetuista:
torstai 30. kesäkuuta 2011
tiistai 28. kesäkuuta 2011
Virginia Woolf - Orlando
"Muista ihmisistä tiedämme joidenkin olevan kuolleita vaikka he vaeltavat keskuudessamme; jotkut eivät ole vielä syntyneitä vaikka he kulkevat läpi elämän vaiheiden; toiset ovat satojen vuosien ikäisiä vaikka sanovat olevansa kolmekymmentäkuusi."
Orlando on tarina rikkaasta miehestä, joka elää 200 vuotta muuttuen yhtäkkiä naiseksi. Loput 200 vuotta hän elää tuossa naisen kehossa kirjoittaen samalla jo nuorena miehenä aloittamaansa runoteosta Tammipuu. Se perustuu pitkälti Woolfin ystävän ja rakastetun Vita Sackville-Westin elämään ja persoonaan.
Lopultakin sain tämän luettua loppuun ja blogihiljaisuuden päätettyä! Tämä kirja ei ollut minulle mikään sujuva lukukokemus, vaan loppua kohden aika pakkopullaa. Olen pitänyt aiemmista lukemistani Woolfin kirjoista, mutta tämän kanssa kävi kahdesti niin, että putosin kärryiltä täysin enkä ymmärtänyt lukemastani mitään. Toisella kerralla luin sitkeästi eteenpäin ja äkisti Orlando olikin synnyttänyt lapsen! Siinä vaiheessa olin jo täysin pää pyörällä enkä tajunnut, miten siihen lopputulokseen päädyttiin, eihän missään edes mainittu mielestäni raskaudesta. Kuten juonitiivistelmästä käy ilmi, on tässä muitakin kummallisuuksia, kuten tuo 400 vuoden ikä (vaikka Orlando olikin koko ajan olevinaan 36...). Tuo miehestä naiseksi muuttuminen oli kaikkein kummallisinta, mutta se sentään toimi ja oli mielenkiintoista. Sukupuolisuus on tyypillinen aihe Woolfille, ja hän on epäilemättä halunnut tarkastella sen vaikutuksia ihmiseen. Myös Orlandon muuntautuva seksuaalisuus oli kiehtovaa luettavaa.
Kirjassa käytettiin tuttua ajatuksenvirtatekniikkaa, joka on taitavaa, mutta vaatii lukijalta jatkuvaa skarppiutta. Sitä minulle ei aina ollut ja varmaan siitä tuo kärryiltä putoaminen johtui. Kirjan kielessä oli myös jotakin yhtä aikaa kiehtovaa ja tylsää.
Minua miellytti kirjailijan tapa ottaa suoraan kontaktia lukijaan tuomalla itsensä esille kertojana, joka ei ole 1900-luvun alkupuolen kirjoille ollenkaan tavatonta. Nykyään sitä ei käytetä ollenkaan, mikä on minusta sääli. Itse pidän siitä, se tuo jonkinlaista erikoista henkilökohtaisuutta lukemiseen.
En osaa sanoa tästä kirjasta enempää. Pettymyshän tämä oli, mutta enköhän vielä tartu jossain vaiheessa kirjailijan muihin kirjoihin. En osaa tätä oikein suositella, mutta varoitan että tarinaan on syytä keskittyä. Myös lyhyen ajan sisällä lukeminen voisi olla hyvästä, oma kahden viikon hajanainen lukemiseni ei ainakaan auttanut asiaa.
Orlando on tarina rikkaasta miehestä, joka elää 200 vuotta muuttuen yhtäkkiä naiseksi. Loput 200 vuotta hän elää tuossa naisen kehossa kirjoittaen samalla jo nuorena miehenä aloittamaansa runoteosta Tammipuu. Se perustuu pitkälti Woolfin ystävän ja rakastetun Vita Sackville-Westin elämään ja persoonaan.
