Hannu-Pekka Björkman - Valkoista valoa

 

"Taiteen merkitys ei ole ajan tappamisessa. Sen tehtävä ei ole tyhjän kohdan täyttämisessä jotain parempaa odoteltaessa. Taide luo aikaa, se luo elämää ja vetää ikuisuuden luoksemme. Taiteessa ovat läsnä kuoleman väistämättömyys ja ikuisuuden odotus. Yksinäisyys ja hiljaisuus myös opettavat meitä katsomaan taidetta. Vermeerin valoa, kun se virtaa läpi käsin hiotun ikkunan vuosisatojen taakse. Donatellon Johannes Kastajan kättä, joka on pysähtynyt oivalluksen portille. Kaikki tuo on mahdollista nähdä, jos läsnä on Carpelanin mainitsema "rikas yksinäisyys". Yksinäisyys, johon olemme malttaneet pysähtyä ja joka ei väistä kysymyksiä ikuisuudesta."

Kansi Petri Kovács. Tertullianuksen tekstit englannisti suomentanut Leena Tamminen. Gummerus 2008.

Hannu-Pekka Björkmanin kirja Valkoista valoa on kuin pääsisi ylängölle kirkkaaseen ilmaan pitkän kapuamisen jälkeen. Se on täynnä valoa ja myös varjoja. Selvästi laajasti sivistynyt näyttelijä kuljettaa meitä milloin milläkin vuosisadalla ja puhuu edesmenneistä ajattelijoista kuin ystävistään.

Kirjan ydinteema on uskonnon ja taiteen välinen ristiveto. Onko taide, ennen kaikkea teatteri, syntiä? Voiko taidetta ja uskontoa jotenkin yhdistää? Mikä on viihteen ja taiteen ero? Näitä kaikkia kysymyksiä ja paljon muuta Björkman esittelee ja käsittelee tiiviissä kirjassaan. On hämmästyttävää, miten paljon asiaa mahtuu 130 sivuun! Ja kaikki tulee niin luontevasti, pakottomasti. 

Kirja on jaettu muutamaan lukuun: Brueghelin kuiskaus, Sielun paikka, Yksinäisyydestä, Valkoista valoa (Lumiére Blanche), Danten varjo, Paholaisen työtä, Rukous näyttämöltä ja Puut, pilvet ja hautausmaat. Björkman on kallellaan ortodoksisuuteen, joten pääsemme kuulemaan sen puolen näkemyksiä, jotka lienevät monille suomalaisille vieraita ja eksoottisia. Välillä Björkman siteeraa Herman Hesseä, välillä Bo Carpelania ja milloin ketäkin. 

Suurin ansio kirjassa on mielestäni sen rehellisyys. Björkman ei kaihda kertoa uskonnollisuudestaan, mikä on nykypäivänä (ja oli myös kirjan ilmestymisvuonna yli 10 vuotta sitten jo) melko tavatonta. Minusta on ihanaa, että joku vielä ajattelee uskonnon ja taiteen suhdetta. Björkman kritisoi hyvinkin tiukasti nautintoihin ja teknologiaan uppoavaa aikakauttamme, joka on kadottanut yhteytensä pyhään. Koen itsekin samalla tavalla, joten tuntui että kirja oli ihan minulle tehty.

Björkman ei kuitenkaan pyri nousemaan muiden yläpuolelle, vaan kertoo auliisti omista vaikeuksistaan kilvoittelun tiellä. Kesäisiä vierailujaan luostariin hän kuvaa aluksi vaikeiksi: ensimmäisenä päivänä aina kyseenalaistaa, miksi on lähtenyt koko juttuun mukaan ja kuikuilee kännykkää. Vasta myöhemmin mieli asettuu levolliseksi. On aika lohduttavaa kuulla, että pitemmänkin aikaa hengellistä polkua seuranneelle tyyntyminen ei ole mitenkään yksinkertaista.

Suosittelen ehdottomasti! Valkoista valoa on jotain aivan muuta kuin mihin olemme tällä vuosituhannella tottuneet. Se kurottaa kohti menneitä aikoja, mutta on silti kirkas ja ajankohtainen.

Kirjasta on blogannut myös Kirjabrunssi.

"Meissä on liian monta kerrosta, liian monta nähtyä ja koettua asiaa. Liikaa nieltyjä kyyneleitä ja pidäteltyjä nauruja. Taiteilijan tehtävänä on mielestäni etsiä sitä kokemusten puhtautta, sitä ihmisyyden puhtautta ja kirkkautta, joka meihin on kätkettynä ja joka elää meissä kulttuurillisten kerrosten alle hautautuneena."

Vanessa Springora - Suostumus

 "Omille teilleen häipynyt isä, joka jätti elämääni pohjattoman tyhjiön. Kova palo kirjallisuuteen. Tietty seksuaalinen varhaiskypsyys. Ja varsinkin valtava tarve tulla nähdyksi.

Kaikki edellytykset ovat nyt koossa."

Alkuperäisteos Le Consentement (2020). Suomentaja Lotta Toivanen. WSOY 2021.

Vanessa Springora kirja Suostumus on kuin vierailu likakaivossa. Se on kauhistuttava tositarina pedofiilin ansaan jääneestä tytöstä, jonka elämästä tulee sirpaleita. Koko yhteisö vain katsoo sormiensa läpi tätä hyväksikäyttösuhdetta, onhan seksuaalinen vapaus kaikki kaikessa.

Iljettävyydestää huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi Suostumus on hyvin tärkeä kirja. Sillä on ollut myös vaikutusta: se nostatti Ranskassa keskustelun lasten ja nuorten asemasta ja seksuaalirikosten lainsäädäntöä ollaan kiristämässä. Kuka vielä uskaltaa väittää, ettei kirjallisuudella olisi edelleen merkitystä!

Springora kuvaa kaikki vaiheet hyvin tarkasti. Hänellä on kaoottinen ja narsistinen isä, josta äiti lopulta eroaa. Pian eron jälkeen kuviohin tulee G., ylistetty kirjailija, joka aloittaa suhteen Vanessan kanssa. Vain muutama ihminen sanoo asiaan poikkipuolisen sanan, mutta kukaan ei lopulta estä miestä. Kaikkein kauheinta on, että mies on kirjallisuudessaan kuvannut taipumuksiaan hyvin avoimesti, ja se on arvostettua! Tämä sai minut toden teolla kyseenalaistamaan ranskalaisten järjenjuoksua. Suuri painolasti sälyttyy ranskalaisen kirjallisuuspiirin harteille. Heistä hyvin moni oli aikoinaan kannattamassa alaikäisten seksuaalisuhteita aikuisten kanssa vapauden nimissä. Se tuntuu tänä päivänä täysin käsittämättömältä. 

Vanessa saa lopulta tehtyä eron miehestä, mutta G. ei koskaan luovuta. Vuosikymmeniä hän kirjoittaa kirjeitä ja syyttelee "täydellisen rakkaustarinan" pilaamisesta! Mitään katumusta hänessä ei selvästikään ole. Vanessalla menee pitkään huonosti, ja hän joutuu psykoosiinkin. Onneksi lopulta löytyy mies, johon uskaltaa luottaa.

Kaikkein raskaimpana Vanessa pitää sitä, miten mies hyödyntää heidän suhdettaan kirjoissaan. Hänestä tulee fiktiivinen hahmo, jonka nimiin G. voi kirjoittaa mitä päähän pälkähtää. Vanessa ei toki ole ainoa tyttö, joka joutuu kokemaan saman kohtalon. Miehellä on tyttöjä liki joka sormelle. Hän on täydellinen saalistaja.

Onkin ihanaa, että Vanessa nyt saa revanssin kirjoittamalla itse oman tarinansa ja vastineensa. Sen hän on todella ansainnut kaiken jälkeen. Siksi pidin kirjan lukemista tärkeänä, vaikka se vaikeaa olikin. Tämä tarina jos jokin ansaitsee tulla luetuksi ja kuulluksi. Se tekee hirvittävän vihaiseksi, ja niin sen pitääkin tehdä.

Tärkeä pieni kirja. Suosittelen! Kuitenkin jos on kokemusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä, kirja voi hyvinkin triggeröidä.

Erica Bauermaister - Elämän lempeät maut

"Punakeltaraidalliseen muovikääreeseen pakattu pyöreä suklaakimpale oli kova ja kiiltävän tumma. Siitä kuului karheaa ääntä, kun se hankautui hienoteräisen raastimen pintaa vasten ja putoili pehmeinä pilvinä työpöydälle tuoksuen vanhojen kirjoituspöytien alalaatikoilta ja syksyn viimeisiltä lehdiltä, manteleilta, kanelilta ja sokerilta, pölyisiltä kamareilta täynnä karvaanmakeaa suklaata ja vanhoja rakkauskirjeitä."

Alkuperäisteos The School of Essential Ingredients (2009). Suomentaja Helinä Kangas. Taitto Sisko Honkala. Bazar 2009.

Olen lukenut juuri jotain ihanaa ja lempeää. Erica Bauermeisterin Elämän lempeät maut on ihastuttava kirja täynnä ruuan tuoksuja ja ymmärtämystä elämää kohtaan. Lillian on nuorehko kokki, jolla on näkemystä paitsi keittiössä, myös elämässä yleensä. Hän järjestää ruuanlaittokurssin, jonka osallistujilla on kullakin omat haasteensa ja tarinansa. Kurssin edetessä jokainen pääsee ainakin jonkinlaiseen päätepisteeseen siihenastisen elämänsä kanssa.

Tässä kirjassa ollaan kaukana pahasta. Ilmassa on kanelia, sokeria, fenkolia ja tujaus viinietikkaa. Kirja on kaunis ja ihana olematta kuitenkaan lälly. Kurssilaisilla on tosiaan omat ongelmansa, ja ne ovat hyvin todellisia: joku on pettänyt aviomiestään, toisella on inhottava poikaystävä, kolmas on menettänyt puolisonsa syövälle. Jokainen saa oman lukunsa kirjassa. 

Pidin siitä, että kaikki saavat oman vuoronsa kirjassa. Näin henkilöistä tuli paljon elävämpiä. Luvuissa vuorotellaan aina Lillianin keittiössä kurssilla ja kunkin henkilön muistoissa. Ratkaisu oli hyvin toimiva.

En ole koskaan ollut ruuanlaittoihmisiä, mutta tämä kirja herätti hieman kiinnostusta. Ehkä sittenkin jonain päivänä minäkin osaisin muutakin, kuin keittää perunat ja lämmittää kalapuikot hellalla... Kirjan ruokalajit eivät olleet helpoimmasta päästä, mutta sitäkin herkullisemmilta ne kuulostivat!

Pieni suositeltava kirja. Tähän kannattaa tarttua erityisesti silloin, kun on juuri lukenut jotain pelottavaa tai rumaa. Bauermeister palauttaa taas uskon kauneuteen.

Kirjasta ovat bloganneet myös Kirjarikas elämäni ja Lumiomena.

"Isabelle oli aina pitänyt mieltään puutarhana, taianomaisena paikkana, jossa hän lapsena leikki silloin kun aikuiset keskustelivat ja hänen odotettiin kuuntelevan kohteliaasti, ja myöhemminkin - pakko se oli myöntää - kun hän väsyi kuuntelemaan miehensä Edwardin pohdintoja mattojen myymisestä. Puutarha laajeni vuosi vuodelta, sen poluista tuli yhä pitempiä ja mutkaisempia. Muistojen niittyjä."

