torstai 31. joulukuuta 2020

Joyce Carol Oates - Elämäni rottana

 


"Me rakastamme teitä isänne kanssa... valtavasti! Mutta... sitä rakkautta ei pidä koetella..."

Joyce Carol Oatesin Elämäni rottana on väkevä kertomus pienestä Violet Ruesta, joka karkotetaan perheestään. Violetin isoveljet hakkaavat mustan pojan kuoliaaksi ja Violet kertoo asiasta viranomaisille. Sen jälkeen hänestä tulee perheen silmissä rotta, arvoton huora. Loputon pelko astuu tytön elämään.

Olipa tämä raju lukukokemus! Violetin elämä ei ole helppoa. Oatesin maailma on suoraan sanoen vastenmielinen. Siinä maailmassa naisen itsenäisyydelle ei ole tilaa, vaan hän on aina miesten armoilla. Niin Violetkin. Ei riitä, että hänet karkoitetaan perheestään, vaan hän joutuu myös seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Nuorelle karkotetulla maailma on kova ja armoton. 

Violet on persoonaltaan ilmeisen helppo uhri. Karkottaminen on saanut hänet häpeämään itseään. Rotta on sana, jonka tyttö liittää itseensä. Ei siis olekaan ihme, ettei hän osaa varoa vaaraa. Violet on niin henkisesti kuin ruumiillisestikin hauras, kaikkea muuta kuin veljensä ja isänsä. Isästä tihkuu vaaraa, isän nenille ei kukaan hypi. Äiti on yhtä hauras ja pelokas kuin Violetkin ja koettaa vain olla mieliksi. Tästä perheen dynamiikasta ennen tappoa oli karmivaa lukea. 

Olenkin kahden vaiheilla, mitä ajattelen romaanista. Toiselta puolen se on hyvin kirjoitettu, väkevä tarina. Toisaalta sen maailma on niin ruma, että pahaa tekee. Jouduin pitämään lukemisessa taukoja, kun saatoin aavistaa taas jotain kamalaa tapahtuvaksi enkä erehtynytkään. Ehkä olisin kaivannut tähän vuoden loppuun jotain hieman kauniimpaa. Silti en harmittele tämän teoksen lukemista. Kyllä se kuitenkin on hyvä. Oates ei koskaan päästä lukijaansa helpolla.

Suosittelen rankkojen tarinoiden ystäville. Jos kaipaat jotain lempeää, tähän ei kannata tarttua.

PS: Niitä vuoden luettuja kirjoja tulikin sitten 97 eikä 96! Huu.

Kirjallinen katsaus vuoteen 2020

 Vuosi 2020 on ollut kirjallisesti hyvin rikas: luin yhteensä 96 kirjaa! En tiedä, olenko koskaan aiemmin lukenut näin paljon yhden vuoden aikana. 

Osallistuin toista kertaa Helmet-lukuhaasteeseen ja tällä kertaa sain sen myös tehtyä. Ohessa Helmet-kirjani:

1. Kirja on vanhempi kuin sinä: Torey Hayden – Toisten lapset

2. Iloinen kirja: Terry Pratchett – Täyttä höyryä

3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti: Anja Snellman – Paratiisin kartta

4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä: L. M. Montgomery – Annan perhe 

5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Siiri Magga-Miettonen – Haile Selassie ja Lass’uulan Niila – Tarinoita Kutturan kairoilta

6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella: Leena Koponen – IhmisIksi 

7. Kirjassa rikotaan lakia: Terry Pratchett – Muks!

8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi: Per Olov Enquist – Henkilääkäri 

9. Kirjassa kohdataan pelkoja: Torey Hayden – Häkkipoika 

10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa: Vigdís Grímsdottir – Kantatie 7 

11. Vaihtoehtohistoria: Ilkka Remes – Ruttokellot 

12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera: Charles Dickens – Saiturin joulu

13. Kirjassa eksytään: Katharina Hagena – Der Geschmack von Apfelkernen

14. Urheiluun liittyvä kirja: Terry Pratchett – FC Akateemiset

15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö: Heikki Kännö - Mehiläistie

16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli: L. M. Montgomery - Runotyttö etsii tähteään

17. Tutkijan kirjoittama kirja: Brené Brown – Nouse vahvempana – Vaikeuksien kautta voittoon

18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja: Carlo Rovelli – Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta

19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa: Elly Griffiths – Risteyskohdat

20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja: Anni Kytömäki - Kultarinta

21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta: L. M. Montgomery – Perinnönjakajat 

22. Kirjassa on epäluotettava kertoja: Jaakko Yli-Juonikas – Vanhan merimiehen tarina

23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä: Antoine de Saint-Exupéry – Pikku Prinssi 

24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa: Terry Pratchett – Savijaloilla 

25. Kirjassa ollaan saarella: L. M. Montgomery – Runotyttö maineen polulla

26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö: Helena von Zweigbergk – Kuka jäljelle jää

27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani: A. W. Yrjänä – Joonaanmäen valaat

28. Tulevaisuudesta kertova kirja: Hugh Howey – Siilo 

29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva: Haruki Murakami – Rajasta etelään, etelästä länteen

30. Kirjassa pelastetaan ihminen: L. M. Montgomery – Pieni runotyttö

31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla: L. M. Montgomery – Sara ja kultainen tie

32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa: Antonio Munoz Molina - Sefarad

33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos: Terry Pratchett – Velhous verissä

34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana: L. M. Montgomery – Sateenkaarinotko 

35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa: Chimamanda Ngozi Adichie - Kotiinpalaajat

36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja: Hanya Yanagihara – Pieni elämä

37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa: Terry Pratchett – Aikavaras 

38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu: Leena Lehtolainen – Luonas en ollutkaan

39. Kirjassa lennetään: Torey Hayden – Lapsi muiden joukossa

40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja: Terry Pratchett – Valon tanssi

41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan: Torey Hayden – Tiikerin lapsi

42. Kirjassa on isovanhempia: Marko Annala – Paasto 

43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja: Italo Calvino – Jos talviyönä matkamies

44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa: L. M. Montgomery – Yrttitarha 

45. Esikoiskirja: Juha Rautaheimo – Hermo – Murharyhmän mies

46. Kirjassa on sauna: Satu Vasantola – En palaa takaisin koskaan, luulen

47. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet: Kristina Ohlsson – Lotus Blues

48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet: Kristina Ohlsson – Mion Blues

49. Vuonna 2020 julkaistu kirja: Tori Amos – Resistance – A Songwriter’s Story of Hope, Change, and Courage

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Agatha Christie – Eikä yksikään pelastunut


Erityisesti mieleeni olivat seuraavat teokset:
- Carlo Rovelli – Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta
- Terry Pratchett – Aikavaras
- Anni Kytömäki - Kultarinta
- Vigdís Grímsdottir – Kantatie 7
- Tori Amos – Resistance – A Songwriter’s Story of Hope, Change, and Courage

Paljon tuli luettua hyvää kirjallisuutta. Pari kiviriippaakin sattui matkalle mukaan, mutta enimmäkseen luin mieleisiä kirjoja. Aloin tehdä kolmea blogini haastetta nyt joulukuussa ja sillä tiellä aion jatkaa myös ensi vuonna. Helmet jäänee ensi vuonna välistä. Toivon ensi vuodesta kirjallisessa mielessä yhtä hyvää kuin tästäkin.
Hyvää uutta vuotta 2021!

Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie

 


"Laskin, että minulla on kaksikymmentäkahdeksan vuotta elinaikaa, ja tuon loppuajan viettäisin omassa talossa kaupungin laitamilla heidän kanssaan. Vielä istuisin pihakeinussa elokuun hämärissä kenenkään siihen puuttumatta."

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie on tarina miehestä nimeltä Matti, joka haluaa perheensä takaisin. Keinoksi hän keksii omakotitalon hankinnan. Matti tekee käsirahan kokoamiseksi kaikkensa, ja vähitellen iso pyörä alkaa heittää pahasti. Tilanne kärjistyy oudoksi näytelmäksi Juoksuhaudantiellä vanhan sotaveteraanin rintamamiestalossa.

Juoksuhaudantie on kahdenkin haasteen listalla ja nyt se on luettu. Kirja piti hyvin otteessaan alusta asti. Hotakainen kirjoittaa todella monen osapuolen näkökulmasta ja onnistuu siinä. Jokaisella taholla on oma äänensä, jonka voi päätellä ilman mainintaakin.

Mattia käy väistämättä sääliksi, vaikka hän on itse soppansa keittänyt. Piintynyt toive ja halu saada vaimo ja tytär takaisin vie hänet hulluuden partaalle. Romaani onkin myös mielenkiintoinen tutkielma horjuvasta ihmismielestä.

Vaikka kirjassa on kaikenlaisia käänteitä, kirjailija osaa kertoa ne uskottavasti. Periaatteessa tällainen tapaus voisi sattua oikeassa elämässä. Pelottavaa.

Suosittelen ehdottomasti! Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja ansiosta palkittu.


keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Anni Swan - Kootut kertomukset II - Iris rukka

 


"- Onko sinun pakko kertoa kaikki, mikä on totta! puhkesi Ester kiivaasti sanomaan. - Me ja meidän seurapiirimme emme halua kuulla juttuja renkituvasta ja karjapihasta. Semmoinen ei kuulu hienoon käytöstapaan, se on sivistymätöntä. Mitä mahtoivatkaan kenraali ja kenraalitar ajatella meistä, joilla on sellainen serkku!"

Anni Swanin Iris rukka kertoo nuoren Iris Klewen tarinan. Iris on puoliorpo, heitteillä oleva lapsi, joka lähetetään kodistaan Helsinkiin serkkujensa luo opiskelemaan. Saaristolaiselämään tottuneelle tytölle hienosteleva Heinosten perhe on varsinainen koettelemus, hän kun on varsinainen luonnonlapsi. Genrelle uskollisesti lopussa kuitenkin kiitos seisoo.

Olipas viehättävä lukukokemus! Kirja on alun perin vuodelta 1916 ja kieli oli ihanan entisaikaista. En ole aiemmin lukenut Swania, vaikka vanhat tyttökirjat ovatkin heikko kohtani. Nyt on sekin puute korjattu.

Iris oli kirjan mittaan tosiaan aika rukka. Ajan tavan mukaan erityisesti tytöiltä odotetaan kilttiä ja moitteetonta käytöstä, mikä ei huolimattomalta ja kujeisiin taipuvaiselta tytöltä millään onnistu. Nykypäivään peilaten romaanin maailma tuntui varsin ankaralta. Heinoset eivät olleet mitenkään ihastuttavia, sillä heiltä puuttuu varakkuudesta huolimatta sydämen sivistys. Minun kävi Iristä monta kertaa sääliksi.

Hurjalta tuntui myös, miten eri tavalla Iristä kohdeltiin, koska hän oli eräänlainen ottolapsi. Iris on melkein koko perheen silmätikku ja joutuu auttamaan askareissa palvelijaa. Sellainen eriarvoisuus pani ihan suututtamaan.

Suosittelen ehdottomasti! Vaikka kirja onkin virallisesti lasten/nuortenkirja, voi aikuinenkin sen hyvin lukea.

Anna Jansson - Murhan alkemia


 "Kun kerran oli uuni, saattoi olla myös kaasupoltin. Jos hän sytyttäisi tulipalon, hän kuolisi liekkeihin, mutta kaasupoltinta olisi ehkä mahdollista käyttää myös muulla tavalla. Sillä voisi uhata, pakottaa sieppaajan luovuttamaan avaimet."

Anna Janssonin Murhan alkemia on laadukas, perinteinen ruotsalainen dekkari. Poliisi Tomas Hartman joutuu väistymään sairaslomalle sydäninfarktin takia ja hänen paikalleen tulee mielipiteitä jakava Patrik Hedman. On tapahtunut sekä katoaminen että murha ja poliisi Marian vaisto sanoo asioiden punoutuvan yhteen. Kun ruumiita alkaa ilmestyä yhä lisää, alkaa kilpajuoksu aikaa vastaan.

Olipa mukavaa lukea pitkästä aikaa pohjoismainen dekkari! Se sopi hyvin tähän joulunjälkeiseen "väliaikaan". En ole aiemmin lukenut Janssonia. Hänen tyylinsä muistuttaa mielestäni aika paljon Camilla Läckbergia, mikä ei ole huono juttu. Hahmot ovat samalla lailla perusinhimillisiä ruotsalaisia ja pahin klisee, poliisin/etsivän alkoholiongelma loistaa poissaolollaan. 

Kirjan nimi on hyvin valittu (alkup. on Alkemins eviga eld, mikä on myös osuva), sillä alkemialla on iso osuus romaanissa. Tykkäsin tästä aiheesta todella paljon ja mielestäni sitä hyödynnettiin hienosti. Kirjailija on varmasti tehnyt asiassa taustatyötä.

Pidin myös siitä, että keskeiset henkilöhahmot olivat tosi samastuttavia ja miellyttäviä. Maria oli suosikkini, mutta pidin myös Tomaksesta ja Justuksesta. Janssonia voisi lukea mielihyvin lisääkin. Suosittelen!

tiistai 29. joulukuuta 2020

Gösta Ågren - Jär



"Struktur
Kroppen är den starka
vaktport, som till slut
dödar oss. Själen vet allt,
men den är fri; den säger
ingenting. Därutöver
finns det ett rum, en ö
i den skränande operan.
Där leder mig den blinde
i mörkret. Den stumme tystar
där mitt lösa prat, skälvande
av förkunnelse. Analfabeten
gör där av sina tigande djur
dikt efter dikt."

