lauantai 30. heinäkuuta 2022

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 15: koonti

Tämä on klassikkohaasteen koontipostaus. Päivitän postaukseen osallistuneiden postaukset kirjoista.

Linkittäkää kommentteihin omat postauksenne, niin lisään ne tähän. Seuraan kommentteja säännöllisesti. 


Jotakin syötäväksi kelvotonta: Carlo Collod - Pinocchio

Kirjaluotsi: Henry James - What Maisie Knew ja The Spoils of Poynton

Kirsin Konttuuri: Virginia Woolf - Majakka

Yöpöydän kirjat: Otfried Preussler - Mustan myllyn mestari

Luettua Elämää: Gustave Flaubert - Rouva Bovary

Kirjaimia: Eeva Tenhunen - Mustat kalat

Donna Mobilen kirjat: Toni Morrison - Minun kansani, minun rakkaani

Tarukirja: Francois Rabelais - Pantagruel. Dipsodien kuningas

Kirjakaapin kummitus: Angela Carter - Sirkusyöt

Kulttuuri kukoistaa -blogi: Herman Melville - Moby Dick

Jokken kirjanurkka: Joseph Heller - Me sotasankarit

Lasisipulissa: Vladimir Nabokov - Lolita

Kirjasähkökäyrä: Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys

Kirjahamsterin lukuvinkit: William Shakespeare - As You Like It

Kirjakimara: Gertrude Stein - Pariisi Ranska

Tuijata: Ernest Hemingway - Ja aurinko nousee 

Oksan hyllyltä: E. M. Forster - Hotelli Firenzessä 

Kirsin Book Club: Brillat-Savarin - Maun fysiologia

Kirja vieköön! Sally Salminen - Katrina

Kirjan jos toisenkin: Paul Gallico - Kukkia rouva Harrisille

Milo (Pasilan Myrkky 2)

 "Villisti juhlivia nuoria katsellessaan Milo saattoi vain todeta, että hän alkoi olla jo turhan vanha notkumaan yökerhoissa. Paljon mieluummin hän vietti iltoja Netflixiä katsellen ja bisneskirjoja lukien. Hänellä oli selkeä tavoite pestä huumerahat puhtaaksi ja aloittaa jokin rehellinen liiketoiminta. Setä saattaisi suostua siihen, jos hän saisi Suomessa ensin asiat kuntoon. Tosin tällä hetkellä puhtaaksi pestäviä euroja ei juuri ollut."

Kale Puontin Milo (Bazar Kustannus 2021) jatkaa Pasilan Myrkky -sarjaa kakkososana. Olen lukenut tähän mennessä ilmestyneet kolme muuta osaa sekajärjestyksessä kun olen niitä käsiini saanut, mutta se ei ole haitannut. Kirjoissa puidaan olemattoman vähän ihmisten yksityiselämää, pääpaino on käsillä olevassa keississä ja toiminnassa.

Tässä osassa päähenkilö on albaanialainen Milo, joka on aiemmin ryssinyt huumekaupan Suomessa. Linnatuomion jälkeen hän päätyy Suomeen takaisin korjaamaan aiheuttamansa vahingot. Huumekartellia johtaa hänen setänsä Pollo. Ongelmana on se, etteivät suomalaiset velalliset maksa. Surkean narkomaanin ideasta ryöstää rikas perhe sukeutuu Milon päässä suuri suunnitelma: he albaanit sieppaavat tyttären ja elävät lunnasrahoilla herroiksi.

Tästä käynnistyy tietysti melkoinen poliisioperaatio ja Kaartamon porukalla on oma osansa tapauksessa, vaikka he huumepuolelta ovatkin. Rikkaan tytön sieppaus vaatii kuitenkin kaikki irtoavat poliisivoimat, se opittiin jo Turun sieppauksessa. Poliisi Pesonen on taas kerran johtoportaan hampaissa. Hänellä on kuitenkin tapauksessa yllättävä rooli.

Milo on kelpo dekkari. Marisin aloitusosan keskinkertaisuutta ja olen kiitellyt myöhempien osien paremmuutta. Myös Milo on esikoiskirjaa parempi. Se on sujuvasti kirjoitettu ja antaa näkökulman suunnilleen jokaiselle keissiin jotenkin liittyvälle, myös rikollisille. Milosta piirtyy ristiriitainen kuva. Toisaalta hän on vaimoaan ja syntymätöntä lastaan surevana hauras, toisaalta hän on piintynyt, kovaotteinen rikollinen joka kohtelee naisia kaltoin.

Menevä toimintadekkari siis. Teos on lyhyine lukuineen hyvin helppolukuinen.

perjantai 29. heinäkuuta 2022

Omat huoneet - Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten

 "Sangen erilaisia ovat myös päähenkilöidemme huoneet: joku kirjoittaa enonsa vintillä sahanpurujen seassa ja toinen sanelee sihteerille silkkityynyjen seasta pylvässängyssä suuressa kartanossaan. On paitsi vankilan myös mielisairaalan ja keuhkotautiparantolan pihoille aukeavia ikkunoita, ja merelle ja järvelle. On mustahirsinen, lumivalkoisilla pellavilla pehmennetty kalastajamaja ja saunakamari, jonne sulkeudutaan kesäyön hämäriksi tunneiksi."

Suvi Ratisen kirja Omat huoneet (Tammi 2021) on kiehtova. Se perustuu Virginia Woolfin kuuluisaan Omaan huoneeseen, jossa Woolf määritti naisen kirjoittamisen ehtoja. Olennainen teesi on, että nainen tarvitsee oman, lukollisen huoneen ja 500 puntaa vuodessa. Ratinen on tutkinut Suomen kirjallisuuden naispioneerien asuinoloja ja niiden vaikutusta heidän kirjoittamiseensa.

Kirjasta käy ilmi, että varallisuus on hyvin tärkeä osa kirjoittamista. Suurin osa kirjan naisista on vauraista taustoista ja heidän aviomiehensä ovat tienanneet hyvin. Puitteet ovat siinä mielessä olleet kunnossa. Poikkeuksena on Ain'Elisabet Pennanen, joka poikansa kanssa kulki asunnosta toiseen köyhänä yksinhuoltajaäitinä. Olipa myöskin L. Onervalla vaikeuksia asunnon saamisessa, ja välillä hän asui milloin kenenkin nurkissa. Tutuksi tuli myös Nikkilän mielisairaala. Hella Wuolijoen kirjallinen tuotanto purskahti pinnalle oikeastaan vasta vankilassa.

Teoksen henkilöt ovat Aino Kallas, Helmi Krohn, Anni Swan, Maria Jotuni, Elsa Heporauta, Hilja Haahti, Maila Talvio, Hella Wuolijoki, L. Onerva ja Ain'Elisabet Pennanen. Täytyy myöntää, että Heporauta, Talvio ja Pennanen olivat itselleni entuudestaan tuntemattomia. Tätä toisaalta selittää se, ettei heidän tuotantonsa ole enää kovin pinnalla. 

Kirjan naiset ovat kaikki hyvin kiinnostavia. Jotkut ammensivat Virosta, jotkut kristinuskosta ja kuka mistäkin. Mieleen jäi erityisesti Swan, joka lumoutui luonnosta ja teki tutuksi taidesadun. Tiesittekö muuten, että idea Kalevalakoruista on Heporaudalta? Heporauta rakasti Kalevalaa ja olisi toivonut Suomen kansan elävän enemmän perinteiden mukaan. Hänellä oli kaikenlaisia suurellisia ideoita.

Kirjasta käy ilmi, ettei vuosituhannen taitteessa ollut tapana järjestää naiselle omaa huonetta. Oli itsestään selvää, että miehellä on oma tila luomistaan varten. Olipa pari naista jakanut työpöydän miehensä kanssa kirjoittaen siinä yhtä aikaa puolison läsnä ollessa. Wuolijoki tuumasi vanhemmilla päivillään, että systeemi oli mieletön. Naisten tarinoista tulee hyvin ilmi oman huoneen merkitys.

Erittäin hyvä teos. Rakenne on runsaine kuvineen mukavan ilmava lukea. Suosittelen!

torstai 28. heinäkuuta 2022

Vendela (Kaari Utrio 80 v. -haaste)

"Herman Winholtin hahmo vainosi Vendela Dalhusia silloinkin, kun hän käpertyi ritari Hartmanin suojaisaan syliin. Vendela oli vuosien aikana yrittänyt ratkaista Herman Winholtin arvoitusta. Oliko Herman Winholtin pahuus Vendela Dalhusin, huonon vaimon, syytä? Mutta Herman Winholt oli tehnyt kauheita tekoja jo ennen kuin tunsi Vendelan. Hän oli itse hakeutunut merirosvoksi Arnick Dalhusin palvelukseen, vaikka olisi voinut menestyä kunniallisena palkkasoturina maassa, jossa miekalle oli aina työtä."

Kaari Utrion kirja Vendela (Otava 1989/Suomalainen kirjakerho) kertoo kainosta neidosta, joka on jalosukuinen mutta köyhä. Vendela Dalhus on tätinsä opilla valmis parantaja, ja hänet aiotaan naittaa vanhalle Göbelinus Holstille, Turun porvarille. Se on Vendelalle suuri tilaisuus, sillä hänellä ei ole myötäjäisiä. Käy kuitenkin niin, että Holst yrittää maata Vendelan jo ennen häitä ja Vendela kumauttaa hänet tajuttomaksi. Ei Vendela muutenkaan rakasta miestä, hänen sydämensä on vienyt jalosukuinen ritari Hartman. Ei kuitenkaan ole mitään mahdollisuutta Vendelan taustoilla päästä armollisen ritarin vaimoksi. Turun porvarin halvauttaminen on kuitenkin vasta alkusoittoa Vendelaa odottaville tapahtumille keskiajan valtakunnassa, jossa naisella ei ole asioissa sanan sijaa.