Anna Ahmatova - Valitut runot

"Päivä kääntyi jo iltaan,

sumu tiheni.

Kadunkulmaan asti

tulkoon Hoffmann kanssani.

Hän tietää, miltä huuto

tukahtuva kuulostaa

ja kenen kaksoisolento

livahti kulman taa.

Tuon hirveän varjokuvan

olen nähnyt edelläni

jo neljännesvuosisadan,

se on totinen piinani...

"Siis oikealle tästä?

Tuon nurkan takana?

Voi kiitos!" Pieni talo

ja oja. En tiennytkään,

että kuu on sekaantunut

perin juurin asiaan.

Se syöksyy tikkaita alas

ja kiertää tyynenä

tuon hylätyn talon, jossa

yö lähtöä tehdessään

katsoi peilinsirpaleita,

katsoi pöytää ja pimeää,

jonka sylissä surmattu nukkui

unta sikeää."

Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola. Ulkoasu Markko Taina. Taitto Jarkko Hyppönen. Tammi 2008.

Olen etsinyt todella vaikuttavaa runoteosta jo kotvan aikaa, ja nyt olen päässyt lähemmäs kuin ehkä koskaan aiemmin. Anna Ahmatovan Valitut runot todella tekevät vaikutuksen! Vanha Venäjä elää niissä voimakkaasti ja Pietarin paikat heräävät henkiin. Ahmatova myös kirjoitti monta muistorunoa, muun muassa Mihail Bulgakoville.

Toistuvina teemoina kertautuvat muisti, Pietari, aaveet ja vankileirit. Monen muun taiteilijan paetessa Venäjältä sotien aikana Ahmatova jäi Venäjälle ja koki aitiopaikalta puutetta ja nälkää. Hänellä ei juuri ollut omaa asuntoa, vaan hän asusti milloin kenenkin luona. Rakkain oli ilmeisesti Fontankan talo, joka myös mainitaan runossa.

Ainoa heikkous on se, että välillä runot ovat sointuvia ja välillä eivät, siis saman runon sisällä. Koin sen rikkovan runojen poljentoa. En tiedä, onko ilmiö jo alkuperäisissä runoissa vai onko ongelma syntynyt käännettäessä.

Suosittelen ehdottomasti! Ahmatova osaa luoda hienoja tunnelmia. Laitan tähän loppuun vielä kaksi erityisen hyvää runoa.

"Kuinka voit katsella Nevaa

ja lähteä silloille vaeltamaan?

Siitä asti kun uniini ilmestyit,

minut surulliseksi mainitaan.

Terävät mustien enkelten siivet,

viimeinen tuomio ovella,

ja karmiininpunaiset nuotiot

kukkivat ruusuina lumessa."

"VIIDES

Ankara aikakausi käänsi minut

kuin joen.

Elämäni vaihdettiin. Se virtasi

toiseen uomaan, omani ohitse,

enkä nyt rantojani tunne.

Oi kuinka monesta näytöksestä jäinkään pois,

kuinka monesti väliverho nousi ilman minua

ja laski taas. Kuinka monia ystäviä

en kertaakaan elämässä kohdannut,

ja kuinka monen kaupungin ääriviiva

olisi nostanut kyyneleet silmiini,

kun nyt tunnen vain yhden kaupungin

ja löyden sen unessa hapuillenkin.

Ja kuinka monet runot jäivät kirjoittamatta,

ja nyt niiden äänetön kuoro minut ympäröi

ja ehkä vielä joskus minut tukehduttaa...

Minulle ovat tuttuja alut ja loput

ja elämä lopun jälkeen, ja vielä jokin,

jota ei nyt ole tarvis muistella.

Ja joku toinen nainen anasti

minun ainokaisen paikkani

ja laillistakin laillisemman nimeni

ja jätti minulle vain liikanimen,

josta tein varmasti kaiken minkä pystyin.

Voi että en pääse edes omaan hautaani.

Mutta joskus kevään villi vihuri

tai sattumalta nähty sana kirjan sivulla

tai jonkun hymy äkkiarvaamatta vetää

minut tuohon elämään, jota ei ollut.

Sinä vuonna olisi tapahtunut sitä,

tänä vuonna tätä: olisin matkustellut,

nähnyt, pohtinut ja muistellut,

siirtynyt uuteen rakkauteen kuin peiliin,

mielessä tympeä tieto pettämisestä

ja rypystä, jota ei vielä eilen ollut...

Mutta jos sieltä jostain katselisin

nykyistä elämääni, tietäisin vihdoin,

mitä on kateus..."

Bo Carpelan - Diktamina

"Kun nainen jäi yksin hän jätti jäähyväiset ajalle,

siivosi hitaan perusteellisesti huoneensa joka avautui

takapihan aurinkoon ja laskeutui verkkaan

vuoteelle. Aurinko paistoi sisään ikkunasta

ja lämmitti hänen sängynpäätyään, ja jalkoja.

Oli kuin olisi kävellyt ummissa silmin ja silti tiennyt

minne tie vei ja kuka toivottaisi tervetulleeksi."

Alkuperäisteos Diktamina. Suomentaja Pentti Saaritsa. Otava 2004.

Bo Carpelanilta olen tähän mennessä lukenut vain kaksi romaania, jotka molemmat jättivät minut hämmenyksiin. Ensinäkelmältä helppoja virkkeitä, jotka kuitenkin jäivät minulta enimmäkseen ymmärtämättä. Nyt päätin tarttua Carpelanin runoihin.

Jossain määrin kävi sama kuin hänen kirjojensa kanssa. Kaikkiin runoihin en millään päässyt sisään enkä oikein tiedä miksi. Jotain kummaa ja salaperäistä Carpelanissa on!

Kuitenkin joukossa oli tällaisia säkeitä: "Nyt asettuu pimenevä elämä levolle/ ja uneksii lasinkirkkaita unia/ kuoleman läheisyydestä." "Etsin sinua mutta olet niin lähellä/ että sanat uupuvat niin kuin äänet uupuvat/ suuressa, kauan kaivatussa rauhassa." Kuinka ihastuttavaa ja koskettavaa! Pelkästään näiden säkeiden takia kannatti lukea koko teos.

Etsin yhä sellaista runokokoelmaa, joka sytyttäisi sieluni liekkeihin. Vielä ei ole tullut vastaan, vaikka paljon kaikkea kaunista olenkin nyt lukenut. Ehkä jonain päivänä löydän etsimäni.

"Häntä vierastettiin ja pidettiin kummallisena.

Hänen havaintonsa mukaan maassa asusti

ulkopuolisia voimia, sokeita mahteja

jotka ottivat meidät valtaansa jo kohdussa

ja odottivat meitä jossain pimeyden porttikäytävässä

käydäkseen kimppuun silloin kun enimmin olimme oma itsemme.

Hän katsoi että hänen jo kauan tuntemansa puut

joivat vaivihkaa yötä ja sitten yhtäkkiä

pakottivat ihanan vihreyden esille aamuvaloon

ja sorisivat hopeaisella äänellä joka nousi karvaasta,

mustuneesta juuresta. Niin ihmisetkin. Joka yö

harppoivat esiin julmat unet ja hajosivat sitten

lempeinä aamuautereina kauhun kentille.

Hän kosketteli maan ohutta kalvoa

ja tunsi kuinka hänen jalkansa alla odotti uusi maailma,

       villi, äänetön, arvaamaton."

L. M. Montgomery - Runotyttö maineen polulla (Runotyttö-trilogia 2)

 

"Vaelsin tänä iltana hämärissä pienelle lammelle, jonka lähistöllä on aina ollut lumoavaa kävellä kevätiltaisin. Rannalla kasvavien puiden lomitse siivilöityi veteen lännestä heikkoa ruusun vivahdetta. Ei tuulen henkäyskään liikuttanut lammen pintaa, ja jokainen lehti ja oksa, sananjalka ja ruoho kuvastui sen kalvoon. Katsoin siihen - ja näin kasvoni: taipuneen oksan vuoksi näytti kuin minulla olisi ollut päässäni lehväkiehkura - kuin laakeriseppele."

Alkuperäisteos Emily Climbs (1925). Suomentaja I. K. Inha 1948. WSOY 2005.

Emilian tarina jatkuu kirjassa Runotyttö maineen polulla. Kirja koostuu isolta osalta tytön päiväkirjamerkinnöistä, jotka syventävät hänen kuvaansa ja persoonaansa. Väleissä on erilaisia sattumuksia hänen elämänsä varrelta. Tässä osassa Emilia alkaa saada tekstejään julkaistuksi ja pääsee Shrewsburyn lukioon opiskelemaan.

Runotyttö maineen polulla on aina ollut trilogiasta lempiosani. Nuoruuden kauneus ja vaikeus piirtyy siinä kauniisti; lisäksi Emilian luomisvoima on isompi ja päättäväisempi. Näistä kirjallisista asioista oli nautinnollista lukea, kun itsekin kirjoittelen jonkin verran. Emilialla on totisesti kunnianhimoa, ja se on kirjan ilmestymisaikana ollut vielä tavatonta, kun kyseessä on nainen. Montgomery onkin joissain asioissa ollut aikaansa edellä, vaikka hänen kirjojensa ympäristö onkin leimallisen presbyteerinen.

Emilialle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Hänelle piirretään nukkuessa viikset ja hän menee semmoisena luokkaan, mikä loukkaus! Lisäksi on episodi vanhan Johnin talossa, josta leivotaan Shrewsburyssa oikea häväistysjuttu. Nämä asiat piinaavat herkän tytön mieltä valtavasti. Vastapainona tapahtuu myös kaikenlaista lystikästä ja vaikuttavaakin, kuten hänen tavatessaan vaimon, joka pieksi kuninkaan. Sillä tarinalla Emilia tienaa isoimman summan siihen asti ja suku alkaa vähitellen suhtautua hänen kirjoittamiseensa kunnioittavammin.

Romaani käsittelee paljon myös Ruth-tädin ja Emilian välistä suhdetta, asuuhan tyttö Shrewsburyssa ollessaan tädin katon alla. Jos suhde Elisabet-tädin kanssa oli aluksi kivikkoinen, sitä se on myöskin Ruthin kanssa. Ruthilla on jostain syystä hyvin nurja käsitys Emiliasta, hän väittää tätä salamieliseksi ja viekkaaksi. Jatkuvasti hän jankuttaa miksi Emilia tekee mitäkin ja on antamassa anteeksi aivan turhia asioita. Seurauksena on tietysti lopulta konflikti. Kuitenkin Ruth-täti myös hämmästyttää: vanhan Johnin häväistysjutun aikoihin hän asettuu Emilian puolelle koko maailmaa vastaan. Hänkään ei siis ole vailla hyveitä.

Montgomeryn kirjoja lukiessa tulee miettineeksi sukulaisuutta. Näissä kirjoissa sukulaisuus on kaikki kaikessa, vaikkei kaikista suvun jäsenistä niin pitäisi. Tuohon aikaan suku on velvoittanut mutta myös huolehtinut aivan eri tavalla kuin nykypäivänä. Montgomeryn kirjoissa on mielenkiintoista, miten eri suvuilla on tietyt ominaisuudet, jotka liitetään jokaiseen jäseneen. Nykyään sellainen tuntuu aika hassulta, mutta varmasti sitä jonkin verran tapahtuu ainakin pienemmillä paikkakunnilla, missä yksilöiden hairahdukset eivät koskaan täysin unohdu. 