Jär av Gösta Ågren är en diktsamling som har vunnit Finlandia-priset. Dikter handlar om livet och döden och allt däremellan. 

Jag tyckte om samlingen men då och då måste jag använda en ordbok. Dock var de mesta dikterna ganska lätta att läsa: man måste inte kunna svenska perfekt för att förstå. Teman var tunga men dikterna lätta. 

Och samma på finska: tykkäsin kokoelmasta. Näköjään Helvi Hämäläisen Sukupolveni unta ei olekaan ainoa Finlandia-palkittu runokokoelma, kuten luulin.

Conan Doyle - Baskervillen koira



 

"Kalliot kiiltävät märkinä ja hohtavat kuin hopea himmeässä päivänvalossa. Synkkä tunnelma vallitsee sekä sisällä että ulkona. Sir Henry on masentunut, ja minunkin mieltäni ahdistaa raskas paino. Tunnen vaaran lähestyvän - vääjäämättömän vaaran, joka on sitä kauheampi, kun sen laatu ei voi aavistaa."

Conan Doylen Baskervillen koira on dekkarien klassikko. Herra Holmes ja tohtori Watson joutuvat seikkailun pyörteisiin, kun sir Henry Baskerville vaikuttaa olevan vakavassa vaarassa. Baskervillen sukua on jo ties kuinka kauan piinannut helvetillinen paholaiskoira, jos tarinoita on uskominen - mutta onko niitä?

Baskervillen koira oli minulle kevyt välipala 160 sivullaan, ja hyvin viihdyttävä sellainen. En ole koskaan aiemmin lukenut Sherlock Holmes -dekkaria, joten oli jo aikakin! Suomennos tavoittaa mukavasti 1800-luvun kirjallisuuden vanhahtavuutta.

Kirja kerrotaan Watsonin näkökulmasta, välillä näytetään hänen kirjoittamiaan kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Kuten tunnettua, Watsonilla ei ole juuri muuta virkaa kuin toimia jonkinlaisena peilinä Holmesin neroudelle. Kumpikin hahmo jäi hyvin ohueksi, mikä tietysti ei dekkareissa ole niin tavatonta. 

Ajankuvaa kuvaa pistämättömästi keskustelut ihmisten pääkalloista. Pohditaan, erotetaanko n******* ja eskimon kallot toisistaan! Nykylukijaa tällainen hätkähdyttää ja tietysti sietääkin hätkähdyttää.

Sujuvasti luettava pieni kirja, miksenpä suosittelisi.

maanantai 28. joulukuuta 2020

Toni Morrison - Minun kansani, minun rakkaani

 


"On yksinäisyyttä, jota voi keinuttaa. Käsivarret ristissä, polvet pystyssä; jatkuvana, jatkuvana tämä liike, toisin kuin laivan, rauhoittaa ja tyynnyttää keinujaa. Se on sisäistä laatua - tiukkaan kiedottu kuin iho. Sitten on yksinäisyyttä joka harhailee. Mikään keinutus ei voi sitä hillitä. Se elää omillaan. Jonkinlainen kuiva, laajeneva tila jossa ihmisen omien jalkojen askeleet kuulostavat siltä kuin ne tulisivat jostain kaukaa."

Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani on tarina orjuudesta ja sen seurauksista. Eletään vuotta 1873, sisällisota on ohi. Talossa 124 asuvat Sethe ja hänen tyttärensä Denver. Tapetun vauvan henki kummittelee talossa, kunnes Paul D -niminen mies saapuu taloon. Hänen jälkeensä saapuu kuitenkin vielä tyttö nimeltä Rakkain, ja talon elämä alkaa mennä yhä enemmän sekaisin.

Toni Morrison on jo pitkään ollut lukulistallani ja nyt innostuttuani tekemään kirjahaasteita tartuin viimein hänen tuotantoonsa. Kirjan alku oli hitusen vaikea, mutta pääsin kuitenkin pian tarinaan sisään. Tarina onkin väkevä: orjuuden seuraukset näkyvät yksilöissä monin tavoin. Jotkut sekoavat, jotkut selviävät.

Kirjassa on myös maagista realismia, sillä vauvan kummittelu otetaan kirjassa itsestään selvänä tosiasiana. Välillä henki on varsinainen poltergeist. Vielä erikoisempi vaihde tulee päälle, kun Sethe uskoo Rakkaimman olevan hänen kuollut vauvansa. Varsinainen piina Rakkain onkin ahneudessaan, joka melkein vie 124:n elämän perikatoon. 

Rasismi on tietenkin myös erittäin läsnä tässä romaanissa. Ennakkoluuloja ei kuitenkaan ole vain valkoisilla, vaan myös mustat ajattelevat usein pahaa valkoisista. Kirjassa on sivuhahmoina kuitenkin myös hyviä valkoisia, jotka vastustavat orjuutta.

Hyvä romaani, suosittelen! 

sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Leena Krohn - Matemaattisia olioita tai jaettuja unia

"Kuka muistaa meidät ja kenet me muistamme? Eikö se, mitä muistetaan, ole havaintojen, näkökulmien, olettamusten heijastama jähmettynyt hologrammi, jonka kanssa kerran eläneellä, alinomaisesti uudistuneella minällä on vain hauras, epäsuora ja epäselvä yhteys."

Leena Krohnin Matemaattisia olioita tai jaettuja unia sisältää 12 esseenovellia, jotka käsittelevät olemassaoloa ja kuolemaa. Novelleissa käsitellään monia perimmäisiä kysymyksiä, kuten tappamiseen liittyviä moraalisia kysymyksiä ja jopa kannibalismin oikeutusta.

Tässäpä oli erikoinen ja vaikea kirja! Täytyy myöntää, että välillä en ymmärtänyt lukemaani, niin monimutkaisia jotkut Krohnin kirjoitukset olivat. Kuten esimerkiksi tämä:

"Tubanidit muistuttavat tiettyjä mesotsooisen kauden ammonoideja. Ne ovat ammoniumvaltamerissä elävien Nipponites mirabilisten matemaattisia malleja." Siis mitä? Ymmärrykseni matematiikasta ja tietokoneiden maailmasta on hyvin rajallinen, mikä teki kakkosnovellin tajuamisen vaikeaksi. 

Kuitenkin viihdyin kirjan parissa. Välillä vilahteli itselle tuttuja filosofisia käsitteitä, kuten kategorinen imperatiivi. Niitä on aina hauska bongailla. Novellit myös antoivat paljon ajattelemisen aihetta. Krohnin tiukat kysymykset siitä, voimmeko valita vai teemmekö vain sen, mitä meidän täytyy, pysyvät vuosisadasta toiseen. Suosittelen syvällisistä kysymyksistä kiinnostuneille.

lauantai 26. joulukuuta 2020

Anni Kytömäki - Margarita


"Milloinkaan enää hän ei antaudu virran houkuteltavaksi. Milloinkaan enää hän ei aio kokea tätä uudelleen."

Anni Kytömäen Finlandia-palkittu romaani Margarita on hieno tarina vieraudesta, houkuttelevasta virrasta ja loputtomasta sodasta. Kirjassa äänen saavat hieroja Senni ja metsänhoitoon paneutunut Antti, sodassa oleva Mikko sekä jokihelmisimpukka. Senni joutuu pakolla kantamaan ja synnyttämään lapsen, koska isänmaa sitä vaatii, Mikko joutuu antamaan kehonsa sodalle, Antti edistää osaltaan sotaa nimeltä avohakkuu ja jokihelmisimpukka kärsii ihmisten ahneudesta. 

Kylläpä pidin tästä kirjasta! Kytömäki on hionut tyylinsä mestarilliseksi sitten Kultarinnan, joka jo oli todella hyvä. Virta kohisee lohduttavana ja houkuttelevana, kun maailma vaatii Senniltä mahdottomia. Joen virtaus on läsnä läpi teoksen ja pidin tästä runollisuudesta.

Kaikki kirjan henkilöt ovat introvertin oloisia, erityisesti Senni on ihmisten kanssa vaivautunut. Hierojana hän joutuu aina ottamaan erikseen ammattinaamion kasvoilleen, jotta selviää asiakaspalvelusta. Senni oli hyvin samastuttava henkilö. Kuten Kultarinnassa, myös Margaritassa päähenkilöt hengittävät metsää ja luontoa. Metsä on armahtavampi kuin ihmiset kaikessa karuudessaankin.

Kirjassa on useita allegorioita, kuten ihmisten keskinen sota vs. avohakkuut metsissä, jokihelmisimpukka vs. ihminen ja valtio vs. yksilö. Valtio näyttäytyy yksilön murskaavan koneistona, joka päättää mikä kullekin ja kellekin on parhaaksi. Valtion virkamiehet päättävät, että isänmaa tarvitsee Senninkin lapsen eikä lupaa abortille tule, vaikka nainen oksentaa kaiken ulos. Valtio myös tarvitsee puut ja miesvoiman. Koin tämän koneiston ja yksilön välisen jännitteen kaikkein kiinnostavimpana teemana kirjassa.

Suosittelen ehdottomasti! Tälle kirjalle ei ole turhan päiten myönnetty Finlandiaa.

perjantai 25. joulukuuta 2020

Hannu Väisänen - Toiset kengät (Antero-sarja 2)

 


"Tiesin vallan hyvin että räjähdys kuului onnettomuuksien luokkaan, että siihen liittyi kuolema. Tiesin että jossain kauhisteltiin ja kirottiin Jumala ja koko hänen kaartinsa. Tiesin että tuomiokirkossa saarnaavan papin olisi vaikeata tehdä Jumalaa enää siedettäväksi. Ja kuitenkin. Sapekkaiden värien kuhina tehdasalueella oli elämys ja toivoin voivani säilyttää siitä jotain tulevaisuudessa."

Hannu Väisäsen Finlandia-palkittu Toiset kengät kertoo Anterosta, joka kirjan mittaan kasvaa 11-vuotiaasta teini-ikäiseksi. Antero asuu aliupseeri-isänsä ja sisarustensa kanssa. Taiteellisella pojalla ei ole helppoa 60-luvun Oulussa.

Täytyy sanoa, että kirja pitkästytti minua enkä ymmärrä, miksi se on saanut Finlandian. Väisäsen kielessä ei ole mitään erityistä eikä mielestäni tässä kasvukertomuksessakaan. Henkilöt olivat jotenkin omituisia enkä päässyt Anteron maailmaan kunnolla sisään. Isä olisi halunnut poikansa hienoon lyseoon, mutta sinne poika ei päässyt. Jostain syystä latinan lukeminen on isälle päähänpinttymä, mutta Antero haluaisi taidelukioon. 

Välillä kasvavan pojan tarinaan mentiin omaan makuun turhankin syvälle. Anteron ensimmäiset seksuaaliset kokemukset lähinnä ällöttivät minua ja olivat nekin koko lailla kummallisia. Ei nyt lähtenyt, en suosittele.

torstai 24. joulukuuta 2020

Hyvää joulua kaikille!

 Hyvää joulua lukijoille! Nyt on aika hiljentyä nauttimaan niin kissojen kuin ihmistenkin kanssa.


Pukki ovella kolkuttaa,
tokko hän sisään tulla saa.
Tervetuloa pukki vaan
kanssamme piiriä tanssimaan.

Sisään pukki nyt kiiruhtaa,
lahjat hän lapsille heittää vaan.
Sitten yhdessä riemuitaan,
silmät lasten saa loistamaan.

Poispäin pukki taas matkoaa,
muualla lapset ne odottaa.
Hänen on käytävä ympäri maan
pitkissä peninkulmasaappaissaan.

keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Nikolai Gogol - Kuolleet sielut

 "Kaikkialla elämässä, olipa se muuten millaista tahansa, sekä katujen, känsäisten, köyhien ja likaisenhomeisten kansan syvien rivien keskuudessa että yksitoikkoisen kylmien ja ikävän siistien ylempien luokkien joukossa, sattuu ihmisen eteen ainakin kerran näky, joka on toisenlainen kuin kaikki hänen sitä ennen näkemänsä, kuva, joka ainakin kerran herättää hänessä tunteen, jollaista hän ei koko elämässään ole joutunut tuntemaan."

Nikolai Gogolin Kuolleet sielut kertoo yläluokkaisesta Tšitšikovista, joka alkaa ostaa kuolleita sieluja (siis maaorjia). Hän antaa itsestään hyvän vaikutelman ja kaikki vaikuttavat pitävän hänestä, kunnes väki yhtäkkiä kääntyykin häntä vastaan.

Jälleen yksi venäläinen klassikko luettu! Kuitenkaan tämä romaani ei nouse lemppareideni listalle. Gogol osaa halutessaan olla hauska, mutta minua tämä tarina ei vain puhutellut. Sivu sivulta jaaritellaan Tšitšikovskin ostoksista ja yläluokan juoruista. Kirjassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään. Sen vuoksi tämä postauskin jää tyngäksi. Onpahan luettu, mutta en suosittele.

tiistai 22. joulukuuta 2020

Leena Lander - Käsky

 "Jälkeenpäin ajatellen Miinan mielestä yllättävintä hetkessä ennen kuolemaa oli ollut sen hiljaisuus. Hiljaisuuden tyhjyys. Tuntui kuin känniset sotilaatkin olisivat ryhdistäytyneet ihmettelemään sitä. Minkäänlainen elämä ei tykyttänyt ennen laukausten kajahtamista. Pilvet pysyivät aloillaan. ja meri, sekin lakkasi kohisemasta."