Olen joskus reilusti nuorempana lukenut Utriolta romaanin Haukka, minun rakkaani. Muistan pitäneeni siitä. Muistikuvani ovat hyvin hatarat, mutta ainakin tuntuu siltä, että Vendela on paljon hurjempi kirja. Vendela on sukupuolensa ja köyhän taustansa vuoksi melkoinen heittopussi. Keskiaikana naiselle on hyvin tärkeää päästä kunniallisesti naimisiin ja totella sokeasti aviomiestään, oli tämä sitten millainen tahansa. Kuitenkin nöyrä Vendela osaa olla tarvittaessa myös päättäväinen.

Täytyy sanoa, etten muistanut Utrion tyylin olevan näin harlekiinimainen rakkauskuvauksissaan. Historiallinen kuvaus on timanttista, onhan Utrio keskiajan asiantuntija. Sujuvasti tätä kirjaa luki, mutta hieman tuli huvittunut olo ritari Hartmanin lemmiskelystä. 

Itseäni kyllä kiinnosti itse Vendelan tarina, mutta huomioni kiinnittyi ennen kaikkea Utrion tapakuvaukseen. Sitä on tarinan lomassa varsin runsaasti. Hurjaa on keskiaikainen meno ollut. Tappelut ovat arkipäiväisiä, samoin muukin väkivalta. Jos vaimo on tottelematon, aviomies saa laillisesti tappaa hänet. Ja niin edelleen. Kuitenkin varsin mielenkiintoista!

Mielenkiintoista oli myös ajan ihmisten uskonnollisuus. Toki kaikki valtaapitävät eivät todellisuudessa ole kirjassa hurskaita, päinvastoin. Vendela kuitenkin pelkää kuolemattoman sielunsa puolesta joka käänteessä, mikä oli ehkä jopa vähän häiritsevääkin. Kautta linjan Vendela on vähän turhan hyveellinen päähenkilö, hänestä puuttuu rosoa. Toisaalta harvoin kirjoissa kuvataan näin uskonnollisia ja hurskaita ihmisiä. Jäikin vähän kaksijakoinen tunne Vendelasta.

Sujuvaa luettavaa joka tapauksessa. Ei kuitenkaan varsinaisesti tullut kipinää lukea enempää Utrion romaaneja. Sivuhuomiona: kirjan kansi on jopa aikaansa nähden pöyristyttävän mauton!

Tämä postaus on osa Kirjasähkökäyrä-blogin haastetta, jossa luetaan Kaari Utrion kirjoja hänen 80-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi.

maanantai 25. heinäkuuta 2022

Kaukainen puutarha

Katri Valan ehkä tunnetuin runoteos Kaukainen puutarha (WSOY 1924/Kirja kerrallaan 207) on komea. Se on tulvillaan nuoren ihmisen elämänjanoa, mystiikkaa ja kuolemaa. 

Teos on jaettu viiteen osaan: Kukkiva maa, Murhattu maa, Viimeiselle, Kauhu ja Satu. Alun Kukkiva maa onkin melkoinen elämän ja nuoruuden fanfaari: 

"Mitä siitä, että kuolema tulee!

Mitä siitä, että monivärinen ihanuus

varisee kuihtuneena maahan.

Onhan kukittu kerta!"

Sittemmin tunnelma muuttuu, kun päästään Murhattuun maahan:

"Ah, miksi en itsekin kuollut

keltaisella hiekalla

ihanan vihreän meren äärellä,

kun ruumiini nautinnoista suljetuin silmin

antautui auringolle

kesän huumaavina päivinä!"

Osio Viimeiselle on taas raivonhuutoa sitä Perimmäistä kohtaan, joka säätää kaiken eläväisen elämän:

"Loppukoon kaikki senjälkeen,

kunhan ruumiini on ollut tuli,

jonka lieskat ovat taivasta hiponeet

suurina, kauhistuttavina, ihanina!

Palaa tahdon, palaa, palaa!"

Kauhu on nimensä mukaan kauhua täynnä:

"Olen  heitetty elämään

kuin lapsi yölliseen metsään:

kuulen monia hirveitä ääniä,

en ymmärrä, mitä ne ovat.

Tuskin uskallan itkeä."

Satu taas on toisenlaista runon maaperää. Mieleeni jäi erityisesti kolmen eri runon kokoelma Illat, joista laitan tähän osan I. (Hiljainen, surullinen ilta.):

"Hämärä painoi.

Mikään ei jaksanut liikkua.

Pieni lintu nyyhkytti lapsellisesti.

Se ei tahtonut saada unta.

Siltä oli joku kuollut.

Lehtiä putosi.

Katsoin kuuta:

se oli aivan valkoinen ja hyvin kapea."

Kuten yleensäkään, en osaa oikein tulkita näitä Valan runoja. Uskon, että sitä lajia notkuvat monenkin kirjaston hyllyt. Mutta sydämeen käypiä nämä runot ehdottomasti ovat. Ne herättävät tunteita ja mielikuvia, ovat siis onnistuneita. Jotakin sanomatonta nuoruudesta nämä tämän teoksen runot tavoittavat.

perjantai 22. heinäkuuta 2022

Suremisen taito - Kirjoituksia kuolemansurusta

 "Tämä kirja on syntynyt kahden surevan äidin kirjeenvaihdosta. Olemme kiinnostuneita suremisen välttämättömyydestä ja surun pysyvästä ja hyvää tekevästä olemuksesta. Surumme ei ole tunne tai joukko vaihtelevia tunteita, ei traumaattinen kriisi, ei dynaamisesti etenevä prosessi tai hyvinvointia estävä häiriötila."

Katriina Huttunen ja Mari Pulkkinen ovat kirjoittaneet tietokirjan (?) Suremisen taito - Kirjoituksia kuolemansurusta (S&S 2021). Se ei ole mikään elämäntaito-opas suruun, vaan vimmainen surun puolustuspuhe ajassamme, jossa surun pitäisi olla viisivaiheinen dynaamisesti etenevä prosessi, jonka lopputulos on surun katoaminen.

"Minun on opeteltava elämään suruni kanssa.

    Olen opetellut elämässäni paljon erilaisia asioita, ja on paljon asioita joita en ole oppinut, mutta surun kanssa minun ei ole tarvinnut opetella elämään. Osaan elää surussani opettelemattakin, ilman että siihen täytyy erikseen sopeutua. Surussa eläminen on ainoaa elämääni, yhtä vaikeaa ja helppoa kuin kaikki muukin elämä."

Kirja on täynnä hätkähdyttäviä asioita. Itse ydin, surun pysyminen ja siinä pysyminen, on nykypäivälle vieras. Huttunen ja Pulkkinen kirjoittavat, miten suru riisuu ihmisen kuin sipulin, ja jäljelle jää enää ydin. Sureva on alaston. Joskus muiden vuoksi on pukeuduttava, mutta se on raskasta ja epämieluista. Suru on minussa ja minä olen surussa, on kirjan pääviesti.

Kirjailijat kirjoittavat myös tiukin sävyin surunpilaajista. He ovat niitä, jotka lausuvat tyhjiä fraaseja tai tokaisevat, ettei surulle ole sanoja. Kirjoittajat ovat päinvastaista mieltä. Varsinkin myöhemmässä vaiheessa surulle on oltava sanat, koska olemme kielellisiä olentoja. Surunpilaajat eivät kestä surevaa, joten he joko liukuvat kokonaan paikalta ja hylkäävät tai sitten sanovat typeryyksiä. Onpa niitäkin, jotka ovat tahallaan julmia lapsensa menettäneelle äidille.

"Elämä jatkuu.

    Joo. Minun elämäni jatkuu, tyttäreni elämä ei jatku. Kuolleella jatkuu kuolema."

Jokaisen surussa on yksilöllisyyttä ja myös kirjoittajien tilanteet ovat erilaiset. Huttunen menetti aikuisen tyttärensä itsemurhalle, Pulkkinen taas teki abortin vaikeasti vammaiselle lapselleen ja sai myös keskenmenon. 

Kumpikaan ei arkaile pureutua näihin teemoihin liittyviin kipeisiin kysymyksiin. Huttunen pitää itseään itsestään selvästi tyttären itsemurhaan syyllisenä, muttei itsesäälissä piehtaroiden vaan kylmän varmasti. Hänen lapsensa on kuollut ja se on hänen perimmäisin epäonnistumisensa. Piste. Huttusen kirjoitustyyli on ylipäänsä kova, hänellä ei ole mitään tarvetta miellyttää enää ketään menetyksensä jälkeen.

"Tietoinen unohtaminen on surun suurin vihollinen. Unohtaminen estää surua olemasta surua. Suruhygienian sisäistäminen pakottaa muistamaan, ja itsemurhasurussa on oleellista muistaa syyllisyys. Jos itsemurhaa sureva vakuuttaa syyttömyyttään, hän valehtelee, hän valehtelee kaikille, itselleenkin, ha hän uskoo itsekin valheeseensa."

