Alex Schulman - Polta nämä kirjeet

 

"Ja tässä sitä nyt istutaan keskellä lukemattomia pahvilaatikoita, jotka ovat täynnä Sven Stolpen kirjeitä, kansioita, lappuja, muistiinpanoja, valokuvia, päiväkirjoja, arvosteluja ja artikkeleita. Ensimmäisessä laatikossa päällimmäisenä on valokuvakuori, jossa on kuvia vaarista kuolleena. Tuntuu kuin kuva olisi pantu tarkoituksella päällimmäiseksi, kuin loogiseksi päätökseksi, pedagogiseksi selitykseksi sille, joka tutkii arkistoa ja ihmettelee miksi vuolas tuotanto oli yhtäkkiä päättynyt."

Alex Schulmanin omaelämäkerrallinen romaani Polta nämä kirjeet kuvaa hurjan kolmiodraaman Ruotsin kirjallisessa elämässä. Schulmanin vaari ja mummo, Sven ja Karin Stolpe, elävät epäonnistuneessa ja inhottavassa avioliitossa. Kirjailija Sven kohtelee Karinia jatkuvasti huonosti ja on pidäkkeettömän narsistinen persoona. Olof Lagercranz, kirjailijamies hänkin, on vuosikymmenestä toiseen hulluna Kariniin.

Kirja alkaa, kun Schulman haluaa terapiassa selityksen sille, miksi hän on jatkuvasti niin vihainen. Herätyksenä on toiminut vaimon väsyminen miehen käytökseen ja lasten jatkuva pelkääminen. Sukukarttaa tehdessän Schulman tajuaa, että äidin puolen suku on täynnä konflikteja ja katkenneita ihmissuhteita. Kaikki juontaa juurensa Sven Stolpeen. Niinpä Schulman päättää ottaa selvää, mistä vaarin käytös johtui.

Lukukokemus oli suorastaan pyörryttävä. Sivuja oli ahmittava eteenpäin, jotta saisi tietää miten käy. Kolmiodraama saa alkunsa kesällä 1932, kun kaikki kolme asuvat samassa taiteilijaresidenssissä. Karin ja Olof rakastuvat, vaikka se on vaarallista. Sven ei ole anteeksi antavaa sorttia.

Svenistä muotutuu hyvin vastenmielinen kuva. Schulman kuvaa kirjassaan, miten Sven kirjoitti käytännössä aina saman kirjan uudelleen ja uudelleen. Aina toistui draama, jossa aviovaimo on petollinen ja "epäpuhdas". Sven siis kosti vaimolleen yhä uudestaan ja uudestaan tämän aviollisen hairahduksen. Olof puolestaan kirjoitti uneksuen puhtaasta rakkaudesta. Karinilla ei ollut asiassa sanan sijaa.

Inhottavimpia kuvauksia on, kun Sven lukee kuulijoille kirjoituksensa, jossa hän kuvaa sanasta sanaan vaimonsa laittoman abortin. Kaikki Karinista puristetut tunnustukset on kirjoitettu ylös. Karin on tietysti itse paikalla kuuntelemassa ja kärsimässä. Huh huh!

Suosittelen ehdottomasti tätä kirjaa. Takakannessa luvataan, että se pitää otteessaan kuin dekkari ja se on totta. 

L. M. Montgomery - Sara ja kultainen tie

 "Vaelsimme hilpeinä kukkulan yli, huutelimme toisillemme nauraen ja pilaillen, erosimme ja ihastuneina eksyimme tuohon pieneen poluttomaan ryteikköön, ja löysimme toisemme odottamatta sopukoista ja syvänteistä ja aurinkoisesta hiljaisuudesta, missä tuuli hyrisi lempeästi ja leyhyi pehmeästi. Kun aurinko alkoi laskiessaan lähettää laajoja viuhkamaisia sädekimppuja kohti taivaan lakea, me kokoonnuimme pieneen syrjäiseen laaksoon, joka tulvillaan nuoria vihreitä saniaisia lepäsi metsäisen kukkulan varjossa. Siellä oli matala lampi - kimmeltävä vihreä vesilaakio, jonka äyräillä nymfit saattoivat tanssia yhtä hilpeän onnellisina kuin konsaan Argoksen kukkulalla tai jossakin laaksossa Kreetalla."