Lopultakin sain tämän luettua loppuun ja blogihiljaisuuden päätettyä! Tämä kirja ei ollut minulle mikään sujuva lukukokemus, vaan loppua kohden aika pakkopullaa. Olen pitänyt aiemmista lukemistani Woolfin kirjoista, mutta tämän kanssa kävi kahdesti niin, että putosin kärryiltä täysin enkä ymmärtänyt lukemastani mitään. Toisella kerralla luin sitkeästi eteenpäin ja äkisti Orlando olikin synnyttänyt lapsen! Siinä vaiheessa olin jo täysin pää pyörällä enkä tajunnut, miten siihen lopputulokseen päädyttiin, eihän missään edes mainittu mielestäni raskaudesta. Kuten juonitiivistelmästä käy ilmi, on tässä muitakin kummallisuuksia, kuten tuo 400 vuoden ikä (vaikka Orlando olikin koko ajan olevinaan 36...). Tuo miehestä naiseksi muuttuminen oli kaikkein kummallisinta, mutta se sentään toimi ja oli mielenkiintoista. Sukupuolisuus on tyypillinen aihe Woolfille, ja hän on epäilemättä halunnut tarkastella sen vaikutuksia ihmiseen. Myös Orlandon muuntautuva seksuaalisuus oli kiehtovaa luettavaa.
Kirjassa käytettiin tuttua ajatuksenvirtatekniikkaa, joka on taitavaa, mutta vaatii lukijalta jatkuvaa skarppiutta. Sitä minulle ei aina ollut ja varmaan siitä tuo kärryiltä putoaminen johtui. Kirjan kielessä oli myös jotakin yhtä aikaa kiehtovaa ja tylsää.
Minua miellytti kirjailijan tapa ottaa suoraan kontaktia lukijaan tuomalla itsensä esille kertojana, joka ei ole 1900-luvun alkupuolen kirjoille ollenkaan tavatonta. Nykyään sitä ei käytetä ollenkaan, mikä on minusta sääli. Itse pidän siitä, se tuo jonkinlaista erikoista henkilökohtaisuutta lukemiseen.
En osaa sanoa tästä kirjasta enempää. Pettymyshän tämä oli, mutta enköhän vielä tartu jossain vaiheessa kirjailijan muihin kirjoihin. En osaa tätä oikein suositella, mutta varoitan että tarinaan on syytä keskittyä. Myös lyhyen ajan sisällä lukeminen voisi olla hyvästä, oma kahden viikon hajanainen lukemiseni ei ainakaan auttanut asiaa.
lauantai 18. kesäkuuta 2011
Tiiliskivi tulee ja tappaa
Kuten joku saattaa jo arvatakin, on tämä aihe ryöstetty törkeästi Zephyrin blogista. Aihe herätti sen verran ajatuksia, että halusin kirjoittaa oman postauksen. Sitä paitsi seuraavaan kirja-arvioon menee varmasti aika paljon aikaa.
Kuten näköjään aika monella bloggaajalla, on minullakin tiiliskivipelko. Se on muodostunut varkain ja hiljalleen. Aikaa menee opiskeluihin ja muuhun ja yhtäkkiä sitä vain huomaa, ettei uskalla tarttua mihinkään reippaasti yli 400-sivuiseen kirjaan. Se on kuitenkin tylsä, en minä tuollaista jaksa lukea, ei ole aikaa tuollaiselle, on niin monia kirjoja jotka haluaa lukea. Tuttuja perusteluja? Ainakin minulle.
Näin ei ole kuitenkaan ollut aina. Muistan hyvin, kuinka lapsena luin valtavasti fantasiakirjallisuutta ja ne kirjathan ovat tiiliskiviä isolla t:llä! Se ei minua kuitenkaan lannistanut, melkein päinvastoin. Mitä paksumpi, sitä houkuttelevammalta se näytti. Enkä tiedä onko aika kullannut muistot vai mistä on kyse, mutta mielikuvani on, että yleensä nuo paksut romaanit olivat niitä parhaimpia. Niissä oli luonnollisesti paljon 'tavaraa', kuvailua, luonnekuvausta ja tapahtumiakin mittavasti. Koska ne olivat niin pitkiä, ehti päähenkilö (tai päähenkilöt) kasvaa sen aikana, ihannetapauksessa tietysti myös melko lailla luonnollisesti. Ja fantasiakirjoista puhuttaessa, tuo henkinen kasvuhan on yleensä yksi teemoista. Pitää tietysti muistaa, ettei pituus ole mikään itseisarvo. Venyttämisessä ei ole mitään järkeä, ja tiiliskiviin mahtuu taatusti puisevia yksilöitä.