Pulkkisen teksti on hieman pehmeämpää, mutta sekin pureutuu totuuksien ympärille. Hän joutui tekemään miehensä kanssa kahden päivän aikana päätöksen siitä, antaako lapsen kuolla. Tai suoraan sanottuna: tappaako lapsensa ja synnyttää sen. Päätös oli lopulta kuolema. Pulkkinen pohtii abortin eettisiä asioita monelta kantilta. Ikiaikainen kysymys, kuka lopulta on ihminen, jää lääketieteessäkin ratkaisua vaille.

"En saanut hoivata lapsiani. Ainut tilaisuuteni huolehtia heistä on pitää huolta surustani, surra mahdollisimman hyvin, ja niin aion tehdä. Riittääkö se tekemään kohtuni kasvattamista olennoista ihmisiä ja jos ei, mitä olivat olennot, jotka synnytin?"

Täytyy sanoa, että tämän kirjan lukeminen oli pohjimmiltaan helpotus. Että on ihmisiä, jotka ajattelevat asiasta hyvin samoin kuin minä. Minä olen aina ollut "huono" surija, se joka "ei pääse eteenpäin". Tiedän kiusaannuttaneeni läheisiäni pitkällä erosurullani, siis ei edes kuolemansurulla vaan parisuhteen päättymisen surulla. Kuten kirjailijat, en kuitenkaan koe olevani koko aikaa täyden kärsimyksen vallassa ja kykenemätön asioihin. Suru vain on koko ajan mukana, se on hengityksessä ja arjessa. Menetin mummini 2011, hän oli käytännössä kolmas kasvattajani. Kenenkään ei pidä tulla vaatimaan, että olisin joskus sellaisesta menetyksestä "yli". Kuten kirjoittajatkin toteavat, kaikki kokemukset vaikuttavat meihin, myös surut. Surun jälkeen ei enää ole mitään entistä itseä, johon palata, vaikka toiset niin haluaisivatkin.

"Surukroonikot ovat kiusallinen muistutus siitä, että inhimillinen kokemus taipuu huonosti normalisoinnin ikeen alle. Kaikki normaaliksi määritellyssä reaktiossa ei olekaan normaalia vaan sietämättömän epänormaalia, ja siksi se täytyy määritellä ratkaistavaksi ongelmaksi."

Olen jo vuosia vihannut näitä tutkijoiden ja terapeuttien surukaavoja, joihin ihmisen pitäisi sopeutua. Muutoin saattaakin saada tuomion "komplisoituneesta surusta". Suru ei sovi tehokkuusajatteluun, se on liian inhimillistä. Se pitää peittää ja poistaa millä tahansa, jotta se lakkaisi jarruttamasta tuotantoa. Niin ei kuitenkaan käy. Suru kulkee aina mukana, sitä ei voi jättää kodin kynnykselle.

Liitän tähän yhteyteen Trees of Eternityn kappaleen Black Ocean, joka mielestäni tavoittaa jotakin surun olemuksesta. "Ocean / Of deep and endless night / Ocean / Calling from inside / Calling from inside".



torstai 21. heinäkuuta 2022

Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia

 "Mikä vapauden tunne tulee, kun päättää ettei jonotakaan tuntitolkulla Pietarinkirkkoon vaan painuu jätskille."

Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelma Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia (Otava 2018) on odotetusti viihdyttävä. Härkönen osaa sanoittaa nasevasti ennen kaikkea arjen ilmiöitä ja ajatuksia, jotka enemmän tai vähemmän hävettävät.

Joissain kolumneissa oltiin yllättävän syvissäkin vesissä. Naishirviöissä Härkönen kirjoittaa naisista, jotka edesauttivat kansanmurhia natsi-Saksassa, Kohteliaisuus taas pohtii sitä, miksi naisten on vaikea olla lamaantumatta seksuaalisen häirinnän tapahtuessa heille. 

Suurin osa kolumneista on kuitenkin verrattain hupaisia. Härkönen kertoo peittelemättä tavarahimoistaan ja ikääntymisestään. Usein hänen poikansa tokaisut ovat kolumnien hauskinta antia. Kun Härkönen oli tiedustellut pojaltaan, mitä tämä tykkää Häräntappoaseesta, oli poika todennut että "Kaipa se tästä paranee". Loppuun hän ei ollut koskaan päässyt.

Juuri tuosta Häräntappoaseesta oli mielenkiintoista lukea, sillä lukukokemukseni oli hyvä. Härköstä hävettää esikoiskirjansa, mutta hän myös toteaa, että samaa estotonta vimmaa ei enää myöhemmin voi saavuttaa. Olipa Laila Hirvisaarikin häpeillyt kirjaansa Vienan punainen kuu

Ajan vääjäämätön kuluminen on myös yksi kolumnien punainen lanka. Viisikymppiset olivat alkuun pieni kriisi, mutta siitäkin selvittiin järjellä. Sillä ikääntymisessä on monia hyviä puolia, kuten että saa sanoa mahdollisesti kyseenalaisina pidettäviä mielipiteitään tai olla sanomatta, jättää kirjoja kesken, poistua teatterista kesken tai olla menemättä sinne lainkaan, puhumattakaan siitä ettei tarvitse lähteä ulos tylsien ihmisten kanssa.

Myös lasten kasvatuksesta Härkösellä on hauskoja huomioita. Hänkin on oppaansa lukenut ja kaikki ei oikein istu omaan tyyliin. Lapsen koulusta oli lähetetty vanhemmille "Selviytymisopas nuorten vanhemmille":

"Sama ohje annettiin aikoinaan uhmaikäisten vanhemmille. Älä lähde mukaan. Mihinkään ei saisi lähteä mukaan. Vaikka vanhemmuuden paras puoli on mahdollisesti se, että voi heittäytyä huutamaan suoraa huutoa yhdessä lapsen kanssa, kun ei muitten kanssa kehtaa."

Erittäin miellyttävä lukukokemus jälleen kerran. Härkösellä on sana hallussa ja hänen tyylinsä miellyttää minua.

"Myöskään naisia ja miehiä ei saisi enää kutsua naisiksi ja miehiksi. Jotkut käyttävät ilmaisuja "oletettu mies" ja "oletettu nainen". Minä en tuohon pelleilyyn lähde, vaikka panisivat vankilaan."

keskiviikko 20. heinäkuuta 2022

Puutarhakirjeitä

"Niin kuin kosken ääni puhuttelee tuntoaistia, myös valo koskettaa ruumista, rentouttaa jännittyneet lihakset, houkuttaa hellittämään. Ja minä hellitän, kävelen sumun läpi sumuun, läpi pisaravälkkeen välkkeeseen."

Runoilijat Hannimari Heino ja Kristiina Wallin kirjoittavat kirjeenvaihtokirjassaan Puutarhakirjeitä (Atena 2018) elämästä ja puutarhoista. He käyvät vuoropuhelua elämiensä puutarhoista, fyysisistä ja mentaalisista. Sillä puutarha elää vähintään yhtä paljon mielessä kuin fyysisessä tilassa. Kirjeissä piirtyy salaisia toiveita ja elämän syklisyys.

Runoilijaote on läsnä myös kirjeissä. Välillä ajatukset ja tunteet purkautuvat pieninä runoina kirjeiden sivuille. Otteessa on muutenkin pientä lyyrisyyttä, ja siitähän minä olen aina pitänyt. Juuri tuo elämän syklisyys koskettaa minua. Kirjoittajat jakavat erilaisia muistoja, kuultokuvia, jolloin mennyt ja nykyinen limittyvät toisiinsa. Lopulta kaikki on tässä, mitä tässä sitten lopulta tarkoittaakaan.

"Onko hiljaisuus enimmäkseen vain aavistus jostakin, mikä jää tavoittamattomiin? Onko se idea tai pyrkimys, pikemminkin suunta kuin paikka, jossa voi levätä. Onko sitä? Osaammeko?"

Heinolle pieni puutarhapalsta on oma tila. Lasten ollessa pieniä hän vetäytyi sinne kokemaan omaa aikaa ja tilaa. Samalla hän mietti, missä on ja mitä hän haluaa olla. Puutarhoilla voi siis olla myös syvä meditatiivinen vaikutus.

Itse en ole viherpeukalo eikä minulla ole pienessä asunnossani kasveja, koska tapan ne. Suvustani löytyy mahtavia kasvi-ihmisiä, joilla kaikki kukoistaa. Vanhempieni luona istutamme äidin kanssa kukkia ruukkuihin, perennapenkkejäkin on muutama. Nautin kasveista kykenemättömyydestäni huolimatta.

"Kirjoittamisen prosessi ei ole käsittämätön, mutta sitä ei voi myöskään pohjimmiltaan ymmärtää eikä selittää. On kyse voimasta, joka paitsi eheyttää myös pakottaa hajoamaan ja etsimään uuden muodon. Sinä kirjoitat runon merkityksellisyyden esiin kauniisti: siru, joka tavoittelee itsessään kokonaista kuvaa."

 Kirjassa runoilijat tunnelmoivat puutarhan vuodenkiertoa, miten sen elämä jatkuu salaisena talvellakin, vaikkei mitään näy ihmissilmille. Kirjeet alkavat talvesta 2015 ja kirjoittajat pohtivat talven vaikutusta myös ihmiseen. Talvi voi olla syli, johon painautua. Pimeys voi olla myös lohdullista. Kesä kukintoineen taas on runsauden aikaa, joskus melkein ylivoimaista. Ei millään ehdi nähdä kaikkea, vaikka kuinka yrittäisi. Sitten tulee syksy ja sadonkorjuu. Vähitellen kiihkeys asettuu, marraskuu lakastaa puutarhan ja lepo voi alkaa.

