"Huomenna alkaisi uusi työviikko. Terassi oli melkein valmis, tarkkaan hiottu ja petsattu tummanruskeaksi kiinalaisella puuöljyllä. Heti urakan valmistuttua hänelle maksettaisiin palkka. Ja viikon päästä hän aloittaisi uuden urakan Veronica-tädin luona ja pääsisi vähän kauemmaksi sekä aarnihaudasta että Kent-sedästä.
Ajatus tuntui hyvältä, sillä ilmassa oli tänä kesänä pahaenteistä väreilyä. Jotain vielä pahempaa kuin vatsatauti."
Johan Theorinin romaani Aarnivalkeat on päätösosa hänen Öölanti-sarjalleen. Vanha merikarhu Gerlof ei tälläkään kertaa voi pitää näppejään erossa salapoliisihommista, kun saarella alkaa tapahtua jälleen kummia. Kesäsesongin ollessa kuumimmillaan veneestä löytyy tapettu mies ja nuori mies juoksee metsästä suoraan auton alle kuolemaansa. Vielä kun 12-vuotias Jonas kokee kauhuja öiselle merellä, on Gerlofin tarkka vainu löytänyt uuden jutun tutkittavaksi.
Olen lukenut aiemmat osat ja pidän sarjasta kovasti. Theorin kirjoittaa todella tarkkanäköisesti erilaisista ihmisistä. Lisäksi hänen dekkareissaan on aina jotakin oikeasti hieman pelottavaa. Hän osaa luoda tunnelmia. Ainoastaan sarjaan kuulumaton väliteos Sankta Psykon kasvatit oli minulle pettymys. Siinä kirjailija ei yltänyt parhainpaansa.
Kirjan päähenkilö Gerlof on suosikkini. Tästä lempeästä ja viisaasta vanhuksesta ei voi olla pitämättä. Romaanin nykyhetken tapahtumat linkittyvät kiinnostavasti Gerlofin nuoruudenmuistoon, joka karmii häntä vielä vuosikymmeniä myöhemmin.
Juoni on rakennettu taiten, vaikka jotakin pientä taisinkin arvata aika pian. Kotiinpalaajan näkökulmasta kerrotut osat olivat todella karmivia Neuvostoliitto-muistoineen. Varsin synkkä kuvaus siitä, miten ihminen voi säilyä hengissä ääriolosuhteissa.
Theorin osaa myös kuvata maailmaa lapsen silmin, mikä on hyvin kiitettävää. Se ei nimittäin onnistu aivan keneltä tahansa. Niin Jonas kuin Aronkin paljastavat näkökulmissaan riipaisevasti sen, kuinka outo ja uhkaava mitään näkemättömien aikuisten maailma lapselle on. Aronia ja Jonasta oli mielenkiintoista verrata toisiinsa lukiessa.
Erinomainen kirja, suosittelen! Sarjaa ei ole pakko lukea järjestyksessä, sillä jokainen osa on varsin itsenäinen.
keskiviikko 9. maaliskuuta 2016
lauantai 5. maaliskuuta 2016
Mary Marck - Eevan luokka
" - Minä juon Mopen kunniaksi, sanoi Marja. - Kaikki puhuvat nykyään rehtorista, eikä kukaan muista Moppea.
- Marja kulta, rehtori on vastakeksitty, sanoi Hertta, - sen tähden hän on itresantimpi. Mutta ikiarvon Moppe saakoon, vielä mies ja sotilas, niinhän jo Runebergkin sanoo. - Niin mutta tytöt, aika kuluu, eikä täällä vielä ole puhuttu päivän suuresta kysymyksestä.
- Mistä kysymyksestä? huudettiin.
- Harri Nevan huviretkiajatuksesta."
Mary Marckin romaani Eevan luokka on vanha, suomalainen tyttökirja. Eeva ja hänen ystävänsä ovat 14-vuotiaita, mutta nykynäkökulmasta he vaikuttavat huomattavasti nuoremmilta leikkeineen kaikkineen. Kirjassa kerrotaan nuorten elämän pienistä tapahtumista ja koulunkäynnistä.
