Olen näköjään kesähuumassani unohtanut laittaa tekstinäytteitä! Onneksi en ehtinyt palauttaa kirjoja kirjastoon vielä. :D
Ja seuraavaksi olisi luvassa sitten Kaari Utriota, kunhan saan luettua loppuun.^^
maanantai 17. toukokuuta 2010
torstai 13. toukokuuta 2010
Vigdís Grímsdóttir - Valosta valoon (Lenni & Rósa -trilogia 1)
Tämän kirjan lukemisesta saan kiittää Reeta Karoliinaa. Hänen kiehtovan arvionsa pohjalta sain kiinnostuksen tätä kirjaa kohtaan ja sipsutin kirjastoon. Kävipä ilmi sekin, että islantilaiset kirjalijat luokitellaankin etu- eikä sukunimen mukaan.
Kirja oli ihana ja loistava! Koskaan ennen en ole lukenut niin kaunista tekstiä. Kaunis on nimenomaan avainsana koko teokseen. Kirjassa ei ole pahoja ihmisiä. Silti se ei ole tylsä ja kyllästyttävä. Jokaisella teolla on ikään kuin korkeampi merkitys, ja normaalisti ahdistavista, jopa kammottavista (=kirjan loppu) on taiottu kauniita ja nautittavia. Enpä ole koskaan lukenut näin upeasti ja suloisesti kirjoitettuja seksikohtauksiaan.
Poikkeuksellisesti en kerro juonesta yhtään mitään, sillä tämä yksinkertaisesti on sellaista mikä pitää itse kokea.
Mutta tekstinäytteen toki saatte, sivulta 72:
" - Ne ovat ihan samanlaiset, Rósa sanoi katsellessaan ristejä, jotka seisoivat hautausmaalla vierekkäin tuuhean puun alla käytävän vieressä neljännellä sivukadulla. Hän ajatteli: Todella hyvä, että he makaavat tässä rinnakkain. He kaksi viihtyivät niin hyvin yhdessä, nauroivat paljon yhdessä, jakoivat kaikki salaisuudet keskenään, värjäsivät toistensa hiukset, viilasivat kyntensä ja tarkastelivat aina toisiaan. Voi, miten he nauttivatkaan siitä, kun he istuivat ja juttelivat vain jostain, ennustivat korteista ja pelasivat šakkia, joivat kahvia, mittasivat äidin mahanympärystää ja kuuntelivat minun sydämenlyöntejäni. Ja miten paljon he rakastivatkaan isää.
- Kaipaatko sinäkin häntä? Lenni kysyi ja koska Rósa tiesi, ettei hän välttämättä odottanut vastausta, hän ei sanonut mitään, vaan tarttui isäänsä kädestä ja piti siitä kiinni niin kauan kuin he seisoivat haudalla. Rósa ei halunnut sanoa isälleen niin kuin asia oli, hän ei aikoisi surra Evaa, sillä tämä oli opettanut hänelle, että joka askelta seuraa toinen eikä Rósan tullut koskaan kaivata mitään. Se olisi yksinkertaisinta. Niin he olivat tehneet. Hän ja Magdalena.
- Kun kuolen, muista vain, miten mukavaa meillä oli yhdessä. Niin minä tein, kun sinun äitisi kuoli.
- Rakastitko sinä häntäkin?
- Rakastin heitä kumpaakin.
- Minä en jää sinua kaipaamaan, Rósa sanoi ja sen hän oli pitänyt, vaikka toisinaan oli sattunut, että hänen rinnassaan värisi jokin kieli hänen ajatellessaan Evaa. Mutta silloin hän penkoi nopeasti mielensä kätköjä ja muisteli, miten Eva opetti hänelle šakkipelin siirrot."
Kirja oli ihana ja loistava! Koskaan ennen en ole lukenut niin kaunista tekstiä. Kaunis on nimenomaan avainsana koko teokseen. Kirjassa ei ole pahoja ihmisiä. Silti se ei ole tylsä ja kyllästyttävä. Jokaisella teolla on ikään kuin korkeampi merkitys, ja normaalisti ahdistavista, jopa kammottavista (=kirjan loppu) on taiottu kauniita ja nautittavia. Enpä ole koskaan lukenut näin upeasti ja suloisesti kirjoitettuja seksikohtauksiaan.
Poikkeuksellisesti en kerro juonesta yhtään mitään, sillä tämä yksinkertaisesti on sellaista mikä pitää itse kokea.