Puutarhakirjeitä oli minulle vaikuttava kokemus. Taitavien sanankäyttäjien kirjoituksia oli mieluisaa lukea ja sain paljon ajattelemisen aihetta. Kirja on myös fyysisenä esineenä hyvin kaunis, mistä kiitos Satu Kontiselle. Kirjan sivuilla on kauniita lähiotoksia kukista, ja niiden takana ovat kirjoittajat itse.

"Niin kuin sanojen ja säkeiden väliin jäävästä tilastakin, runon puutarhan täysinä kuhisevista koloista ja rakosista, joista niistäkin nousee merkitystä ajasta aikaan."

sunnuntai 17. heinäkuuta 2022

Henrikinkatu (Osoitesarja 5)

 "Sellaiset lauseet kuin >>aviomies, jonka avuttomuus jatkuvasti säätelee elämää ja vaatii maksua jokaisesta aidon halun hetkestä<< saavat minut lerpahtamaan.

   Tutkittuani tätä lausetta tarkkaan olen tullut siihen tulokseen, että sen tarkoitus on sanoa että minä olen avioliitossani yhtaikaa asiakas joka maksaa ja huora joka ottaa maksun, mikä on yhtä vaikeaa kuin imeä omaa kikkeliään."

Henrik Tikkasen romaani Henrikinkatu (WSOY 1982, suomentanut Kyllikki Härkäpää) on epämiellyttävä kokemus. Tikkanen kirjoittaa omasta elämästään, tietysti taiteilijan vapaudella. Romaanin kehyksenä on Tikkasen ehdokkuus valitsijamieheksi presidentinvaaleissa. Sen lomassa hän pohtii eksistentiaalista angstia, kertoilee rakastajattarestaan ja tämän kanssa naimisesta, omasta kikkelistään sekä isoisänsä kirjeistä.

Minulla ei ollut suuria odotuksia Tikkasen tuotannolta enkä saanutkaan tästä mitään. Tikkasen kertojanääntä leimaa ironia, josta en ole koskaan erityisemmin pitänyt. Ehkä leukemia vaikutti häneen. Jonkinlaista välitilinpäätöksen tuntua kirjassa on, ja se jäi osoitekirjoista viimeiseksi. 

Kirjaa voisi kuvata sanalla röyhkeä. Siinä missä Tikkanen kirjoittaa välillä vaimostaan Märtasta, kirjoittaa hän häpeämättömästi myös rakastajattarestaan. Mietin, kuka tällaista oikein haluaa lukea. Käsittääkseni kuitenkin näitä kirjoja aikanaan myytiin ihan hyvin. 

Tikkanen yrittää pohtia naisasiaa, muttei tunnu pääsevän puusta pitkään. Välillä hän auliisti kirjoittaa miesten huonoista puolista, erityisesti sotimisesta, rauhanaatteeseen sitoutunut sotaveteraani kun on. Kuitenkin hänen huomionsa naisasialiikkeestä ovat sarkastiseen sävyyn esitettyjä. Rivien välistä olin lukevinani jonkinlaista epävarmuutta naisten edessä. Ehkä erityisesti Märtan edessä. Märtahan kaiketi lopulta oli heistä kahdesta laajalevikkisempi kirjailija, sillä häntä luettiin ahkerasti myös muissa Pohjoismaissa. Tosin Märta sai aina Suomessa huonoja arvosteluja. En tiedä, miten kriitikot suhtautuivat Henrikiin.

Eipä tästä kaiketi sen enempää sanottavaa ole. Koin koko kirjan turhanpäiväisenä jorinana. Varsinkaan kirjoittelua kirjailijan sukupuolielämästä en todellakaan olisi välittänyt lukea. Ennestäänkin matala käsitykseni kirjailijasta latistui suorastaan lättänäksi pannukakuksi.

Tähtihattu (Tiffany-sarja 2)

 "Se ei siis ollutkaan ollut unta. Hän oli varma siitä. Jotakin... omituista oli tapahtunut. Hänen sormiensa päitä kihelmöi. Hän tunsi olonsa... erilaiseksi. Tutkailtuaan oloaan hän päätteli, ettei se kuitenkaan tuntunut pahalta. Ei. Viime yönä hänestä oli tuntunut kamalan pahalta, mutta nyt, nyt, hän oli... täynnä elämää."

Terry Pratchettin Tiffany-sarjan toisessa osassa Tähtihattu (Karisto 2004, suomentanut Mika Kivimäki) tapahtuu kummia. Tiffany on lähetetty neiti Tasasen luo noitaoppiin. Tiffany ei osaa vielä oikein mitään, paitsi itsensä katsomisen ulkopuolelta. Se kuitenkin houkuttelee paikalle kekomuksen, joka haluaa vallata hänet saadakseen kotipaikan. Selviääkö Tiffany tästä vierailusta?

Tähtihatussa pääsemme taas lähemmäs noituutta. Noitien perustehtävä on auttaa ihmisiä arkisissa puuhissa, mutta toisinaan tarvitaan ihka oikeaa noituutta, jotta asiat palaavat oikealle tolalle. Tiffany on kekomuksen kanssa pahassa pulassa. Hän kuitenkin alkaa ymmärtää sen oikeaa olemusta ja myös tarinoiden voimaa. Kaikessa on kyse tarinoista, niillä hallitaan maailmaa. Sen tietää kaikista parhaiten mahtava noita Muori Säävirkku.

Tässä kirjassa on paljonkin viisautta, vaikka fantasian perinteisempi kuvasto on enemmän läsnä. Oikeastaan kaikissa Tiffany-kirjoissa on kyse itsensä tuntemisesta. Noidan jos kenen on tunnettava syvä sisimpänsä tai mistään ei tule mitään. On tiedettävä mistä tulee ja minne kuuluu. Nämähän ovat olennaisia asioita myös tässä meidän maailmassamme.

Pidän siitä, millaisia Pratchettin noidat ovat. He ovat uutteria, rohkeita ja tekevät sen, mitä pitää. Silloinkin kun muut juoksevat kirkuen pakoon, he pysyvät paikoillaan. Olipa kyse sitten vaikeasta synnytyksestä tai demonien manaamisesta takaisin toiselle puolelle, noita ei pakene velvollisuuttaan maailmaa kohtaan. Aika inspiroivaa!

Suosittelen! Uskoisin, että nämä kirjat voisivat upota heillekin, jotka eivät varsinaisesti ole fantasian kohderyhmää.

"Uskotko? Tiedätkö miltä tuntuu olla tietoinen jokaisesta tähdestä, jokaisesta ruohonkorresta? Kyllä. Tiedäthän sinä. Sinä kutsut sitä 'silmien avaamiseksi toisen kerran'. Mutta sinä teet sitä vain hetken kerrallaan. Me olemme tehneet sitä iankaikkisesti. Ei unta, ei lepoa, pelkkää loputonta... loputonta kokemista, loputonta tietoisuutta. Kaikesta. Koko ajan. Kuinka kadehdimmekaan teitä, kadehdimmekaan teitä! Onnekkaat ihmiset, jotka pystyvät sulkemaan mielensä avaruuden loputtomilta kylmiltä syvyyksiltä!"

torstai 14. heinäkuuta 2022

Pimeys (Hulda-sarja 1)

 "Hän oli epäonnistunut ensimmäisellä kerralla ja tarvitsi enemmän aikaa säästääkseen rahaa ja yrittääkseen uudestaan. 

 Ja niinpä hän vastasi, kyyneleet silmissään, harkitsevansa asiaa."

Ragnar Jónassonin dekkari Pimeys (Tammi 2021, suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen) on yllättävä. Alkuun ja aika pitkälle se on aika tavanomainen pohjoismainen dekkari. On kuollut nainen, jonka kuolema on jäänyt hieman epäselväksi ja sitä selvitellään. Kierrokset käyvät kuitenkin kovemmiksi ja loppu on hämmästyttävä, poikkeuksellinen.

Epätavanomaista kirjassa on myös sen päähenkilö. Hulda on juuri eläköitymässä oleva rikosetsivä, jota savustetaan työpaikalta ulos. Oikeaan eläkeikään olisi vielä pari kuukautta, mutta pomo on päättänyt jo antaa paikan nuorelle miehelle. Hulda saa hieman armonaikaa tutkia jotakin avointa juttua. Ja Hulda löytää Elenan, nuoren turvapaikanhakijan, jonka elämä päättyi Islantiin.

Huldalla ei ole ollut elämässään helppoa. Mies ja tytär ovat molemmat kuolleet. Yksinäisyys painaa harteilla ja eläkeaika tuntuu kauhistuttavalta. Mitä hän sitten tekisi? Vaeltaisi vain kaikki päivät? Onhan tietysti Pétur, komea eläkkeellä oleva lääkäri. Sydämessään Hulda kuitenkin tietää, ettei rakasta miestä.

Paljoa enempää en tohdi oikein kertoakaan, etten pilaa kenenkään lukukokemusta. Suosittelen kuitenkin tutustumaan. Luvut ovat lyhyitä ja kerronta sujuvaa. Mielenkiintoinen tieto on sekin, että tämä on trilogia, joka etenee ajassa taaksepäin!

keskiviikko 13. heinäkuuta 2022

Metsän tyttö

 "Mutta tekstit päättivät itse, kuka niistä tulisi kulloinkin, mutta ne kaikki leikkivät vapaina mielessäni, eivät minkään pakottamina, kirkkauden ja sopusoinnun valaisemina kuin lintuni ja metsän puut. Näin täynnä olin sanoja, lintuja ja metsää ja nousin ylös ja kiitin jumalaa elokuun kuudennestatoista."