Sara ja kultainen tie on jatko-osa romaanille Sara, tarinatyttö, josta olen blogannut täällä. Tarinatytön seikkailut jatkuvat yhdessä Sara Rayn, Felicityn, Cecilyn, Beverleyn, Felixin ja Peterin kanssa. Lapset ovat jo hieman kasvaneet ja nuoruus siintää lähitulevaisuudessa, eritoten muita vanhemmilla Tarinatytöllä ja Beverleyllä. Kuitenkin he vanhan ajan tapaan kujeilevat ja leikkivät yhdessä ja väliin Tarinatyttö kertoo jonkin tarinan. Lasten uusi keksintö on Meidän lehti, mihin kukin kirjoittaa omaa palstaansa.

Saran - siis Tarinatytön - seikkailut ovat jääneet aika paljon Annan ja Emilian jalkoihin, mikä on sääli. Nämäkin kirjat ovat hyvin viehättäviä ja luontokuvaus viiltää kauneudellaan sielussa asti. Montgomeryn lumovoima on ikuisesti talletettu. Suomentaja Sisko Ylimartimo myös kertoo jälkisanoissaan, että Saran ensimmäinen romaani on hänen suosikkinsa Annan nuoruusvuosien ohella. 

Kirjan kertojana toimii jälleen Beverley King, joka piiriin kuulumisestaan huolimatta puhuu varsin vähän. Beverleyn silmien ja kommenttien kautta näemme tuon veitikoiden joukon kaikki persoonallisuudet: suloisen mutta sairaalloisen Cecilyn, turhamaisen Felicityn, viisaan Tarinatytön, onnettomien tähtien alla syntyneen Sara Rayn, pulskan mutta pontevan Felixin ja Felicityä ihailevan Peterin. Kuten Ylimartimokin toteaa, tässä teoksessa henkilökuvaus syvenee ykkösosaan verrattuna. Tämä on toki luonnollistakin lasten kasvaessa ja heidän persooniensa kehittyessä.

Jälleen ihanan montgomerylainen päällisin puolin kristillinen maailma piti minua otteessaan. Ajan tavan mukaan kunnialliset kansalaiset käyvät kirkossa, mutta mitenkäs sitten suu pannaan, kun lasten penkkiin istuutuu noitana pidetty Peg Bowen? Peg, joka ei ujostele kuuluttaa mielipiteitään muista kirkossakävijöistä. Jälleen Montgomerylle tyypillistä pistämätöntä tilannehuumoria!

Nykypäivän nuoriin nähden lapset ovat kovin viattomia. He eivät esimerkiksi Tarinatyttöä lukuun ottamatta tiedä, mitä persoonallisuus tarkoittaa. Kaikki on kovin siveää ja kunniallista. Mutta hyvänen aika, miten virkistävää sellaista on välillä lukea! Joskus ajattelen, että jollain tavalla olisin sopeutunut aika hyvinkin tuohon maailmaan. Romanttiikkaakaan ei puutu, kun sorjat neidot kulkevat kauniissa maisemissa. Edelleen Ujon Miehen rakkaustarina toi kyynelet silmiini, vaikka olenkin lukenut tämän kirjan varmaan kaksi kertaa ennenkin. 

Lopuksi laitan vielä yhden sitaatin ihanasta luontokuvauksesta:

"Se oli pieni laakso kaukana metsän sydämessä. Rivi koivuja reunusti puroa ja jokainen koivu näytti paljon suloisemmalta ja kultaisemmalta kuin sisarensa. Metsä vietti purosta joka taholle ja jätti sen lepäämään lampena hunajansävyisessä auringonvalossa. Keltaiset koivut kuvastuivat virran tasaiseen pintaan; välillä muutama lehti leijaili veteen kenties siksi, niin kuin Blair-setä ehdotti, jotta sen saisi käyttöönsä joku seikkailunhaluinen metsänkeiju, jolla oli mielessä matkustaa pois jonnekin kauas tarunomaiseen paikkaan - sinne, missä kaikki purot virtasivat mereen."