Mutta tekstinäytteen toki saatte, sivulta 72:
" - Ne ovat ihan samanlaiset, Rósa sanoi katsellessaan ristejä, jotka seisoivat hautausmaalla vierekkäin tuuhean puun alla käytävän vieressä neljännellä sivukadulla. Hän ajatteli: Todella hyvä, että he makaavat tässä rinnakkain. He kaksi viihtyivät niin hyvin yhdessä, nauroivat paljon yhdessä, jakoivat kaikki salaisuudet keskenään, värjäsivät toistensa hiukset, viilasivat kyntensä ja tarkastelivat aina toisiaan. Voi, miten he nauttivatkaan siitä, kun he istuivat ja juttelivat vain jostain, ennustivat korteista ja pelasivat šakkia, joivat kahvia, mittasivat äidin mahanympärystää ja kuuntelivat minun sydämenlyöntejäni. Ja miten paljon he rakastivatkaan isää.
- Kaipaatko sinäkin häntä? Lenni kysyi ja koska Rósa tiesi, ettei hän välttämättä odottanut vastausta, hän ei sanonut mitään, vaan tarttui isäänsä kädestä ja piti siitä kiinni niin kauan kuin he seisoivat haudalla. Rósa ei halunnut sanoa isälleen niin kuin asia oli, hän ei aikoisi surra Evaa, sillä tämä oli opettanut hänelle, että joka askelta seuraa toinen eikä Rósan tullut koskaan kaivata mitään. Se olisi yksinkertaisinta. Niin he olivat tehneet. Hän ja Magdalena.
- Kun kuolen, muista vain, miten mukavaa meillä oli yhdessä. Niin minä tein, kun sinun äitisi kuoli.
- Rakastitko sinä häntäkin?
- Rakastin heitä kumpaakin.
- Minä en jää sinua kaipaamaan, Rósa sanoi ja sen hän oli pitänyt, vaikka toisinaan oli sattunut, että hänen rinnassaan värisi jokin kieli hänen ajatellessaan Evaa. Mutta silloin hän penkoi nopeasti mielensä kätköjä ja muisteli, miten Eva opetti hänelle šakkipelin siirrot."
tiistai 11. toukokuuta 2010
(Toim.) Juha Veli Jokinen - Homo! Lesbo! Tositarinoita 2000-luvun Suomesta
Erittäin helppo- ja nopealukuinen kirja! Lainasin sen eilen kirjastossa käydessäni ja luin samana oltana kokonaan, lähes putkeen vieläpä. Jani Toivolan ja Johanna Korhosen tarinat olin lukaissut pika pikaa aiemmin, mutta luin ne nyt uudestaan.
Kirja nimensä mukaan valottaa erilaisten suomalaisten julkimoiden elämää homoutensa/lesboutensa kanssa. Mukana ovat tanssija Tiina Lindfors, kansanedustaja Oras Tynkkynen, toimittaja Johanna Korhonen, stylisti Teuvo Loman, toimittaja-juontaja-näyttelijä Jani Toivola, majuri Petri Ålander, kilpauimari Aija Harju, kanavajuontaja Manne Maalismaa, ohjelmapäällikkö Mikko Silvennoinen, perhesosiologi Juha Jämsä, Setan puheenjohtaja Outi Hannula ja juristi Rainer Hiltunen. Lisäksi on muutaman asiantuntijan mielipiteitä sekä kirkon kanta homouteen/lesbouteen ja sen piirissä tehdyt tutkimukset.
Kirja oli oikein mukavaa luettavaa, mitä nyt kirkko-osio ja Raamatun kohdat pistivät välillä vihaksi. Joskus sitä toivoo, ettei koko Raamattua olisi edes kirjoitettu, niin monen joukosta poikkeavan (eikä pelkästään homon tai lesbon) elämää se on hankaloittanut hömpötyksillään.
Tietysti hieman kaipaili myös biseksuaalien ja trans- sekä intersukupuolisten tarinoita, mutta kaikkea ei voi saada. Ja ihan hyvin tähänkin oli koottu erilaisia ihmisiä.
Suosittelen kaikille asiasta kiinnostuneille, ja vähän kaikille.
(EDIT 17. 5. 2010) Tekstinäyte s. 17, Tiina Lindforsin tarina:
"Tiina Lindforsin ensimmäinen varsinainen rakkaus naiseen syttyi 17-vuotiaana vuonna 1976. Se herätti hänessä samalla myös taistelun vähemmistöjen puolesta ahdasmielisyyttä ja tietämyyttä vastaan.
- Kun ensimmäinen rakkauteni syttyi tanssivaan kollegaani, riitti yksi suudelma junavaunussa ja taivaat aukenivat. Tajusin, että kykenen rakastamaan ja tuntemaan intohimoa. Se oli valtava vapautus ja riemu. Ennen lukioikää oli kyllä kivaa kulkea pojan kanssa käsi kädessä kaupungilla, mutta pimeässä huoneessa olo oli epätoivoinen ja kiusallinen. Nyt rakastuin ja siitä paikasta marssin myös Seta ry:n ovesta sisään ja hain lehtiä ja tietoa. Samalla kertaa minusta tuli myös aktivisti."