Kun asiaa miettii tovin, tuntuu pelko aina vain tyhmemmältä. Mitä minä oikeasti pelkään? Tylsää lukukokemusta? Kirjan voi aina jättää kesken. Okei, minulle se on suunnattoman vaikeaa, mutta ehkäpä siihenkin olisi syytä opetella. Olen muutenkin miettinyt kirjallisten raja-aitojen kaatamista. Olen suunnitellut tekeväni joskus kirjastossa ns. reeta karoliinat (;-)) eli vaeltavani silmät ummessa summan mutikassa jollekin hyllylle ja tökkääväni sormella satunnaista kirjaa. Sitten poimisin sen mukaani olisi se mikä tahansa, ja ainakin yrittäisin lukea sen. Siinä olisi raikasta spontaaniutta! Ehkäpä vielä teen sen, kunhan saan entiset lainat luettua.
Rönsyilin ulos varsinaisesta aiheesta, mutta ei se mitään. Kirjallisuuden raja-aidoissakin olisi keskustelun paikka. Ehkäpä teen sille vielä oman postauksen.
Kuten näköjään aika monella bloggaajalla, on minullakin tiiliskivipelko. Se on muodostunut varkain ja hiljalleen. Aikaa menee opiskeluihin ja muuhun ja yhtäkkiä sitä vain huomaa, ettei uskalla tarttua mihinkään reippaasti yli 400-sivuiseen kirjaan. Se on kuitenkin tylsä, en minä tuollaista jaksa lukea, ei ole aikaa tuollaiselle, on niin monia kirjoja jotka haluaa lukea. Tuttuja perusteluja? Ainakin minulle.
Näin ei ole kuitenkaan ollut aina. Muistan hyvin, kuinka lapsena luin valtavasti fantasiakirjallisuutta ja ne kirjathan ovat tiiliskiviä isolla t:llä! Se ei minua kuitenkaan lannistanut, melkein päinvastoin. Mitä paksumpi, sitä houkuttelevammalta se näytti. Enkä tiedä onko aika kullannut muistot vai mistä on kyse, mutta mielikuvani on, että yleensä nuo paksut romaanit olivat niitä parhaimpia. Niissä oli luonnollisesti paljon 'tavaraa', kuvailua, luonnekuvausta ja tapahtumiakin mittavasti. Koska ne olivat niin pitkiä, ehti päähenkilö (tai päähenkilöt) kasvaa sen aikana, ihannetapauksessa tietysti myös melko lailla luonnollisesti. Ja fantasiakirjoista puhuttaessa, tuo henkinen kasvuhan on yleensä yksi teemoista. Pitää tietysti muistaa, ettei pituus ole mikään itseisarvo. Venyttämisessä ei ole mitään järkeä, ja tiiliskiviin mahtuu taatusti puisevia yksilöitä.
Kun asiaa miettii tovin, tuntuu pelko aina vain tyhmemmältä. Mitä minä oikeasti pelkään? Tylsää lukukokemusta? Kirjan voi aina jättää kesken. Okei, minulle se on suunnattoman vaikeaa, mutta ehkäpä siihenkin olisi syytä opetella. Olen muutenkin miettinyt kirjallisten raja-aitojen kaatamista. Olen suunnitellut tekeväni joskus kirjastossa ns. reeta karoliinat (;-)) eli vaeltavani silmät ummessa summan mutikassa jollekin hyllylle ja tökkääväni sormella satunnaista kirjaa. Sitten poimisin sen mukaani olisi se mikä tahansa, ja ainakin yrittäisin lukea sen. Siinä olisi raikasta spontaaniutta! Ehkäpä vielä teen sen, kunhan saan entiset lainat luettua.