Leena Landerin Käsky kertoo vuodesta 1918, kansalaissodasta, naisvangista, piilotetuista intohimoista. Eräs jääkäri lähtee itsepintaisesti viemään naispuolista punavankia virallisen tuomion eteen, vaikka nainen haluttaisiin tappaa välittömästi. Kahdeksan päivän aikana miehen ja naisen välille viriää omituinen yhteys. Leirillä sotatuomari Hallenberg ei tiedä, miten hänen tulisi menetellä naisen kanssa - tai ylipäänsä elämänsä.

Odotin aiheen takia paljon rajumpaa kirjaa kuin se olikaan, onneksi. Kirjassa toki on teloituksiakin, mutta ne ovat sivuseikka. Pääpaino on Hallenbergin, jääkärin ja naisvangin välisissä keskusteluissa ja jännitteissä. Valkoisen ja punaisen välinen tavattoman epätodennäköinen side oli varsin liikuttava osa tarinaa. Landerin kirjaa voi lukea eräänlaisena äänenä ihmisyyden puolesta, jos haluaa.

Kiinnostavin henkilö oli ehkäpä tuomari Hallenberg. Virallisesti häneltä odotetaan mahdollisimman paljon (kuoleman)tuomioita, mutta sisimmässään tuomari ei ole verenhimoinen mies. Kuitenkin hänessä on ilkeä puolensa, joka tulee jääkärin seurassa ilmi. Mielenkiintoisia ristiriitoja oli kyllä kaikissa kolmessa päähenkilössä.

Kappaleiden välillä on lainauksia, jotka koskevat susia ja niiden metsästystä. Ilmari Kiannon raaka sitaatti rinnastaa punaiset naiset susiin, petoihin, jotka pitää hävittää. Susilla ei kuitenkaan ole sen kummemmin tekemistä itse tarinan kanssa.

Tykkäsin tästä kirjasta. Luvut olivat sopivan lyhkäisiä ja teksti todella sujuvasti kirjoitettua. Oli mukavaa lukea tällainen erilainen tarina vuodesta 1918. Suosittelen!

maanantai 21. joulukuuta 2020

Kyllikki Villa - Tyttö sodassa: Kenttälotan kirjeitä 1941-1944

 "30.9.44. Välistä täytyy pysähtyä ajattelemaan sitä, mitä on tulossa - tätä tietä, jota olemme lähteneet kulkemaan - tunnen itseni kovin neuvottomaksi tietämättä mitä ajatella. Tänään kuulin ensi kertaa lausuttavan julki paheksuvia sanoja Marskista, ja se jollain tavalla hätkähdytti minua. Onko sitten mitään auktoriteettia, johon voi sokeasti luottaa?"

Kyllikki Villan Tyttö sodassa: Kenttälotan kirjeitä 1941-1944 käsittää suuren osan jatkosodasta lottanäkökulmasta. Villa on sodan ajan tuon ajan mittapuulla alaikäinen - alle 21-vuotias. Kirjeistä piirtyy koti-ikävää, ruuanhimoa, luonnon kauneutta ja uljasta asennetta.

Täytyy sanoa, että tämä romaani oli aika raskas kahlattava, mutta olen iloinen, että luin sen. Tätä puolta sodasta on käsitelty paljon vähemmän kuin sotilaiden näkökulmaa. En ollut aiemmin oikeastaan ajatellutkaan, mitä kaikkea lotat tekivät sodassa. Minut myös yllätti se, miten leikkisä ja riemua etsivä mieliala näissä kuvauksissa oli. Toisaalta sen ymmärtää: sodan kauheutta on varmasti pitänyt torjua hartiavoimin. Kuitenkin päiväkirjamerkinnöissä ja joissain kirjeissään Villa päästää ilmoille myös mielialanvaihtelunsa. Välillä hän on aivan uuvuksissa.

Yllättävää oli myös kirjeenvaihdon tiheys. Villa kirjoitti äidilleen melkein joka päivä, ja kirja onkin liki 500-sivuinen tiiliskivi. Äitikin kirjoittaa melko usein. Tämän kirjan kirjeenvaihto koskee siis vain äidin ja tyttären välistä kirjoittamista. Miten kovilla posti onkaan tuohon aikaan ollut!

Villa taivastelee kirjan esipuheessa itsekin, miten paljon ruuasta puhutaan, mutta "siitä puhe mistä puute". Hänen mukaansa ilman kotiväen ruokapaketteja olisi monta kertaa ollut nälkä. Villa ottaakin kaiken ilon irti niin korvikekahvista kuin korvatuilla vehnäjauhoilla leivotuista kaakuistakin, eikä mikään ihme. 

Suosittelen ehdottomasti. Tämän kirjan julkaisu on kulttuuriteko.

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys

 "Ei ole mitään mahdollisuutta tarkistaa, kumpi ratkaisu on parempi, sillä ei ole myöskään vertauskohdetta. Ihminen elää kaiken heti ensi kerralla ja valmistautumatta. Ikään kuin näyttelijä joka esiintyy harjoittelematta osaansa. Mutta minkä arvoista elämä voi olla, jos sen ensi harjoitus on elämä itse? Siksi se muistuttaa aina luonnosta. Ilmaus ei kuitenkaan ole täsmällinen, sillä luonnos on aina jonkin hahmotelma, maalauksen esiaste, mutta meidän elämämme luonnos ei ole minkään hahmotelma, siitä ei synny minkäänlaista maalausta."

Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys kertoo kaksi rakkaustarinaa. Ensin ovat Tomáš ja Tereza, sitten Franz ja Sabina. Tämän lisäksi Sabina on yksi Tomášin lukemattomista rakastajattarista. Kertoessaan näiden ihmisten vaiheista kirjailija keskustelee myös erilaisista eettisistä aiheista, kuten eläinten oikeuksista ja kitschin olemuksesta.

Täytyy sanoa, että en oikein välittänyt tästä kirjasta. Odotukseni olivat aika korkealla, koska kirjalla on jonkinmoinen modernin klassikon asema. Jotenkin nuo eettiset pohdinnat, jotka olivat kirjan parasta antia, eivät limittyneet sujuvasti kehyskertomukseen vaan jäivät irrallisiksi. Tai sitten en vain yksinkertaisesti tajunnut koko romaania.

Kirjan kantava teema on keveyden ja painavuuden välinen jännite. En vain oikein tajunnut tätä filosofiaa, joten en osaa sitä sen kummemmin tässä avata. Yhdessä kohtaa Sabina kokee elämisen sietämättömän keveyden, kun hän on irrottautunut kaikista tuntemistaan ihmisistä. Kaiketi tässä on joku syvällinen jippo, jota en vain käsitä.

Luvattoman iso osa kirjasta kuluu Franzin ja erityisesti Tomášin naisseikkailuiden kuvailuun. En olisi millään jaksanut kahlata sitä kaikkea. En myöskään osannut kiintyä yhteenkään henkilöön kirjassa.

Ei jatkoon, en suosittele.

Anne Frank - Päiväkirja (uusi laitos)

 "Kuka on laskenut harteillemme tämän taakan? Kuka tehnyt meistä juutalaisista poikkeuksen kaikkien kansojen joukossa? Kuka on antanut meidän kärsiä tähän asti? Jumala on tehnyt meidät tällaisiksi, mutta Jumala myös pelastaa meidät. Jos kestämme kaiken tämän kärsimyksen ja juutalaisia jää jäljelle kaikesta huolimatta, silloin juutalaisista tuomituista tuleekin esimerkkejä."

Anne Frankin Päiväkirja on varmasti yksi maailman kuuluisimmista päiväkirjoista. Frank kirjoitti sitä piileskellessään perheensä kanssa varastotiloissa Alankomaissa. Tämä uusi laitos tuo esille nekin kohdat, mitkä alkuperäisestä julkaisusta oli poistettu.

On jotenkin kummallinen tunne, kun lukee toisen päiväkirjaa, vaikka Frank tarkoittikin sen julkaistavaksi. Päiväkirjasta huokuvat jokapäiväisen piilottelun vitsaukset, jotka saavat ihmiset riitaantumaan herkästi. Frankin perheen ohella samoissa tiloissa oli myös toinen perhe ja vielä yksi hammaslääkäri, siis yhteensä kahdeksan ihmistä. 

Vuonna 1942, kun piileskely alkaa, Frank on vasta 13-vuotias. Kirjoitukset maalautuvatkin tietynlaisella dramaattisuudella, joka kuuluu ikään. Vuosien -43 ja -44 aikana Frankin ääni kuitenkin aikuistuu, ja aivan hämmästyttävän paljon. On kuin lukisi aikaihmisen kirjoituksia. Näin kypsää tekstiä ei odottaisi vielä 15-vuotiaaltakaan. Frank oli selvästi hyvä kirjoittaja ja hän haaveilikin toimittajan ja kirjailijan työstä. Näistä aikuisuuden haaveista oli kuristavaa lukea, kun tiesi etukäteen, miten huonosti perheelle kävi: vain isä jäi henkiin keskitysleiriltä.

Frankin päiväkirja ei ole pelkästään kohtalon takia nostettu valokeilaan, sillä siinä kudotaan yhteen arkipäivän sotakokemuksia. Myös juutalaiskysymystä käsitellään, kuten tuosta sitaatistakin käy ilmi. On niin kauhean traagista, ettei Frank saanut elää ja toteuttaa unelmiaan. Hänestä olisi varmasti tullut vielä kirjailija.

Suosittelen! Kyllähän tämä kirja kuuluu jo oikeastaan yleissivistykseen. Se on sitä paitsi hyvin sujuva luettava.

lauantai 19. joulukuuta 2020

Bo Carpelan - Kesän varjot

 "Miten kovasti tämä kaikki koskeekaan minuun nyt, näin myöhään, kulkee muistojeni rojuvarastossa tekemässä pahojaan. Se mitä on kertynyt, on elintärkeää. Merkittävää ei kai niinkään ole matkan pituus vaan rotkojen syvyys, tai umpeenkasvaneet ojat, yksinäisyys, pilvet, vainajien äänet?"

Bo Carpelanin Kesän varjot on Finlandia-palkittu unenomainen romaani muistamisesta ja vanhentumisesta. Päälle kuusikymppinen Mattias palaa lapsuutensa taloon sukulaistensa pariin. Tosi ja kuvitelma limittyvät, menneisyys ja nykyisyys liudentuvat toisiinsa.

Carpelanin kieli on hyvin kaunista. En kuitenkaan saanut täysin kiinni tästä romaanista. Menneisyyttä ja nykyisyyttä oli välillä vaikea erottaa toisistaan. Kehyskertomuksena on Mattiaksen matka vanhaan sukutaloon Bergiin, missä hän keskustelee lapsuusaikaisen rakkautensa Sonjan kanssa. Sonja olikin ainoa selkeämmin erottuva henkilö kaikkien joukossa. Mieleen jäi myös omiin maailmoihinsa kadonnut Jonas, Mattiaksen velipuoli. 

Kaunis, unenomainen kirja, joka tosin tuskin jää pitkäksi aikaa mieleen. Carpelanin näennäisesti lyhyet virkkeet eivät ole kaikkein yksinkertaisimpia seurattavia. 

perjantai 18. joulukuuta 2020

Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän

 "Yhtye on rockmusiikin kiehtovin yksikkö. On toki yksinäisiä neroja, sellaisia kuin Dylan, sellaisia kuin Johnny Cash, mutta todellinen taika on silti bändeissä, räjähdysalttiissa yksiköissä joita ei ole rakennettu kestämään aikaa mutta jotka jollain ihmeen kaupalla kuitenkin joskus pysyvät pystyssä. Jos niin käy, tavoitetaan taivaita, jotka muuten jäisivät tavoittamatta."

Juha Itkosen romaani Anna minun rakastaa enemmän kertoo kuuluisasta poptähdestä Summer Maplesta, Suvi Vaahterasta. Suvi on äkisti kadonnut, mikä sysää niin äidin kuin entisen poikaystävänkin muistelemaan menneitä aikoja. Suvin omaa ääntä ei romaanissa kuulla. Kirja on jaettu musiikillisesti: intro, verse, bridge, chorus, fade out ja encore. Väleissä on Suvin  haastatteluja.

Tässäpä kirja, joka pääsi yllättämään. Alku lähti aika tahmaisesti ja ajattelin tylsistyväni. Itkosen kuvaus on hyvin arkista ja tarkkaakin, ja se väsytti minua aluksi. Sitten romaani pääsi paremmin vauhtiin ja yhtäkkiä, loppumetreillä, se kiskaisi maton alta. Yhtäkkiä iso osa romaanista oli sepitettä sepitteen selällä. Samassa keskinkertaiseksi tuomitsemani kirja muuttuikin hyväksi. Rakastan sitä, että kirjailija uskaltaa hätkähdyttää lukijaa.

Suvista saa hyvin erilaisen kuvan kertojasta riippuen. Äiti muistelee ensin lapsuusvuosia, sitten teiniaikoja. Samalla on selvää, että jokin raskas painaa äidin mieltä. Ajatukset aikuisesta Suvista ovat jopa hätkähdyttäviä: äiti-tytär-suhteeseen on liukunut vierautta, jopa vihaa.

Entinen poikaystävä Antti taas on jumissa vanhan rakkautensa kanssa. Vaikka hänellä on jo toinen, hänen ajatuksensa vain askartelevat Suvissa ja tämän katoamisessa. Antin kuva Suvista on kaiken erovihan jälkeenkin lempeämpi kuin äidin. 

Romaani on täynnä musiikillisia viittauksia, joista moni meni minulta ohi. Kuitenkin pidin siitä, että kirja oli niin musiikillinen. Se sopi hyvin aiheeseen.