Kirja nimensä mukaan valottaa erilaisten suomalaisten julkimoiden elämää homoutensa/lesboutensa kanssa. Mukana ovat tanssija Tiina Lindfors, kansanedustaja Oras Tynkkynen, toimittaja Johanna Korhonen, stylisti Teuvo Loman, toimittaja-juontaja-näyttelijä Jani Toivola, majuri Petri Ålander, kilpauimari Aija Harju, kanavajuontaja Manne Maalismaa, ohjelmapäällikkö Mikko Silvennoinen, perhesosiologi Juha Jämsä, Setan puheenjohtaja Outi Hannula ja juristi Rainer Hiltunen. Lisäksi on muutaman asiantuntijan mielipiteitä sekä kirkon kanta homouteen/lesbouteen ja sen piirissä tehdyt tutkimukset.
Kirja oli oikein mukavaa luettavaa, mitä nyt kirkko-osio ja Raamatun kohdat pistivät välillä vihaksi. Joskus sitä toivoo, ettei koko Raamattua olisi edes kirjoitettu, niin monen joukosta poikkeavan (eikä pelkästään homon tai lesbon) elämää se on hankaloittanut hömpötyksillään.
Tietysti hieman kaipaili myös biseksuaalien ja trans- sekä intersukupuolisten tarinoita, mutta kaikkea ei voi saada. Ja ihan hyvin tähänkin oli koottu erilaisia ihmisiä.
Suosittelen kaikille asiasta kiinnostuneille, ja vähän kaikille.
(EDIT 17. 5. 2010) Tekstinäyte s. 17, Tiina Lindforsin tarina:
"Tiina Lindforsin ensimmäinen varsinainen rakkaus naiseen syttyi 17-vuotiaana vuonna 1976. Se herätti hänessä samalla myös taistelun vähemmistöjen puolesta ahdasmielisyyttä ja tietämyyttä vastaan.
- Kun ensimmäinen rakkauteni syttyi tanssivaan kollegaani, riitti yksi suudelma junavaunussa ja taivaat aukenivat. Tajusin, että kykenen rakastamaan ja tuntemaan intohimoa. Se oli valtava vapautus ja riemu. Ennen lukioikää oli kyllä kivaa kulkea pojan kanssa käsi kädessä kaupungilla, mutta pimeässä huoneessa olo oli epätoivoinen ja kiusallinen. Nyt rakastuin ja siitä paikasta marssin myös Seta ry:n ovesta sisään ja hain lehtiä ja tietoa. Samalla kertaa minusta tuli myös aktivisti."
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
Carlos Ruiz Zafón - Tuulen varjo (Unohdettujen kirjojen hautausmaa 1)
Tässäpä vasta jännittävä, karmiva ja hieno kirja!
Täynnä seikkailua, kuvottavia yksityiskohtia, rakkautta, dekkaria ja mikä parasta, kirjoja.
Isä vie pikku-Danielin Kuolleiden kirjojen hautausmaalle tämän ollessa 10. Poika löytää sieltä Júlian Caraxin kirjoittaman Tuulen varjon, ja se tempaa pikkupojan valtoihinsa. Tarina ja kirjailija alkavat kiinnostaa häntä siinä määrin, että hän alkaa selvittää näiden arvoitusta. Myöhemmin, kun Daniel on jo vanhempi, hän saa uuden ystävän, Fermínin, jonka kanssa selvittää aina vain hurjemmaksi, vaarallisemmaksi ja väkivaltaisemmaksi käyvää juttua. Heitä, samoin kuin arvoituksen henkilöitä, vainoaa julma komissaario Fumero, joka tappaa vihollisensa kylmäverisesti vähääkään arvelematta. Pian Daniel huomaa oman elämänsä toistavan Tuulen varjoa...
En yhtään ihmettele, miksi kirja on myyntilistojen kärjessä. Se on vetävä, vaikka jäikin minulla välillä kesken kun luin jotain vielä vetävämpää. Älkää tehkö samaa erehdystä, kirjassa on niin paljon hankalia espanjankielisiä nimiä ja monimutkaisia tapahtumia, että on hankala päästä uudelleen kärryille, jos välillä keskeyttää.
Välillä jotkin tapahtumat olivat niin kamalia, että hetken tuntuivat epäuskottavilta. Mutta toisaalta maailmalta tulee jatkuvasti niin karmeita uutisia, että tunne häviää pian.
Lempihahmoni oli ehdottomasti Fermín. Ukkeli suoltaa nokkelaa tekstiä kuin tuosta vaan! Kirjan kieli oli muutenkin minusta todella hienoa, tavallaan vanhanaikaista. Ihanan kuvailevaa tesktiä, Barcelona suorastaan heräsi eloon mielessäni, vaikken ole siellä koskaan käynytkään.