Kerrassaan ihastuttava kirja! Ja voi, nyt olen tuonut blogiini kaikki Montgomeryt, enää ei ole mitään jäljellä! Se on melkein sääli, vaikka tavoitteeni onkin nyt siltä osin täyttynyt. Runotyttö-trilogian päätösosan olen käsitellyt jo aiemmin täällä. 

Romaanista ovat kirjoittaneet myös Oksan hyllyltä ja Sheferijm.

Maeve Binchy - Kastanjakadun väki

 

"Libby ei ollut tiennyt, että oli mahdollista rakastaa niin paljon lasten pikkuisia kasvoja ja pikkuruisia nyrkkejä ja puhdasta viattomuutta ja sitä miten riippuvaisia he olivat äidistään. Hänen elämänsä oli täydempää ja onnellisempaa kuin hän olisi uskonut mahdolliseksi. Koulussa, missä hän oli puolipäivätyössä, sanottiin, että Libby oli varmaan kivestä tehty; hän ei ollut osoittanut minkäänlaisia menetyksen merkkejä kun aviomies oli lähtenyt, ja hän pystyi jättämään lapset hoitajan huostaan. Jotkut naiset olivat rautaa."

Alkuperäisteos Chestnut Street (2014). Suomentaja Hilkka Pekkanen. WSOY 2015.

Maeve Binchyn Kastanjakadun väki kattaa kolmekymmentäkuusi novellia, jotka kaikki keskittyvät kirjan nimen mukaisesti Kastanjakadulle. Välillä ollaan myös Lontoossa ja jopa Amerikassa, mutta aina Kastanjakatu liittyy henkilöihin jollain tavalla. Tapaamme laajan kirjon ihmisiä, muun muassa näkymättömän taksinkuljettajan, äkäisen yksin asuvan rouvan, ikkunanpesijän jota kutsutaan Sangoksi ja monta muuta.

Kastanjakadun väki on kokoelma, josta olisin halunnut pitää enemmän kuin lopulta pidin. Luulen syyn olevan sen, että en aluksi tiennyt lukevani novellikokoelmaa, vaan luulin kirjan olevan romaani. Väärä luulo kirjaa aloittaessa voi lytätä lukukokemuksen. Kokoelma oli minulla pitkään keskenkin. Toisaalta en oikeastaan tiedä miksi. Tarinat ovat ihan oivaltavia ja elämänmakuisia ja sinänsä pidin Binchyn tyylistä kirjoittaa. Jokin tässä vain harasi vastaan.

Kieltämättä myös osa novelleista on vähän töksähteleviä, kuten esimerkiksi Tähti Sullivan. Novellit ovat haastava laji niin kirjoittajille kuin lukijoillekin: pienessä tilassa pitäisi saada aikaan elävät henkilöt, jotka kokevat jonkinlaisen huippukohdan. Aina Binchy ei tässä mielestäni onnistunut. 

Novellit käsittelevät paljon avioliittoa ja rakkautta. Irlannin katolilaisuus näkyy jonkin verran ainakin avioliiton arvostuksessa, mutta novelleissa eletään jonkinlaisia murrosvuosia, kun vapaamielisemmät tuulet alkavat puhaltaa. Yhdessä novellissa eletään aikaa, jolloin Irlannissa on kansanäänestys avioeron sallimisesta. Kun en tunne Irlannin historiaa ollenkaan, en osaa sijoittaa vuotta paikalleen. Se ei kuitenkaan minua häirinnyt paljoakaan. Tuntui ainakin siltä, että novellit alkoivat jostain 60-luvun tienoilta ja tulivat sitten lopulta jonnekin 2000-luvun alkuun päätellen sähköpostin ja matkapuhelinten yleistymisestä. 

Tällä kertaa siis jonkinmoinen pettymys. Ajattelen kuitenkin lukevani joskus Binchya lisää vaikka ihan vertailun vuoksi. Toivottavasti hän on kirjoittanut myös kokonaisia romaaneja, sillä niistä varmaan nauttisin enemmän.

Kirjan on lukenut myös Sinikka.

L. M. Montgomery - Pieni Runotyttö (Runotyttö-trilogia 1)

 

"- Tuulta - ja tulta - ja merta! hän mutisi. - Luonto yllättää meidät aina. Tällä lapsella on sellaista, jota minulla ei ole milloinkaan ollut ja jonka saadakseni olisin uhrannut kaiken. Mutta hänen täytyy maksaa siitä - hänen täytyy maksaa siitä - hänen täytyy maksaa."

Alkuperäisteos Emily of New Moon (1923). Suomentaja I. K. Inha (uudistettu) 1961. WSOY 2005.

Pieni Runotyttö kertoo nuoresta Emiliasta, joka on syntynyt kirjoittamaan. Kun isä kuolee Maywoodin kodissa, Emilia päätyy äitinsä sukulaisten huomaan. Ennen kuin hän huomaakaan, on Uuden Kuun tilasta tullut hänelle rakas - kun vain Elisabet-tätikin rakastaisi häntä! Korvaukseksi hän kuitenkin saa Laura-tädin ja Jimmy-serkun vankkumattoman rakkauden ja löytää koulusta uusia unohtumattomia ystäviä. Kun vielä opettaja Carpenter tunnustaa, että Emilian kirjoittelusta on johonkin, ei mikään tunnu olevan suurien unelmien tiellä.

Olen lukenut tämän kirjan niin monesti, etten osaa enää laskeakaan. Olin 11-vuotias ensimmäisellä kerralla, ja romaani jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Siitä pitäen olen ollut Montgomeryn lumoissa. Muistan lapsena samastuneeni Emiliaan kovasti, enemmän kuin vilkkaaseen Annaan, joka oli enemmänkin toiveminä. Tietynlainen pidättyväisyys ja rakkaus sanoihin olivat osa minun maailmaani, vaikka Murrayttein sukuylpeys olikin jännittävän vierasta.

Pieni Runotyttö on tulvillaan elämän kauneutta, ja siksi se varmaan onkin kestänyt aikaa niin hyvin. Kirja on kuin aikamatka vanhoihin hyviin aikoihin, kun juustot vielä tehtiin itse ja miehet olivat heinäpelloilla. Yllättävän moni asia on varmasti vanhemmalle suomalaiselle väelle hyvin samastuttavaa. Minulle ne olivat lapsena ihanan jännittävää satumaailmaa.

Emilian persoona rakentuu vähitellen kirjan edetessä, kun tyttö kasvaa. Lapsikuvauksissa Montgomery onkin omimmillaan. Herkästi hän ymmärtää lapsuuden kullan ja tuskan. Emilian herkkyys eri asioille on itselleni hyvin samastuttavaa, olen aina ollut samanlainen. Suurin ristiriita piirtyy Emilian ja Elisabet-tädin välille. Täti on hyvin ankara ja vanhanaikainen eikä lainkaan tytön hengenheimolainen. Niinpä yhteentörmäyksiä tulee väistämättä ja ne tuntuivat minusta pahalta. Paljolta olisi vältytty, jos Elisabet olisi ymmärtänyt Emiliaa paremmin eikä pitänyt niin tiukasti kiinni omista näkökannoistaan. Tapahtuu kuitenkin ratkaiseva konflikti, joka vähän muuttaa asetelmia.

Mieleenpainuvinta kirjassa on kuitenkin Emilian selvänäköisyyden hetki, kun hän kuumehoureessa tajuaa, mitä hänen ystävänsä Ilsen äidille on todellisuudessa tapahtunut. Tämä kohtaus herättää vieläkin minussa tiettyä haltioitumista, niin hyvin se on kirjoitettu. Selvänäköisyys pannaan Emilian skotlantilaisen esiäidin piikkiin, tällä kun on kuulemma ollut "toiset silmät". Tykkään näistä yliluonnollisuuden vivahteista, joita Montgomeryn kirjoissa toisinaan on.

Kaikkiaan aivan ihana retki takaisin lapsuuteen. Uskoisin kirjan toimivan myös silloin, kun lukee sen aikuisena ensi kertaa. Kirjassa on paljon sellaisia viitteitä, jotka eivät avaudu lapsille, mutta tekevät sen mielenkiintoiseksi aikuiselle. Suosittelen ehdottomasti!

Anna Gavalda - Viiniä keittiössä

"Ei se ole uskomatonta. Se on päinvastoin hyvin tavanomaista.

Erittäin tavanomaista. Puhun siitä nyt, koska puhun sinulle, koska olemme täällä, tässä huoneessa, tässä talossa, koska on yö ja koska Adrien on saanut sinut kärsimään. Koska hänen valintansa saa minut epätoivoiseksi ja toisaalta helpottuneeksi. Koska en halua nähdä sinua onnettomana, olen aiheuttant itsekin tarpeeksi kärsimystä... Ja koska minusta on parempi että kärsit paljon nyt kuin että kärsisit vähän koko elämäsi ajan."

Alkuperäisteos Je l'aimais (2002). Suomentaja Titia Schuurman. Gummerus 2010.

Viiniä keittiössä tarkastelee miniän ja appiukon välistä ihmissuhdetta Ranskassa. Chloé on joutunut miehensä jättämäksi ja elämä lasten kanssa on enemmän ja vähemmän sekaisin. Pierre on vaitelias mies, joka kuskaa poikansa vaimon ja lapset kotiin. Lasten mentyä nukkumaan minian ja appiukon välille viriää lämmin keskusteluyhteys.

Tässäpä ihastuttava pienoisromaani! Se on tulvillaan ranskalaista kepeyttä, kuten takakannessa luvataankin. Aiheet eivät kuitenkaan ole kepeitä: aviorikos, toisen jättäminen, itselleen valehteleminen. Kuitenkin Gavalda osaa pyöritellä teemoja siten, etteivät ne tunnu sen kummemmalta kuin osalta elämää, mikä on hyvä asia.

Pierre on kuten sanottua vaitelias mies, mutta hänessä elää salattua intohimoa. Avioliittonsa aikana hän on rakastunut tulkkiinsa, somaan kolmekymppiseen naiseen. Salasuhdetta on jatkunut viisi vuotta ja vaimokin on saanut tietää. Romaanin ydinkysymyksiä on se, pitäisikö vanhaan suhteeseen jääminen tulkita sankaruudeksi vai pelkuruudeksi. Tästä näkökulmasta asiaa ei niin usein esitetä, ainakaan siten, että jääminen tulkitaan pelkuruudeksi. 

Kertomuksillaan omasta elämästään Pierre lähenee Chloén kanssa. Tarinoita ryydittävät molempien välinen naseva sanailu ja tietenkin viinin juominen keittiössä. En  tiedä, mitä kirjan alkuperäinen nimi Je l'aimais tarkoittaa (paitsi että je on minä), mutta pidän tästä suomentajan nimivalinnasta. Se on napakka ja se kuvaa omalla tavallaan koko kirjaa.

Ei ehkä maailman merkittävin kirja, mutta hyvä ja viihdyttävä. Suosittelen lämpimästi!

Kirjasta ovat bloganneet myös Luru ja Kirjakuiskaaja.