Suosittelen! Tässä on todellinen yllättäjä. Saatan sittenkin lukea Itkoselta jonkin toisenkin romaanin.

torstai 17. joulukuuta 2020

Maria Jotuni - Huojuva talo

 ">>Olitko vihainen?<<

>>Tuskinpa.<<

>>Tahdoitko tappaa minut?<<

>>En tiedä. En kai. En toki. Ei, en en.<<"

Maria Jotunin Huojuva talo on puistattava kuvaus vinksallaan olevasta avioliitosta. Nuori Lea tapaa Eeron ja ystävänsä tyhmien neuvojen myötä suostuu tämän vaimoksi. Vähitellen alkaa kaikenlainen alistaminen. Ensin taloudellinen, sitten sanallinen ja lopulta fyysinen.

Kylläpä oli ankea kirja! Suurin osa kirjasta kuluu tuon avioliiton kuvaukseen ja sekopäisen Eeron vuodatuksiin. Lea alistuu eikä osaa lähteä kun on lapsetkin. Eero tekee mitä huvittaa ja missä huvittaa, pitää vieraita naisia, jopa palvelijoita jalkavaimoinaan. Lea vain kärsii ja koittaa rakastaa lapsiaan.

Tämän kirjan lukeminen oli kuin olisi kivirekeä vetänyt perässään. 577 sivua oli todellakin riittämiin tätä kurjuutta, joka tuli eteen toisteisena aina uudestaan. Puolellakin sivumäärällä olisi asia tullut selväksi.

Täysin ansioton kirja ei suinkaan ole. Jotuni kuvaa tarkan psykologisesti Eeroa Lean kautta. Miehellä on loputtomasti keinoja pelotella vaimoaan ja siinä sivussa lapsiaankin mitä kieroimmilla tavoilla. Edelleen kammottaa kun kirjoitan tätä. Eero on epäilemättä yksi vastenmielisimpiä henkilöhahmoja, mitä on luotu. Hän on milloin raivopää, milloin näyttelijä, milloin itsensä säälijä. 

Leassa piirtyy väkivaltaan tottuneen ihmisen kuva. Lea vain alistuu kerta toisensa jälkeen, mutta hengessä hän on voimakas. Lea elää omien (kristillisten) periaatteidensa mukaan ja koittaa vastata pahaan hyvällä. Välillä käy mielessä lähteminen, mutta mihin hän osaisi mennä? Lean tuskasta oli todella ahdistavaa lukea.

Tietenkin myös lapset kärsivät. Erityisesti vanhin lapsi Poju ottaa isänsä kanssa rajusti yhteen, hän kun tahtoo suojella äitiään. Sydän syrjälläni ajattelin, miten paljon tuollainen epävakaa koti vahingoittaa lapsia. Jotuni ei totisesti säästele lukijaansa.

En oikein tiedä, kelle näin ankeaa kirjaa suosittelisi. Klassikkojen metsästäjille, ehkä.

Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin

 "Sitten hänen kirjeensä alkoivat puhua Jumalast, ja ne saapuivat aina samasta paikasta Ranskasta.Yhdessä niistä hän kertoi toiveestaan mennä pappisseminaariin ja omistaa elämänsä rukoukselle. Pyysin vastauskirjeessä, että hän odottaisi vielä hiukan, eläisi vielä vapaudessa, ennen kuin suostuisi johonkin niin vakavaan.

     Luettuani kirjeeni päätin repiä sen. Mikä minä olin puhumaan vapaudesta tai sitoutumisesta? Hän niistä tiesi, en minä."

Paulo Coelhon Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin on voimakkaan uskonnollinen romaani. Nuori Pilar tapaa vuosien jälkeen lapsuudenystävänsä, joka pitää luentoa. Käy ilmi, että mies tosiaan on kokenut hengellisen heräämisen. Pian Pilar rakastuu - mutta kykeneekö mies valitsemaan hänet?

En oikein tiennyt mitä odottaa, kun tartuin tähän kirjaan. Tiesin, että Coelho on sekä pidetty että inhottu hahmo ja olin ajatellut, että asettuisin varmaan niihin, jotka eivät hänestä niin pidä. Mutta en oikein tiedä. Sinänsä ajatukset maagisista hetkistä ja self help -tyyppinen tee unelmistasi totta -puhe sai minut pyörittelemään silmiäni. Kuitenkin itse tarina oli minusta ihan hyvä. 

Rakkaustarinoita on maailma pullollaan, mutta en ole ennen lukenut sitä tästä kulmasta, jossa mies kamppailee luostariin vetäytymisen ja maallisen rakkauden välillä. Siksi romaani tuntui minusta itse asiassa aika tuoreelta, vaikka se on 90-luvulta. Jos tietysti inhoaa kristinuskoa syvästi, tämä ei ole se oikea teos.

Mielenkiintoista kyllä, tässäkin kirjassa puhuttiin Jumalan naisenkasvoista. Samaa jumalatarjuttua oli eilen bloggaamassani Dan Brownin Da Vinci -koodissa. Hassu sattuma. Ajatukset Neitsyt Marian korottamisesta Jumalan ja Jeesuksen rinnalle ovat periaatteessa edelleen vallankumouksellisia. Pidin ja pidän siitä ajatuksesta, että jumaluudessa on sekä maskuliininen että feminiininen puoli. Siinä suhteessa kirja tarjosi pohdittavaakin.

Ei tämä romaani mikään maatamullistava oli, mutta ilolla sen luki. Suosittelen uskonnoista ja mysteereistä kiinnostuneille. 

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Dan Brown - Da Vinci -koodi

 "Sophie katsoi ylös paloportaikkoon eikä osannut päättää mitä tekisi. Hän tiesi, että hänen pitäisi viedä Langdon ulos museosta nyt heti, mutta silti vaistot yllyttivät häntä päinvastaiseen suuntaan. Hän muisti ensimmäisen lapsuusaikaisen käyntinsä Denon-siivessä ja käsitti, että jos isoisä halusi kertoa hänelle salaisuuden, yksi maailman soveliaimmista paikoista siihen oli Leonardo da Vincin Mona Lisan luona."

Dan Brownin Da Vinci -koodi on hengästyttävä romaani. Kaikki alkaa, kun Louvren intendentti löytyy tapettuna museosta. Pian selviää, että hän on jättänyt jälkeensä viestin ennen kuolemaansa. Symbolitutkija Robert Langdon tulee vetäistyksi mukaan rikostutkintaan, ja pian hän kiitää ympäri Pariisia etsimässä vastausta arvoitukseen yhdessä agentti Sophie Neveun kanssa. On kuitenkin monta muutakin tahoa, joita arvoitus kiinnostaa, ja pian kaksikko on suuressa hengenvaarassa.

Tuoreeltaan lukukokemuksen jälkeen olen pyörällä päästäni. Romaani on varsinainen runsauden sarvi: mystiikkaa, koodeja, temppeliritareita, Da Vinci, paavi, Opus Dei... Heti kärkeen on sanottava, ettei Da Vinci -koodi ole ollenkaan uskottava teos kaikkine vyyhtineen. Silti se ei haittaa, kun osaa antautua tarinan pyörteisiin. Jännittävät vaiheet ja kutkuttavat koodit seuraavat toinen toistaan samalla kun takaa-ajon pauhu suorastaan kuuluu korvissa.

Brown on selvästi tehnyt valtavasti taustatyötä luodakseen tämän kirjan. Ensinnäkin on yllättävää, että yhdysvaltalainen kirjailija sijoittaa tarinansa Eurooppaan, mistä pisteet. Kaikki perehtyminen kristinuskon historiaan ja erilaiseen symboliikkaan on teettänyt epäilemättä töitä. Kirjailija myös kertoo kirjan alussa, että "Kaikki tähän romaaniin sisältyvät taideteosten, rakennusten, dokumenttien ja salaisten rituaalien kuvaukset pitävät paikkansa." Tällaista tarinaa ei synny tyhmän ihmisen päästä, se on sanottava.

Toisin kuin dekkareissa usein, tässä kirjassa henkilöhahmotkin saavat lihaa luidensa ympärille. Tähänkin varmaan perustuu kirjan suosittuus ympäri maailman. Kieltämättä aika monta äärimmäisen älykästä henkilöä tähän on luotu, mutta eipä arvoituksen ratkeamista olisi tavan pulliaisillekaan voinut jättää. Tarinan kuljettaminen monen henkilön kautta sujuu myös vaivatta.

Mielenkiintoisin hahmo oli mielestäni munkki Silas, joka on mielestään uudestisyntynyt. Tarinan pyörteissä tulee kuitenkin selväksi, ettei piintynyt väkivaltainen luonne niin vain muutu edes uskonnon avulla. Myös poliisipäällikkö Fache oli kiinnostava henkilö. Brown osaa taitavasti pelata hänellä ja saada lukijan pään pyörälle tämän miettiessä, missä joukoissa mies oikein seisoo.

Miinusta annan romanssista, joka tietenkin syttyy Langdonin ja Neveun välille. Niin kliseistä, niin turhaa. Romaani olisi kantanut vallan hyvin ilman sitäkin. 

Suosittelen mysteereistä ja arvoituksista pitäville. Varsinkin jos nordic noir alkaa jo tursuta korvista ulos, mutta jotain dekkarintynkää haluttaisi lukea, on tässä oiva vaihtoehto.

tiistai 15. joulukuuta 2020

L. Onerva - Mirdja

 "Tulkaa elämän suuret tulet, palakaa kaikki! Räiskyen ja loimuten palakaa kuin irrallaan kiitävät valkeat! Pudotkaa päälleni riemut ja surut kuin kuumat tähdet syystaivaalta, kuin keltaiset lehdet syysmetsästä. Sillä yli muun minä syksyä rakastan, syksyä, jolloin kaikki katoo ja sammuu, kukkii ja lakastuu, hehkuu ja kalpenee samassa silmänräpäyksessä. Joka syksyn on elänyt, on elämän elänyt."

L. Onervan Mirdja on romaani naisesta, joka ei halua eikä kykene asettumaan porvarillisen elämän ja sovinnaisuussääntöjen ikeeseen. Hän on villikko, paholainen ja enkeli samassa paketissa. Kirjan alkupuoli kuvaa Mirdjan itsensä etsimistä ja miesseikkailuja. Nainen läikehtii milloin täällä, milloin tuolla ja aiheuttaa tuhoa ympärillään oleville miehille. Loppupuolella hän kuitenkin avioituu eikä siitä elämästä tietysti onnellista Mirdjan luonteella tule. Lopuksi nainen murtuu mielipuoleksi.

Mitähän tästä kirjasta sanoisi? Taas olen hieman hämmentynyt. Henkilönä Mirdja on mitä vastenmielisin, vailla tapoja ja kunniaa. Kirjaa voi lukea myös naispuolisen narsistin kuvauksena. Aina vain hän viekoittelee uusia miehiä ja oikein haaveilee olla mahdollisimman paha. Kuitenkin näitä kohtauksia seuraa myös jonkinlainen katumus ja hysteria. Romaanin kannatteleva voima on Onervan kielessä. Se soi kauniin vanhanaikaisena ja runollisena pitkin matkaa, mikä helpotti ainakin minun luku-urakkaani. Joku muu saattaisi tietysti olla päinvastaista mieltä.

Mirdjan ohella kirjassa esitellään myös tämän "oppi-isä" Rolf Tanner, joka on paatunut juoppo. Selvästi tämän moraalittomat opetukset ja kelvoton elämäntyyli vaikuttavat nuoreen Mirdjaan. Monta kertaa tulee myös ilmi, että nainen on hullujen ja taiteilijoiden sukua. Tätä seikkaa tarjotaan ikään kuin selitykseksi Mirdjan epätasapainoiselle käytökselle. 

Kirjan esipuheesta selviää, että ilmestyessään 1908 romaani aiheutti melkoista kohua. Sen voi toki uskoa. Kaikki tuon ajan ihanteet väännellään mullin mallin. Varsinkin avioliitto esitetään synkässä valossa. Ja kuitenkaan Mirdja ei ole onnellinen kukasta kukkaan liidellessäänkään. Jos Mirdjan tulkitsee narsistiksi, se on toisaalta ihan luonnollista. Ei kai jatkuvaa valokeilassa paistattelua kaipaava voikaan tulla onnelliseksi?

Mielenkiintoista oli myös kirjan hahmojen käsitykset miehestä ja naisesta. Vaikka kirjassa rikotaan Mirdjan avulla sukupuolirooleja, jää niitä myös jäljelle. Vahvimpana on viesti, että miehen pitää hallita naistaan. Melkoinen ristiriita kaikelle paheellisuudelle! Myöskään miehen ja naisen kykyyn olla vain ystäviä ei erityisesti luoteta. Surkeinta on, että nämä teemat edelleen pyörivät netin palstoilla ja jopa psykologien suissa. Emme ole reilussa sadassa vuodessa päässeet lopulta puusta pitkään.

Suosittelen lyyrisen kerronnan ystäville. Mirdja lasketaan myös klassikoksi, jos joku haluaa niitä metsästää.

maanantai 14. joulukuuta 2020

Kjell Westö - Rikinkeltainen taivas

 "Sanotaan että on olemassa viattomuuden aika: lapsuus. Ja kun ihminen jättää lapsuuden taakseen, hän menettää viattomuutensa. Mutta monen lapsuuteen sisältyy pimeyttä ja ristiriitaisia tunteita, eikä se ole kaikille viatonta aikaa."

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas kertoo kolmen sukupolven tarinan 60-luvulta 2010-luvulle. Nimettömäksi jäävä kertoja joutuu uhatuksi ja haluaa kirjoittaa kirjan menneisyydestään sekä kaikista niistä, jotka olivat ja ovat hänelle läheisiä. Kirjassa piirtyy tarkka kuva rikkaasta Rabellien perheestä ja heidän vaikutuspiirissään olleistä ihmisistä.

