"Vain pimeys saa ihmisen avautumaan maailmalle, ja juuri pimeys minua ympäröi muistellessani mitä tapahtui. Tarvitaan rohkeutta kirjoittaa siitä, mutta tiedän myös, että se on samalla ainoa pakotie. Pelkään tosin ettei pako onnistu, ei vaikka onnistuisin kertomaan totuuden. Päättymättömät tarinat voivat vain jatkua ainiaan, ja jos sellaiseen joutuu, on kuoltava ennen kuin on näytellyt siinä osansa."
Paul Austerin trilogia on kummallinen sekoitus identiteetin etsintää, salapoliisityötä ja tiukkoja kohtaamisia. Ensimmäisessä osassa, Lasikaupungissa, päähenkilö on Quinn, joka on luonut itselleen monta roolia. Hänen tarinansa alkaa, kun puhelimessa tavoitellaan etsivä Paul Austeria. Quinn ottaa etsivän työn vastaan ja siitä alkaa erikoinen tarkkailun ja kohtaamisten labyrintti. Toisessa osassa, Aaveita, etsivä Blue saa myös varjostuskeikan. Kolmannessa osassa, Lukitussa huoneessa kolmas mies yrittää etsiä nuoruuden ystäväänsä. Kaikissa kolmessa romaanissa herää pian kysymys: Kuka lopulta etsii ketä ja kuka tulee löydetyksi?
Tämä trilogia on ensi kosketukseni Austerin tuotantoon. Lukukokemus oli sujuva ja nautittava, vaikkakaan en usko romaanien jäävän kovin kauaksi mieleen. Kiehtova tämä maailma kuitenkin oli, se on sanottava. Austerin tapa sijoittaa itsensä ja myös kirjailijapuolisonsa Siri Hustvedt sivuhahmoiksi kirjassa on mielenkiintoinen ja oikeastaan aika riemastuttava. Romaaneissa rikotaan myös tuttua kertomisen kaavaa huomauttamalla, ettei kertoja tiedäkään hahmoista ja heidän tarinoistaan kaikkea. Jokaisen tarinan on joskus päätyttävä ja se voi päättyä myös avoimeen loppuun.
Varjostaminen teemana toi kirjoihin jännittävyyttä ja sivut vaihtuivat kuin leikiten. Romaaneissa pyörii myös jatkuvaan samoja nimiä, kuten Peter Stillman ja Quinn. Näin melko löyhästi toisiinsa nivoutuvat romaanit saavat yhtenäisyyttä. Vaihtuvat identiteetit ja ihmisten katoileminen saavat myös miettimään kovin eksistentiaalisia kysymyksiä, kuten keitä me todella olemme ja kuinka monta versiota yhdessä ihmisessä voi olla. Onko versioita niin monta kuin tarkkailijoitakin?
Näistä isoista teemoista ja sujuvuudesta huolimatta en olisi valmis julistamaan Austeria suorastaan neroksi, kuten kansiliepeen otteessa mainitaan. En kokenut mitään suurta elämystä tai oivallusta lukiessani. Jos pieni vertailu sallitaan, nostaisin Austerin vaimon teokset suurempaan arvoon. Jokaisella meillä kuitenkin on oma makumme.