Vigdís Grímsdóttir on esiintynyt blogissani aiemminkin. Hän on yksi lempikirjailijoitani mystisyydessään. Rakastan näitä outoja ja vinksahtaneita maailmoja, joita hän kirjoissaan tarjoaa. Hänen romaaninsa Metsän tyttö (Like 1994, suomentanut Tapio Koivukari) on varhaistuotantoa.

Metsän tyttö eli Gudrún on 46-vuotias laitapuolenkulkija, ainakin toisten mielestä. Hän kävelee ontuen tiettyjä reittejään ja etsii roskatynnyreistä kirjoja. Muilla ei kuitenkaan ole aavistustakaan hänen rikkaasta sisäisestä maailmastaan, joka on metsä ja linnut ja kirjat. Rujosta ulkonäöstään huolimatta Gudrún on viaton ja sopusoinnussa elämän kanssa. Yhtenä päivänä eräs nainen kutsuu hänet kahville. Totuus alkaa kiertyä ja kieppua. Kuka tämä nainen oikeastaan on ja miksi hän on niin pakonomaisen kiinnostunut Gudrúnista? Painostava tunnelma tihenee kirjan edetessä.

Miten ihanaa olikaan upota jälleen Grímsdóttirin maailmaan! Vaikka Metsän tyttö onkin hänen varhaisimpia romaanejaan, on tyyli tuttu. Myöhemmissä kirjoissa se on tarkentunut ja kehittynyt mestarilliseksi. Ihmisten tapa puhua on omanlaisensa, vaikkei siinä ole mitään erikoisia koukeroita. Metsä on mielenkiintoinen valinta, sillä Islannissahan ei ole metsiä. 

Vaikka Gudrún kuvataan rumaksi, hän on minusta hyvin kaunis. Suurin osa ihmisistä ei koe koskaan sitä mitä hän kokee metsässään ja kirjojensa parissa. Hänellä on tapanaan ottaa jokaisesta kirjastaan viisi-kuusi riviä, jotka hän opettelee ulkoa. Sitten ne lennähtävät hänen mieleensä sopivalla hetkellä. Gudrún ei kaipaa elämäänsä mitään mitä siinä ei ole. Hän on lähtenyt kotoa 15-vuotiaana eikä hän haikaile menneitä. Hänellähän on oma maailmansa ja kuukausiavustuksensa, jolla hän tulee toimeen.

Minusta on arvokasta, että Grímsdóttir on kuvannut tällaista ihmistä kirjassaan. Moni meistä säälii laitapuolenkulkijoita, mutta entä jos he ovatkin onnellisempia kuin me koskaan?

"Tiesin jumalan sävelten kaikuvan tornissa alastoman minäni ympärillä ja lämmittävän ruumistani. Ja kävelin metsääni, istahdin jalat suorina lähteen vierelle. Linnut tulivat luokseni, istuutuivat olkapäilleni, ympäröivät ruumiini ja lauloivat laulun keltaisesta pikkukalasta, joka hyppäsi ylös järvestä ja pienestä tytöstä, joka sieppasi sen ja katseli sen kimmellystä päivän kirkkaudessa. Ympärilläni kaikki muuttui musiikiksi."

tiistai 12. heinäkuuta 2022

Kirjailijan vapaudesta kirjoittaa ja sananvapaudesta

 Ajatus tämän tekstin kirjoittamiseen tuli kun kuulin, että Jeanine Cummins on saanut kritiikkiä kirjansa Amerikan maa tiimoilta. Kritiikki ei käsitellyt kirjallisia asioita, vaan sitä, että Cummins kirjoitti latinoista, vaikkei ole latino.

Tämä ei käsittääkseni edes ole ensimmäinen kerta, kun tällaista tapahtuu. Olen järkyttynyt siitä, miten pitkälle vaatimus (itse)sensuurista on mennyt. 

Koska: kirjailijalla on ja tulee olla täysi vapaus kirjoittaa aivan kenestä ja mistä haluaa. Se on keskeinen osa sananvapautta. On aivan absurdia, että omat hahmot pitäisi rajoittaa omaan etnisyyteen. Ja varmaan nykyään myös kirjailijan omaan seksuaalisuuteen. Ja jos jatkamme tällä linjalla, terve ihminen ei saisi kirjoittaa vammaisista jne.

Kenelläkään ei myöskään ole mitään velvollisuutta ajatella ja kirjoittaa, kuten tämän päivän "edistykselliset" haluavat. Kaikki eivät jaa samoja näkemyksiä. Itse en esim. hyväksy alaikäisten sukupuolenkorjaushoitoja ja todella toivon, ettei uudessa translaissa oteta niitä mukaan. Nykyään tällaisen sanominen nostattaa hirveän kohun. 

Pidän huolestuttavana nykyistä ilmapiiriä, jossa ihmiset alkavat lopulta taipua itsesensuuriin painostuksen alla. Sananvapaus ei ole kivaa puhetta varten keksitty, koska ei sellaista tarvitse erikseen suojella. Sananvapaus on tarkoitettu kritiikin ja valtavirrasta eriävien mielipiteiden suojaksi. 

Onneksi kirjablogeissa näyttäisi olevan aika vähän näitä radikaaleja. Instagramissa näitä oli vähän enemmän, erityisesti J. K. Rowling oli monen hampaissa. Senkin vuoksi tuntui paremmalta lähteä sieltä pois.

maanantai 11. heinäkuuta 2022

Kukaan ei puhu tästä

 "Ehkä tulevaisuuden historioitsijat eivät pystyisi selittämään käytöstämme muuten kuin toteamalla, että se johtui ruisvarastoissa rehottamaan päässeiden torahyvien aiheuttamasta yleisestä myrkytystilasta."

Patricia Lockwood kuvaa kirjassaan Kukaan ei puhu tästä (Tammi 2021, suomentanut Einari Aaltonen) tiiviisti aikaa, jota elämme. Tai ehkä nimenomaan tätä aikaa, jota emme elä, koska roikumme koko ajan netissä. Kirjan päähenkilö on portaalissa aivan jatkuvasti. Hänestä on tullut internetjulkkis. Sitten käykin niin, että hänen siskonsa odottaa vaikeasti vammaista lasta. Yhtäkkiä elämä netin ulkopuolella alkaakin tuntua aivan eri lailla todelliselta.

Kirjan maailmassa Amerikka elää valkoisen ylivallan diktatuurissa. Abortti on käytännössä kielletty. Pelottavan ajankohtaista! Päähenkilön kautta tulee kuva lammasmaisista alamaisista, jotka kuluttavat aikaansa portaalissa ja turruttavat siten itsensä. Kaikki on vain loputonta meemiä ja nettihuumoria.

Tarvitaankin siis todella ravisuttava asia, jotta päähenkilö todella valpastuu. Äkkiä diktatuurissa tehty poliittinen päätös koskeekin, jos nyt ei häntä itseään, niin hänen lähipiiriään. Kirjasta käy ilmi, että diktaattori on päässyt valtaan vaaleilla. Eipä olisi ensimmäinen kerta ihan tosielämässä.

Kirjan kansilipareessa on ote Kirkus Reviewistä: "Opas siitä ajattelusta irrottautumiseen, että internet ei olisi osa todellista elämää ja taidetta". Hassua, minä tulkitsen kirjaa juuri päinvastoin. Muutenkaan en osaa tosissani kutsua netissä vietettyä aikaa oikein todelliseksi elämäksi (tiedän että moni on eri mieltä). Minulle todellinen elämä alkaa siitä, kun sulkee netin ja on läsnä. Tämän kirjan myötä tulee miettineeksi, miten paljon sinne someen kannattaakaan kiinnittyä. Kirjan kuvaama maailma on jo todellisuutta ja se ahdistaa minua.

Lockwood on mielestäni kehunsa ansainnut. Hän on onnistunut tallentamaan nykyhetken ja näyttämään sen seurauksia. Onnistunut teos.

Me olimme valehtelijoita

 "Tervetuloa kallooni.

      Rekka jyrää kaulan ja pään luiden ylitse. Selkäranka katkeaa, aivot poksahtavat ja vuotavat. Silmissäni välkkyvät tuhannet salamat. Maailma kaatuu nurin.

     Oksennan. Kaikki pimenee.

      Sitä tapahtuu kaiken aikaa. Tämä on aivan tavallinen päivä."

Cadence Sinclair tulee todella rikkaasta perheestä. Vaarilla on oma saari, jonne lähisukulaiset majoittuvat joka kesä. Pikkulapsia vilahtelee taustalla, mutta tärkeimmät ovat Cadencen valehtelijat: Gat, Mirren ja Johnny. Gat on vain erilainen: puoliksi intialainen, jota suvaitaan tässä vitivalkoisessa perheessä, mutta ei suinkaan hyväksytä. Gat ja Cadence rakastuvat.

Sitten, viidentenätoista kesänä, tapahtuu jotain kauheaa. Jokin kauhea onnettomuus. Cadence ei muista siitä mitään. Hänellä on seuranaan jatkuva migreeni, joka ei meinaa talttua millään. Mutta päästyään saarelle taas hän alkaa vähitellen muistaa. Ensin pieniä palasia, sitten yhä enemmän. Totuus on järkyttävä.