L. M. Montgomery - Tie eiliseen

 

"Hirveän paljon vieraita! Ja kaikki Glen St. Maryn ja Mowbray Narrowsin maalaistollot. Hienot häät taitavat olla heille oikea elämys. Prue Davisilla on uusi leninki ja hän yrittää olla, niin kuin se olisi aivan tavallista. Prue-raukka! Barbara Morse tekee parhaillaan kaikista inhottavia huomautuksia. Minä tiedän sen hänen kasvojensa ilmeestä. Ah, rouva Blythe on juuri torunut häntä. Sen minä näen hänen ilmeestään. Mutta ei sellainen Barbaraan tepsi. Höpöttäminen on hänen suurin intohimonsa! Hän juoruilisi hautajaisissakin, miksi ei sitten hienoissa häissä, missä jokainen tietää morsiamen ottavan miehen lohdutuspalkinnoksi ja miehen ottavan hänet, niin, taivas tietää, miksi - luultavasti vain siksi, että tyttö sattui häntä tavoittelemaan."

Alkuperäisteos The Road to Yesterday. Suomentaja Marja Helanen-Ahtola. Karisto 1976.

Ah, jälleen Montgomeryn parissa! En vain saa hänen tuotannostaan tarpeekseen. Kohta olen tuonut blogiini kaikki hänen teoksensa, mikä on melkeinpä sääli. Näihin kirjoihin on niin ihanaa aina palata.

Tie eiliseen on novellikokoelma. Käsittääkseni nämä novellit sisältyvät myös teokseen Annan jäähyväiset, josta olen blogannut täällä. Se ei kuitenkaan haittaa mitään, sillä muistin vain hatarasti jotakin näistä tarinoista. Annan jäähyväisten alkuperäinen nimi The Blythes Are Quoted on sopiva nimi tälle kokoelmalle, sillä Blythen perhe vilahtelee novelleissa tuon tuostakin. Kaikilla on arvostetun tohtorin perheestä jonkinlainen mielipide eikä se aina ole miellyttävä.

Kuten Montgomerylle on tavallista, useimmat novellit käsittelivät romantiikkaa ja naimakauppoja. Ehkäpä riemastuttavin oli tarina Unelma toteutuu, jossa haaveiluun taipuvainen kirkonvanhin joutuu käsittämättömien tapahtumien pyörteisiin kohdatessaan hassahtaneen nuoruudenihastuksensa. Montgomery totisesti osaa lyödä kierroksia peliin, kun niitä tarvitaan!

Pidin kovasti myös novellista Morsian saapuu, jossa Glen St. Maryn asukkaat miettivät mielessään kuka mitäkin hääparista ja muista paikalla olevista. Aivan kerta kaikkisen lyömättömästi kuvailtuja ihmisluonteita! Mielipiteet äkkinäisen naimisiin menon syistä vaihtelevat vieraasta toiseen, mutta lopulta lukija saa tietää totuudenkin.

Romantiikan ohella kirjassa on myös onnistuneita lapsikuvauksia. Iltapäivä herra Jenkinsin seurassa kertoo rivien välissä enemmän kuin avoimesti, mistä pidin. Lapsilukijalta vihjaukset jäävät todennäköisesti huomaamatta. Kaksosten kuvitteluleikki on kirjailijalle tuttua onnellista fantasiaa, jossa asiat loksahtavat saumattomasti paikoilleen. En valita lainkaan, olen onnellisten loppujen ystävä.

Kuitenkin suosikikseni muodostui Haaveen pauloissa, jossa saamme kokea oikeaa kummitustarinoiden väristystä. Yliluonnolliset elementit eivät ole Montgomerylle täysin vieraita, mutta tässä novellissa ne olivat pinnalla tavallista voimakkaammin. Novellissa vanhaksipiiaksi jäänyt Hester vierailee pikkuisen Esmén kanssa kielletyssä puutarhassa täysikuun aikaan ja tapaa siellä kuolleen rakastettunsa.  Rakastan dramaattia asioita ja dramaattinen tämä tarina tosiaan oli!

Erittäin onnistunut novellivalikoima. Suosittelen lämpimästi joko tätä vanhaa kirjaa tai sitten Annan jäähyväisiä.

NJ Stevenson - Muodin vuosikymmenet 1800-luvulta nykypäivään

 

"Sanat "uusi" ja "muoti" kuuluvat yhteen: levottoman luonteensa vuoksi muoti on aina uutta. Mutta muodin historian tarkastelu paljastaa, että samat muodot ja värit toistuvat yhä uudelleen. Uusien suunnittelijoiden tulkinnat uutta aikaa varten tekevät niistä taas raikkaita ja toimivia. Katsaus muodin vuosikymmeniin ei suuntaudukaan pelkästään taaksepäin vaan myös eteenpäin."

Alkuperäisteos The Chronology of Fashion 2011. Suomentajat Laura ja Olga Jänisniemi. Tammi 2012.

Tämä päivä on ollut vaatejuhlaa. Onnistuneen kirpputorikierroksen jälkeen paneuduin kämppikseni kirjaan Muodin vuosikymmenet. Teos on todella hyvin taitettu ja todella helppolukuinen. Kuvat ovat edukseen ja kirja on kaikin puolin ihastuttava. Sain paljon uutta tietoa muodista, sillä en ole aiemmin oikeastaan koko aiheeseen perehtynyt.

2000-lukua

Turnyyri

Kirja alkaa 1800-luvulta ja se oli lempivuosisatani näistä kolmesta. Uhkeat turnyyrit, valtavat hameet, puhvihihat... Olen heikkona tuon ajan tyyliin, mikä johtunee myös aikansa viehättävästä kirjallisuudesta a la Austen ja Brontën siskokset. Mitenkään käytännöllisiä tuon ajan vaatteet eivät toki olleet. Tuolloin myös nouseva keskiluokka alkoi päästä muodin makuun, mikä oli historiallinen muutos.

1900-luku on tunnettu vauhdikkaista vuosikymmenistään. Ennen sotia oltiin vielä sovinnaisia, mutta koska sodat pakottivat naiset töihin, alkoi vaatteisiin tulla enemmän käytännöllisyyttä. Omia suosikkejani on 20-luku charleston-tyyleineen. 50-luvulla palattiin jonkinmoiseen jäykistelyyn, mutta 60-luku räjäytti muodin maailman. Minihameet, villit kuosit ja materiaalit saivat tehdä tilaa jakkupuvuille. Onkin mielenkiintoista, miten muoti peilaa aikansa (nais)käsityksiä niin voimakkaasti. 

Pidemmälle 1900-luvulle tultaessa katumuoti alkoi antaa vaikutteita myös huippumuodille. Tästä on syntynyt jos jonkinmoista tyyliä. 90-luvulta mainitaan mm. hip hopin vaikutus muotiin. Muistamme elävästi puolitankoon jätetyt farkut, jotka paljastivat alushousut. 

Kaiken kaikkiaan viihdyttävä lukupaketti. Suosittelen aiheesta kiinnostuneille, varsinkin jos on aiheessa vasta-alkaja kuten minä.

Erik Axl Sund - Varistyttö (Varistyttö-trilogia 1)

 

"Hän viiltää ohutta kalvoa, joka erottaa hänet hulluudesta. Minä en ole aloittanut mitään, hän ajattelee. Minussa ei ole alkanut mitään. Minä olen kuollut hedelmä muutostilassa kohti mätänemistä."

Alkuperäisteos Kråkflickan. Suomentaja Kari Koski. Otava 2014. Nimimerkin Erik Axl Sundin takana ovat kirjailijat Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist.

Tämä kirja kertoo hirviöistä, jotka kulkevat keskuudessamme. Ihmisistä, joille mikään ei ole tarpeeksi. Ihmisistä, joille mikään ei ole pyhää. Uhreista, joista tulee tekijöitä. Varistyttö kertoo insestistä ja pedofiliasta. Se on synkkääkin synkempi dekkari.

Kaikki alkaa, kun Tukholmasta löydetään pojan ruumis. Erikoista ruumiissa on väkivallan merkkien lisäksi palsamointi. Kirjan päähenkilö, Jeanette Kihlberg, on vaikeassa tilanteessa. Kukaan ei ole nähnyt mitään eikä tutkinta tunnu tuottavan tulosta. Ruumiita alkaa ilmestyä lisää.

Toisaalla psykologi/psykoterapeutti Sofia Zetterlund koettaa selvitä elämästään. Työ vie hänestä mehut eikä suhde Mikaeliin ole kunnossa. Mies on todella etäinen. Kun Sofia kohtaa vastaanotollaan entisen lapsisotilaan Sierra Leonesta, epämieluisat muistot alkavat vallata hänet. Työ ja yksityiselämä alkavat mennä yhä pahemmin solmuun.

Menneisyydessä kymmenvuotias Victoria tulee isänsä hyväksikäyttämäksi. Hyväksikäytön seurauksia kuvaillaan todella tarkkaan. Victoria on oppinut asioita, joista lapsen ei kuuluisi tietää mitään. Loman aikana hän tutustuu pikkuiseen Martiniin, ja heistä tulee hyvät ystävät.

Romaanissa on useita näkökulmia. Välillä asioita näytetään syyllisen näkökulmasta, välillä yhden uhrin, oikeuslääkärin, Victoria Bergmanin, sitten Sofian ja Jeaneten. Lopputulos ei onneksi ole sekamelska, vaan äänet erottuvat hyvin toisistaan ja tuovat lukijalle puuttuvia palapelin paloja. 

Kirja on todella hyytävä. Väkivaltaa ei peitellä ja varsinkin traumatisoitumisen seuraukset iskevät väkevästi kasvoille. Voin pahoin tätä kirjaa lukiessani. Kuitenkin minusta oli tärkeää lukea se. Aihe on edelleen tabu, vaikka se vaatisi tarkkaavaisuutta ja keskustelua. Minun ei ole koskaan onneksi tarvinnut kohdata tällaista, joten katsoin oikeaksi lukea aiheesta. 

Teos myös yllättää, yllätti ainakin minut. Se tulee nopeasti selväksi, että tekijä onkin nainen. Lukija saa tietää syyllisen ennen poliisia, mikä vain tihentää tunnelmaa kirjan lopussa. Kaikki päättyy kesken, ja kirjalla onkin kaksi jatko-osaa. Aion tarttua niihinkin, kunhan ensin saan jotain vähemmän lohdutonta luettavaa tämän jälkeen.

Suosittelen synkkien dekkarien ystäville. Vakavista traumoista kärsiville en suosittele, sillä kirja todennäköisesti triggeröi.

Varistytöstä ovat bloganneet myös Leena Lumi, Annika ja Pirjoliisa.

L. M. Montgomery & Sisko Ylimartimo - Alppipolku - L. M. Montgomeryn elämä ja teokset

 

"Olen aina rakastanut syvästi luontoa. Metsässä kasvava pieni saniainen, kuusien alle levittäytyvä ohut vuohenkellomatto, pitkän koivun norsunluunvalkeaan runkoon osuva kuunsäde, iltatähti penkereellä kasvavan lehtikuusen yllä, varjojen laineet liukumassa kypsän vainion yli - kaikki synnyttivät minussa "aatoksia syvällä kyynelten tavoittamattomissa" ja tunteita, joille ei minulla tuolloin ollut vielä sanoja."

Alkuperäisteos The Alpine Path: The Story of My Career 1917. Alppipolun suomennos Saana Rusi. Minerva Kustannus Oy 2017.  