Elly Griffiths - Jyrkänteen reunalla (Ruth Galloway -mysteeri 3)

 "Ruth kumartuu katsomaan. Hän näkee heti, että maassa makaa useampia yksilöitä. Luut ovat kasassa, mutta Ruth erottaa heti ainakin kolme reisiluuta. Ne ovat niin pitkiä ja jykeviä, että vainajat saattavat hyvinkin olla miehiä. Ilmassa on mietoa kananmunan hajua. Hetken Ruthia huimaa, kun hänen mieleensä tulee muita joukkohautoja, auringossa valkeina hohtavia luita. Hän vetää syvään henkeä. Löytö täytyy piirtää, täytyy merkitä tarkkaan, missä asennossa luurangot makaavat. "Joskus" oli Erikillä tapana sanoa, "tärkeintä on suunta."'

Elly Griffithsin romaani Jyrkänteen reunalla jatkaa Ruth Gallowayn seikkailuja. Tällä kertaa ollaan varsin merellisissä tunnelmissa. Meren rannalta löytyy kasa luita, joita Ruth kutsutaan tutkimaan. Käy ilmi, että kyseessä on sota-aikana kuolleita saksalaisia. Mutta eihän sen pitäisi olla mahdollista... Yksi jos toinen henkilö tuntuu epäilyttävältä. Pian Ruth on taas vedetty murhamysteeriin mukaan.

Olipa antoisa lukukokemus! Luin kirjan pitkästä aikaa liki kertaistumalta. Ruth on nyt nelikuisen vauvan äiti ja hänellä riittää järjestelemistä tytön saamiseksi tarvittaessa hoitopaikkaan. Asioita mutkistaa Ruthin vanha ystävä Tatjana, joka tulee parin viikon vierailulle. Heillä kummallakin on jokin salaisuus, johon kumpikaan ei haluaisi koskea. Tietenkin kaikki paljastuu lopulta.

Viihdyin erinomaisesti tämän dekkarin parissa. Tarinan pseudohistoriallisuus oli vetovoimaista ja karu Norwichin ilmasto oli kuin tehty jännäriä varten. Meren läheisyys majakkoineen kaikkineen toi omaa tunnelmaansa. Juuri tunnelman luomisessa Griffiths on mestari. Aivan samoihin tunnelmallisiin sfääreihin kuin ensimmäinen osa tämä ei yllä, mutta lähellä ollaan. 

Kahdesta ensimmäisestä osasta poiketen tällä kertaa ei ole mukana mitään varsinaista muinaista mytologiaa - ellei toiseen maailmansotaan liittyvää tarinointia sitten jo tulkita sellaiseksi. Enpä osannut sitä nyt kaivatakaan, kun tarina oli rakennettu niin hienosti. Murhaajaakaan en osannut millään arvata oikein, mikä lienee sekin hyvän dekkarin merkki.

Cathbad on edelleen mukana, ja hänenkin vaiheistaan kerrotaan. Tykkään siitä, että myös sivuhenkilöillä on omat, kehittyvät elämäntilanteensa. Se tekee heistä eläviä. Jälleen kerran täydellinen balanssi dekkaria ja ihmissuhdejuttuja. Nelsonin ja Ruthin vaikea tilanne hieman elää, muttei vieläkään ole sanottavasti muuttunut. Saa nähdä, tuleeko asiaan myöhemmissä osissa muutosta. Toivottavasti, sillä tätä huopaamista ei ihan loputtomiin kuitenkaan jaksaisi lukea.

Suosittelen lämpimästi! Näissä kirjoissa ei ole rajua väkivaltaa, mutta samastuttavia henkilöhahmoja ja tunnelmaa sitäkin enemmän.

Elly Griffiths - Januksen kivi (Ruth Galloway -mysteeri 2)

 

"Hän on jo aikeissa lähteä, kun alkaa vanhasta tottumuksesta kuljettaa valokiilaa seinän alinta tiilikerrosta pitkin tarkistaakseen, näkyykö siinä jotain erikoista. Silloin hän huomaa sen. Parin sentin korkuisen, punaruskein kirjaimin maalatun kirjoituksen. Ensin hän ei saa siitä selvää, vaikka kirjaimet näyttävätkin hyvin tutuilta. Sitten hän tajuaa, että teksti on ylösalaisin. Hän kallistaa päätään ja lukee: "Ruth Galloway"."