Rönsyilin ulos varsinaisesta aiheesta, mutta ei se mitään. Kirjallisuuden raja-aidoissakin olisi keskustelun paikka. Ehkäpä teen sille vielä oman postauksen.
sunnuntai 12. kesäkuuta 2011
Muriel Barbery - Siilin eleganssi
"Mykässä, elottomassa, pysähtyneessä kuvassa aineellistuu pyrkimyksistä vapautunut täydellisyys - pyyteistä vapautunut mielihyvä, ajasta vapautunut olemassaolo, tahdosta vapautunut kauneus.
Sillä taide on tunnetta, jota halu ei hallitse. "
Osuvasti nimetty Siilin eleganssi on kirpeän viisas kirja ulkopuolisuudesta, normeista ja odotusten rikkomisesta. Siitä, miten vähän me muista ihmisista loppujen lopuksi tiedämme. Ja siitä, miten helposti odotuksista tulee itseään toistavia noidankehiä.
Vanhahko ovenvartijanainen Renée Michel tarkkailee partaveitsen terävällä älyllään talon rikkaita. Hän pelaa kaksoiselämää; muille asukkaille hän näyttelee kliseistä ovenvartijaeukkoa, vaikka onkin tosiasissa taidetta suurkuluttava älykkö. Toisaalla talossa Paloma, 12-vuotias lapsinero, suunnittelee tekevänsä 13-vuotiaana itsemurhan ja polttavansa talon. Hänkin on ulkopuolinen tarkkailija, joka tuo säälimättä esiin perheensä vastenmieliset piirteet. Hän kirjoittaa syvällisiä ajatuksia ja oivalluksia liikkeestä. Kaikki kuitenkin muuttuu peruuttamattomasti japanilaisen herrasmiehen Kakuro Ozun muutettua taloon...
Tämä on ollut oikea blogistien lempilapsi ja erittäin rakastettu kirja. Siksi olinkin huolissani tarttuessani tähän, olihan se jäänyt jo talvella kesken (tosin tiedän sen johtuvan kirjasta riippumattomasta tunnekuohusta, mutta siltikin). Pelko oli kuitenkin täysin turha. Imeydyin suurin piirtein ensisivuilta kirjan maailmaan ja ahmin sitä eteenpäin. On aina verratonta, jos kirjan imu säilyy ja säilyy ilman notkahdusta ja niin onnekas olin tämän kirjan kanssa! Kuten edellä kirjoitin, kirjassa on sellaista kirpeää viisautta, monia hienoja oivalluksia, jotka hivelevät pohdiskeluun vähänkin kallellaan olevaa lukijaa. Se ei ole sellaista mielestäni ajatonta ja hiljaista viisautta, jollaista Noidan rippi on tulvillaan, mutta erilaisuudesta huolimatta se on mukavaa luettavaa. Kirjassa oli myös hauskaa huumoria siellä täällä.
Kirja herätti myös hieman hämmentyneitä ajatuksia. Sekä Renéetä että Palomaa vaivaa normien mukainen elämä, josta Paloma haluaa eroon sillä rajuimmalla tavalla. En kuitenkaan ymmärrä, mikseivät he ahkerammin ponnistelleet oman tilansa puolesta jo heti aluksi. Ei täällä kenenkään tarvitse muotissa elää. Toki irrottautuminen sattuu ja siitä saa myös pilkkaa, mutta sellaistahan elämä on. Ei elämäänsä voi muiden pään mukaan elää. Erityisesti Renéen kaksoiselämä ihmetytti minua. Mitä voisi tapahtua, jos rikkaat ääliöt saisivatkin tietää hänen älykkyydestään ja lukeneisuudestaan?
Pidin siis kovasti ja suosittelen ehdottomasti niille, jotka tätä eivät ole vielä lukeneet! :)
Sillä taide on tunnetta, jota halu ei hallitse. "
Osuvasti nimetty Siilin eleganssi on kirpeän viisas kirja ulkopuolisuudesta, normeista ja odotusten rikkomisesta. Siitä, miten vähän me muista ihmisista loppujen lopuksi tiedämme. Ja siitä, miten helposti odotuksista tulee itseään toistavia noidankehiä.