Rikinkeltainen taivas jätti minut jotenkin hämmentyneeksi. Olin kerran aikaisemmin aloittanut sitä ja jättänyt kesken. Tälläkin kertaa minusta tuntui pitkään, että kirja on jotenkin raskassoutuinen. Pitkään aikaan en jaksanut oikein välittää kirjan henkilöistä enkä unohtanut lukevani tarinaa. Sitten kirjan loppupuolella kertojan persoona alkoikin kehittyä huimasti ja mukaan tuli todellista vetoa.

Alkuosa, 60-luku, keskittyy kertojan lapsuuteen. Hän tutustuu Alex Rabelliin ja tämän siskoon Stellaan. Kertoja tulee paljon vaatimattomammista olosuhteista, mutta niin vain erikoinen toveruus virittyy hänen ja Alexin välillä. Kuitenkin jo alussa on selvää, että Alexilla on pimeämpikin puolensa: hän tietää mistä naruista vetää ihmisten kanssa. Myöhemmin joukkoon liittyvät ujo ja arka Kride, väkivaltainen Jajo sekä terävä Klasu. 

Teini-iän kuohuissa kertoja retkahtaa peruuttamattomasti Stellaan. Alkaa myrskyisä suhde, joka ei meinaa koskaan saada todellista päätepistettään. Vielä keski-iässäkin kertoja haikailee nuoruuden rakkautensa perään. Aina lohduketta kaivatessaan hän päätyy Linda Vogtin luo. Näiden kahden naisen välissä hän tempautuu ees ja taas. Luultavasti tämän takia kesti niin kauan, ennen kuin pääsin kirjan makuun. Minä kaipaan kirjoissa samaistuttavia henkilöitä, joista voi pitää ja kertoja lähinnä kyllästytti minua pitkään piintyneisyydellään ja moraalittomuudellaan.

Kirjan loppupuolella on uuden sukupolven vuoro: sekä Alex että Stella saavat lapsen ja heidän vaiheisiinsa uppoudutaan myös. Kaiken keskiössä pyörii kuitenkin kertojan rakkaus ja himo Stellaan, kunnes kuohuvat vaiheet hiljalleen tasoittuvat orastavaan vanhuuteen. Tästä ihmissuhteen seestymisestä ystävyydeksi oli ilo lukea. 

Sen sijaan kirjan nykypäivään linkittävä uhkaava henkilö jäi jotenkin epäuskottavaksi. Vaikka motiivi löytyikin, koko kuvio tuntui jotenkin päälleliimatulta. Tarinan olisi voinut käynnistää aivan hyvin jollain muullakin tavalla vetämättä kaikkea niin dramaattiseksi.

Tämän kaiken lisäksi kirjan loppupuoli haastaa miettimään, mitä ihminen oikeasti muistaa. Kertoja saa huomata karvaasti, miten omat muistikuvat voivat pettää täysin. Sen jälkeen hiipii tietysti epäilys: mitä kaikkea muuta muistaa väärin? Tämä pohdinta oli minusta kirjan parasta antia. Westö on parhaimmillaan esittäessään isoja eksistentiaalisia kysymyksiä.

Samanlaista tarinan ilotulitusta kuin Missä kuljimme kerran tämä romaani ei ollut, mutta olen kuitenkin iloinen, että tulin lukeneeksi sen loppuun. Westö taitaa pitkät ajalliset kaaret ja Helsinkikin pääsi mukaan yhdeksi miljööksi. 

Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat

 "Mutta luonto ei näitä tietoja kuunnellut, se eli omaa elämäänsä. Syreenit olivat valloittaneet kaupungin. Keskellä raunioituneita kortteleitakin ne kukkivat tuuheina pensaina. Niiden kukat suurina ja tuoksuvina. Juhannusruusut olivat juuri aukeamassa, niiden punaiset nuput kohosivat kohti kaikenherättävää aurinkoa, joka sodasta piittaamatta paistoi Patterinmäen takaa."

Laila Hietamiehen Hylätyt talot, autiot pihat kertoo sotavuodesta 1944. Joukko naisia ja lapsia on majoittuneena Karjalaan, kun uusi evakkomatka alkaa. Samaan aikaan miehet valmistautuvat epätoivoiseen Viipurin puolustamiseen.

Tartuin tähän kirjaan, koska se on kahdessakin haasteessa mukana. Ja onneksi tartuin! Imeydyin tarinaan niin lujaa, että piti välillä pitää taukoja. Ulkona käydessä tuntui ihan hullulta, että eletäänkin rauhan aikaa. Tarina iski kiinni luihin ja ytimiin, niin taitavasti Hietamies sanansa asettaa. Sodan mielettömyyttä seurataan niin naisten kuin miestenkin perspektiivistä, mikä tuo kaiken iholle.

Kirjassa seurataan eniten Helmi Elisaa ja hänen lähipiiriään. Helmi Elisa on menettänyt miehensä sodalle ja uusi evakkomatka pitäisi jaksaa. Hän kuitenkin myöhästyy evakkojunasta ja joutuu pommitukseen. Välillä seurataan sotilaiden Pekka Karjalaisen ja Aarne Heikkilän kohtaloita sodassa. Romaanin edetessä kaikkien henkilöiden kohtalot kietoutuvat tiiviisti toisiinsa.

Romaanista jää päällimmäisenä mieleen sodan mielettömyys ja sen tuottama tuska. Kaikki kärsivät, kuka henkisesti ja kuka myös fyysisesti sen seurauksia. Jatkosota on jo kestänyt pitkään ja kaikki ovat väsyneitä, mutta loppua ei näy. Kirja päättyykin kuvaukseen evakkojunasta: sodan loppuun ei ehditä. En tiedä, onko Hietamies kirjoittanut tälle kirjalle sitten vielä jatkoakin.

Tärkeänä teemana läpi kirjan kulkee myös pelko. Naiset pelkäävät, miehet pelkäävät. Nuori sotilas Arttu menettää hetkellisesti toimintakykynsä pelon vuoksi ja häpeää. Kaikilla on huoli läheisistään. En ole aiemmin lukenut sotakirjaa, jossa pelkoa käsiteltäisiin näin paljon. Tunsin itsekin pelon suorastaan kuristavana ja käänsin malttamattomana sivuja, jotta saisin tietää miten kaikkien käy.

Tiivistunnelmainen romaani ajasta, jota ei saa unohtaa. Suosittelen ehdottomasti!

sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Hyvää Lucian-päivää!

 God Luciadagen! Tänään vietetään Lucia-pyhimyksen päivää, valon juhlaa pimeydessä. Tällä kertaa lukemistossa ei satu olemaan mitään teemaa liittyvää, mutta liitän mukaan tämän ruotsalaisen Jonna Jintonin tunnelmapalan Lucia-päivän vietosta.



Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase

 "Mulle ei tulla puhuun mistään kunnioituksesta. Eikä yhteisistä asioista. Koska mä en jää tänne, mä muutan minne tahansa, pois kaikkien tylsien vaahtoturpien ja koppakuoriaisten geimeistä. Mä haluan lähteä ihan yksin. Hautaisin menneisyyden ja polttaisin sillat takaani säälimättä."

Anna-Leena Härkösen esikoisromaani Häräntappoase kertoo ysiluokan juuri päättäneestä Allusta, joka päällisin puolin on kyllästynyt elämään. Kun äiti sitten ilmoittaa, että pojan pitää mennä maalle sukulaisia auttamaan, vaipuu Allu epätoivoon. Miten hän selviäisi koko pitkän heinäkuun jossain landella?

Oli mielenkiintoista lukea tämä kirja juuri nyt, kun vasta luin Härkösen Heikosti positiivisen, joka on paljon myöhemmin kirjoitettu. Tyyli on Häräntappoaseessa aivan erilainen, mutta jotain kirjailijan pistävästä huumorintajusta on päässyt jo tähänkin esikoiseen. Härkönen on ilmeisesti ollut vasta 17-vuotias tätä romaania kirjoittaessaan. Sitä ei kyllä huomaa mistään, niin taidokkaasti kirja on kirjoitettu.

Allu on päällepäin cool ja kovis, mutta kovan kuoren alla sykkii herkkä sydän. Hän on kiinnostunut kirjallisuudesta ja teatterista, muttei vielä tiedä, mitä tekisi tulevaisuudessa. Härkönen onnistuu mielestäni todella hyvin kuvaamaan teinipojan mielenmaisemaa. Nuoruuden ihanuus ja vaikeus avautuvat lukijan silmiin elävinä.

Kirja on kirjoitettu 80-luvulla ja ajankuva on mielenkiintoista. Kulmakarvoja kohotti se, että Allu pääsi kaverinsa kanssa noin vain baariin juomaan keskellä päivää, kun henkilökuntaa ei kiinnostanut katsella papereita. Toki lainsäädäntö on tiukentunut alkoholimääräysten suhteen tuolta ajalta, mutta tuntui uskomattomalta. En tietysti ole elänyt tuota aikaa, joten en tiedä, miten uskottava kohtaus oli. Tupakkakin maistuu, mikä ei sinänsä ole ihmeellistä. Tosin nythän on raportoitu siitä, miten paljon vähemmän nykynuoriso kännää ja polttaa. Sitä tietoa vasten kirjan nuorten toiminta tuntui jotenkin roisilta.

Härkönen kuvaa herkästi nuorta rakkautta, joka kirjassa syttyy. Kaikki oli todella luonnollista ja uskottavaa, mistä täytyy antaa täydet pisteet. Keneltä tahansa ei suju ensimmäisen kerran kokeminen tähän tapaan eikä muukaan teinirakkauden kuvaus.

Viihdyin ja ihastuin. Aluksi mä-murre tuntui ärsyttävältä, mutta siihen tottui pian kun kirja imaisi mukaansa. Pitää lukea Härköstä myös Naiskirjailijat-haasteen ulkopuolelta.

lauantai 12. joulukuuta 2020

Helvi Hämäläinen - Sukupolveni unta

 "Jäätyi kuoleman virta,

      jäätyi vene kuoleman talvisodan öinä,

                   talvisodan öinä.

Vuotivat miehet verta,

               vuotivat verta,

         jäätyi kuoleman virta.

Talvisodan öinä jäätyi kuoleman virta."

Helvi Hämäläisen Sukupolveni unta on Finlandia-palkittu runokirja, joka käsittelee nimensä mukaisesti yhden sukupolven tuntoja. Kuolema on läsnä miltei kaikissa runoissa, mutta niiden vastapainona runoilija kirjoittaa myös syntymästä ja elämästä. 

Hämäläisen kauniin kuulas tyyli kietoo sisäänsä enemmän kuin vain suomalaisen sukupolven elämän. Se kurottuu koko eurooppalaiseen sieluun, joka sai pahoja kolhuja toisen maailmansodan aikana. Keskitysleireistäkin puhutaan sekä J. F. Kennedyn murhasta. Hämäläinen käsittelee taiten erilaisia kipupisteistä kuten runossa Keskitysleirien Kristukset:

"Kuusi miljoonaa, yhdeksän miljoonaa/ keskitysleireissä, kaasukammioissa,/ he voittivat, he voittivat.// Heidän tuhkansa on tuomiokirkko,/ sen hätäkello ei koskaan lakkaa soimasta,/ se soittaa verta, se soittaa hätää,/ se soittaa Kristuksen kuolemaa,/ se soittaa Euroopan ristiinnaulitsemista,/ vereen upotettua ehtoollista.[...]"

Kirjan ensimmäisten osien teemana onkin nimenomaan kuolema ja sota, minkä jälkeen alkavat valoisemmat runot elämästä ja myös eläimistä. Monta kertaa mainitaan, miten eläimet ovat viattomia, toisin kuin lankeemukseen tuomitut ihmiset. Jumala vilahtelee Kristuksen kanssa monessa runossa, mikä sotasukupolven kuvaukseen luontevasti kuuluukin. 

Todella koskettava kokoelma. Suosittelen ehdottomasti! Tietääkseni tämä on myös ainoa runokirja, joka on saanut Finlandian. Loppuun vielä yksi pätkä runosta Mennyttä, se teki minuun suuren vaikutuksen: "Hän nukkuu tähtien päällä,/ hänen hiuksensa leijuvat kuin vedessä painottomina,/ keveästu kuin siivet./ Tähdet nukkuvat hänen kanssaan,/ levoton pää on tähtityynyllä hiljaa."

Anna-Leena Härkönen - Heikosti positiivinen

 "Jännitän lapsen tuloa. Jostain käsittämättömästä syystä toivon, ettei hän tulisi vielä. Haluan edelleenkin koota itseni ennen sitä, vaimentaa tämän kaaoksen päässäni. Siihen ei ilmeisesti pari päivää riittänyt."

Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen on romaani lapsen saamisesta ja sen suruista ja iloista. Kirjoittaja on itse päähenkilö ja kertoo avoimesti elämästään. Kuten takakannessa kerrotaan "Kertomus mustasta ajanjaksosta, jolloin tunnetun kirjailijan huumorintaju oli kadota".

Imeydyin tekstiin melkein heti, vaikka aihe ei sinänsä minua ainakaan tällä hetkellä kosketa. Tarina alkaa, kun Härkönen vielä ajattelee, ettei halua lasta ja aikoo tehdä käsikirjoituksen tahattomasti lapsettomista ihmisistä. Kesken kaiken halua saada lapsi tulee. Kaksi kertaa tulee keskenmeno, kolmannella tärppää. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan.

