Ankin kirjablogi

  "Ja tässä sitä nyt istutaan keskellä lukemattomia pahvilaatikoita, jotka ovat täynnä Sven Stolpen kirjeitä, kansioita, lappuja, muistiinpanoja, valokuvia, päiväkirjoja, arvosteluja ja artikkeleita. Ensimmäisessä laatikossa päällimmäisenä on valokuvakuori, jossa on kuvia vaarista kuolleena. Tuntuu kuin kuva olisi pantu tarkoituksella päällimmäiseksi, kuin loogiseksi päätökseksi, pedagogiseksi selitykseksi sille, joka tutkii arkistoa ja ihmettelee miksi vuolas tuotanto oli yhtäkkiä päättynyt." Alex Schulmanin omaelämäkerrallinen romaani Polta nämä kirjeet kuvaa hurjan kolmiodraaman Ruotsin kirjallisessa elämässä. Schulmanin vaari ja mummo, Sven ja Karin Stolpe, elävät epäonnistuneessa ja inhottavassa avioliitossa. Kirjailija Sven kohtelee Karinia jatkuvasti huonosti ja on pidäkkeettömän narsistinen persoona. Olof Lagercranz, kirjailijamies hänkin, on vuosikymmenestä toiseen hulluna Kariniin. Kirja alkaa, kun Schulman haluaa terapiassa selityksen sille, miksi hän on jatkuvas

 "Vaelsimme hilpeinä kukkulan yli, huutelimme toisillemme nauraen ja pilaillen, erosimme ja ihastuneina eksyimme tuohon pieneen poluttomaan ryteikköön, ja löysimme toisemme odottamatta sopukoista ja syvänteistä ja aurinkoisesta hiljaisuudesta, missä tuuli hyrisi lempeästi ja leyhyi pehmeästi. Kun aurinko alkoi laskiessaan lähettää laajoja viuhkamaisia sädekimppuja kohti taivaan lakea, me kokoonnuimme pieneen syrjäiseen laaksoon, joka tulvillaan nuoria vihreitä saniaisia lepäsi metsäisen kukkulan varjossa. Siellä oli matala lampi - kimmeltävä vihreä vesilaakio, jonka äyräillä nymfit saattoivat tanssia yhtä hilpeän onnellisina kuin konsaan Argoksen kukkulalla tai jossakin laaksossa Kreetalla." Sara ja kultainen tie on jatko-osa romaanille Sara, tarinatyttö , josta olen blogannut täällä . Tarinatytön seikkailut jatkuvat yhdessä Sara Rayn, Felicityn, Cecilyn, Beverleyn, Felixin ja Peterin kanssa. Lapset ovat jo hieman kasvaneet ja nuoruus siintää lähitulevaisuudessa, eritoten

 "Ruth kumartuu katsomaan. Hän näkee heti, että maassa makaa useampia yksilöitä. Luut ovat kasassa, mutta Ruth erottaa heti ainakin kolme reisiluuta. Ne ovat niin pitkiä ja jykeviä, että vainajat saattavat hyvinkin olla miehiä. Ilmassa on mietoa kananmunan hajua. Hetken Ruthia huimaa, kun hänen mieleensä tulee muita joukkohautoja, auringossa valkeina hohtavia luita. Hän vetää syvään henkeä. Löytö täytyy piirtää, täytyy merkitä tarkkaan, missä asennossa luurangot makaavat. "Joskus" oli Erikillä tapana sanoa, "tärkeintä on suunta."' Elly Griffithsin romaani Jyrkänteen reunalla jatkaa Ruth Gallowayn seikkailuja. Tällä kertaa ollaan varsin merellisissä tunnelmissa. Meren rannalta löytyy kasa luita, joita Ruth kutsutaan tutkimaan. Käy ilmi, että kyseessä on sota-aikana kuolleita saksalaisia. Mutta eihän sen pitäisi olla mahdollista... Yksi jos toinen henkilö tuntuu epäilyttävältä. Pian Ruth on taas vedetty murhamysteeriin mukaan. Olipa antoisa lukukokemus! Luin