Alppipolku käsittää kaksi kirjaa, L. M. Montgomeryn The Alpine Pathin ja Sisko Ylimartimon suositun teoksen Anna ja muut ystävämme. The Alpine Path on Montgomeryn selvitys omasta urastaan kirjailijana. Hän maalailee laveasti omaa lapsuuttaan Prinssi Edvardin saarella ja sen vaikutusta kirjoittamiseensa. Myös sukulaiset tulevat esitellyiksi. Ylimartimon Anna ja muut ystävämme syväluotaa Montgomeryn tuotantoa ja persoonaa.

Olipa tämä mieluisa lukupaketti tällaiselle Montgomery-fanille! Kirjailijan selvitys urastaan oli kiinnostavaa luettavaa, vaikka hän itse aikoinaan kursailikin, etteihän hänellä mitään uraa ollut! Ja kuitenkin hän oli jo julkaissut useamman kirjan, jotka myivät varsin hyvin. Teos julkaistiin alun perin jatkokertomuksena lehdessä Everywoman's World. Toimittaja olisi ehdottomasti halunnut mukaan Montgomeryn "rakkausjuttuja", mutta kirjailija kieltäytyi vaatimuksesta. Hän ei aikonut kaivella niin yksityisiä asioita julkisuudessa, varsinkin kun tuli ajatelleeksi, mitä näiden miesten vaimot olisivat mahtaneet siitä ajatella. 

Jonkin verran rakkausjuttuja saamme kuitenkin lukea Ylimartimon kirjasta. Montgomery oli aikoinaan kirjoittanut päiväkirjaansa jutun rakkausseikkailuistaan jälkipolviaan varten, jotta nämä ymmärtäisivät hänenkin olleen joskus nuori ihminen. Sittemmin kirjailijan päiväkirjat julkaistiin, ja ne ovat varmasti antoisaa ainesta tutkijoille. Käy ilmi, että Montgomery oli kerran palavasti rakastunut, mutta mieheen jota ei voinut saada. Hänellä oli myös useita kosijoita. Voiton vei kuitenkin lopulta pastori McEwan, johon kirjailija ei koskaan ollu rakastunut. Edessä oli kuitenkin yksinäisyyttä, ja Montgomery tunsi kiintymystä pastoriin. Vuodet hänen kanssaan eivät kuitenkaan olleet helppoja, sillä mies kärsi pahasta depressiosta ja pariskunnalla oli myös taloudellisia huolia lamavuosina.

Rakkausjutut ovat kuitenkin vain pieni osa teosta. Ylimartimo esittelee meille kaikki Montgomeryn naishahmot ja käsittelee kirjailijan tuotantoa sen jälkeen temaattisesti: Prinssi Edvardin saarta, orpoutta, rakkautta, sielukkuutta, luontoa, taloihin kiintymistä, puutarhoja, kirjoittamista, opettamista ja uskontoa. Nämä kaikki teemat ovat olennainen osa kirjailijan tuotantoa, ja oli nautinnollista lukea hyvin punnittua ja kirjoitettua tekstiä näistä aiheista. Melkeinpä tekisi mieli lukea kirja heti uudestaan, niin runsas se on.

Hyvin moni asia Montgomeryn tuotannossa näyttää olevan enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallista. Toki ensinnäkin miljöö on hänen kotisaarensa. Hän muokkasi miljöötä mieleisekseen, mutta yllättävän moni paikka muun muassa Anna-kirjoissa on oikeasti olemassa. Nämä paikat selvitetään tarkasti. Jopa joillain henkilöhahmoilla on omat esikuvansa todellisessa elämässä. Tiesittekö, että Annan persoonaa kuvasti Montgomeryn nuorena tuntema poika? Kukapa olisi uskonut! 

Muita elämäkerrallisia aineksia ovat esimerkiksi orpous (Montgomery oli puoliorpo), rakkaus kissoihin, Emilialle kirjoitetut uraponnistelut, leimahdus ja Annan opettajuus (Montgomery toimi itse opettajana ennen kirjailijanuraansa). Emiliassa on paljon Montgomeryä, onhan tyttö kirjailijanuran valitseva sankaritar, mutta persoonallisesti Pat muistuttaa kirjailijaa eniten. Pat kiintyy perheensä taloon valtavan tiukasti ja rakastaa sitä enemmän kuin mitään. Varsinaisia kirjallisia harrastuksia hänellä ei kuitenkaan ole. 

Lopuksi tahdon kiittää Ylimartimoa ja Minerva Kustannusta tästä kulttuurityöstä, mitä he ovat tehneet Montgomeryn tuotannon parissa. Ilman näitä tahoja emme koskaan olisi saaneet suomeksi Montgomeryn kaikkia romaaneja. Iso kiitos! Vielä kun kirjailijan runoja ja novellejakin suomennettaisiin... Siitä haaveilen. Suomessa elää sen verran paljon Montgomery-faneja, että uskoisin näidenkin teosten myyvän ihan mukavasti.

Tätä teosta ovat esitelleet myös Leena Lumi ja Jokke.

L. M. Montgomery - Tiedän salaisuuden

"Ja minä olen aina tuntenut vakiintuneeni vapauteen ja itsenäisyyteen. Mutta ei kannata. Minä en saisi enää koskaan hetkenkään mielenrauhaa ajatellessani Davidin elävän täällä liassa ja sotkussa. Hän kun on luonteeltaan niin pikkutarkka ja siisti. Ei, minun ehdoton velvollisuuteni on tulla tänne tekemään hänen olonsa leppoisaksi... kaitselmuksen johdatukseksi sitä kai voisi sanoa. Pahinta on, että minun on itse kerrottava hänelle."

L. M. Montgomery on tunnettu Anna- ja Runotyttö-kirjoistaan, mutta hän kirjoitti paljon muutakin. Tiedän salaisuuden on novellikokoelma, johon on valittu neljätoista tekstiä. Kaksi niistä on vähän harmillisesti samaa kuin pari vuotta sitten ilmestyneessä Yrttitarhassa. Ehkä Yrttitarhan kääntäjä ei ollut tietoinen tästä vanhasta kokoelmasta?

Montgomerylle tyypillisesti novellit käsittelevät enimmäkseen avioliittoa. Useammin kuin kerran päähenkilö on ns. vanhapiika, jota säälitään naimattomuutensa takia. Sitten tapahtuu jotain yllättävää, ja he päätyvätkin avioliiton satamaan. Vaikka tämä peruskaava toistui, kokoelma ei tuntunut toisteiselta, sen verran huolella kirjailija on tekstinsä kirjoittanut. Montgomeryn vanhanaikanen maailma ei lakkaa kiehtomasta minua. Tiukka tapakulttuuri ja uskonnollisuus ovat tarjonneet herkullisia asetelmia kirjallisille töille. 

Jotkut novellit olivat niin vaikuttavia, että tuli melkein kylmät väreet! Näitä novelleja olivat Tiet eroavat ja Kohtalo. Ensimmäisessä nainen on jo päättänyt karata toisen matkaan, mutta nuoren pojan usko ja luottamus häneen tekevät nämä aikeet tyhjiksi. Jälkimmäisessä toisistaan vuosia erossa olleet mies ja nainen kohtaavat kilpa-ajoissa ja lyövät vetoa kahden eri hevosen välillä. Jos miehen hevonen voittaisi, nainen palaisi tämän luokse. Montgomery on väittänyt vuodattaneensa kaiken tragedian nuoruutensa vauhdikkaisiin tarinoihin, mutta kyllä hänellä draamantaju on ollut kohdallaan myös vanhempana! 

Jotenkin Montgomery löytää aina jonkin kiintoisan pisteen, joka kuljettaa tarinaa kiinnostavasti eteenpäin. Nyt emme ole Avonlean tai Uuden Kuun maisemissa, vaikka ne tutuilta lukiessa kalskahtavatkin. Saamme kuitenkin nauttia ihanasta luontokuvauksesta erityisesti novellissa Abelin suuri seikkailu, jossa nuori mies oppii jälleen nauramaan sydämestään:

"Kesä eteni puutarhassa ruusujen, liljojen, salkoruusujen ja päivänhattujen saattueena. Päivänhatut olivat sinä vuonna erityisen upeat. Niitä oli suuri penkki puutarhan alapäädyssä kuin aaltoilevana auringonpaisteena. Tamzine nautti niistä täysin siemauksin, mutta Abel piti hennommanvärisistä kukista. Eräs tumman viinin sävyinen salkoruusu oli hänen suosikkinsa."

Kaiken kaikkiaan nautittava novellikokoelma. Uskallan suositella niillekin, joihin novellit eivät niin uppoa (kuulun itsekin tähän joukkoon).

Blogille fb-sivu ja tulevaisuudensuunnitelmia

 Aloitin tämän blogin helmikuussa 2009 eli nyt blogini on jo peräti 12-vuotias! Hyvänen aika, miten nopeasti aika kuluukaan.

Tokikaan en ole ollut koko aikaa aktiivinen, vaan välillä hävinnyt yksityiselämäni pyörteisiin ja taas palannut. Viime vuoden lopulla kipinä jatkaa blogin pitämistä syttyi ja sillä tiellä ollaan nyt. Olen alkanut taas lisätä kansikuvia juttujeni yhteyteen, jotta blogini olisi vähän eläväisempi.

Uuden innon vallassa minulla on myös kunnianhimoisia suunnitelmia. Yksi pienempi oli saada blogille omat fb-sivut ja nyt ne löytyvät oheisesta osoitteesta: https://www.facebook.com/Ankin-kirjablogi-102053062009656  

Suurimmat suunnitelmani liittyvät itse lukemiseen. Loin jo varhain itselleni TBR-sivun, josta muotoutui nykyinen OHKB eli oma hylly, kesken jääneet ja bloggaamattomat kirjat. Tarkoitukseni on blogata kaikista kirjoista, jotka olen blogini olemassaolon aikana lukenut. Kirjoja on tällä hetkellä listalla 205 ja luettuja 15, joten tekemistä ainakin riittää! 

Syy tähän projektiin on se, että haluaisin sivustani eräänlaisen oman kirjaston, josta voin käydä tarkistamassa, mitä milloinkin olen lukenut. Bloggaaminen on hirveän hauskaa, ja kirjoista jää parempi muistikuva, kun niistä on kirjoittanut jotain. On myös ihanaa saada teiltä lukijoilta kommentteja, ne ovat tämän homman suola. Olen myös koukussa listaamiseen... Kirjalistat ovat mielestäni hirveän inspiroivia ja niiden täyttäminen tyydyttävää.

Muut suunnitelmat liittyvät haasteiden läpivientiin. 50 naiskirjailijaa on jo tosi lähellä. Jäljellä olevat kirjat pitää vain varata kirjastosta, koska ne eivät ikinä löydy hyllystä. Tämän haasteen uskoisin päättyvän jo tänä vuonna.

Finlandia-haastekin on aika hyvällä mallilla, mutta alun jälkeen tuli pieni ähky. Aion kuitenkin sitkeästi jatkaa tätäkin haastetta. 

Keskisuomalaisen 100 kirjaa -haaste on yllättävänkin hienossa vaiheessa, ollaan lähempänä 50 prosenttia. Listalla kuitenkin kummittelee melkoisia tiiliskiviä, kuten Don Quijote ja Sota ja rauha. Saa nähdä, milloin tämä haaste on paketissa. Sen kunniaksi voisi vaikka sitten juhlia vähäsen!

Helena Anhava - Maininki ennen aaltoa

"Joka kadottaa rytmin

on kuin sylistä pudonnut.