Härköseen on helppo samastua oman elämäntilanteen erilaisuudesta huolimatta. Hän on kaikessa keskeneräisyydessään ihanan inhimillinen. Monta kertaa hän itsekin miettii, saako näin ajatella. Pidän hyvän kirjan merkkinä, että pystyin tällä tavalla eläytymään itselleni niin vieraisiin tilanteisiin. 

Huonot kokemukset sairaalassa saivat minut suorastaan raivon partaalle Härkösen puolesta. Kaikkialla kiire, kukaan ei kysy miten voidaan, ilkeä omahoitaja. Ei mikään ihme, että kirjailija on pitkään päästään pyörällä ja pelottavien ajatusten riivaama. Onneksi on hyvä mies ja hyvät ystävät, jotka auttavat eteenpäin. Mutta kuten kirjailija itsekin miettii, entä jos ei olisi ollut? Miten olisi käynyt.

Suosittelen ennakkoluulottomasti ihan kaikille. Tätä kirjaa jos jotain voi kuvailla sanalla elämänmakuinen.

perjantai 11. joulukuuta 2020

Olli Jalonen - Isäksi ja tyttäreksi

"Hän jää istumaan siihen pitkäksi aikaa, ja välillä on niin kuin mitään esteitä ei enää voisi olla, itse olisi avannut jo muiden tekemän maalatun rasian ja kokoaisi sen uudestaan alusta asti. Näkisi tiestä alun, katseli rihlojen pohjalta kapeaa käytävää: kierteiset pitkät portaat mutta enää ne eivät kapenisi loppuun, niin kuin keinuisi keinulaudalla, vauhti olisi hidastunut jo lähellä lakipistettään, pysähtyisi hetkeksi, pysähtymisessä olisi jo käännös. Liikkumattomuudessa on liike sinänsä, taitteiden aikaa, jostain muualta sellainen sana tulee mieleen."

Olli Jalosen Isäksi ja tyttäreksi kertoo isästä, Jouko-Johanista ja 12-vuotiaasta tyttärestä, Jutasta. Vanhemmat ovat eronneet ja isän välit tyttöön etääntyneet. Vaan mitä tapahtuukaan, kun isä vie tyttären matkalle Eurooppaan?

Isäksi ja tyttäreksi on yhtä aikaa karmea ja runollinen. Runollisuus tulee Jalosen kauniista kielen käytöstä, mistä tuossa ylhäällä on yksi esimerkki. Välillä lauseet katkeilevat, jäävät vaille päätepistettään, niin kuin ihmisen ajatuksetkin. Tarinaa kerrotaan enimmäkseen isän näkökulmasta, vain yhdessä jaksossa tyttö pääsee ääneen päiväkirjamerkintöjensä avulla. Kirjailija tavoittaa hyvin ihmisen ajattelun vajanaisuuden ja vapaat assosiaatiot. Silti kirjaa ei ole raskas lukea, vaan se soljuu kirkkaana eteenpäin.

Karmeus taas tulee itse kirjan tapahtumista. Aluksi isä vaikuttaa ilkeän ex-vaimon ja tämän nykyisen miehen uhrilta, vieraannuttamisen uhrilta. Sitten selviääkin, että isä on joskus aiemmin vienyt tytön Pohjois-Suomeen ja jäänyt sinne pitemmäksi aikaa kuin on luvannut. Vähä vähältä isän käytöksestä tulee takautuvien muistojen kautta yhä inhottavampi kuva. Ei mikään ihme, että vaimo on halunnut eron! Kuitenkin isä saa suostuteltua tämän suostumaan Euroopan-matkaan. 

Tietenkään asiat eivät mene kuin on luvattu tai edes suunniteltu. Isä ei menekään tytön kanssa Geneveen, vaan aivan muualle. Matka jatkuu ees ja taas ympäri Euroopan, kunnes viimein löytyy pysyvämpi asuinsija. Sitten tyttö eräänä päivänä katoaa jälkiä jättämättä.

Harvoin olen inhonnut kirjan päähenkilöä niin paljon kuin nyt. Pakkaa sekoittaa se, että kirjailija maalailee miehestä ensin aika sympaattisen, vähän reppanankin, kuvan. Kun sävyjä tulee lisää, miestä alkaa inhota yhä enemmän. Isän täydellinen itsekkyys saa jopa harhaisia piirteitä. Hän tuntuu uskovan, että ex-vaimo ja tämän mies luulevat tytön kuolleen ja unohtavat sitten noin vain.

Kirja on myös tarina muistamisesta ja unohtamisesta. On paljon sellaista, mitä päähenkilö ei tahtoisi muistaa, mutta muistaa silti. Näissä kohdissa kirjan runollisuus tiivistyy huippuunsa. Muistamisen teema tuo eräänlaisen vastinparin lapsikaappauksen kanssa. 

Suosittelen! Tämä oli minulle ensimmäinen Jalosen kirja ja hyvä aloitus tuotannolle. Romaani on palkittu Finlandialla.

torstai 10. joulukuuta 2020

Helena Sinervo - Runoilijan talossa

 "Nykyisyys on piste jossa antimateria muuttuu materiaksi. Se on kuin virtaavassa joessa kiven taakse muodostuva pyörre. Parempi vertaus olisi kai pikku eteinen kahden huoneen välissä. Samalla se on eräänlainen suurentava peili, jonka lävitse me olemme astumaisillamme. Siksi meidän on vaikea elää nykyhetkessä. Näemme kuvamme liian läheltä, liikkeemme hämmentävän yksityiskohtaisina. Nykyisyydessä eläminen merkitsisi sitä, että matkalla kauppaan emme ajattelisi ostoslistaa vaan pallonivelen liikahduksia polvessa. Sellainen elämä olisi epäinhimillistä. Siksi me kurotamme kohti tulevaa ja huolehdimme, suunnittelemme, haaveilemme, pelkäämme."

Helena Sinervon Runoilijan talossa on Finlandia-palkittu romaani, jossa on voimakkaasti elämäkerrallisia aineksia. Eeva-Liisa Manner elää Espanjassa vuonna 1972 ja muistelee menneitä. Talon katto on sortunut ja rojuja siivotessaan hän käy läpi vanhoja kirjeitä silputen ne.

Runoilijan talossa jättää alakuloisen olon. Minäkertojana toimiva Manner vihaa itseään ja häpeää kaikenlaista, erityisesti omia töitään. Romaanissa piirtyy kuva jo lapsena fyysisellä väkivallalla särjetty ihmisparka, joka etsii koko elämänsä paikkaansa löytämättä sitä. Onneton rakkaus toisensa perään tulee kohdalle ja jättää polttavia jälkiä. Päähenkilö kuvaa olevansa rakkaudessa kuin pieni lapsi, eikä kukaan kestä sellaista aikuiselta. 

Koko lukemisen ajan mietin väkisinkin koko kirjan oikeutusta. Jälkisanoissa kirjailija kertoo, että alun perin oli tarkoitus tulla ihan virallinen elämäkerta, tietokirja, mutta sitten muodostuikin romaani. Kirjaa varten on tehty paljon taustatyötä kirjeiden ja haastattelujen avulla. Olisiko Manner halunnut, että hänestä kirjoitetaan tällainen kirja? Kirjan perusteella ehdottomasti ei. Kirjassa Mannerin ystävä Anna-Liisa saa tehdä kaikkensa, jotta saa häneltä syvähaastattelun (haastattelua on käytetty kirjan lähteenä). Manner ei ilmeisestikään halunnut koskaan valokeilaan, vaan joutui sinne. Lukiessani minulla oli olo kuin tirkistelijällä. Ei pelkästään Mannerin omaa elämää kaiveta esiin, vaan siinä sivussa mainitaan raskaita asioita muistakin ihmisistä. Minkähänlaisen vastaanoton kirja sai aikanaan?

En oikein tiedä, osaanko suositella tätä kellekään. Sinänsä kirjana tämä romaani oli hyvä ja kiinnostava. Luvut ovat lyhyitä ja lukeminen sen takia todella sujuvaa. Silti jäi paha jälkimaku.

Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä

 "Niinpä hyyrteisissä metsissä hiihtelivät he mäkiä ylös ja alas, hiihtelivät tasaisia tantereita; ja kauas paistoi miehen avoin ja ruskea rinta. Niin heidän aikansa viettyi, enimmin kuitenkin pirtin lämpymässä, koska säteetön, unelias aurinko viipyili etelän helteisessä maailmassa. Kauas oli se siirtynyt, elon tulinen lähde; tuskinpa se eräänä päivänä enään nosti otsansakaan ylös metsien sinisestä helmasta. Mutta silloinpa se samassa kääntyikin ja alkoi taasen matkansa Pohjolaan."

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on oikea klassikkojen klassikko. Juhani, Timo, Lauri, Eero, Simeoni, Tuomas ja Aapo elelevät hurjien poikien elämää: milloin ollaan tukkanuottasilla Toukolan poikien kanssa, milloin palaa sauna. Toukolan kyläläiset katsovatkin moista epäkristillistä elämää pahalla silmällä ja lopulta veljet pakenevat ristiriitoja Impivaaran korpeen.

Olenpa iloinen, että luen tämän kirjan vasta nyt! Minun ei koskaan tarvinnut koulussa lukea tätä pakolla ja hyvä niin. Tuskinpa olisin osannut silloin puoleksikaan arvostaa kirjallisesti erittäin arvokasta romaania. Kiven koukeroinen kieli tekee kirjasta vaikeasti lähestyttävän tottumattomalle lukijalle. Siksi toivoisinkin, että tätä ei luetettaisi ainakaan vielä yläkoulussa. Lukiolainen saanee kirjasta jo enemmän irti.

Juuri tuo koukeroinen kieli teki romaanista niin herkullisen, vaikkakin aavistuksen raskassoutuisen nykykieleen tottuneelle. Kiire ei ole mihinkään ja asioita sekä ihmisiä kuvaillaan verrattain laveasti. Tarinan edetessä veljekset alkavat erottua toisistaan persoonaltaan ja vähän puhetavoiltaankin. Mieleenpainuvin on esikoispoika Juhani, jonka kiivas mieli ehtimättä saattaa niin hänet kuin muutkin veljet liemeen. Aapo on viisain ja rauhanrakentaja, Simeoni uskonnollinen jopa kiivailuun asti, Tuomas vahva kuin tammi, Lauri harvasanainen myhäilijä, Timo hieman pöhkö ja Eero kerkeäkielinen ja nopsa. En voinut muuta kuin sympatiseerata heitä kaikkia tapahtumien pyörteissä.

Pyörteitä riittääkin kaiken kuvailun keskellä. Veljeksillä on alusta alkaen hyvä tahto, mutta kiivaus ja viinanpiru saavat hyvät aikeet monta kertaa lokaan. Lopulta veljekset ajautuvat niin rajuun tappeluun yleisellä paikalla, että alkavat pelätä vankilatuomiota. Lisäksi Simeoni saa krapulahuuruissaan rajun uskonnollisen näyn ja Lauri uneksuu turmiota heidän kaikkien päälleen. Tästä alkaa lopulta ratkaiseva käännekohta, joka saa korpeen paenneet miehet viimein aikuistumaan.

Romaanin ytimessä on yksilön ja yhteiskunnan joutuminen törmäyskurssille. Kaikille ei varsinkaan tuon ajan tiukkoihin normeihin sopeutuminen ole ollut helppoa. Ahkera pitäisi olla ja muistaa käydä kirkossa ja olla muutenkin kurissa ja nuhteessa. Veljekset voikin nähdä oman aikansa tarkkislaisina, jotka kuin ihmeen kaupalla selviävät viimein normaaliin elämään. 

Nykypäivään verrattuna kirjassa puhutaan tavattomasti Jumalasta - ja Perkeleestäkin. Hunningolla ollessaankin veljekset muistavat Jumalaa ja kärsivät kovia omantunnon tuskia toilailuistaan. Kirjan käännekohtakin liittyy olennaisesti syvään uskonnolliseen heräämiseen. Minua tämä kaikki ei häirinnyt, mutta osaa lukijoista se voi käydä vähän kummastuttamaan. 

Suosittelen lämpimästi! Tällä kirjalla on ehdottomasti paikkansa klassikkojen listalla.


keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Hugh Howey - Siilo (Siilo 1)

 "Hän raahusti kapeaa ramppia pitkin hilseilevät betoniseinät kummallakin puolellaan ja visiiri täynnä hämmentävän kirkasta valoa. Rampin yläpäässä Holston näki taivaan, joka hänet oli tuomittu kohtaamaan, koska hän oli hairahtunut toivon viattomaan syntiin. Hän pyöri ympäri ja tähysti taivaanrantaan, ja häntä huimasi hänen nähdessään niin paljon vihreää!"

Hugh Howeyn Siilo on dystopiakertomus maailmasta, joka on niin pilattu, että ihmisten on pakko asua maanalaisessa siilossa. Maailma sellaisena kuin me sen tunnemme, on näille ihmisille tuntematon: vain pieni osa menneisyydestä on säilynyt tiedossa. Siilossa on kerroksia pökerryttävän paljon ja rakennelmaa halkovat loputtomat portaat. Asuinpaikka riippuu ammatista ja asemasta: vallan huipulla elävät asuvat aivan ylhäällä, mistä voi nähdä tuhruisesta ikkunasta ulos ja muut asuvat alempana. Siilon elämä koostuu sekä diktatuurisista että demokraattisista piirteistä. Pormestarista äänestetään, mutta tietyt ajatuksetkin ovat rikoksia. Kaikkein pahin rikos on haluta siilon ulkopuolelle, ja siitä seuraa puhdistustuomio. Myös syntyvyyttä säännöstellään ankarasti.