  "Hän on jo aikeissa lähteä, kun alkaa vanhasta tottumuksesta kuljettaa valokiilaa seinän alinta tiilikerrosta pitkin tarkistaakseen, näkyykö siinä jotain erikoista. Silloin hän huomaa sen. Parin sentin korkuisen, punaruskein kirjaimin maalatun kirjoituksen. Ensin hän ei saa siitä selvää, vaikka kirjaimet näyttävätkin hyvin tutuilta. Sitten hän tajuaa, että teksti on ylösalaisin. Hän kallistaa päätään ja lukee: "Ruth Galloway"." Ruth Gallowayn seikkailut ovat edenneet toiseen osaansa. Januksen kivessä rakennustyömaalta löytyy pieni luuranko ja Ruth kutsutaan hätiin. Pian selviää, että kyseessä on 5-6-vuotiaan tytön luuranko. Kenelle se kuuluu? Ja missä tytön kallo oikein on? Kaiken kukkuraksi Ruth odottaa lasta, ja se hämmentää häntä. Ikävä kyllä isä on naimisissa oleva ukkomies ja vanhemmatkin tuomitsevat Ruthin toiminnan syntinä. Synnin käsite on muutenkin läsnä kirjassa. Rakennustyömaalla nimittäin puretaan vanhaa katolista orpokotia. Myös orpokodin johtaja, isä

  "Nykyinen feministiliike loi sosiaalisesti hyväksytyn tilan, jossa tytöt voivat luoda minuuden tunnun, joka on erillään seksistisistä määritelmistä; samaa vapautta ei ole ulotettu pojille. Ei siis ihme että patriarkaalisessa kulttuurissa pojat jatkavat perinnettä, jossa luodaan väärä minuus, ollaan jakautuneita. Tätä poikien ja miesten jakautumista luonnehtii usein kyky lokeroida. Juuri tämä perustavan haavoittava jako miesten psyykessä ja sielussa ruokkii mielisairautta. Kun miehiä vaaditaan käyttämään väärän minuuden naamiota, heidän kykynsä elää täysin ja vapaasti vähenee pahasti. He eivät pysty kokemaan iloa eivätkä he pysty koskaan todella rakastamaan." bell hooks kuvaa esseekokoelmassaan Mies tahtoo muuttua patriarkaatin tuhovoimaa ennen kaikkea poikia ja miehiä kohtaan. Hän kuvaa seikkaperäisesti, miten perinteinen miehen osa vaatii tunteiden tukahduttamista. Tätä hooks pitää syynä miesten väkivaltaisuudellekin. Hänen ydinsanomansa on, että miehet on vapautettava sek

 "Kun kukaan muu ei ole näkemässä, Aatun maatessa tulikuumana sylissäni myrskyn riepotteleman huoneen raunioilla tai juuri ennen nukahtamistaan, kun hän hymisee hiljaa itselleen rauhoittaakseen mieltänsä unille: silloin hänen haavoittuvuutensa saa minut havahtumaan ja ymmärtämään kuinka pieni hän vielä on, kuinka kesken maailmalle, ja kuinka suuri on minun vastuuni siitä, että hän jonain päivänä olisi valmis. Silloin tajuan, kuinka heikko olen hänen edessään, ja kuinka suuresti toivoisin olevani vahvempi, ja juuri silloin rakastan häntä eniten." Marko Annalan kolmas romaani Kuutio kertoo isyydestä, mieheydestä ja avioeron tuskista. Kirjan päähenkilöllä on raskasta arjessaan: hän haikailee edelleen vaimonsa perään ja heidän poikansa suoriutuu huonosti koulussa ja saa rajuja raivokohtauksia kotona. Työssäkin on omat paineensa. Olen lukenut Annalan kaksi aiempaa kirjaa ja pitänyt niistä kovasti ja heti. Kuutio taas oli hitaammin aukeava tarina, kuin sipuli. Samalla lailla kerro