Marck ei ollut minulle entuudestaan tuttu. En itse asiassa pari vuotta sitten tiennytkään, että Suomessa on kirjoitettu tyttökirjoja! Kirja on varsin suloinen, mutta jotenkin levoton. Levottomuuden tunne johtunee siitä, että nuoret vähän päästäkin huutavat repliikkejään ja ovat hyvin vilkkaita. On suorastaan koomista verrata tätä 99 vuoden takaista elämää nykypäivään. Eeva ystävineen on enimmäkseen kilttiä ja kohteliasta väkeä, ja he tosiaan leikkivät edelleen täyttä häkää ja ovat kovin viattomia. Se tosin pisti silmään, kuinka epäkunnioittavia he tuon ajan mittapuulla olivat useimpia opettajiaan kohtaan. Meni kauan tajutessa, ketkä kaikki edes ovat opettajia, kun he olivat niin reppanoita.
Henkilökuvaus jää hyvin ohueksi, mutta se ei tässä lajissa niin haittaa. Kirja on selkeästi suunnattu varsin nuorille lukijoille, jolloin teksti toki on aika yksinkertaista. Sievä, pieni kirja. Ihan hauska lukukokemus.
Kirja on osa Naiskirjailijat-haastettani, tilanne on nyt 28/50.
- Marja kulta, rehtori on vastakeksitty, sanoi Hertta, - sen tähden hän on itresantimpi. Mutta ikiarvon Moppe saakoon, vielä mies ja sotilas, niinhän jo Runebergkin sanoo. - Niin mutta tytöt, aika kuluu, eikä täällä vielä ole puhuttu päivän suuresta kysymyksestä.
- Mistä kysymyksestä? huudettiin.
- Harri Nevan huviretkiajatuksesta."
Mary Marckin romaani Eevan luokka on vanha, suomalainen tyttökirja. Eeva ja hänen ystävänsä ovat 14-vuotiaita, mutta nykynäkökulmasta he vaikuttavat huomattavasti nuoremmilta leikkeineen kaikkineen. Kirjassa kerrotaan nuorten elämän pienistä tapahtumista ja koulunkäynnistä.
Marck ei ollut minulle entuudestaan tuttu. En itse asiassa pari vuotta sitten tiennytkään, että Suomessa on kirjoitettu tyttökirjoja! Kirja on varsin suloinen, mutta jotenkin levoton. Levottomuuden tunne johtunee siitä, että nuoret vähän päästäkin huutavat repliikkejään ja ovat hyvin vilkkaita. On suorastaan koomista verrata tätä 99 vuoden takaista elämää nykypäivään. Eeva ystävineen on enimmäkseen kilttiä ja kohteliasta väkeä, ja he tosiaan leikkivät edelleen täyttä häkää ja ovat kovin viattomia. Se tosin pisti silmään, kuinka epäkunnioittavia he tuon ajan mittapuulla olivat useimpia opettajiaan kohtaan. Meni kauan tajutessa, ketkä kaikki edes ovat opettajia, kun he olivat niin reppanoita.
Henkilökuvaus jää hyvin ohueksi, mutta se ei tässä lajissa niin haittaa. Kirja on selkeästi suunnattu varsin nuorille lukijoille, jolloin teksti toki on aika yksinkertaista. Sievä, pieni kirja. Ihan hauska lukukokemus.
Kirja on osa Naiskirjailijat-haastettani, tilanne on nyt 28/50.
keskiviikko 2. maaliskuuta 2016
L. M. Montgomery - Perinnönjakajat
"'Te kaikki haluatte kuollaksenne tietää, kuka saa kannun", hän sanoi, "mutta ette saa tietää sitä vielä vähään aikaan. Todellakin minulla oli aikomus kertoa teille tänään, kenelle olin sen tarkoittanut, mutta olen keksinyt paremman suunnitelman. Olen päättänyt jättää kannun uskotulle miehelle vuodeksi ensi lokakuun lopusta lukien. Sitten vasta teille selviää, kuka saa sen."