Tämä kirja piti minua otteessaan alusta loppuun asti. Ensin tapahtumia seurataan lainauksessa mainitun Holstonin näkökulmasta ja hänen kuoltuaan uuden seriffin Julesin ja hänen rakkautensa Lukasin kautta. Holston vihaa elämäänsä vaimonsa elämän jälkeen ja valitsee mieluummin puhdistustuomion. Yhden yksilön päätös huojauttaa valtaa käyvien pelinappulat uuteen asentoon ja soppa on valmis. Onko Julesista Holstonin paikalle?

Huwey osaa rakentaa jännitystä. Jo kirjan alussa käy ilmi, ettei siilossa kaikki ole sitä miltä näyttää. Vähitellen Jules saa tietää yhä enemmän ja enemmän siilon salaisuuksista ja siinä on tietysti henki löyhässä, valtaa pitävät kun haluavat pitää salaisuutensa ominaan. Aivan loppumetreillä kirjan jännitys hieman lässähti, kun kuviot setviytyivät turhankin helposti. Tässä suhteessa romaani tuotti pienen pettymyksen, mutta toisaalta en ole varma, olisinko enää kestänyt pitempään kaikkea jännitystä! 

Jules oli lempihahmoni koko kirjassa. Hän on riuska työihmien, joka vetäistään ruumiillisesta työstä puoliväkisin seriffin ammattiin. Julesissa on paljon välittämistä ja rakkautta, mutta hän ei oikein osaa ilmaista sitä. Pidin paljon siitä, että päähenkilö oli rosoinen luonne. 

Myös kirjan kuvaus sen maailmasta oli kiehtovaa. Kirjailija on onnistunut rakentamaan mielenkiintoisen dystopiamaailman, joka eroaa reilusti nykymaailmasta. Ihmisillä on vain muutamia kirjoja, lähinnä lastenkirjoja, joista ihmetellään onko maailmassa todella ollut esimerkiksi vaaleanpunaisia elefantteja. Kukaan kun ei ole käynyt miesmuistiin ulkona katsomassa, mitä siellä on, jos enää ylipäänsä mitään. Kuitenkin ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia kuten aina: rakkaus, viha, kateus ja muut tunteet ovat läsnä asuivatpa ihmiset sitten siilossa tai tähtitaivaan alla. 

Pahinta kirjassa oli se, että se tuntui jopa realistiselta dystopialta. Me kaikki tiedämme, millainen uhka ilmastonmuutos oikeasti on. Käykö jonain päivänä niin, että hyväosaiset päätyvät siilon kaltaiseen rakennelmaan? Jo nykyteknologialla sellaisen rakentaminen ei varmaankaan olisi mahdotonta. Juuri tämän takia normaalisti välttelen dystopiakirjallisuutta. Se saa helposti pasmat sekaisin ja mielen mustaksi.

Kuitenkin olen iloinen, että luin Siilon. Se on vetävästi kirjoitettu ja älykäs romaani mahdollisesta tulevaisuudesta. Suosittelen ennen kaikkea dystopiakirjallisuuden ja jännityksen ystäville. 

Pajtim Statovci - Kissani Jugoslavia

 "Päästyään arkuudestaan se liukui lattiaa pitkin jokaiseen mahdolliseen paikkaan kuin märkä saippua. Aamulla se oli kiristänyt itsensä vessanpöntön ympärille, iltapäivällä löysin sen eteisen hattuhyllyltä ja illalla se oli asettunut työtuolini selkänojalle kuin kasa vaatteita. Olin saanut sen hoitamiseen tarkat ohjeet: onnellinen käärme tarvitsi rakkautta, rauhaa ja rajoja. Mutta mikään määrä rakkautta, rauhaa ja rajoja ei tehnyt käärmeestä sitä, mikä siitä olisi pitänyt tulla."

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia kertoo tarinaa kahden ihmisen suulla, pojan ja tyttären. Poika elää mitä ilmeisimmin nykyajassa lemmikkikäärmeensä kanssa ja harrastaa miesseikkailuja. Hän on yksin ja onneton. Äidin tarinaa kudotaan menneestä tähän hetkeen: ensin hän on Jugoslaviassa elävä nuori tyttö joka avioituu, ja myöhemmin perheen tie vie sodan jaloista Suomeen 90-luvun alussa. 

Lukukokemusta kuvaa yksi sana: pettymys. Kaiken hehkuttamisen jälkeen olin odottanut kirjan lukemista kovasti, saihan se aikoinaan Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnonkin. Kirja olikin ehdottomasti ankea. Jostain syystä olin odottanut iloisempaa kirjaa ja sitä en saanut. Kirjan poika on ylimielisyydessään tympeä, äiti on passiivisuudessaan tympeä, väkivaltainen isä se vasta tympeä onkin. Loppu kohden romaani tosin parani, kun harmaus vähän hellitti.

Kirjaa kuvataan takakannessa maagiseksi, ja sillä ilmeisesti viitataan erikoiseen kissahahmoon, jonka poika tapaa homobaarissa. Kissa tuo hieman mieleen Mihail Bulgakovin kissan Saatana saapuu Moskovaan -kirjassa. En tiedä, onko kirjailija hakenutkin jonkinlaista kirjallista yhteyttä näiden hahmojen välille. Joka tapauksessa Statovcin kissa on ilkeä ja törkeä otus, joka tekee pojan elämästä helvettiä joksikin aikaa. Tässä kohtaamisessa peilautuu pojan tietynlainen samanlaisuus äitinsä kanssa: kumpikin sietää törkeää kohtelua osaamatta vetää rajoja. 

Näistä kahdesta päähenkilöstä äiti saikin enemmän sympatiani puolelleen. Hänet on kasvatettu tiukassa kosovonalbaanialaisessa kurissa, jossa sukupuoliroolit ovat kuin kiveen hakattuja. Naisella ei ole muuta tehtävää kuin palvella miestään ja perhettään. Kaiken pitää lisäksi olla ehdottoman puhdasta, hiemankin sotkuisa koti on hirveä häpeä. Kirja ei anna kovin kaunista kuvaa Kosovon kulttuurista, mutta kirjoittaja tietänee asiasta taustansa takia paljon. 

Myös isä saa oman näkökulmansa äidin kautta. Hänet on kasvatettu perheen pääksi ja luomakunnan kruunuksi. Hän käyttääkin häikäilemättä valtaansa pitääkseen perheen kurissa ja nuhteessa. Muutto Suomeen muuttaa isän maailmaa peruuttamattomasti. Äkkiä hän ei olekaan enää niin kiinni vallassaan, kun uusi maa ja kulttuuri tuo shokkia shokin perään. Isän kuva Suomesta paratiisina saa kovan kolauksen hänen ymmärtäessää, että pakolaiselle kaikki on vaikeampaa. Isää peilataan myös pojan kautta: hän sekä polttavasti kaipaa että vihaa isäänsä. Isälle pojan homous olisi epäilemättä liian kova pala purtavaksi, mutta jokin isässä on pojalle kaikki kaikessa.

En osaa oikein suositella tätä kellekään, kun en itse oikein pitänyt. Hieman hirvittää tuleva urakka Bollan parissa, se kun kuuluu Finlandia-haasteeseen. Kirjaa on kuvattu todella synkäksi. 

tiistai 8. joulukuuta 2020

Enni Mustonen - Nimettömät (Järjen ja tunteen tarinoita I)

 "Kaikkein pahin oli kuitenkin jouluevankeliumi. Augusta-neiti näet tahtoi ehdoin tahdoin panna minut lukemaan sitä. Meillä kotona sen oli lukenut aina isä ja isän kuoltua äiti. Enhän minä saanut luetuksi kuin muutaman rivin, sitten tuli jo itku. Hilma sen sitten loppujen lopuksi luki kuuluvalla äänellä, kun Augusta-täti ei viitsinyt haetuttaa silmälasejaan. Raamattu oli vanha ja teksti koukeroista. Sellainen lukeminen oli kynttilänvalossa raskasta nuoremmillekin.

Vasta kun lahjat oli jaettu ja me tädin kanssa istuimme salissa laulaen vanhoja joululauluja, minusta tuntui edes hetken siltä, kuin jouluenkeli olisi näkymättömänä lentänyt huoneen poikki."

Enni Mustosen Nimettömät avaa neliosaisen romaanisarjan Järjen ja tunteen tarinoita. Romaanissa vuorottelevat herraskaisempi Anna Sofia, Augusta-neidin veljentytär ja palvelijatar Hilma. Kumpikin on nuori nainen elämänsä kynnyksellä, ja ensirakkaus odottaa molempia. Vaan miten siinä sitten käy?

Olen lukenut tämän kirjan jo joskus teini-ikäisenä, mutta Naiskirjailijat-haastetta varten päätin lukea sen uudelleen, koko sarjaa kun en koskaan ole lukenut. Eletään vuosia 1894-1896 ja ajankuva on kirjassa voimakkaasti läsnä. Kotityöt tehdään pyykkäämistä myöten vielä käsin, raittiusseurat alkavat kukoistaa ja varakkaammat matkustavat vossikan kyydillä pääkaupungissa. Juuri tämä ajankuvan kuvaus miellytti minua erityisesti. Anna Sofian mukana lukija pääsee tutustumaan myös tuon ajan opiskelijaelämään, joka uskonnollisuudessaan poikkeaa varsin paljon nykyisestä lukioelämästä. Opiskelijat on myös jaettu erilleen sukupuolensa mukaan eikä liika kanssakäyminen ole soveliasta. Ajan tiukat sovinnaisuussäänöt toivat romaaniin jopa eksotiikkaa nykypäivän lukijalle.

Sekä Anna Sofian että Hilman näkökulma ovat molemmat kiinnostavia. Vaikka Augusta-täti on vakavarainen, ei Anna Sofian perhe ole isän kuoleman jälkeen hyvissä kantimissa. Äiti joutuu lähtemään käytännössä piiaksi asessorille Kuopioon. Tietynlainen luokkaretki toiseen suuntaan tapahtuu köyhästä mökistä ponnistavan ylioppilas Hämäläisen naidessa Anna Sofian varakkaan serkun. Köyhien ja varakkaiden välinen kuilu näkyy hyvin Hilman näkökulmassa, hän kun on torpasta kotoisin ja kotona kärsitään eletään ahtaasti. Lopulta heilastelu hulttio Mäkelän kanssa tutustuttaa Hilman todelliseen mielen ja aineellisuuden köyhyteen. 

Näin jälkeenpäin ajatellen kirjassa ei periaatteessa tapahdu hirveästi mitään, mutta se ei haitannut. Tuon ajan elämän kuvaus ja pienet arjen sattumukset romansseineen riittävät vallan hyvin kantamaan romaania. Muistelen, että myöhemmissä osissa tapahtuu paljon enemmän, kun aikakausi Venäjän vallan alla kärjistyy. Mustonen tavoittaa herkästi nuoren naisen mielenmaisemaa ja sitä lukee ilolla. Luen ehdottomasti myös myöhemmät osat enkä pelkästään haasteen takia. Suosittelen historiallisten romaanien ystäville. 


sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Ulla-Lena Lundberg - Jää

 "Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepuuttavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä."

Ulla-Lena Lundbergin Finlandian voittanut romaani Jää on tarina pappi Peteristä ja hänen vaimostaan Monasta sekä heidän lapsistaan. Siinä sivussa annetaan puheenvuoro myös Posti-Antonille ja tohtori Gyllenille, joka on jättänyt lapsensa Neuvostoliittoon. Miljöönä toimii karu Luoto, jonka asukkaat kuitenkin ottavat pastorin vaimoineen avosylin vastaan. Kaikki näyttää olevan liki täydellistä, terveystalokin rakenteilla, kun tapahtuu peruuttamaton onnettomuus ja kaikki muuttuu.

Lundbergin romaanista huokuu kaunis vanhanaikaisuus, vaikka kirja onkin tuore. Lundberg luottaa perinteiseen tarinan voimaan ilman mitään kirjallisia kikkailuja, ellei sitten näkökulman vaihtoa halua pitää sellaisena. Aluksi hieman turhauduin, kun kirja tuntui niin hitaalta. Sitten kielen koruton kauneus avautui minulle ja nautin lukemastani. Kun aikaikkunana ovat sodan jälkeiset vuodet, tietty hitaus on silläkin perusteltua. 40-luvulla ei eletty nykyisessä hyperaktiivisessa ajassa, varsinkaan eristyneessä saaristossa. Kirjan uskonnollisuus ja hitaus toi mieleeni 1800-luvun kirjallisuuden, jota olen jonkin verran lukenut.

Kirjailija kuvaa henkilöitä taitavin kynänvedoin. Peter on hellä ja iloinen isä, mutta avioliitossaan hieman tossun alla. Kasvatusvastuu kaatuu ennen kaikkea Monan niskoille, joka on typerryttävän tehokas ja nopea nainen. Käden käänteessä hoituvat niin vieraiden kestitys kuin lehmien lypsäminenkin. Monan puuhastelusta lukiessani tunsin itseni välillä aivan avuttomaksi ja patalaiskaksi ihmiseksi. 

Kun suru iskee taloon, Mona seisoo pää pystyssä kuin soturi. Välitön luotolaisyhteisö ei ymmärrä hänen viileyttään, vaan koettaa tarjota lohdutusta vaikka väkisin. Kaiken työn keskellä esikoistytär Sanna saa kantaakseen aivan liian ison taakan pikkusiskostaan Lilluksesta. Minun kävi Sannaa kovin sääliksi. Ajat toki olivat tuohon aikaan erilaiset eikä tällainen tilanne varmaan ollut silloin edes harvinainen. Mona on myös ankara äiti ja vaatii ajan tapaan tiukkaa kiltteyttä lapsiltaan. Monessa kohtaa hän aiheuttaa konfliktit itse omaa kärsimättömyyttään. 