Ruth Gallowayn seikkailut ovat edenneet toiseen osaansa. Januksen kivessä rakennustyömaalta löytyy pieni luuranko ja Ruth kutsutaan hätiin. Pian selviää, että kyseessä on 5-6-vuotiaan tytön luuranko. Kenelle se kuuluu? Ja missä tytön kallo oikein on? Kaiken kukkuraksi Ruth odottaa lasta, ja se hämmentää häntä. Ikävä kyllä isä on naimisissa oleva ukkomies ja vanhemmatkin tuomitsevat Ruthin toiminnan syntinä.

Synnin käsite on muutenkin läsnä kirjassa. Rakennustyömaalla nimittäin puretaan vanhaa katolista orpokotia. Myös orpokodin johtaja, isä Hennesseytä kuullaan jutun tutkinnan aikana. Tietääkö isä, kenen ruumis talon alle on piilotettu? Lisäeksotiikaa tuovat myös kelttiläiset ja roomalaiset myytit, jotka nivoutuvat arkeologien työhön ja käsillä olevaan mysteeriin. 

Näitä Ruthin mysteerejä on kiva lukea. Ruth on henkilönä kovin samastuttava ihanalla tavallisuudellaan ja maanläheisyydellään. Sitä en tosin ymmärrä, miksi tässäkin kirjassa piti puida Ruthin kiloja. Vähemmästäkin tulee selväksi, että päähenkilö ei ole missinmitoissa. Eikä tarvitsekaan olla.

Mielestäni kirjassa oli juuri sopivasti dekkaria ja ihmissuhdesoppaa. Ruthin suhde Nelsoniin ei ole sen selvempi kuin ennenkään, mutta ehkä tulevat osat kehittävät sitä edelleen. Ja ihana Cathbad! Toivoinkin, että tuo hassu druidi olisi pysyvä sivuhenkilö kirjoissa. Näin näyttää onneksi olevan.

Cathbadin ja Ruthin ystävättären Shonan myötä kirjoissa on myös new agea, mikä tuodaan esille joko Ruthin tai Nelsonin epäromanttisten silmien kautta. Kirjassa vuorottelivat Nelsonin ja Ruthin ohella murhaajan päiväkirja ja poliisi Judy, välillä myös poliisi Clough. Teksti soljui silti hienosti ja jokaisella oli selkeästi oma äänensä. 

Onneksi seuraava osa on jo odottamassa. Sitä seuraavaa osaa joutunee jo varaamaan, koska ainakin meilläpäin nämä kirjat ovat todella suosittuja kirjastoissa. 

bell hooks - Mies tahtoo muuttua

 

"Nykyinen feministiliike loi sosiaalisesti hyväksytyn tilan, jossa tytöt voivat luoda minuuden tunnun, joka on erillään seksistisistä määritelmistä; samaa vapautta ei ole ulotettu pojille. Ei siis ihme että patriarkaalisessa kulttuurissa pojat jatkavat perinnettä, jossa luodaan väärä minuus, ollaan jakautuneita. Tätä poikien ja miesten jakautumista luonnehtii usein kyky lokeroida. Juuri tämä perustavan haavoittava jako miesten psyykessä ja sielussa ruokkii mielisairautta. Kun miehiä vaaditaan käyttämään väärän minuuden naamiota, heidän kykynsä elää täysin ja vapaasti vähenee pahasti. He eivät pysty kokemaan iloa eivätkä he pysty koskaan todella rakastamaan."

bell hooks kuvaa esseekokoelmassaan Mies tahtoo muuttua patriarkaatin tuhovoimaa ennen kaikkea poikia ja miehiä kohtaan. Hän kuvaa seikkaperäisesti, miten perinteinen miehen osa vaatii tunteiden tukahduttamista. Tätä hooks pitää syynä miesten väkivaltaisuudellekin. Hänen ydinsanomansa on, että miehet on vapautettava seksistisestä sukupuoliroolista, jotta he voivat eheytyä ja rakastaa.