Vanhahko ovenvartijanainen Renée Michel tarkkailee partaveitsen terävällä älyllään talon rikkaita. Hän pelaa kaksoiselämää; muille asukkaille hän näyttelee kliseistä ovenvartijaeukkoa, vaikka onkin tosiasissa taidetta suurkuluttava älykkö. Toisaalla talossa Paloma, 12-vuotias lapsinero, suunnittelee tekevänsä 13-vuotiaana itsemurhan ja polttavansa talon. Hänkin on ulkopuolinen tarkkailija, joka tuo säälimättä esiin perheensä vastenmieliset piirteet. Hän kirjoittaa syvällisiä ajatuksia ja oivalluksia liikkeestä. Kaikki kuitenkin muuttuu peruuttamattomasti japanilaisen herrasmiehen Kakuro Ozun muutettua taloon...
Tämä on ollut oikea blogistien lempilapsi ja erittäin rakastettu kirja. Siksi olinkin huolissani tarttuessani tähän, olihan se jäänyt jo talvella kesken (tosin tiedän sen johtuvan kirjasta riippumattomasta tunnekuohusta, mutta siltikin). Pelko oli kuitenkin täysin turha. Imeydyin suurin piirtein ensisivuilta kirjan maailmaan ja ahmin sitä eteenpäin. On aina verratonta, jos kirjan imu säilyy ja säilyy ilman notkahdusta ja niin onnekas olin tämän kirjan kanssa! Kuten edellä kirjoitin, kirjassa on sellaista kirpeää viisautta, monia hienoja oivalluksia, jotka hivelevät pohdiskeluun vähänkin kallellaan olevaa lukijaa. Se ei ole sellaista mielestäni ajatonta ja hiljaista viisautta, jollaista Noidan rippi on tulvillaan, mutta erilaisuudesta huolimatta se on mukavaa luettavaa. Kirjassa oli myös hauskaa huumoria siellä täällä.
Kirja herätti myös hieman hämmentyneitä ajatuksia. Sekä Renéetä että Palomaa vaivaa normien mukainen elämä, josta Paloma haluaa eroon sillä rajuimmalla tavalla. En kuitenkaan ymmärrä, mikseivät he ahkerammin ponnistelleet oman tilansa puolesta jo heti aluksi. Ei täällä kenenkään tarvitse muotissa elää. Toki irrottautuminen sattuu ja siitä saa myös pilkkaa, mutta sellaistahan elämä on. Ei elämäänsä voi muiden pään mukaan elää. Erityisesti Renéen kaksoiselämä ihmetytti minua. Mitä voisi tapahtua, jos rikkaat ääliöt saisivatkin tietää hänen älykkyydestään ja lukeneisuudestaan?
Pidin siis kovasti ja suosittelen ehdottomasti niille, jotka tätä eivät ole vielä lukeneet! :)
torstai 9. kesäkuuta 2011
Susan Fletcher - Noidan rippi
"Paholaista ei ole. On vain paholaismainen ihmisluonto."
Noidan rippi on julma ja kaunis tarina nuoresta Corraqista, joka joutuu pakenemaan luoteeseen noidanvihaajia. Hän joutuu tyrmään odottamaan polttavaa kuolemaansa ja hänen luonaan vierailee pappi, joka tarvitsee hänen tietojaan Glencoen verilöylystä. Kahdesta niin erilaisesta ja toisilleen vaarallisesta ihmisestä tulee hiljalleen läheisemmät...
En oikeasti tiedä mistä aloittaa tämän kirjan kanssa. Nyt nimittäin päättyi keskinkertaisten kirjojen sarja! Tämä kirja imaisi minut täysin mukaansa runsaalla tarinallaan ja liikuttavuudellaan. Pikkuruinen Corraq on hienoin hahmo, josta olen aikoihin lukenut. Hänen päälleen on syljetty, huudettu noitaa ja huoraa ja hänen äitinsä ja isoäitinsä on surmattu noitina, mutta silti hän jaksaa rakastaa maailmaa ja etsiä ihmisistä hyvää. Hän näkee kauneuden siellä, mistä me muut emme enää osaa etsiä. Hän ei ole noita eikä huora, vaan parantaja. Corraqin rauhallisuus ja sovittelevuus jopa kuolemansa lähestyessä on vavahduttavaa.