Hieman kyseenalaistan tohtori Gyllenin näkökulmaa kirjassa. Hänen tarinansa tuntui jotenkin ylimääräiseltä, mielestäni pappisperheen tarina olisi itsessään jo riittänyt kantamaan romaanin maaliin. Posti-Antonin näkökulmissa tuli mielenkiintoista mystiikkaa, mikä tuntui sopivalta tähän miljööseen.

Romaanin loppu tuli hieman veitsellä leikaten. Liekö kirjalle tullut jatko-osa, joka selittäisi asioiden keskeneräisyyden? Muutoin kirja on eheä kokonaisuus, ihmiskohtalot uskottavia ja samastuttavia. Jää on miellyttävä ja mielenkiintoinen poikkeus modernissa kirjallisuudessa.  

Hyvää itsenäisyyspäivää!

 Oi Suomi, katso, Sinun päiväs koittaa,

Yön uhka karkoitettu on jo pois,

Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa

Kuin itse taivahan kansi sois.

Yön vallat aamun valkeus jo voittaa,

Sun päiväs koittaa, oi synnyinmaa.

Oi nouse, Suomi, nosta korkealle

Pääs seppelöimä suurten muistojen,

Oi nouse, Suomi, näytit maailmalle

Sa että karkoitit orjuuden

Ja ettet taipunut sa sorron alle,

On aamus alkanut, synnyinmaa.


Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

lauantai 5. joulukuuta 2020

Laura Lindstedt - Oneiron

 "He esittäytyvät yksi kerrallaan, kukin tavallaan, ja kättelevät kohteliaasti Ulrikea. Saapumisjärjestys on heille näköjään hyvin tärkeä asia, sillä he nostavat kuin ennalta sovitusti sopivan määrän sormia pystyyn; se on heidän ikioma tulonumeronsa. Jos tämä tapahtuisi aivan missä tahansa muualla, pallohallissa, jonne ihmiset ovat paenneet hurrikaania, telttakylässä, jonne pakolaisia kootaan sisällissodan jaloista, Ulrike, joka on pienestä pitäen viihdyttänyt itseään katastrofikuvitelmilla, räjähtäisi nauramaan. Naiset ovat niin koomisia, niin ylettömän vakavia, heidän tulojärjestyssormensa ovat yhä pystyssä. Hymy alkaa nykiä Ulriken suupieliä."

Laura Lindstedtin Oneiron kertoo seitsemän naisen, Ulriken, Shlomithin, Rosa Imaculadan, Wlbigisin, Maimunan, Ninan ja Polinan, tarinan. He ovat kaikki päätyneet outoon valkoiseen tilaan, jossa ruumiillisuus vähitellen häviää kokoaan. Ovatko he kuolleita? Ovatko he taivaassa tai helvetissä? Kirjan mittaan jokainen nainen saa oman näkökulmansa ja lukija saa tietää heistä lisää.

Oneiron on osa Finlandia-haastettani ja olenpa iloinen, että luin sen! Lindstedt on taiturimainen kirjoittaja. Pelkästään kirjan idean jo sai minut innostumaan, siinä on mielikuvitusta. Kirja oli jaettu miellyttävän moneen lukuun, jolloin lukeminen sujuvoitui entisestään. Tykkäsin myös lukujen otsikoista, kuten "Sydän, oi sydän!" ja "Kymmenen syytä miksi Ninasta olisi tullut erinomainen äiti".

Naisten tarinat ovat traagisia. Ulrike kohtaa suuren uhan, Shlomith on anorektinen performanssitaiteilija, Rosa Imaculadan uusi sydän sekoittaa hänen elämänsä, Wlbigis sairastaa parantumatonta syöpää, Maimuna on pulassa, Nina pelkää syntymättömien lastensa puolesta ja Polina on surullisen yksinäinen. Kaikkien naisten kohtalot koskettivat minua, mutta erityisesti Shlomithin nälkätaide sai herpaantumattoman kiinnostukseni. Shlomithiin keskitytään kirjassa kaikkein eniten, mikä on toisaalta jännä valinta. Miksi juuri häneen? Joka tapauksessa viihdyin ja opin paljon lisää juutalaisuudesta ja sen suhteesta anoreksiaan (mukana oli ihan lähdeviitteet).

Romaanin myötä tuli ajateltua kuolemaa normaalia enemmän. Lindstedtin fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista, kuten kirjan kannessa sanotaan, on kutkuttava. Kukaan ei ole tiettävästi tullut rajan takaa kertomaan, millaista kuoleminen on. 

Suosittelen ehdottomasti! En ihmettele yhtään, että kirja voitti aikanaan Finlandian.


torstai 3. joulukuuta 2020

Peter Høeg - Kuvitelma 20. vuosisadasta

 "Adoniksen elämä Kööpenhaminassa noina vuosina tuo ensi silmäyksellä mieleen tanssin ikuisessa auringonkilossa, tai kimaltavan ryöpyn onnellisia yhteensattumia. Olenkin alkanut pohtia, voisiko onni virrata joen lailla, samoin kuin aika; siinä tapauksessa selitykseksi voi riittää, että jokin onnenvirran aalto oli temmannut Adoniksen lapsena mukaansa ja kantoi häntä halki elämän ja nyt Kööpenhaminassa siis työpaikkaan Tanskan sokeritehtaassa, juuri kun hän ja Anna olivat kuluttaneet viimeisen kruununsa."

PeterHøegin romaani Kuvitelma 20. vuosisadasta on hänen esikoisteoksensa. Kirja kokoaa yhteen yhteensä neljän sukupolven elämän Tanskassa 1900-luvulla, joskin tarkemmin katsahdetaan vain osaan sukupolvista. Tarina alkaa Mørkhøjin kartanosta, jossa aika on pysähtynyt. Tutustumme Carl Lauridsiin, jonka jälkeen esitellään Amalie Teander, Anna Bak ja Adonis Jensen. Aluksi irrallisilta vaikuttavat kohtalot alkavat kietoutua yhteen ja kirjan lopussa keskitytäänkin jo heidän lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa.

Täytyy sanoa, että Høeg aina yllättää, tällä kertaa tosin ei niin iloisesti. Rakastan hänen raisua komeadiaansa Norsunhoitajien lapset ja Susanin vaikutuskin lumosi minut. Vasta lukemani Lumen taju jo vähän puudutti ja tämä liki 500-sivuinen tiiliskivi kävi kyllästyttämään. Virkkeet ovat pitkiä ja kuvailua on paljon, mikä oli syy puutumiseeni myös Lumen tajun kanssa. Jotenkin kirjan henkilöiden kohtalot eivät vain jaksaneet varsinaisesti kiinnostaa minua enkä kiintynyt kehenkään. Olisin kaivannut hieman enemmän toimintaa ja vähemmän arkipäivän pikkutarkkaa kuvailua.

Silti romaani ei ole täysin ansioton. Se on periaatteessa hyvin kirjoitettu, varsinkin kun ottaa huomioon sen olevan esikoisteos. Mikä kunnianhimoinen idea lyödä yksiin kansiin kuvaus 1900-luvusta! Sitä ei voi kuin ihailla. Høegin sanasto on monipuolista. Lisäksi olen aina pitänyt itsensä paljastavista minäkertojista. Kirjan minäkertoja olikin oikeastaan lempihahmoni koko kirjassa! Kirjassa oli myös melko runsaasti maagista realismia, mistä pidän myös. 

Vaikka tämä romaani jättikin kylmäksi, suosittelen silti tarttumaan Høegin tuotantoon. Hänellä on harvinaislaatuinen lahja tehdä näköjään joka kerta aivan erilainen kirja, mihin harva kykenee. Itsensä toistamisesta Høegia ei voi syyttää.

keskiviikko 2. joulukuuta 2020

Anni Polva - Anna mun kaikki kestää

 "Sirpa nojasi leukaansa tyynyyn ja oli maailmanmurjoman näköinen. Miten väärin ihmistä voitiinkaan kohdella! Hänkään ei ollut tehnyt muuta kuin rikkonut mitättömän kristallimaljakon ja hänelle määrättiin kesäloma ilman ennakkovaroitusta ja selitettiin syyksi ylirasittuminen. Ja jos se olisi ollut edes hänen syynsä, mutta mitäs tulivat tönimään."

Anni Polvan Anna mun kaikki kestää on kevyt romaani kahdesta nuoresta tytöstä, Sirpasta ja Aulista, jotka lähtevät vahtimaan Sirpan tädin kissaa. Matkan varrella on erinäisiä kommelluksia, ongelmia ja parikin ihastumista, kunnes se oikea löytyy.

Polva on varmasti tietylle ikäluokalle tuttu kirjailija, mutta minä olen lukenut hänen teoksiaan vasta tähän Naiskirjailijat-haasteeseen. Anna mun kaikki kestää oli aika riemastuttava tapaus. Toisin kuin usein tällaisissa romaaneissa, päähenkilöt ovat kovin kömpelöitä, mistä seuraa välillä hengästyttävää tilannekomiikkkaa. Kristallimaljakon särkeminen ei suinkaan jää Sirpan viimeiseksi töhöilyksi.

Kirjan henkilöt tosin jäävät melko ohuiksi. Vaikka Sirpan ja Aulin sisäisiä tunnelmia kuvataan jonkin verran, mitenkään syvää kuvaa heistä ei jää. Se tosin lienee tässä lajityypissä enemmän sääntö kuin poikkeus. 

Käteen jää lopulta sujuva lukukokemus ja viihtyminen kirjan äärellä. Toisaalta sekin on jo paljon. Suosittelen kepeän välipalan kaipuussa oleville.

tiistai 1. joulukuuta 2020

Monika Fagerholm - Diiva

 "'Tule Daniel, kudotaan päiväunia siihen mikä tuntuu todelliselta."

ASTU

SIIS

Minun maailmaani 

Itäisen oppilaitoksen sisälle, koulupäivän tuolle puolen.

Itäisen oppilaitoksen sisimpään, joka on minun."


Monika Fagerholmin Diiva on kiehtova ja outo romaani. Se on elämännälkäisen teinitytön pitkä ajatuksenvirta, tragedia ja riemastus. Fagerholmin maailma on aivan vinksallaan, mutta jostain syystä pidän siitä hurjasti. Vaikka kirjassa kuvataan niin suoraan kuin rivien välissäkin kamalia asioita, kaikki tuntuu oudosti olevan paikallaan. 

Kirjan päähenkilö Diiva on itseriittoinen tyttö, joka puuhailee outoja asioita koulussaan kun kukaan ei näe. Hän sytyttää Lucia-kruunun päähänsä ja antaa steariinin valua päänahkaansa. Hän leikkii outoja leikkejä ystäviensä kanssa. Lisäksi hänellä on seksisuhde opettajansa kanssa. Vaikka asia paljastuu kaikille, Diivan erikoinen runoilijaäiti ei tunnu asiasta piittaavan. Lisäksi on kaksi isoveljeä, Isokarhu ja Keskimmäinen karhu, joista jälkimmäiseen Diivalla on kiihkeä viha-rakkaussuhde. On tyttö joka leimahtaa liekkeihin puhelinkopissa, suukkojahalauslintuja ja vaikka mitä muuta hämärää. Kaikki tämä sulautuu hienoksi Fagerholm-kuvastoksi.

Kirja ei tarkalleen sijoitu ajallisesti mihinkään tiettyyn pisteeseen. Diiva muistelee asioita välillä tässä hetkessä ja välillä aikuisuudesta käsin. Fagerholmia pidetään aika vaikeana kirjailijana ja sitä hän tavallaan onkin. Hypähtelevät adekdootit ja mielleyhtymät tekevät kirjasta välillä haastavan seurattavan. Minä kuitenkin nautin kaikesta kaaoksesta. Kirjailija tavoittaa hyvin tietyn ikävaiheen levottomuuden tekemättä päähenkilöstään silti ärsyttävää haahuilijaa. Diiva on tarkkailija ja enimmäkseen itsensä kanssa sinut, ei suinkaan mikään ressukka. Jollain tapaa kirjan aikuiset tuntuvat olevan enemmän eksyksissä kuin nuoret.

Romaanissa yhtä aikaa tapahtuu ja ei tapahdu paljon. Ihmisten sisäisiä todellisuuksia kuvataan jonkin verran, samoin heidän erikoisia puuhiaan. Kirjan punainen lanka on tavallaan Kari Hammarsköldin outo ja surullinen tarina. Kari on tyttö, joka on menettänyt puhekykynsä ja joutuu opettelemaan puhumisen uudestaan. Hänen pikkusiskonsa SannaMaria ohjailee isosiskonsa elämää tomerasti ja kohtalokkaasti. Karista tulee hetkeksi Tähkäpää, jonka hiuksia pitkin pojat nousevat hänen huoneeseensa.

Pitkin kirjaa toistuu tiettyjä virkkeitä, mikä on tuttua aiemmin lukemistani Fagerholmin kirjoista. "Totuus on huopa, jonka käärii ympärilleen, kun palelee." "Mutta tule tervehtimään saa minut hymyilemään." "Maailma voi olla PUNAINEN, KELTAINEN, VIHREÄ JA SININEN." Miten tällaisesta voisi olla pitämättä?

Suosittelen kärsivälliselle lukijalle, joka jaksaa luottaa kirjailijan kykyyn pitää langat käsissään. Jos ei häiriinny siitä, ettei ymmärrä lopulta kaikkea, tämä kirja sopii.