Kirja on vain 173 sivua pitkä, mutta siinä on paljon painavaa asiaa. hooks tarkastelee patriarkaattia, miehuutta, miehen seksuaalisuutta, väkivaltaa ja rakkautta. Esseissä on runsaasti sitaatteja eri kirjoittajilta.

Kirjailija pyrkii kirjoittamaan yleismaailmallisesti, mutta amerikkalaisuus kuitenkin näkyy läpi. Sen vuoksi varmaankin jotkin kirjan esimerkit tuntuivat Suomeen suhteutettuina liioitelluilta. Amerikassa kaikki on suurta, niin hyvässä kuin pahassakin. Mustana naisena hooks tuo esiin myös mustien miesten kipukohtia, vaikkakaan rasismia ei kovin kummoisesti käsitellä. 

Kirja sisältää myös hyvin perusteltua kritiikkiä feministiyhteisöä kohtaan, mikä oli mielestäni tervetullutta. En ole ylipäänsä koskaan lukenut missään kenenkään kirjoittavan niin rakkaudellisesti miehistä kuin hooks tässä teoksessa. Ja feministejä vielä pidetään usein miestenvihaajina!

Myös kirjailija oma raju tausta tuo oman vaikutuksensa kirjoituksiin. Hän kuvaa useasti, miten partiarkaalinen ja väkivaltainen hänen oma isänsä oli. Olen onnellinen, että minulla on tasapainoinen ja rakastava isä (ja äiti)! Ylipäänsä mielestäni patriarkaaliset rakenteet ovat Amerikassa syvemmällä kuin meillä, vaikkakin Suomessa on myös paljon huomiotta jäävää seksismiä. 

Suosittelen lämpimästi! Kirjan kieli on aika akateemista, mutta ei kuitenkaan tulvillaan sivistyssanoja.

Marko Annala - Kuutio

 "Kun kukaan muu ei ole näkemässä, Aatun maatessa tulikuumana sylissäni myrskyn riepotteleman huoneen raunioilla tai juuri ennen nukahtamistaan, kun hän hymisee hiljaa itselleen rauhoittaakseen mieltänsä unille: silloin hänen haavoittuvuutensa saa minut havahtumaan ja ymmärtämään kuinka pieni hän vielä on, kuinka kesken maailmalle, ja kuinka suuri on minun vastuuni siitä, että hän jonain päivänä olisi valmis. Silloin tajuan, kuinka heikko olen hänen edessään, ja kuinka suuresti toivoisin olevani vahvempi, ja juuri silloin rakastan häntä eniten."

Marko Annalan kolmas romaani Kuutio kertoo isyydestä, mieheydestä ja avioeron tuskista. Kirjan päähenkilöllä on raskasta arjessaan: hän haikailee edelleen vaimonsa perään ja heidän poikansa suoriutuu huonosti koulussa ja saa rajuja raivokohtauksia kotona. Työssäkin on omat paineensa.

Olen lukenut Annalan kaksi aiempaa kirjaa ja pitänyt niistä kovasti ja heti. Kuutio taas oli hitaammin aukeava tarina, kuin sipuli. Samalla lailla kerros kerrokselta kirjan mies kuorii psyykettään kuin sipulia miettiessään, miten onkaan senhetkiseen tilanteeseen joutunut. Säpinää tuo taloyhtiölle muraalia maalaava Anki, jonka poika kaverustuu miehen pojan kanssa. Mutta onko miehestä uuteen suhteeseen?

Annala kuvaa arkea hyvin kouriintuntuvasti. Talo on kuutio, asuntokin aikamoinen kuutio ja poika Aatos ratkoo Rubikin kuutiota, jonka sivuista kirjan osiot ovat lainanneet nimensä. Tykkäsin tästä kuutioteemalla leikittelystä. Ensi alkuun ihmettelinkin, mistä kirjan nimi oikein tulee.