Tässäpä todella outo lukukokemus. E. Lockhartin Me olimme valehtelijoita (WSOY 2021, suomentanut Riina Vuokko) oli minulle pitkään todella puuduttavaa luettavaa. Minua tympäisi lukea kultalusikka perseessä syntyneiden hemmoteltujen ihmisten juttuja. Varsinkin korskea ja manipuloiva vaari oli aivan kauhea. Sitten aivan loppukolmanneksella, kun totuus alkoi vähitellen hahmottua, kaikki kääntyikin päälaelleen. Se mitä oli luullut todeksi, ei ollutkaan. Huonoksi tuomitsemani kirja nostikin pisteitään.

En silti oikein ymmärrä kirjan suosiota. Etukannessa on John Greenen ylistys: "Jännittävä, kaunis ja kipunoivan älykäs". En allekirjoita noita sanoja. En kokenut kirjaa yhtään jännittävänä, saati sitten kauniina. Enkä kyllä kovin älykkäänäkään. Olen lukenut todella monta parempaakin (nuorten)kirjaa.

Ei ollut kyllä minun juttuni tämä. 

sunnuntai 10. heinäkuuta 2022

Valon paino

 "Puhumme unohduksen ja keskeneräisyyden kuvia, mutta yritäpä

määritellä kohtaaminen tai häivähdys

                                                          tai kiven lämpö puiden alla.


Jokainen metsä on metsänkaltainen poikkeama metsästä, jokainen

meistä on. Kun käsittämätön tulee, tulee maanuumenhiljaisuus

pakkasunisuuden aika             lumi


sataa lakanoille.                       mistä? me kuljemme läpi


kun tulemme tähän, unohdumme varjoisaan kohtaan

viileän ilman leikkaamaan."

Kristiina Wallin on kirjoittanut koskettavan runoteoksen Valon paino (Tammi 2016). Runonpuhuja on vanhassa tutussa talossa, joka kuitenkin on vieras. Suru on läsnä, mittaamaton. Vainajat vierailevat säännöllisesti talossa ja ulkosalla: "vainajat ripustavat oksille vaatteita, tuulessa paukkuvaa kangasta".  Talon lähellä on vettä ja metsä. Välillä talo lähenee metsää, välillä vesi tulee lähemmäs.

Tämä teos liikutti minua kovasti. Wallinin ote on aika lailla proosarunoa. Joukossa on kokeellisuutta, joka ei tunnu kikkailulta, vaan todella antaa teokselle jotakin. Ihan helpoimmasta päästä nämä runot eivät ole, sillä virkkeet ovat välillä keskeneräisiä, välillä ne jatkuvat villisti eteenpäin. Välillä on luettava useampaan kertaan. 

Välillä säkeet muuttuvat lähes suoraksi proosaksi. Näissä kohdissa runonpuhuja puhuttelee lukijaa tervehdyksellä "Hyvä vastaanottaja":

"Muistatko samalla tavalla kuin minä, kuvitteletko sinäkin murtumat joiden suhde todellisuuteen on selittämätön kuin kylmä, joka jatkuu viikkokausia ja tekee maisemasta hauraan. Ehkä sinäkin olet unohtanut ja siitä huolimatta yrität kertoa, ikään kuin kertomalla voisi tavoit- ikään kuin kielellä voisi"

Nautin tästä surun ja melankolian maisemasta, jonne Wallin päästi minut uppoamaan. Juuri tällaisesta runoudesta pidän eniten, runoudesta joka tavoittaa surun olemuksen. Todellakin suositus!

torstai 7. heinäkuuta 2022

Adelen kysymys

 "On paikkoja, joihin tullaan vain eksymällä, minä ajattelen, ei ole muuta tietä."

Joel Haahtelan Adelen kysymys (Otava 2019) on trilogian avausosa. Olen lukenut aiemmin sarjan toisen osan, Hengittämisen taidon. Kirjat voi näköjään hyvin lukea sekajärjestyksessäkin, henkilöt eivät ole samat. 

Kuitenkin molemmissa on yhtäläisyytensä. On henkisesti eksynyt mies, joka päätyy tutkimaan pyhimys Adelea kaukaiseen ranskalaiseen luostariin. Hengittämisen taidossa päähenkilö oli mies, joka etsi isäänsä vanhasta luostarista.

Adelen kysymyksessä päähenkilö jää nimettömäksi. Hänellä on vaimo ja aikuinen poika. Vaimo on lähtenyt Edinburghiin töihin ja suhde on vaakalaudalla. Samalla miestä riivaavat surulliset muistot äidistä, joka putosi ikkunasta ja kuoli. 

Mies päätyy luostariin oikeastaan siksi, että tapaa vanhan ystävänsä 20 vuoden jälkeen. Ystävä on kokenut luostarissa ihmeen ollessaan jo valmistautunut itsemurhaan. Kaikki murhe ja pimeys katosi, kun hän kosketti lipasta, jossa on palanen Adelen viittaa ja luujäänne. Kuten aina, myös Adelen pyhimykseksi tulemiseen liittyy ihme: hän joko putosi, hyppäsi tai tuli temmatuksi alas jyrkänteeltä, mutta hän laskeutui niitylle vahingoittumattomana ja pyhäksi muuttuneena. Tätä arvoitusta, ihmettä, päähenkilö tutkii luostarin kammiossa. Ystävän tarina ei jätä rauhaan luonnonlakeihin opetettua miestä. Voisiko ihmeitä kuitenkin tapahtua?

Kuten aina, Haahtela kirjoittaa ilmavasti ja kauniisti. Pidän siitä, että joku vielä nykyaikana tarkastelee uskoa ilman pilkkaa. Kirjassa esitetty ajatus siitä, että on ohuita paikkoja, joissa voi kokea toisen puolen, on hieno. Adelen jyrkänne tuntuu olevan sellainen päähenkilölle ja hänen kohtaamalleen Yvonnelle. Uskoisin, että aika monelle suomalaiselle tällainen ohut kohta on metsä.

"Asiat tapahtuvat meille yhden kerran, Yvonne sanoo, ja eikö kaikki ole sen jälkeen pelkkää toistoa, ja se meidän täytyy kestää, vasta siinä on elämä."

keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

Helkavirsiä

 "Kuuli tuon Katerman nainen

halki harvan sintsin seinän,

kiirehti tupahan tuosta:

>>Joudu jo Oterma, juokse,

pursi aaltoja ajavi,

veli viepi veljen vaimon!<<"

Eino Leino kirjoitti suurteoksensa Helkavirsiä (Otava 2003, kuvittanut Kuutti Lavonen) alun perin kahdessa osassa, ensimmäisen vuonna 1903 ja toisen vuonna 1916. Helkavirsiä on kalevalamitassa kirjoitettu runokokoelma.

Ajattelin alun perin, että tätä kokoelmaa olisi työlästä lukea, mutta ei ollenkaan. Runoja ei tarvitse periaatteessa hirveästi tulkita, sillä kyse on kertomarunoudesta. Jokainen runo on jonkin hahmon tarina. Mukana on neitoja ja urhoja ja peräti Jumalan poika.

Oli mielenkiintoista, miten Leino on sekoittanut samoihin taruihin vanhoja jumalia ja kristinuskon Jumalan sekä Jeesuksen, jota useimmiten kutsutaan Kiesukseksi. Runot sijoittuvat Suomeen, osa tarkemmin Lappiin ja Karjalaan. Ilomantsi on saanut oman runonsa Mantsi, jossa mainitaan historian havinasta Simo Hurtta. Sivumennen mainittakoon, että vanhassa kotikaupungissani Lieksassa on Simo Hurtan katu.

Oikein positiivinen kokemus! Hyvin nopealukuista runoutta, varsinkin tässä painoksessa. Ihan kaikkia sanoja en ymmärtänyt, mutta se ei haitannut.

Hyvää Eino Leinon sekä runon ja suven päivää!

"Virisi ylemmä virva,

nousi niinkuin neiti nuori

vyöhön saakka sammalesta:

>>Tiedän syntyni, sikesin

suon mudasta, maan madosta,

sammakon salakudusta,

kuitenkin sua rakastan,

sulhoni sinisen ilman.<<"

tiistai 5. heinäkuuta 2022

Kultalintu, mustasulka

 "Mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin."

Iiris on alakoulun ensimmäisillä luokilla kun äiti yhtäkkiä kuolee. Hiljenneessä kotitalossa ei ole tilaa lapsen surulle. Aikuiset surevat kuka yksin, ketkä keskenään. Iiriksen sydän on revitty rinnasta irti, mutta hänelle ei suoda suruaikaa. Alle vuoden päästä äidin kuolemasta taloon saapuu vyöryvä äitipuoli, joka omistaa elämänsä tytön nujertamiseen.

Silja Vuorikurun teos Kultalintu, mustasulka (Kustannus Aarni 2021) on itkettävän surullinen ja ahdistava kirja. Kirjailija on päässyt pikkutytön nahkoihin hyvin. Iiris rukoilee lapsenuskollaan Jumalaa tuomaan äidin takaisin. Tai jos äiti edes soittaisi kerran. Puhelimessa on kuitenkin aina vain äidin työtoveri, omituinen ranskanopettajamies. 

Muistot on painettava pinnan alle, on vaiettava koska ei ole tilaa olla. Varsinkin sitten, kun ilkeä äitipuoli tulee ja siivoaa äidin pois talosta. Edes valokuvia ei saa katsella, ne on lukittu ovien taakse. Ovela Iiris kuitenkin tietää, missä avain on. Teininä hän avaa viimein kuvat äidistä ja mustat linnut hyökkäävät hänen kimppuunsa, kun muistot äidin viimeisestä päivästä pyrkivät pintaan.