L. M. Montgomeryn Perinnönjakajat on selkeästi aikuisille lukijoille suunnattu riemastuttava farssi. Penhallowien ja Darkien sukuja yhdistävät lukemattomat avioliittojen siteet. Nämä ylpeät ja omalaatuiset suvut ovat valtavan perinnetietoisia, ja siksi Becky-tädin ilmoitus vanhan perintökannun saajasta saa heidät äärimmäisiin tunnetiloihin - tai ainakin melkein kaikki. Kaikki löyhästikin sukuun kuuluvat rientävät kuolevan Becky-tädin vastaanotolle, mutta saavat kauhukseen tietää paljastuksen siirtyvän vuodella eteenpäin. Kun Becky-täti vielä luettelee tiettyjä ehtoja kannun saamiselle (aviosääty muun muassa), on edessä väistämättä mielenkiintoinen vuosi.
Voi että minä rakastan Montgomeryn kirjoja! Montgomerylainen maailma on ihana haavemaailma, jonne on silloin tällöin päästävä maailmalta pakoon. Jälleen kirjailija on luonut riemastuttavan henkilökavalkadin ja miljöön. Näyttämönä toimii ensimmäisen maailmansodan jälkeinen, idyllinen Prinssi Edvardin saari. Ylpeät ja omalaatuiset suvut ovat kirjailijalle peruskauraa, mutta aina se peruskaura jaksaa kuitenkin viihdyttää. Montgomery on tässä romaanissa elementissään kuvatessaan mitä naurettavimpia ja todellisimpia ihmisluonteita. Pikkumaisuus, turhantärkeys, tekopyhyys, naiivius - mikään ei jää kuvaamatta. Vastapainoksi lukija saa kuitenkin lukea myös itkettävän hyvistä ja lempeistä ihmisistä.
Perinnönjakajissa on muutamia niin mieleenpainuvia henkilöitä, että haluan nostaa heidät lyhyesti esiin. Eriskummallisella pariskunnalla Hugh'lla ja Joscelynilla on kirjassa dramaattinen tarina. He ovat nuorina olleet rakastavaisia ja menneet onnellisesti naimisiin. Kuitenkin Joscelyn palaa hääyönään kotiinsa eikä suostu kertomaan kenellekään, miksei hän voikaan asua aviomiehensä kanssa. Tätä tarinaa oli ihanaa ja jännittävää seurata, olenhan dramaattisuuden ystävä. Tällaisissa pienissä sivutarinoissa Montgomery onnistuu loistavasti. Niitä löytyy varsinkin Pieni runotyttö-sarjasta useita. Hughin ja varsinkin Joscelynin kautta tulee kyllä selvästi ilmi joidenkin ihmisten rajaton ehdottomuus, ja sen aiheuttama tuska.
Hughin ja Joscelynin lisäksi mieleeni jäivät hyvin myös pilkattu vanhapiika Margaret pienine, suloisine unelmineen ja säälittävä orporukka Brian. Kummankaan elämässä on ilon pilkettä vain harvoin, ja elämä on enimmäkseen kurjaa harmautta. Minun oli todella vaikea ymmärtää, miksei juuri kukaan pitänyt Margaretista. Hänhän oli hyvin lempeä ja ystävällinen ihminen! Nykyajan lukijalle ei oikein avaudu menneen maailman ylenkatse iäkkäämpiä yksineläviä naisia kohtaan. Tänä päivänähän se on ihan normaalia. Brianin hätä ja yksinäisyys melkein särki sydämeni. Oli pakko itkeä, kun Margaret ja Brian kohtasivat. Jonkun mielestä se on epäilemättä imelä ja epärealistinen, mutta minut se suorastaan pelasti. En olisi kestänyt toisenlaista käännettä.
En voi kuin suositella! Ainoa särö oli sinkku-sanan käyttö. Ei se mitenkään sovi näin vanhaa aikaa kuvaavaan kirjaan! Hämmästyttävä tyylirikko. Sinkuista ei ole taidettu puhua kuin vasta 80-90-luvuista lähtien?