En olekaan tainnut ennen lukea vastaavanlaista romaania isyydestä ja mieheyden kriisistä. Annalan tapa kuvata isyyttä vaikuttaa hyvin realistiselta: toiselta puolen raivareita saava lapsi käy kovasti hermoille, mutta toisaalta omaa lastaan rakastaa enemmän kuin mitään. Aluksi Aatos vaikutti kieltämättä todella rasittavalta kakaralta, mutta hänenkin piirteensä aukenevat romaanin mittaan. 

Näin opettajan näkökulmasta miehen kielteinen suhtautuminen koululaitokseen ja ulkopuoliseen apuun jotenkin hämmensi. Mies ei halua apua pojalleen, koska kokee tällä olevan vain ominaisuuksia. Ulkopuolisen silmin pojalla on paljonkin ongelmia, joihin hän voisi saada apua. Noin muutoin päähenkilö oli minulle jotenkin samastuttava. Pienet asiat arjessa ärsyttävät ja miehen ajatuksissaan latelemat pisteliäät vastaukset tuntuivat paikoin varsin tutuilta.

Suosittelen Kuutiota. Ehkä en ensimmäiseksi romaaniksi Annalalta sen hitaamman vaikutuksen takia, mutta vaikkapa toiseksi romaaniksi ehdottomasti.

L. M. Montgomery - Marigoldin lumottu maailma

 "Paikat tietävät, milloin niitä rakastetaan - aivan niin kuin ihmiset. Olen nähnyt taloja, joiden sydän on aivan murtunut. Tämä talo ja minä olemme aina olleet hyviä ystäviä. Olen rakastanut tätä taloa siitä päivästä saakka, kun tulin tänne morsiamena. Olen istuttanut useimmat noista puista. Sinun täytyy mennä jonakin päivänä naimisiin, Marigold, ja täyttää nämä huoneet jälleen. Mutta ei liian nuorena - ei liian nuorena. Avioiduin seitsemäntoistavuotiaana ja olin isoäiti kolmekymmentäkuusivuotiaana. Se oli kauheaa. Joskus minusta tuntuu, että olen aina ollut isoäiti."

L. M. Montgomeryn Marigoldin lumottu maailma on romaani pienestä tytöstä, jolla on avain mielikuvituksen taikamaailmaan. Marigoldille sinipiiat ja dryadit ovat yhtä todellisia kuin arkipäiväkin. Ja entä sitten kultainen Sylvia, hänen mielikuvitusystävänsä! Ei kukaan vedä vertoja Sylvialle.

Olipa ihanaa taas vierailla Montgomeryn kauniissa maailmassa! Olen lukenut tämän romaanin kerran aiemmin ja silloin se ei tehnyt minuun syvempää vaikutusta. Nyt en käsitä, miten se on mahdollista. Tällä lukukerralla Marigoldin lumottu maailma oli hyvin puhutteleva, koska tunnistin Marigoldista paljon itseäni (lapsena). Mielikuvitusystävät, haltioituminen kaiken kauniin edessä, vilkas mielikuvitus, herkkyys... Kuin olisi lukenut itsestään pienenä!

Maailma Marigoldin ympärillä on hieman modernimpi kuin tunnetummissa Annoissa ja Runotytöissä. Autot ja puhelimet ovat arkisia välineitä, vaikka vielä ajetaan myös hevoskärryillä. Kuitenkin vanhan ajan romanttinen lumous avautuu Marigoldin haaveellisten pikkutytön silmien kautta lukijallekin. Nautin todella paljon erityisesti luontokuvauksesta, joka onkin Montgomeryn tavaramerkki. Hetken ajan muistin taas, miltä maailma näyttää silloin kun se vielä on upouusi. Se on kultaakin arvokkaampi kokemus varsinkin nyt korona-arkena, ja olen siitä haikeasti kiitollinen. Esimerkiksi tämä kuvaus on todella kaunis:

"Orvokkien samettiset kasvot odottivat häntä iltahämärissä, ja hänen rakkaat puunsa toivottivat hänet jälleen tervetulleeksi veljeskuntaansa. Kun hän sulki pienen Vihreän veräjän takanaan, hän pääsi kokonaan erilaiseen maailmaan - jossa saattoi olla onnellinen tuntikausia ilman meteliä. Hän kääntyi ja katsoi vanhaa villiviinin peittämää taloa ja sen takana olevaa satamaa. Suuressa hiljaisessa maailmassa ainoa ääni oli tuulen humiseva laulu. Ja herra Donkinin maatilan niityn jokaisessa vihreässä kolkassa oli pehmeitä, usvaisia varjoja."