Iiriksen mielessä elää lapsenuskon ohella satumaailma. Iiris on hyvä oppimaan ulkoa, ja hän toistelee tiettyjä lauseita itsekseen. Hän turvautuu vielä isompanakin vanhaan satukasettiinsa. Onneksi on sentään ihana Tyttö, johon Iiris tutustuu ja jonka myötä kesytön teinielämä ainakin välillä tulee surun keskelle. Iiris on varautunut ja hiljainen, Tyttö taas nauraa ja valaisee koko maailman.

Tarinaa ei sijoiteta tarkkaan nimettyyn paikkaan, se vain on pienessä radanvarsikaupungissa. Ensimmäinen kirjan jakso eletään 80-luvulla, sen jälkeen tulee vuosien tauko ja sitten eletään 90-luvun ensimmäisiä vuosia. Maailman tapahtumat nivoutuvat Iiriksen tarinaan. Kun Tsernobyl räjähtää, muut äidit pukevat sateeseen koulutielle menevät lapsensa hysteerisen peittävästi. Vain äiditön ja isän hylkäämä Iiris-rukka kävelee paljain päin, palmikot kastuen. Iiris, joka haluaa kuolla ja tulla haudatuksi äidin viereen.

"En minä haluakaan kuolla.

Se on ajatus, joka seisauttaa Tytön sanat, säpsähdyttää ja säikäyttää. Olen kaivannut kuolemaa taukoamatta yli neljän vuoden ajan. Olen haaveillut siitä, olen rukoillut sitä, olen kuiskutellut ja houkuttanut sitä luokseni."

Mielenkiintoista tarinassa on myös yhtä aikaa suojeleva ja uhkaava metsä ja mustasiipiset linnut, jotka alati pelottavat Iiristä. Aina kun jotain isompaa tapahtuu, Iiris kokee mustien sulkien tippuvan. Metsän myyttisyys sopii hyvin tytön satumaailmaan. Teininäkin tyttö hahmottaa elämänsä satujen kautta. Isä on vaikeneva kuningas, josta ei puhuta saduissa mitään ja äitipuoli on kuningatar, joka on vienyt kuolleen äidin paikan.

Kirja järkyttävintä antia ovat Iiriksen kotona tapahtuvat asiat, joita ei kuitenkaan aivan suorasanaisesti esitetä. Äitipuoli ei annan tytölle käytettäväksi siteitä, joten Iiriksen on tungettava paperia housuihin. Mitään kotitöitä hän ei tytölle opeta, joten Iiris ei osaa kotitalouden tunnilla mitään. Sen jälkeen voikin haukkua tytön pataluhaksi, koska tämä on niin huono ja saamaton. Myös fyysinen väkivalta astuu kuvaan. Loppujen lopuksi kirjan kammottavin hahmo on isä, joka käytännössä hylkää tyttärensä eikä puolusta häntä. Millainen isä tekee niin?

Todella hyvä romaani, vaikuttava. Pidin kovasti Vuorikurun tavasta kirjoittaa.

"Kun suljen silmäni, pääsen pakoon: en olekaan enää täällä, en olekaan enää minä. Olen metsässä ja olen metsää, kasvan kuusten lomassa ja hengitän viimaista tuulta. Lumeen varisseet neulaset osoittavat polun, joka johtaa taivaan kannelle. Taivas tulvii tähtiä, jotka särisevät pakkasen voimasta. Mustat linnut jättävät pesimäpuunsa ja käpertyvät pitkillä kynsillään minun käsivarsieni ympärille."

Kesämyrsky

 "SE TAPAHTUI NÄIN:

Joku tönäisi Andrew'n Joshia päin. Josh piteli kiinni.

       Penelope hakkasi sellonsa säpäleiksi.

       Koppisten johtaja vaihtui.

       Andrew pyysi saada liittyä Nokisiipiin. Hän sai suorittaakseen mahdottoman tehtävän.

       Jacob Sappington murhattiin.

       Penelope tuli hulluksi.

       Andrew kurkisti Joshin maailmaan.


Se kesä oli paras, jonka Andrew oli koskaan elänyt.

     Se ei ollut Penelopen paras kesä."

Siiri Enorannan romaani Kesämyrsky (WSOY 2020) kertoo murrosikäisistä, jotka elävät omaa salaista elämäänsä vanhempien tietämättä. On köyhempi ja viaton Andrew, joka on ihastunut Joshiin. Josh ja siskonsa Penelope ovat rikkaita. Kun Penelope todistaa murhaa ja "tulee hulluksi", Andrew'n psykiatri-isä menee Andrew'n kanssa auttamaan Penelopea. Kesä on monin tavoin ikimuistoinen. Mutta mikä lopulta on totta ja mikä valhetta?

Olen aina pitänyt Enorannan omaleimaisista romaaneista eikä Kesämyrsky ole poikkeus. Lapset eivät useinkaan ole kovin viattomia, varsinkaan jo murrosikään ehtineet. Josh ja Penelope ovat oppineet valehtelemaan äitinsä mallin mukaan, he kaikki kolme ovat varsinaisia näyttelijöitä. Isä taas on lempeä ja konstailematon. 

Josh johtaa jengiä nimeltä Nokisiivet, vastapuolena on Koppikset-jengi. He ovat jakaneet kaupungin jengien alueisiin. Jotta pääsee Nokisiipiin, pitää suorittaa kiperä tehtävä. Vastoin kaikkien uskoa Andrew todella suorittaa sen ja pääsee jäseneksi. Hän on aivan liian kiltti mihinkään jengiin, mutta Josh on hänen johtotähtensä. 

Enorannan teemoissa on käytännössä aina mukana homoseksuaalisuus, niin nytkin. Pidän siitä, miten luonteva osa se on kirjojen maailmaa. Sitä ei osoitella. Samoin kirjan miljöö ja aikakausi olivat hyvin mielenkiintoisia. Eletään ilmeisesti jonkinlaista tulevaisuutta, sillä kaikki riittävän varakkaat lentävät paikasta toiseen lentureilla, jotka toimivat indigolla. Kuitenkin ihmiset pukeutuvat liiveihin ja monokkeleihin ja tyylikkäisiin hattuihin kuin 1800-luvulla. Hyvin mielenkiintoinen sekoitus historiaa ja tulevaa!

Kesämyrsky on tarina ennen kaikkea vallasta. Itsestään selvästi rikkailla on paljon valtaa, mutta myös jengien sisällä näennäisestä tasavertaisuudesta huolimatta osalla on valtaa enemmän kuin toisilla. Penelopella on valtaa eniten ja hän käyttää sitä häikäilemättömästi. Hän on hahmona kiehtova: iljettävä valehtelija ja pilalle hemmoteltu, mutta kuitenkin äärimmäisen haavoittunut ja traumatisoitunut. Andrew on hänelle täysi vastakohta, mutta on hänelläkin salaisuutensa.

Penelope on myös yksi Enorannan äärimmäisistä perfektionistisista suorittajatytöistä. Hän on siinä mielessä vähän Gisellen kuolemassa esiintyneen Linnean heimolainen. Myös Surunhauras, lasinterävä -romaanin prinsessa Sadeia muistuttaa vähän Penelopea. He eivät kuitenkaan ole toistensa kopioita, vaan kaikissa on omat kulmansa ja piirteensä. 

Jälleen taattua laatua. Aion lukea myös muut vielä lukematta jääneet Enorannan kirjat.

"Oli sillä tavalla, että kukaan muu ei kuullut musiikkia, joka Andrew'n sisällä soi. Hän ajatteli, että joku kerta hän vielä löytäisi sanat, tai eleet, tai telepatian, miten sellaisia asioita sitten kerrottiinkaan, ja jakaisi sävelensä muille. Andrew ajatteli, että kaikilla oli oma musiikkinsa, että musiikki Penelopen sisällä oli ollut säleiksi hakattua selloa hiljattain, kakofoniaa, mutta se voisi järjestyä vielä niin kuin vedenpinta tasoittui ja tuulet tyyntyivät, tai alkoivat vähintäänkin puhaltaa toiseen suuntaan."

maanantai 4. heinäkuuta 2022

Maan alla (Ruth Galloway -mysteeri 9)

 "Huomenta, Eddie", Judy sanoo reippaasti.

Eddie ei vastaa. Ilmeisesti hän nukkuu vielä. Pääkin on nuokahtanut. Vasta koskettaessaan hänen olkapäätään Judy näkee veitsen rinnassa."

Elly Griffithsin Maan alla -romaanin (Tammi 2021, suomentanut Anna Kangasmaa) keskiössä ovat kodittomat ja maanalaiset tunnelit. Eräs koditon tulee kertomaan poliisille, että hänen koditon ystävänsä Babs eli Barbara on kadonnut. Judy lähtee haravoimaan vihjeitä, mutta tutkinta ei tunnut etenevän. Sitten kaksi koditonta tapetaan ja kaksi naista lisää katoaa. Nelsonin tutkintatiimillä riittää töitä. Taustalla kirjan vakihenkilöiden yksityiselämä etenee. 

Minulla on jäänyt tämä kirja kahdesti kesken ja nyt kolmannella kerralla sain sen loppuun. Kirja ei ole huono, mutta jokin siinä ei vetänyt niin voimakkaasti kuin aiemmissa osissa. Moni on pitänyt edeltävää osaa, Siniviittaista naista, notkahduksena, mutta minulle se oli hyvin mieluinen. 