Daniel oli myös ilahduttavan samastuttava hahmo, ja jotenkin suloisen herkkä. Oli mielenkiintoista lukea kirjaa nuoren, aikuisuuden rajamailla olevan pojan näkökulmasta! Siksi juuri kirjat ovatkin niin viehättäviä, niiden avulla voi tutustua eri asioihin ja saada uutta näkökulmaa.
Suosittelen ehdottomasti jokaiselle, erityisesti kirjahulluille! Kuolleiden kirjojen hautausmaa herätti kaipausta, olisi ihanaa vierailla sellaisessa paikassa...
(EDIT 17.5.2010) Tekstinäyte s. 121
"Fermín käveli omalle rivilleen ja istuutui paikalleen. Hän ojensi minulle manteli- ja pähkinäsuklaanapin ja katsoi minua jokseenkin kummissaan.
- Daniel, olet valkoinen kuin nunnan pakara. Voitko huonosti?
Näkymätön henkäys pyyhki permannon yli.
- Outo haju, Fermín huomautti. - Kuin mätä pieru, notaarin tai prokuristin.
- Ei. Palaneen paperin haju.
- Hei, ota sitruunanmakuinen Sugus, se parantaa kaiken.
- Ei tee mieli.
- Pane se sitten talteen, koskaan ei tiedä, milloin Sugus päästää pälkähästä."
Täynnä seikkailua, kuvottavia yksityiskohtia, rakkautta, dekkaria ja mikä parasta, kirjoja.
Isä vie pikku-Danielin Kuolleiden kirjojen hautausmaalle tämän ollessa 10. Poika löytää sieltä Júlian Caraxin kirjoittaman Tuulen varjon, ja se tempaa pikkupojan valtoihinsa. Tarina ja kirjailija alkavat kiinnostaa häntä siinä määrin, että hän alkaa selvittää näiden arvoitusta. Myöhemmin, kun Daniel on jo vanhempi, hän saa uuden ystävän, Fermínin, jonka kanssa selvittää aina vain hurjemmaksi, vaarallisemmaksi ja väkivaltaisemmaksi käyvää juttua. Heitä, samoin kuin arvoituksen henkilöitä, vainoaa julma komissaario Fumero, joka tappaa vihollisensa kylmäverisesti vähääkään arvelematta. Pian Daniel huomaa oman elämänsä toistavan Tuulen varjoa...
En yhtään ihmettele, miksi kirja on myyntilistojen kärjessä. Se on vetävä, vaikka jäikin minulla välillä kesken kun luin jotain vielä vetävämpää. Älkää tehkö samaa erehdystä, kirjassa on niin paljon hankalia espanjankielisiä nimiä ja monimutkaisia tapahtumia, että on hankala päästä uudelleen kärryille, jos välillä keskeyttää.
Välillä jotkin tapahtumat olivat niin kamalia, että hetken tuntuivat epäuskottavilta. Mutta toisaalta maailmalta tulee jatkuvasti niin karmeita uutisia, että tunne häviää pian.
Lempihahmoni oli ehdottomasti Fermín. Ukkeli suoltaa nokkelaa tekstiä kuin tuosta vaan! Kirjan kieli oli muutenkin minusta todella hienoa, tavallaan vanhanaikaista. Ihanan kuvailevaa tesktiä, Barcelona suorastaan heräsi eloon mielessäni, vaikken ole siellä koskaan käynytkään.
Daniel oli myös ilahduttavan samastuttava hahmo, ja jotenkin suloisen herkkä. Oli mielenkiintoista lukea kirjaa nuoren, aikuisuuden rajamailla olevan pojan näkökulmasta! Siksi juuri kirjat ovatkin niin viehättäviä, niiden avulla voi tutustua eri asioihin ja saada uutta näkökulmaa.
Suosittelen ehdottomasti jokaiselle, erityisesti kirjahulluille! Kuolleiden kirjojen hautausmaa herätti kaipausta, olisi ihanaa vierailla sellaisessa paikassa...
(EDIT 17.5.2010) Tekstinäyte s. 121
"Fermín käveli omalle rivilleen ja istuutui paikalleen. Hän ojensi minulle manteli- ja pähkinäsuklaanapin ja katsoi minua jokseenkin kummissaan.
- Daniel, olet valkoinen kuin nunnan pakara. Voitko huonosti?
Näkymätön henkäys pyyhki permannon yli.
- Outo haju, Fermín huomautti. - Kuin mätä pieru, notaarin tai prokuristin.
- Ei. Palaneen paperin haju.
- Hei, ota sitruunanmakuinen Sugus, se parantaa kaiken.
- Ei tee mieli.
- Pane se sitten talteen, koskaan ei tiedä, milloin Sugus päästää pälkähästä."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)