Kirjassa on toki myös herkullista ihmiskuvausta, kuten Montgomeryn kirjoissa aina. Erityisesti Marigoldin viime hetket vanhan isoäitinsä kanssa ovat aivan hykerryttäviä, kun isoäiti muistelee eri ihmisiä pisteliäällä tyylillään. Myös Marigoldin kohtaamiset erilaisten lasten kanssa antavat näkymiä ihmisluonnon monista puolista. Kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa, sen Marigoldkin joutuu oppimaan.

Tämä oli todella ihastuttava ja vaikuttava lukukokemus. Suosittelen ehdottomasti! Harmi, että Marigoldin tarinalle ei ole jatko-osia.

Jukka Viikilä - Akvarelleja Engelin kaupungista

 "Helsingin rakensi muuan Carl Ludvig Engel. Mitä me tiedämme hänestä? Emme paljonkaan. Käytännön mies, nuhteeton ja toimelias. Jos tiedot hänestä ovat vähäisiä ja epäluotettavia, niin rakennuksensa ovat suuria ja muuttumattomia. Niiden kiviseen pintaan voi painaa poskensa, mutta joku muu louhi kiven ja asetti paikalleen. Voimme tutkia hänen piirroksiaan, sikäli kuin ne ovat säilyneet, mutta nekin ovat vain piirrustuksia. Kuin kuvailuja musiikista, jota ei päässyt kuulemaan tai ateriasta, jota ei maistanut. Suljettava silmät ja lakattava ajattelemasta."

Jukka Viikilän esikoiskirja Akvarelleja Engelin kaupungista on päiväkirjaromaani, jossa Engel kirjoittaa elämästään. Romaani on jaettu vuosien ryppäiksi ja vuodet on erotettu toisistaan tyhjällä sivulla. Teksti on harvaan ladottua, helppoa lukea. Viikilän runoilijatausta näkyy ja tuntuu tekstissä.

Olisin halunnut pitää tästä enemmän kuin lopulta pidin. Kirjan ihastuttava nimi sai odottamaan jotain suurenmoista. Kuitenkin käteen jäi melko haalea lukukokemus. Teksti on kyllä kaunista, mutta päiväkirjaotteet ovat jotenkin liian ilmavia. Niistä ei mielestäni syntynyt aivan selkeää kirjallista kokonaisuutta.

Helsingistä pitäville ja sen tunteville kirja on varmasti omanlaisensa aarreaitta, kun pääsee ikään kuin näkemään läheltä Senaatintorin ja suuren kirkon valmistumista. Itse tunnen Helsinkiä todella huonosti, olen ollut siellä vain muutaman kerran. Silti nautin tästä osasta kirjaa, jossa tunnusteltiin arkkitehtuurin henkeä ja abstraktioita. Mitä huoneet merkitsevät, mitä ympäristö? Kaupunkimaantiede virittävää kirjallisen seikkailunhaluni helposti. 

Myös Engelin henkilökohtaiset surut tulevat esille: ensin kuolee vaimo Charlotte, sen jälkeen tytär Emilie. Kuitenkaan nämä surunkuvauksetkaan eivät oikein kolahtaneet minussa. En tiedä, oliko hetki kirjalle sitten vain aivan väärä.

Laimeahkon jälkimaun jättävä kirja. Suosittelen kuitenkin Helsingin ja miksei myös Engelin ystäville.

Herman Hesse - Lasihelmipeli

 "Kutsu voi tulla monella tavalla, mutta kokemuksen merkitys ja ydin ovat aina samat: sielu herää, muuttuu tai hurmioituu sen johdosta, että sisäisten unelmien ja aavistusten sijasta ihmisen eteen äkkiä astuu ulkopuolinen kutsu, kappale todellisuutta tarttuu hänen elämäänsä."