Missä välissä

itsekurin on tultava

soittoon sisään.

Ulos joutunut

ei kykene yhteisyyteen,

hukatun rytmin tapailuun

voi mennä elämä."

Helena Anhava on minulle uusi tuttavuus. Kokoelmassaan Maininki ennen aaltoa hän kuvaa kuolemaa, unta, sotaa, luontoa ja nuoruutta. Runot soivat kauniisti, mutta mitään suuria elämyksiä en tästä kokoelmasta saanut kuitenkaan. Kauneutta ja haikeutta näissä runoissa on, mutta jotenkin ne eivät iske ihan sieluun asti. Laitan tähän kuitenkin vielä kaksi suosikkiani:

"1

Käytävä humisee

kun vuoteita kärrätään

tulleet junalla

suoraan kenttäsairaalasta.

Nuoria kasvoja, nuoria kasvoja.

Voi Luoja,

älä anna niin paljon tapahtua

niin lyhyessä ajassa.

Koko elämä menee tämän käsittämiseen."

"Älä mene liian liki uniasi

sanoi hän jota harva ymmärsi.

Unen lohtu

elämän pitkiin tunteihin

sen alastomuus

verhotussa todellisuudessa

erämaan lyhyt kukinta."

Kate Elizabeth Russell - Vanessa

 ">>Niin on, mutta viranomaiset eivät pidä vanhemmista, jotka sallivat lastensa juoksennella ympäriinsä poikkeavan henkilön kanssa. Sellaiseksi minut nimittäin leimattaisiin - niin kutsutuksi seksuaalirikolliseksi. Minun pidätykseni jälkeen sinulle määrättäisiin edunvalvoja. Sinut vietäisiin johonkin rotankoloon, ryhmäkotiin, jossa juuri nuorisovankilasta päässeet teinit tekisivät sinulle luoja ties mitä. Tulevaisuutesi ei olisi enää omissa käsissäsi. Et pääsisi collegeen. Todennäköisesti et kävisi edes lukiota loppuun. Et välttämättä usko minua, mutta sinulla ei ole aavistustakaan siitä, miten julmia virkakoneistot saattavat olla. Tilaisuuden tullen viranomaiset tekisivät kaikkensa, jotta meidän molempien elämä menisi pilalle -<<"

Kate Elizabeth Russellin romaani Vanessa on voimakas tarina nuoresta tytöstä, joka joutuu opettajansa hyväksikäyttämäksi. Kirja kulkee kahdessa eri aikatasossa: vuodessa 2017, kun Vanessa on jo aikuinen ja #metoo on tullut pinnalle ja vuodesta 2000 eteenpäin, kun hyväksikäyttö alkaa.

Russell kuvaa mikroskooppisen tarkasti kaikkia niitä keinoja, joilla hyväksikäyttäjä manipuloi uhriaan. Yksi tapa on tuossa sitaatissa. Opettaja Strane vuoroin palvoo, vuoroin pelottelee Vanessaa. Tietenkin hän uskottelee kaiken olevan syvällistä rakkautta. Vanessa uskoo niin kauan vielä aikuisenakin, kunnes #metoon tuoma keskustelu vähitellen murtaa hänen kuorensa.

Tätä kirjaa oli vaikea laskea käsistään, vaikka se olikin iljettävä. Hyväksikäyttöä kuvataan hyvin suorasukaisesti, toisin kuin Vladimir Nabokovin Lolitassa, joka on tälle kirjalle eräänlainen lähtöpiste. Juuri Lolitan Strane antaa Vanessalle luettavaksi lukiossa ja tyttö suodattaa kaiken oman rakkautensa lävitse. Lopulta hänen elämässään ei ole muuta kuin Strane.

Romaani kuvaa hyvin aikakausien erilaisuutta. Kun hyväksikäyttö paljastuu, Strane manipuloi Vanessan sanomaan valehdelleensa. Niin tyttö tietysti tekee, ja hänet erotetaan koulusta. Strane saa jatkaa samaa rataa kuin ennenkin. Vuonna 2017 ajat alkavat muuttua ja naiset tulevat esiin tarinoidensa kanssa. Toinen taso kirjassa kuvaa trauman kanssa elämistä. Onko hyväksikäytetyllä velvollisuus tuoda tarinansa esiin, vaikka hän ei sitä halua? Vaikka muut saman tekijän uhrit puhuvat? Aihe on vaikea.

On myös kauheaa, miten kaikki Vanessan ympärillä sulkevat silmänsä hyväksikäytöltä. Vanhemmat eivät ohjaa häntä terapiaan tai yritä nostaa syytettä. Vanessa vain jatkaa suhdetta vuosien mittaan ja kietoutuu verkkoon yhä tiukemmin, vaikka seksi Stranen kanssa on ällöttänyt häntä alusta asti. Vanessalle rakkaustarinasta kiinni pitäminen on kohtalon kysymys: jos hän asettuisi uhrin osaan, kaikki romuttuisi.

Kirjassa tulevät myös hyvin selville traumatisoitumisen seuraukset. Vanessa dissosioi, irtoaa kehostaan aina kun asiat käyvät vaikeiksi. Tämä on ihmiselle viimesijainen keino selviytyä ylivoimaisista kokemuksista. Vanessan päässä on ikään kuin kaksi ääntä. Toinen pitää edelleen kiinni rakkaustarinasta, toinen on vihainen siitä, mitä Strane on saanut aikaan. Vanessa ei voi lakata seuraamasta toisen uhrin tarinaa.

Kaiken kaikkiaan hyytävän hyvä kirja. Kirjailija on omistanut kirjansa kaikille "lolitoille", jotka ovat kokeneet tällaista. Heidän tarinansa ansaitsevat tulla kuulluiksi.

"Ajattelen kaikkea, mistä voisin kertoa hänelle: päiviä, joista selviän viinan ja tupakan avulla, ja iltoja, joina asuntoni tuntuu niin eksyttävältä labyrintiltä, että loppujen lopuksi nukun kylpyhuoneen lattialla. Tiedän, miten helposti saisin diagnoosin hävettävimpien tapojeni parusteella. Olen lukenu iltakaupalla traumaperäisestä stressireaktiosta ja todennut mielessäni, että minulle on sen oireet, mutta on oudon lannistavaa ajatella, että kaiken minussa piilevän voisi summata niin vaivattomasti. Ja mitä diagnoosista seuraisi - pitäisikö minun mennä hoitoon, syödä lääkkeitä ja unohtaa menneet? Se saattaisi tuntua jostakusta toisesta onnelliselta lopulta, mutta minun elämässäni ei ole mitään muuta kuin tämän kuilun reuna ja alhaalla kuohuva vesi."

Arja Tiainen - Ruusu, ruusu tämän lumisen maiseman keskelle

 "Minä en äiteliä puheita suvaitse.

Rakkaus on tekemistä.

Rakkaus on sitä että pitää sanansa

ja tulee ajallaan syömään."

Pitkästä aikaa Arja Tiaista! Luin vuosia sitten hänen teoksensa Saatanan tytär, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Ruusu, ruusu tämän lumisen maiseman keskelle on hitaammin avautuva, kuin sipuli. Sama kirpeä Tiainen siellä kuitenkin on tallella:

"Paljon sallittua hulluutta,

organisoitua huoruutta, velkoja

pelivelkoja, rikesakkoja.

Katselen ihmistä, jumalan kuvaa,

                      siinä on raameissa pitelemistä."

Vaikka olenkin kuulaankauniin runouden ystävä, en voi vastustaa Tiaisen kovuutta. Hänellä on aivan omanlaisensa tapa katsella maailmaa. Välillä se on kova ja kirpeä, välillä mitä kauneinta lyriikkaa:

"Niin unohdin tavanomaiset valituslaulut

päivä kimmelsi, autojen kyljet ja ikkunat

loistivat iltapäivän auringossa.

Alhaalla radan luona kukkivat leskenlehdet.

Olo oli kevyt, kerralla näin

virheeni mutten niistäkään välitä puhua, enää."

Lukekaa häntä! Näissä runoissa on sitä kuuluisaa elämänmakua. 

"Se puun aikaansaam tunnevärinä ei ole runo.

Se minkä näkee, ei ole näkemys.

Vedän pääni läpi nämä asiat.

Vasta sydämen lävitse viety on tarpeeksi hyvä."

Eeva Tikka - Enkeli astuu virtaan

"Olin lapsi

kun metsä muuttui toiseksi

eikä ollut enää keijujen

ja lasten kanssa kulkevien enkelien metsä.

Kuin kutsumattomat vieraat seisoivat puut

latvat syvässä virrassa.

Sen äänen muistan, jään helähdykset tuulta

vasten,

veden irrottaman kuun.

Näin kahden ihmisen kietoutuvan toisiinsa

kutsuen huudoillaan tuntematonta

ja ymmärsin että tuntematon

                               voi olla rakkaampi

kuin kaikki jotka tuntee.

Vain itseään ei voi jättää

eikä paikkaa jossa on syntynyt,

se on mukana vielä

                    kun metsä ja maailma on toinen."

Eeva Tikka on aina niin lohdullinen! Luin juuri hänen kokoelmansa Enkeli astuu virtaan ja vaikutuin. Kirja on jaettu useampaan osaan ja jokainen osa kertoo omaa tarinaansa. Puhutaan lapsuudesta, sen päättymisestä, rannoista, veneistä, kuusta... Ja enkeleistä. Kokoelma käy vuoropuhelu itsensä kanssa, ja se miellyttää minua. Runoista löytyy monia tasoja.

Kokoelma käsittelee isoimpana teema vierautta ja tuttuutta. Monta kertaa runon puhuja kokee vierautta ja kaipaa lapsuuden tuttuja asioita. Kuitenkin viimein hän löytää vieraasta, tuntemattomasta jotakin kaunista ja lohdullista. 

Kuten olen ennenkin sanonut, en juuri piittaa runojen analysoinnista. Minusta runot pitää tuntea sielulla eikä mielellä. Panen tähän loppuun vielä yhden minua koskettaneen runon:

"Jään läpi hän näki kaukaa lapsensa silmät.

Ne kysyivät mutta eivät kutsuneet pois,

hän tarvitsi unen.

Kadun syvässä kuilussa

tuuli tarttui pois heitettyyn paperiin

juhallisesti kuin testamenttiin

ja repi sen.

Hän tunsi paperin.

Se oli hänen kirjeensä rakastetulle

joka jätti osoitteeksi vain ilmansuunnan.

Mutta ilmansuunnat ovat tuulten armoilla

niin kuin ihmisetkin.

Vain unessa usko on jäljellä:

rakkaudentestamentti toteutuu,

hän tavoittaa tuulesta

              tutun vartalon.

Hän tarvitsee sen unen."

Karin Slaughter - Viimeinen leski (Will Trent -sarja 10)

 

"Will oli ollut kahdeksantoistavuotias, kun joku ensimmäisen kerran oli pannut rahaa hänen taskuunsa, ja se raha oli tarkoitettu bussimatkaan kodittomien yömajaan, koska hän ei enää ikänsä puolesta kuulunut sijaiskotiin. Hän oli saanut osavaltion stipendin collegeen. Hän oli päätynyt saman osavaltion palvelukseen, joka oli hänet kasvattanut. Poliisina hän oli tottunut olemaan sekä huoneen köyhin tyyppi että se tyyppi, jota todennäköisimmin ammuttaisiin päähän työssä.