 "Paikat tietävät, milloin niitä rakastetaan - aivan niin kuin ihmiset. Olen nähnyt taloja, joiden sydän on aivan murtunut. Tämä talo ja minä olemme aina olleet hyviä ystäviä. Olen rakastanut tätä taloa siitä päivästä saakka, kun tulin tänne morsiamena. Olen istuttanut useimmat noista puista. Sinun täytyy mennä jonakin päivänä naimisiin, Marigold, ja täyttää nämä huoneet jälleen. Mutta ei liian nuorena - ei liian nuorena. Avioiduin seitsemäntoistavuotiaana ja olin isoäiti kolmekymmentäkuusivuotiaana. Se oli kauheaa. Joskus minusta tuntuu, että olen aina ollut isoäiti." L. M. Montgomeryn Marigoldin lumottu maailma on romaani pienestä tytöstä, jolla on avain mielikuvituksen taikamaailmaan. Marigoldille sinipiiat ja dryadit ovat yhtä todellisia kuin arkipäiväkin. Ja entä sitten kultainen Sylvia, hänen mielikuvitusystävänsä! Ei kukaan vedä vertoja Sylvialle. Olipa ihanaa taas vierailla Montgomeryn kauniissa maailmassa! Olen lukenut tämän romaanin kerran aiemmin ja silloin se ei

 "Helsingin rakensi muuan Carl Ludvig Engel. Mitä me tiedämme hänestä? Emme paljonkaan. Käytännön mies, nuhteeton ja toimelias. Jos tiedot hänestä ovat vähäisiä ja epäluotettavia, niin rakennuksensa ovat suuria ja muuttumattomia. Niiden kiviseen pintaan voi painaa poskensa, mutta joku muu louhi kiven ja asetti paikalleen. Voimme tutkia hänen piirroksiaan, sikäli kuin ne ovat säilyneet, mutta nekin ovat vain piirrustuksia. Kuin kuvailuja musiikista, jota ei päässyt kuulemaan tai ateriasta, jota ei maistanut. Suljettava silmät ja lakattava ajattelemasta." Jukka Viikilän esikoiskirja Akvarelleja Engelin kaupungista on päiväkirjaromaani, jossa Engel kirjoittaa elämästään. Romaani on jaettu vuosien ryppäiksi ja vuodet on erotettu toisistaan tyhjällä sivulla. Teksti on harvaan ladottua, helppoa lukea. Viikilän runoilijatausta näkyy ja tuntuu tekstissä. Olisin halunnut pitää tästä enemmän kuin lopulta pidin. Kirjan ihastuttava nimi sai odottamaan jotain suurenmoista. Kuitenkin käte

 "Kutsu voi tulla monella tavalla, mutta kokemuksen merkitys ja ydin ovat aina samat: sielu herää, muuttuu tai hurmioituu sen johdosta, että sisäisten unelmien ja aavistusten sijasta ihmisen eteen äkkiä astuu ulkopuolinen kutsu, kappale todellisuutta tarttuu hänen elämäänsä." Herman Hessen Lasihelmipeli on Josef Knechtin fiktiivinen elämäkerta. Knechtin lahjakkuus musiikin saralla huomataan jo varhain, ja hän pääsee valiokouluun, jonka lopullinen päätepiste on Kastalia. Kastaliassa tieteelle ja lasihelmipelille vihkiytyneet miehet tutkivat tieteitä ja muodostavat tiukan hierarkian. Jokaisella on hänelle osoitettu paikkansa. Josef kohoaa lopulta lasihelmipelimestariksi, mutta elämännälkä kuiskailee hänen korvaansa. Tässäpä syvällinen ja älyllinen lukukokemus! Hessen teksti on imevää ja voimakasta. Seurasin suurella mielenkiinnolla Knechtin vaiheita ja olin kutkuttavan utelias tuon lasihelmipelin suhteen. Jos oikein ymmärsin, lasihelmipeli on suuri älyn peli, hieman kuin shakk