Herman Hessen Lasihelmipeli on Josef Knechtin fiktiivinen elämäkerta. Knechtin lahjakkuus musiikin saralla huomataan jo varhain, ja hän pääsee valiokouluun, jonka lopullinen päätepiste on Kastalia. Kastaliassa tieteelle ja lasihelmipelille vihkiytyneet miehet tutkivat tieteitä ja muodostavat tiukan hierarkian. Jokaisella on hänelle osoitettu paikkansa. Josef kohoaa lopulta lasihelmipelimestariksi, mutta elämännälkä kuiskailee hänen korvaansa.

Tässäpä syvällinen ja älyllinen lukukokemus! Hessen teksti on imevää ja voimakasta. Seurasin suurella mielenkiinnolla Knechtin vaiheita ja olin kutkuttavan utelias tuon lasihelmipelin suhteen. Jos oikein ymmärsin, lasihelmipeli on suuri älyn peli, hieman kuin shakki. Sen tarkoituksena on sulauttaa kaikki tiede ja lähestyä kaiken tiedon keskusta, joka yhdistää kaikki kaavat ja merkit yhdeksi kokonaisuudeksi. Tämä peli kiehtoo minua suuresti, vaikka se onkin mielikuvituksen tuotetta. Mutta ajatelkaa, jos joku osaisi yhdistää kaiken tiedon siten! Ihmeellistä.

Periaatteessa tämä kirja olisi voinut olla tylsä. Se on täynnä hyvin perusteellista kuvausta kaikesta ja ote on psykologinen. Kirjan ydin on Knechtin kehityksen tarkkailussa. Silti koin romaanin hyvin kiehtovana alusta loppuun asti. Pidin myös kirjan rakenteesta: ensin on pieni esipuhe, sitten varsinainen elämäkerta ja sen jälkeen Knechtin jälkeen jääneet kirjoitukset. Varsinainen elämäkertaosa oli mielestäni mielenkiintoisin, mutta luin mieluusti myös Knechtin runot ja tarinat.

Kaunista oli tuo sitaatisstakin kuvattu heräämisen tila. Olen itsekin kokenut voimakkaan kutsumuksen tunteen, kun päätin lukion lopussa sittenkin pyrkiä opettajaksi. Tämä sielullinen kokemus on hyvin kohottava, niin kuin oli tämän viisaan romaanin lukeminenkin. Lisäksi haluan vielä nostaa tämän sitaatin Kastalian juhlista:

"Aito juhla ei milloinkaan voi täydellisesti epäonnistua edes korkeiden mahtien asettuessa nurjamielisiksi, hurskaiden mieltä kohottaa sateessakin vaeltava kulkue eikä palanut paisti tärvele hänen mielialaansa aterialla ja niin on myös lasihelmipelaajille jokainen vuotuinen juhlaesitys kohottava ja jossain määrin pyhä tilaisuus. Silti on, kuten me kaikki tiedämme, olemassa juhlia ja näytäntöjä, joissa jokainen yksityiskohta sointuu täydellisesti yhteen ja kohottaa, siivittää ja huipentaa toistaan, samoin kuin jotkut teatteri-illat ja konsertit ilman selvästi näkyvää syytä kuin ihmeen voimasa kohoavat korkeuksiin ja syvällisiin elämyksiin, kun taas toiset, jotka on valmisteltu aivan yhtä hyvin, pysyvät vain taidokkaina esityksinä."

Kirjasta on myös tulkittavissa isompi teema kuin yksilö, nimittäin yksilön ja yhteisön välinen jännite. Knecht on sitoutunut veljeskuntaan, mutta herääminen pakottaa hänet lähtemään maailmalle. Tämä syvä sisäinen ja ulkoinen ristiriita on hyvin kuvattu kirjassa. Kenen etu pitäisi tulla ensin, yhteisön vai yksilön? Tämä dilemma on nyt koronan aikaan myös ajankohtainen.

Suosittelen niille, joita tietty hitaus ei lannista. Lasihelmipeli on älyllinen kokemus sille, joka jaksaa rauhoittua syventymään.