Aloin vähitellen pitää myös papin, Charlesin, hahmosta. Aluksi inhosin häntä, koska hän inhosi Corraqia ja tuomitse hänet typerällä uskollaan, mutta hiljalleen hänen suhtautumisensa muuttui. Lisäksi hänen rakkautensa vaimoaan kohtaan oli todella kaunista ja ihanaa luettavaa. Jälleen kauniisti ja harmonisesti kuvattu heterosuhde, kuten Tyrskyissäkin.
En innostunut erityisemmin Meriharakoista, joten pelkäsin tähän tarttumista, mutta pelko oli turha. Nyt voin minäkin sanoa, että Fletcherillä on tarinankerronnan lahja! Hän on uskomattoman hyvä kirjoittaja ja hänen kielensä on henkeäsalpaavan kaunis. Corraqin kautta hän saa meidät ajattelemaan aivan uudella tavalla. Hän näyttää meille, miten tärkeintä on kuunnella vilpittömästi sydäntään, sillä kaikilla meillä on näkemisen lahja. Plussaa myös hienosta lopetuksesta!
Täytyy sanoa, etten saa tästä kunnon arviota aikaiseksi. Kirja oli niin hyvä, ettei siitä osaa tyydyttävästi kertoa!
"Niin. Valat. Minä uskon niihin osittain. Tai pikemminkin uskon niihin, jos ne tekee sydän - ei suu. Uskon syvältä tuleviin, vilpittömiin valoihin. Sellaisiin, jotka muistaa tehneensä vuosia sitten yksin vuoteessaan ."
Noidan rippi on julma ja kaunis tarina nuoresta Corraqista, joka joutuu pakenemaan luoteeseen noidanvihaajia. Hän joutuu tyrmään odottamaan polttavaa kuolemaansa ja hänen luonaan vierailee pappi, joka tarvitsee hänen tietojaan Glencoen verilöylystä. Kahdesta niin erilaisesta ja toisilleen vaarallisesta ihmisestä tulee hiljalleen läheisemmät...
En oikeasti tiedä mistä aloittaa tämän kirjan kanssa. Nyt nimittäin päättyi keskinkertaisten kirjojen sarja! Tämä kirja imaisi minut täysin mukaansa runsaalla tarinallaan ja liikuttavuudellaan. Pikkuruinen Corraq on hienoin hahmo, josta olen aikoihin lukenut. Hänen päälleen on syljetty, huudettu noitaa ja huoraa ja hänen äitinsä ja isoäitinsä on surmattu noitina, mutta silti hän jaksaa rakastaa maailmaa ja etsiä ihmisistä hyvää. Hän näkee kauneuden siellä, mistä me muut emme enää osaa etsiä. Hän ei ole noita eikä huora, vaan parantaja. Corraqin rauhallisuus ja sovittelevuus jopa kuolemansa lähestyessä on vavahduttavaa.
Aloin vähitellen pitää myös papin, Charlesin, hahmosta. Aluksi inhosin häntä, koska hän inhosi Corraqia ja tuomitse hänet typerällä uskollaan, mutta hiljalleen hänen suhtautumisensa muuttui. Lisäksi hänen rakkautensa vaimoaan kohtaan oli todella kaunista ja ihanaa luettavaa. Jälleen kauniisti ja harmonisesti kuvattu heterosuhde, kuten Tyrskyissäkin.
En innostunut erityisemmin Meriharakoista, joten pelkäsin tähän tarttumista, mutta pelko oli turha. Nyt voin minäkin sanoa, että Fletcherillä on tarinankerronnan lahja! Hän on uskomattoman hyvä kirjoittaja ja hänen kielensä on henkeäsalpaavan kaunis. Corraqin kautta hän saa meidät ajattelemaan aivan uudella tavalla. Hän näyttää meille, miten tärkeintä on kuunnella vilpittömästi sydäntään, sillä kaikilla meillä on näkemisen lahja. Plussaa myös hienosta lopetuksesta!