L. M. Montgomeryn Perinnönjakajat on selkeästi aikuisille lukijoille suunnattu riemastuttava farssi. Penhallowien ja Darkien sukuja yhdistävät lukemattomat avioliittojen siteet. Nämä ylpeät ja omalaatuiset suvut ovat valtavan perinnetietoisia, ja siksi Becky-tädin ilmoitus vanhan perintökannun saajasta saa heidät äärimmäisiin tunnetiloihin - tai ainakin melkein kaikki. Kaikki löyhästikin sukuun kuuluvat rientävät kuolevan Becky-tädin vastaanotolle, mutta saavat kauhukseen tietää paljastuksen siirtyvän vuodella eteenpäin. Kun Becky-täti vielä luettelee tiettyjä ehtoja kannun saamiselle (aviosääty muun muassa), on edessä väistämättä mielenkiintoinen vuosi.
Voi että minä rakastan Montgomeryn kirjoja! Montgomerylainen maailma on ihana haavemaailma, jonne on silloin tällöin päästävä maailmalta pakoon. Jälleen kirjailija on luonut riemastuttavan henkilökavalkadin ja miljöön. Näyttämönä toimii ensimmäisen maailmansodan jälkeinen, idyllinen Prinssi Edvardin saari. Ylpeät ja omalaatuiset suvut ovat kirjailijalle peruskauraa, mutta aina se peruskaura jaksaa kuitenkin viihdyttää. Montgomery on tässä romaanissa elementissään kuvatessaan mitä naurettavimpia ja todellisimpia ihmisluonteita. Pikkumaisuus, turhantärkeys, tekopyhyys, naiivius - mikään ei jää kuvaamatta. Vastapainoksi lukija saa kuitenkin lukea myös itkettävän hyvistä ja lempeistä ihmisistä.
Perinnönjakajissa on muutamia niin mieleenpainuvia henkilöitä, että haluan nostaa heidät lyhyesti esiin. Eriskummallisella pariskunnalla Hugh'lla ja Joscelynilla on kirjassa dramaattinen tarina. He ovat nuorina olleet rakastavaisia ja menneet onnellisesti naimisiin. Kuitenkin Joscelyn palaa hääyönään kotiinsa eikä suostu kertomaan kenellekään, miksei hän voikaan asua aviomiehensä kanssa. Tätä tarinaa oli ihanaa ja jännittävää seurata, olenhan dramaattisuuden ystävä. Tällaisissa pienissä sivutarinoissa Montgomery onnistuu loistavasti. Niitä löytyy varsinkin Pieni runotyttö-sarjasta useita. Hughin ja varsinkin Joscelynin kautta tulee kyllä selvästi ilmi joidenkin ihmisten rajaton ehdottomuus, ja sen aiheuttama tuska.
Hughin ja Joscelynin lisäksi mieleeni jäivät hyvin myös pilkattu vanhapiika Margaret pienine, suloisine unelmineen ja säälittävä orporukka Brian. Kummankaan elämässä on ilon pilkettä vain harvoin, ja elämä on enimmäkseen kurjaa harmautta. Minun oli todella vaikea ymmärtää, miksei juuri kukaan pitänyt Margaretista. Hänhän oli hyvin lempeä ja ystävällinen ihminen! Nykyajan lukijalle ei oikein avaudu menneen maailman ylenkatse iäkkäämpiä yksineläviä naisia kohtaan. Tänä päivänähän se on ihan normaalia. Brianin hätä ja yksinäisyys melkein särki sydämeni. Oli pakko itkeä, kun Margaret ja Brian kohtasivat. Jonkun mielestä se on epäilemättä imelä ja epärealistinen, mutta minut se suorastaan pelasti. En olisi kestänyt toisenlaista käännettä.
En voi kuin suositella! Ainoa särö oli sinkku-sanan käyttö. Ei se mitenkään sovi näin vanhaa aikaa kuvaavaan kirjaan! Hämmästyttävä tyylirikko. Sinkuista ei ole taidettu puhua kuin vasta 80-90-luvuista lähtien?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)