Todellinen kysymys kuuluikin: sopiko se Saralle?"

Karin Slaughter jatkaa Willin ja Saran tarinaa romaanissaan Viimeinen leski. Sara riitelee äitinsä kanssa, koska äiti sättii häntä Willistä. Samaan aikaan Will leikkaa ruohoa. Kumpikaan ei osaa edes aavistaa, millaisiin pyörteisiin heidät hetken kuluttua vedetään. Emoryn sairaala-alueella räjähtää kahdesti, ja tämä lääkäri-agenttiparivaljakko tietenkin rientää paikalle tai ainakin yrittää, sillä matkalla tapahtuu jotain peruuttamatonta. He kohtaavat joukon, joka on vastuussa CDC:n työntekijän sieppauksesta, ja sillä on seurauksensa.

Olipa jälleen tiivistunnelmainen dekkari! Slaughter osaa pitää lukijaansa jännityksessä. Minun piti monesti keskeyttää lukeminen ja vähän puhallella, niin koviin pinteisiin Sara ja Will taas joutuvat. Mukana menossa on uusnatseja, aseita, räjähteitä ja paljon muuta. Uusnatsi-ideologia ja kirjan loppuhuipennus tuntuivat sitäkin hätkähdyttävimmiltä, kun muistamme mitä Capitol-kukkulalla vähän aikaa sitten tapahtui. Slaughter onkin tiiviisti ajassa kiinni tällä romaanillaan. Yhteiskunnallista kritiikkiäkin esitetään henkilöiden suulla ennen kaikkea siitä, miksi valkoisten näkeminen terroristeina tuntuu olevan niin vaikeaa. 

Kirjan keskivaiheilla meinasin kuitenkin vähän hyytyä. Mielestäni siinä oli hitusen paikallaan polkemista. Romaani on yli 500-sivuinen enkä voi olla ajattelematta, että hiukkasen olisi voinut tiivistää. Kuitenkin pienen yskimisen jälkeen tapahtumat lähtivät taas vyörymään enkä voinut laskea kirjaa käsistäni, ennen kuin viimeinenkin sivu oli luettu. Laadukasta dekkaria siis jälleen, mutta muuta en tältä kirjailijalta odottanutkaan.

Kirjassa annetaan tilaa myös henkilöiden yksityiselämelle väkivallan melskeen ohella. Näkökulma vaihtelee Willin, Saran ja Faithin välillä (Faith on Willin agenttipari). Näkökulman vaihtelu piti jännitettä hyvin yllä. Sara ongelmoi suhdettaan Williin, sillä mies on usein täysi arvoitus. Kasvaminen lastenkodissa ja avioliitto Angien kaltaisen syöjättären kanssa on jättänyt jälkensä eikä Will osaa kunnolla puhua tunteistaan. Sara taas on saanut kasvaa tasapainoisessa kodissa, mutta toki hänelläkin on arpensa kannettavina. Faith taas tasapainoilee pikkulapsen hoitamisen ja työn välillä. 

Kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin. Saamme matkan varrella kuulla paljonkin erilaisista valkoisen ideologian edustajista, jotka ovat oikeasti eläneet ja tehneet pahuuksia. Myös lääketieteellistä sanastoa ja asiaa vilisee tekstissä. Lisäksi tulee vielä eri virastojen väliset jännitteet. Silloin tällöin minusta tuntuu Slaughteria lukiessani, että aivoni on viritetty äärimmilleen, jotta ymmärtäisin kaiken. Niin taiten hän punoo faktaa omaan fiktioonsa. 

Suosittelen kovemman meiningin ystäville. Jos haluaa sivistynyttä dekkarointia a la Miss Marple, tämä ei ole oikea valinta. Luunkappaleet lentelevät ja veri virtaa aina Slaughterin kirjoissa. Vastapainona on kuitenkin aina hyvin älykäs juoni, jota täytyy seurata kädet täristen.

Erzsébeth Tóth - Aamut, hiukset hajallaan

"Siellä minun pitäisi olla

siellä minun pitäisi olla

hautajaishuntujen

hautausmaan kukkien, hautaavien ihmisten joukossa

mutta minä tuijotan koko päivän omia käsiäni

vitivalkoisessa huoneessa

tuijotan männynveren jäähyväisiä suonissani

ja pakenen silmieni taakse, viime toukokuuhun

astun ulos lapsekkaan kevyesti

tuoreenvihreän akasiarivin takaa

ympärilläni ei mitään

vain valtava nurmikko ja Aurinko

illalla minun täytyy maksaa siitäkin

sillä kyynelet löytävät minut

unen välähtävät veitset odottavat

veitsiksi muuttuvat kädet odottavat minua

mutta ennen kuolemaa minustakin

tulee kuningatar niin kuin tanssiaisiin lähtevistä tytöistä

en tarvitse sääliä

kerran minäkin olen elänyt

hevoset söivät hiuksiani kuin kauraa

silti minä halusin riidellä kirkonkellojen kanssa

mutta viisainta oli

antautua, nukahtaa niiden kultaääneen

sydämeni ympärillä oli kuumia renkaita

mutta minä heitin pois mustan puseroni

hievahtamatta niin kuin puut

kevät leikkii punassa ja vihreässä minun kanssani

olen eksynyt

tulen aina olemaan kotona täällä

täältä minä katselen miten sinä huojutat tummansinistä valtamerta

en tiennyt että kun tulen aikuiseksi myös kesä on ohi

enkä enää voi ajatella sinua

voin antaa sinulle aamuisen Tiszajoen

voin istuutua kilometripylväälle, voin laulaa

kaukana keltainen kukka avautuu sotilassaappaassa

kaukana, kauempana sinun vertasi tihkuu orkideasta"

Näin kirjoittaa runoilija Erzsébeth Tóth teoksessaan Aamut, hiukset hajallaan. Runoilija kuvaa runoissaan kaipuutaan, lapsuuden välähdyksiä, rakkauksiaan, yhteiskuntaakin. Yhteiskunnallisten runojen avautumiseen olisi auttanut Unkarin historian parempi tunteminen. Suurinta antia minulle olivat rakkauteen liittyvät runot. Myös lapsuuskuvaukset olivat vaikuttavia.

Kuitenkaan tämä teos on täydelleen lumonnut minua, kuten olin odottanut. Osa runoista jäi mykiksi minulle, vaikka kuinka pyrin pääsemään niiden sisään. Harmi. Kuitenkin joukossa on sellaisia säkeitä kuin "ruumiini haavoittaa vielä aamunkoittoa", "Uudet rakkaudet eivät enää ulotu veräjään saakka" ja "vieläkö taivas rakastaa otsaasi". Kerta kaikkisen henkeäsalpavaa! Tämä runoteos jääkin mieleeni nyt hieman epätasaisena laadultaan, koska jotkut runot eivät tehneet mitään vaikutusta ja osa soi sielussa asti. Laitan vielä tähän loppuun oman suosikkini Asetelman, joka sopii hyvin alkavaan kevääseen.

"Sinä olet yhä täällä

unikon siemenkotia lyijykyniesi joukossa - lohduksi

kuusenoksia kaapin päällä,

löytyy myös kimppu lumikelloja,

niin että voit valita: joulu tai kevät.

Myös viinilasit ovat täällä.

Joskus et huomaa edes lumisadetta,

joskus sataa vettä pöydällesi.

Yhdentekevää, kevät tulee kaikesta huolimatta,

et saa silmiäsi irti pienistä ruohonkorsista, vihertävistä,

ja tunnistat itsesi kaikissa puissa:

ne kuihtuvat ja puhkeavat eloon yhä uudelleen -

voi sinua, sillä kaikki kukkii

ja sinä olet kerjäläinen ja ne näkevät sinut

tuhatkertaisessa loistossa.

Ja rastaat, pääskyt ja mehiläiset tulevat,

luo silmäsi maahan syreenisadekuurossa,

sinähän tiedät: olet lyijynraskas

tässä tuoksussa, lepattavassa.

Sillä kevät on juuri sellainen, et voi

muuta muistaa et sanoa,

vaikka hyvä olisi valikoida

niin kuin nainen kokeilee hattuja,

yhtä toisensa jälkeen.

Olisi hyvä torjua tuo kohtalo,

murskata synkkä, ankara patsas,

heilahtaa ja pyöriä loiton,

kaivatun musiikin tahtiin.

Mutta sinulla ei ole muuta musiikkia, olet yhä täällä -

ja mustien harsojen takaa

nousee kukkameri kuin kohtalo."

L. M. Montgomery - Yrttitarha

 

"Huopahatun alta pilkistivät pyöreät punakat kasvot, sinisinä tuikkivat silmät ja pieni napakka suu, jonka muoto johtui osaksi perimästä ja osaksi liiasta viheltelystä. Jedediahin tanakka kehoa verhosi vaalea ruutukuvioinen puku, hänellä oli kaulassaan vaaleanpunainen solmio ja siinä ametistineula. Uskotteko, jos väitän, että kaikesta tästä huolimatta Jedediah oli aivan ääriään myöten täynnä romantiikkaa?"

L. M. Montgomeryn novellikokoelma Yrttitarha kattaa yhteensä kaksitoista novellia. Aiheina ovat enimmäkseen rakkaustapaukset, mutta joukossa on myös mainio Putneyn naisten lakko, Bay Shoren maatilalla ja Häävieraat, jossa kaksi nuorta naista matkaa pitkän matkan preerialla häihin. 

Montgomeryn ehtymätön huumorintaju näkyy viljalti tässä kokoelmassa. Mikään rakkausjuttu ei ole yltiöromanttinen tyyliin Hedelmätarhan Kilmeny, vaan mukana on hyvin arkisia aspekteja. Montgomeryn aikakautena avioliitto oli hyvin arvostettu asema, ja siihen pyrkivät yleensä niin miehet kuin naisetkin. Jedediahin romanssissa, josta lainaus on otettu, vanha kihlapari päätyy naimisiin naisen ilkeämielisen siskon ei-tahdonalaisella avustuksella. Valley View'n juorussa pojankoltiainen keksii liittää kahden ihmisen nimet yhteen, ja lopulta nämä menevät kuin menevätkin naimisiin. Sattumalla ja toisilla ihmisillä on sormensa pelissä monessa avioliitokuviossa.

Poikkeuksen sääntöön tekevät tosiaan Putneyn naisten lakko, Bay Shoren maatilalla ja Häävieraat. Lakkonovellissa joukko lähetysseuran naisia on kutsunut kuuluisan rouva Cotterellin puhumaan erääseen tilaisuuteen. Ikävä kyllä kirkonmiehet kieltävät naista astumasta saarnastuoliin ja siitäkös soppa syntyy: naiset päättävät ryhtyä lakkoon. Tämä novelli oli yksi lemppareistani, niin sattuvaa huumoria siinä oli:

"Sunnuntai-aamuna miehet huomasivat, että kirkko vaikutti jotenkin ontolta ja hylätyltä. Herra Sinclair havaitsi sen itsekin. Pienen pohdiskelun jälkeen hän päätteli sen johtuvan siitä, ettei missään ollut kukkia. Pöytä saarnatuolin edessä oli tyhjä. Urkujen päällä oli surullinen nuupahtanut, edelliseltä viikolta unohtunut kimppu maljakossa. Lattioita ei ollut lakaistu. Paksu pölykerros peitti saarnatuolin Raamattua, kuoropenkkejä ja penkkirivien selkämyksiä.