Täytyy sanoa, etten saa tästä kunnon arviota aikaiseksi. Kirja oli niin hyvä, ettei siitä osaa tyydyttävästi kertoa!
"Niin. Valat. Minä uskon niihin osittain. Tai pikemminkin uskon niihin, jos ne tekee sydän - ei suu. Uskon syvältä tuleviin, vilpittömiin valoihin. Sellaisiin, jotka muistaa tehneensä vuosia sitten yksin vuoteessaan ."
lauantai 4. kesäkuuta 2011
Claudie Gallay - Tyrskyt
"Muistan sen yön. Sen ensimmäisen yön, jolloin lakkasin ajattelemasta sinua.
Koska nyt oli hän.
Sen ensimmäisen yön, jolloin näin unta hänestä. Jolloin eksyin uneen jonkun toisen kanssa ."
Tyrskyt on haikea tarina naisesta, joka kaipaa niin, että sisimmässä on suuri, kalvava tyhjyys. Se on tarina miehestä, joka ei voi unohtaa mennyttä eikä surua. Se on myös tarina vääristä teoista, jotka johtavat uusiin vääriin tekoihin, niin että viatonkin saa kärsiä. Kuitenkaan kaikkea ei ole välttämättä menetetty...
Kirja on ollut varsinainen blogisavujen pölinä, niin moni on sen lukenut ja siitä pitänyt. Muistan, kun luin siitä ensi kerran Jennin blogista ja olin kovin innostunut. "Tämä on minun kirjani!" ajattelin. Siksi tämän arvion kirjoittaminen ei ole kovin hauskaa, koska no. Minä en missään vaiheessa oikein vaikuttunut kirjasta.
Päällimmäinen tunne oli hämmennys, kun sen ymmärsin. Kaikenhan piti tosiaan olla kohdallaan: haikeus ja ikävä, henkeäsalpaavan kaunis kieli ja unenomainen tunnelma. Mutta kun ei. Pohjimmiltaan en vieläkään ole oikein varma, miksei kirja lumonnut minua kuten niin monet muut. Ehkä se johtui jotenkin ahdistavasta ja painostavasta tunnelmalta kirjassa. Olin odottanut haikeutta, jota sitäkin kyllä löytyi, mutta päällimmäisenä oli meren vaara ja uhka. Myöskään tarina ei oikein puhutellut. Naista kävi sääliksi ja hänen surunsa kosketti, mutta silti hän oli jotenkin todella ärsyttävä. En erityisemmin pitänyt muistakaan kirjan hahmoista, paitsi ehkä taiteilija Raphaëlista ja vammaisesta Maxista. Muut olivat joko tympeitä tai muuten vain omituisia. Raphaëlin lähes insestiseltä tuntuva suhde siskoonsa oli myös ahdistava. Kaiken lisäksi keksin loppuratkaisun turhan aikaisin.
Ei kirja silti mikään täydellisen huono ollut, ei toki. Kieli oli, kuten sanottua, erittäin kaunista, ja se loi parhaimmillaan voimakkaita tuntemuksia, kuin runous. Lisäksi päähenkilön kipu ja ikävä oli kuvattu todella upeasti, pystyin samastumaan heteronaiseen todella hyvin! Tämähän on yksi kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä: tehdä tuntemattomasta ja vaikeasti samastuttavasta asiasta tutumpi ja läheisempi. Muutenkin kuvaukset miehen ja naisen välisestä rakkaudesta ja jännitteestä olivat mielestäni onnistuneita ja kauniita.
Valitettavasti ei siis ollut minun kirjani. Kuten valitin jo aiemmin, tätä tuntuu käyvän nyt turhan usein. Pelottaa vähän, kun pöydällä on odottamassa vielä kaksi blogeissa kovasti rakastettua kirjaa, toinen vielä kirjailijalta, jonka toisesta kirjasta en niin kauheasti vakuuttunut...
"Kaikki tarinat ovat samankaltaisia.
Ja aina on uusia tarinoita. Joskus riittää pikkujuttukin, kellot jotka soittavat angelusta, ja niin kaksi olentoa kohtaa, osuu samaan paikkaan, osuu yhteen.
Olennot joiden ei pitänyt koskaan kohdata. Jotka olisivat voineet kohdata näkemättä toisiaan.
Kohdata sanomatta toisilleen mitään.
He osuvat yhteen ."
Koska nyt oli hän.
Sen ensimmäisen yön, jolloin näin unta hänestä. Jolloin eksyin uneen jonkun toisen kanssa ."
Tyrskyt on haikea tarina naisesta, joka kaipaa niin, että sisimmässä on suuri, kalvava tyhjyys. Se on tarina miehestä, joka ei voi unohtaa mennyttä eikä surua. Se on myös tarina vääristä teoista, jotka johtavat uusiin vääriin tekoihin, niin että viatonkin saa kärsiä. Kuitenkaan kaikkea ei ole välttämättä menetetty...
Kirja on ollut varsinainen blogisavujen pölinä, niin moni on sen lukenut ja siitä pitänyt. Muistan, kun luin siitä ensi kerran Jennin blogista ja olin kovin innostunut. "Tämä on minun kirjani!" ajattelin. Siksi tämän arvion kirjoittaminen ei ole kovin hauskaa, koska no. Minä en missään vaiheessa oikein vaikuttunut kirjasta.
Päällimmäinen tunne oli hämmennys, kun sen ymmärsin. Kaikenhan piti tosiaan olla kohdallaan: haikeus ja ikävä, henkeäsalpaavan kaunis kieli ja unenomainen tunnelma. Mutta kun ei. Pohjimmiltaan en vieläkään ole oikein varma, miksei kirja lumonnut minua kuten niin monet muut. Ehkä se johtui jotenkin ahdistavasta ja painostavasta tunnelmalta kirjassa. Olin odottanut haikeutta, jota sitäkin kyllä löytyi, mutta päällimmäisenä oli meren vaara ja uhka. Myöskään tarina ei oikein puhutellut. Naista kävi sääliksi ja hänen surunsa kosketti, mutta silti hän oli jotenkin todella ärsyttävä. En erityisemmin pitänyt muistakaan kirjan hahmoista, paitsi ehkä taiteilija Raphaëlista ja vammaisesta Maxista. Muut olivat joko tympeitä tai muuten vain omituisia. Raphaëlin lähes insestiseltä tuntuva suhde siskoonsa oli myös ahdistava. Kaiken lisäksi keksin loppuratkaisun turhan aikaisin.
Ei kirja silti mikään täydellisen huono ollut, ei toki. Kieli oli, kuten sanottua, erittäin kaunista, ja se loi parhaimmillaan voimakkaita tuntemuksia, kuin runous. Lisäksi päähenkilön kipu ja ikävä oli kuvattu todella upeasti, pystyin samastumaan heteronaiseen todella hyvin! Tämähän on yksi kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä: tehdä tuntemattomasta ja vaikeasti samastuttavasta asiasta tutumpi ja läheisempi. Muutenkin kuvaukset miehen ja naisen välisestä rakkaudesta ja jännitteestä olivat mielestäni onnistuneita ja kauniita.
Valitettavasti ei siis ollut minun kirjani. Kuten valitin jo aiemmin, tätä tuntuu käyvän nyt turhan usein. Pelottaa vähän, kun pöydällä on odottamassa vielä kaksi blogeissa kovasti rakastettua kirjaa, toinen vielä kirjailijalta, jonka toisesta kirjasta en niin kauheasti vakuuttunut...
"Kaikki tarinat ovat samankaltaisia.
Ja aina on uusia tarinoita. Joskus riittää pikkujuttukin, kellot jotka soittavat angelusta, ja niin kaksi olentoa kohtaa, osuu samaan paikkaan, osuu yhteen.
Olennot joiden ei pitänyt koskaan kohdata. Jotka olisivat voineet kohdata näkemättä toisiaan.
Kohdata sanomatta toisilleen mitään.
He osuvat yhteen ."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)