- Tämä kirkko on pyhäinhäväistys, sähähti John Robbins tyttärelleen Pollylle, joka oli Kukkatoimikunnan puheenjohtaja. - Mitä hiivatin hyötyä on koko toimikunnasta, ellette pidä paikkaa säädyllisen näköisenä?

- Kukkatoimikuntaa ei enää ole, isä, Polly kuiskasi takaisin. - Se on lakkautettu. Naiset eivät saa sotkeutua kirkon asioihin. Tiedät, että vanhimpien kokouksessa päätettiin niin.

Pollyn onneksi hän oli liian iso saamaan korvatillikkaa. Sekään ei ehkä olisi pelastanut häntä, jos he olisivat olleet jossain muualla kuin kirkossa."

Häävieraissa tutustumme pariin intiaaniin. Tarinan päähenkilön silmin aikalaisten ennakkoluulot tulevat hyvin esille. Asenne on kolonialistinen, kuten suomentaja Saana Rusi jälkisanoissaan toteaa. Intiaanit elävät reservaateissa ja ovat hyvin köyhiä. 

Bay Shoren maatilalla -novellissa Newburyn perheen lapset ovat osallistumassa mieltä kiihottavalle piknikille, kun isoäiti vaatii jompaa kumpaa tytärtä tulemaan luokseen. Vastoin tapojaan Frances on tällä kertaa epäitsekäs ja lähtee matkaan odottaen ikävää vierailua. Lopputulos on kuitenkin aivan muuta kuin hän oli odottanut. 

Kaiken kaikkiaan ihastuttava kokoelma, jonka olen lukenut useaan kertaan. Suosittelen lämpimästi!

John Ajvide Lindqvist - Kultatukka, tähtönen

 

"Ei voi sanoa miksi rakastaa jotakuta tai jotakin. Jos syitä vaaditaan, niitä voi löytää mutta tärkein tapahtuu pimeässä ja hallintamme tuolla puolen. Sen vain tietää, kun se on siellä. Ja kun se lähtee pois."

John Ajvide Lindqvistin romaani Kultatukka, tähtönen kertoo pienestä Theresistä, joka hylätään vauvana metsään. Hänet löytää Lennart, joka kokee olevansa epäonnistunut. Kun hän kuulee vauvan laulavan täydellisiä sointuja, hän tajuaa onnensa kääntyneen. Kukaan ei saisi tietää, että hänellä ja hänen vaimollaan on salattu lapsi. Theres viettää aikansa pienessä kellarihuoneessa eikä kukaan saa puhua hänelle, ettei hän mene "pilalle". Vaimo Laila ei kuitenkaan tottele käskyä vaan puhuu tytölle ja viimein tyttö oppii itsekin puhumaan. Asiat mutkistuvat, kun Lennartin ja Lailan aikuinen poika Jerry saa tietää lapsesta. Kukaan kuitenkaan olisi uskonut, mitä tyttö vielä tulee tekemään.

Olipas tämä melkoinen kirja. Lindqvist ei ainakaan arastele tarjoilla pienimpiäkin yksityiskohtia, kun jollain on esimerkiksi kallo halki. Väkivaltaa ei ole koko ajan, mutta sen uhka leijailee koko lukukokemuksen ajan yllä. Jätin tämän teoksen kerran keskenkin juuri tämän väkivaltaisuuden vuoksi, mutta nyt päädyin lukemaan sen loppuun. En toisaalta ole pahoillani - halusin oikeasti tietää, miten tässä käy. Varmaa on se, että tästä lähtien Allsång på Skansen ei ole minulle enää koskaan sama...

Kirjan heikkous oli kohdallani se, etten osannut kiintyä kehenkään. Kirjan henkilöt olivat joko niin vastenmielisiä tai ohuita, ettei se onnistunut. Siitä huolimatta kuitenkin harpoin tarinaa eteenpäin, jotta pääsisin loppuratkaisuun, joten kyllä tässä ansionsakin on.

Theres on henkilönä tietenkin luku sinänsä. Kellarissa kasvatettu hylkiö, joka tekee myöhemmin paljon pahaa. Ehkä Theresiä voisi kuvailla psykopaatiksi, en tiedä. Tyttö on kuitenkin käytännössä koko ajan liki passiivisen tyyni ja haluton vastaamaan toisten kosketukseen. Vuosiin hän ei käytännössä ota kontaktia Lailaan tai Lennartiin. Ainoastaan musiikki saa hänet reagoimaan. Tytön ominaislaatu on hänen sieluun porautuva, moitteettoman puhdas äänensä, joka saa kuuntelijat polvilleen. Millään muulla (paitsi tappamisella) ei tunnu olevan hänelle merkitystä. Theres on kuin alien ihmisten joukossa.

Kirjan suuri teema onkin juuri ulkopuolisuus. Lennart ja Laila ovat hyvin eristyksissä ja heidän avioliittonsa on epäonnistunut. Samoin Jerry on joutunut yhteiskunnan laitamille kovan kiusaamisen takia. Myöhemmin mukaan tuleva Teresakin joutuu kiusatuksi ja se tekee hänestä lopulta hirviön, kun hän tutustuu Theresiin.

Kirjassa näkökulman saa Teresa, mutta silti Theres tuntuu säilyvän päähenkilönä. Oli kammottavaa lukea Teresan muuttumisesta sen jälkeen kun tämä kohtasi Theresin. Kirja on myös periaatteessa luettavissa nitistettyjen ihmisten kostotarinana. Minä näin kuitenkin ennemmin sairaita tyttöjä, jotka olisivat tarvinneet psykiatrista apua.

Jerry oli mielestäni kuitenkin mielenkiintoisin henkilö, sillä hän muuttuu paljon ja itse asiassa hyvään suuntaan. Kun hänestä tulee käytännössä Theresin huoltaja, hän astuu tienhaaraan, jossa irrottautuu vähitellen vanhan turmeltuneen Jerryn nahkoista. Olikin kiinnostavaa, miten niin paha lapsi sai aikaan jonkin niin hyvän ja ison muutoksen aikuisessa miehessä. Sillä Theresiä Jerry rakastaa, se on varmaa.

Koko kirja oli todella sairas. Vaikka teoksella on ansionsa, olin helpottunut kun se loppui. Olo tuntui jotenkin likaiselta jälkeenpäin. Siksi en oikein osaa tätä suositellakaan.

Janna Satri - Herkkyys voimavaraksi - Tietoa erityisherkille ja heitä kohtaaville

 "Herkkyydestä tai erityisherkkyydestä on yhtä monta kokemusta kuin on ihmisiäkin. Kokemuksissa on usein paljon yhteistä, mutta samalla oman herkkyyden ja sen tunnistamisen tarina on omanlaisensa. Joillekin herkkyys on välillä pitkiä aikoja raskasta ja kuormittavan tuntuista, toisille enimmäkseen ainutlaatuisen täyttä ja rikasta elämää - mutta monille vaihtelevasti sekä rankkaa että rikasta."

Janna Satri kirjoittaa kirjassaan Herkkyys voimavaraksi herkkyyden monista puolista. Kuten lainauksessakin ilmenee, jokaiselle kokemus on omanlaisensa. Ympäristö vaikuttaa voimakkaasti siihen, miten rankalta olo tuntuu. Herkkä ihminen on kuin ilmapuntari, joka ilmaisee kulloisenkin tilanteen signaalit. 

Kirjassa käydään läpi useita aihealueita. Käsiteltäväksi tulevat ensin herkkyyden löytäminen ja tutkimustieto, sitten stressinsäätely, mielenterveys, vuorovaikutus, lasten ja nuorten osio, parisuhde ja seksuaalisuus sekä työelämä ja siinä jaksaminen. Satrin teos on yleistajuinen, napakka tietopaketti aiheestaan. Kirjaan on haastateltu lukuisia asiantuntijoita eri aloilta ja viitattu eri tutkijoihin. Kirjan lopussa on vielä kirjallisuusluettelo tiedonhaluisille.

Olen lukenut erityisherkkyydestä jo aika paljon ennenkin. Hyllystäni löytyvät kaikki alan uranuurtajan Elaine N. Aronin teokset. Koin kuitenkin saavani lisävalaistusta Satrin kirjasta. Asiantuntijoiden sitaatit tuovat aihealueisiin syvyyttä ja painavuutta. Erityisen kiinnostunut oli kirjassa esitellystä stressiprofiilista. Siinä ihminen tutkii sitä, mitkä asiat stressaavat ja saavat olon painumaan niin sanotusti punaisille. Liikennevalomallin mukaan tasoja ovat myös vihreä ja keltainen. Vihreillä ollaan mukavassa vireystilassa, keltaisilla aletaan jo kuormittua. Tästä välineestä voi olla apua kelle tahansa ja se voi parantaa vuorovaikutusmahdollisuuksia kuormittavassa tilanteessa.

Satri myös kritisoi erityisherkkyyden yksiulotteisuutta tutkimuksessa. Tämä oli minulle ihan uutta. Hänen mukaansa Elaine N. Aron ja hänen miehensä esittävät aistitiedon käsittelyn herkkyyden yksiulotteisena. Muiden tutkimuksissa tätä on testattu ja todettu, että piirrettä voitaisiin tarkastella kolmiulotteisena: esteettisenä herkkyytenä, matalana ärsykekynnyksenä ja virittymistaipumuksena. Satri kuitenkin huomauttaa, että maallikoille tällä ei juuri ole merkitystä. Kuitenkin kiinnostavaa kritiikkiä.

Minulle kirjan kiinnostavinta antia olivat myös huomiot seksuaalisuudesta ja parisuhteesta. Tilaa annetaan etenkin herkille miehille, joille parisuhteen muodostaminen on usein vaikeaa, koska herkkyyttä ei varsinkaan miehessä arvosteta. Lisäksi todettiin, että omanlaisen kumppanin löytäminen voi olla haasteellista. Tästä aiheesta olisin lukenut enemmänkin.

Kaiken kaikkiaan Satri on koonnut kiinnostavan ja helposti lähestyttävän tietopaketin herkkyydestä. Laaja kirjallisuusluettelo houkuttelee tarttumaan myös muihin teoksiin ja tutkimuksiin aiheesta. Suosittelen tätä tietokirjaa lämpimästi, jos aihe yhtään kiinnostaa.

Kevättuulia blogissa

 Päivitin pitkästä aikaa blogini ulkonäköä, toivottavasti tykkäätte! Olin jo kyllästynyt vanhaan. Nyt tekstin lukeminenkin on ehkä silmille ystävällisempää.

Olen lisännyt myös sivuja tuonne blogin ylälaitaan. Kokosin yhdelle sivulle keskeneräisiä kirjasarjoja ja suosikkikirjailijoideni tuotantoa. Tarkoitus olisi aloittaa niistä bloggaaminen, kunhan nykyiset kirjastolainat on luettu.

Päivitin myös TBR-sivuni OHKB-sivuksi eli oma hylly, keskeneräiset ja bloggaamattomat. Kunnianhimoinen tavoitteeni on blogata kaikista kirjoista, jotka olen blogini olemassaolon aikana lukenut. Samoin päättää kesken jääneitä kirjoja. Olenko ainoa, jota kesken jäänyt kirja jää vaivaamaan?

Toivotavan kaikille lukijoille iloista pääsiäistä! Nyt on aikaa lukea.