Nelsonilla riittää huolia. On omituinen ihmissuhde Ruthin kanssa, avioton lapsi Kate, oudosti käyttäytyvä vaimo Michelle. Tytär Laurakin on muuttanut takaisin kotiin opiskelemaan yliopistossa. Lisäksi uusi pomo Jo on mullistanut koko laitoksen oudoilla tavoillaan ja tuntuu pitävän Nelsonia lähinnä eläkkeelle joutavana reliikkinä. 

Ruthkaan ei ole oikein onnellinen. Kate vain tuntuu kasvavan koko ajan ja Ruth jo murehtii hänen aikuistumistaan. Tunteet Nelsonia kohtaan kytevät yhä, mutta ovat toivottomia. Eihän Nelson koskaan jätä vaimoaan. Ammatillisesti kiinnostavaa on kuitenkin se, että eräästä tunnelista on löytynyt luita ja Ruth pyydetään tutkimaan niitä. Ne osoittautuvat yllättävän tuoreiksi. Voisivatko ne ja tunnelit jotenkin liittyä rikosvyyhtiin?

Tällä kertaa näkökulmia ei ollut niin useassa persoonassa kuin joskus aiemmin. Lähinnä oltiin Ruthin ja Nelsonin näkökulmissa, välillä Judynkin. Harmittavaa oli, että Cathbad oli aika pienessä osassa. Hän on lempparini, joten häntä jäin kaipaamaan. Onneksi sentään hänellä oli välillä druidinkaapunsa!

Hieman ehkä tasapaksu teos. Jotain lisävetävyyttä olisin tähän kaivannut. Aion kuitenkin hyvillä mielin lukea seuraavatkin osat. Nämä kirjat ovat aina kuitenkin nautittavia ja on normaalia, että sarjoissa tulee välillä notkahduksia.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2022

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin - Carlin kirja

 "USEIN EN POISTU ASUNNOSTA KOKONAISEEN PÄIVÄÄN NÄEN AURINGON NOUSEVAN NÄEN SEN LASKEVAN ISTUN PIMEÄSSÄ EN LUE EN KIRJOITA EN KUUNTELE MUSIIKKIA AJATTELEN HALVEKSIEN IHMISIÄ JOTKA KIRJOITTAVAT KUOLEMASTA JOTKA KEIMAILEVAT KUOLEMALLA MAALAAVAT KUOLEMAA KUOLEMA KULKEE RINNALLAMME SE ON TODELLINEN SE EI OLE KAUNOKIRJOITUSTA EI MITÄÄN VITUN KUVITELTUA KÄRSIMYSTÄ SE ON TODELLISTA SE ON MUURI SE SAA MINUT RAIVOSTUMAAN SURUNI TEKEE MINUSTA RAIVOSTUNEEN VIHAMIELISEN OLEN RAIVOISSANI SIITÄ ETTÄ OLEN ERISTYKSISSÄ SURUSSANI VIHAAN TAIDETTA VIHAAN KAIKKEA SITÄ MITÄ ITSE OLEN ENNEN KIRJOITTANUT KUOLEMASTA EN USEINKAAN POISTU ASUNNOSTA MONEEN PÄIVÄÄN ISTUN PIMEÄSSÄ ISTUN PIMEÄSSÄ EN LUE EN KIRJOITA EN KUUNTELE MUSIIKKIA"

Naja Marie Aidt on kirjoittanut vavisuttavan kirjan Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin - Carlin kirja (S&S 2018, suomentanut Katriina Huttunen). Aidtin poika Carl on kuollut. Carl söi sientä ystävänsä kanssa, joutui äkilliseen psykoosiin ja lopulta hyppäsi viidennen kerroksen ikkunasta. Suru on murskata äidin. Tämä kirja on kuvaus hänen surustaan ja suhteestaan poikaansa.

On hyvin vaikeaa kirjoittaa tästä kirjasta mitään. Miten voisi kirjoittaa mitään siitä loputtomasta surusta, jota lapsensa menettänyt kokee? Yritän kuitenkin.

Teoksen rakenne on poikkeuksellinen. Se alkaa ja päättyy täydentyvään tarinaan, jossa ensin juodaan viiniä ja sitten puhelin soi. Alkaa loppuaika ennen Carlin irrottamista hengityskoneesta. Tämä tarina on osittain toisteinen, se puskee esiin joka puolella ja täydentyy vähitellen. Välissä on äidin ajatuksia ja päiväkirjamerkintöjä. Osa niistä on Carlin syntymästä ja lapsuudesta, osa kuoleman jälkeen. Kirjaa ei toki ole kirjoitettu kokonaan tuollaisella caps lockilla, kuten yllä olevassa sitaatissa, vaan muutoin ihan normaalein kirjaimin. Alku ja keskiosa on fragmentaarisempaa, äiti ei löydä sanoja, kieli on mennyt rikki, se puuttuu häneltä. Läpi teoksen hän lainaa kuoleman ajatuksia muilta kirjailijoilta. Loppupuolella kirjoittaminen selkenee, isot alkukirjaimet ja välimerkit löytävät paikalleen.

Äiti ja moni muukin Carlin lähipiiristä reagoi asiaan hyvin vahvasti. Äiti kaatuu kirkuen maahan puhelun jälkeen ja niin tekee myös hänen seurassaan oleva poikansa. Kiinnitin huomiota siihen, miten voimakas yhteisöllisyys Carlin jälkeen jättämillä ihmisillä oli. He muodostivat tiiviin piirin ja auttoivat toinen toisiaan. Surullista kyllä, minun on vaikea kuvitella sellaista suomalaiseen suruun. Meillä usein eristäydytään vastaavassa tilanteessa. 

Pieni, mutta erittäin vahva, suorastaan pakahduttava kirja loputtomasta painajaisesta. Vereslihainen, mitään peittelemätön. En tiedä, kenelle tätä varsinaisesti uskaltaisi suositella, mutta toivoisin silti sen saavan lisää lukijoita. 

"Isoisäsi piti sinulle puheen, ja hän sanoi:

Tänään Carl täyttää 25. Se luku on kuin hopeamitali, kiiltävä, kimmeltävä. 25 vuotta: neljäsosa elämää. Ja siinä hän seisoo kuin kreikkalainen jumala keittokattiloidensa ja mausteidensa ääressä.

Silloin oli 21. marraskuuta 2014. Isoisäsi oli 79 vuotta vanha. Vajaan neljän kuukauden kuluttua olisit kuollut."

perjantai 1. heinäkuuta 2022

Rusalka - kuiskaajan muotokuva

 "Hän etsi itsestään lautumia, vedenväen merkkejä. Niitä löytyi hukkuneiden iholta, kun vedenneidot olivat yrittäneet auttaa, estää ihmistä hukkumasta tai vastaavasti halunneet pitää lähellään. Silloin ne takertuivat kiinni kaikella voimallaan, eivätkä päästäneet irti. Anna epäili, että juuri niin oli käynyt. Vedenneidot olivat tunnistaneet hänessä omansa, pitäneet pinnan alla, vaikka Annasta oli tehty jo ihminen."

Gerard saa hämmentävän hautajaiskutsun, jonka on lähettänyt itse tuleva vainaja. Lähettäjä on Anna, tuuleen lentävä Anna, jota Gerard on kerran kipeästi rakastanut - ja rakastaa ehkä yhä. Ei olisi aikaa tällaiselle, pitäisi unohtaa, pitää sovitut konsertit. Siitä huolimatta Gerard lähtee matkalle toiselle puolelle Eurooppaa samalla kun Islannin tulivuori sylkee tuhkaa ja sulkee lentoliikenteen. On mentävä junalla, hitaasti.

Anna ei muistele Gerardia, vaan ajattelee työtään kuiskaajana konserteissa. Häneen on iskenyt kurkunpäänsyöpä ja päivät kuiskaajana ovat ohi. Anna on jo valmis kuolemaan, kun tapahtuu jotain yllättävää, joka sekoittaa hänen hyvin järjestellyn kuolemansa täysin.

Marissa Mehrin Rusalka (Siltala 2021) on hyvä romaani. Sen idea on toimiva ja koukuttava. Gerardin muistelot ja Annan kuolemankaipuu luovat hämmentävän parin. Gerardille Anna on aina eläväinen, täysissä voimissaan. Anna taas näkee itsensä rusalkana, vedenneitona, jolle kasvaa vähitellen suomut.

Rusalka viittaa siis paitsi myyttisiin olentoihin, myös samannimiseen oopperaan. Ooppera on kirjan olennainen osa, sen taustakohina. Gerard on kapellimestari ja säveltäjä, ja hän on elänyt musiikille kymmeniä vuosia. Anna on nuorempi, mutta omistautunut hänkin omalle osalleen.

Vielä yksi teema on Euroopan jako länteen ja itään. Anna on idästä, entisen neuvostovallan maasta. Hän ei siedä sitä, miten länsieurooppalaiset heihin suhtautuvat, muurien kaaduttua yhäti alentuvasti ja vähättelevästi. Länsieurooppalaisille idän ihmiset eivät ole samanarvoisia, sen saa Annakin huomata.

Romaanin kiehtova piirre on myös näkökulman vaihtelu. Gerardin Annalla ei lukijasta tunnu olevan paljoakaan tekemistä ainakaan tämän kuolevan Annan kanssa. Eikä Annakaan näe Geradia niin kuin tämä todennäköisesti toivoisi.

Erikoinen, nautittava romaani. Mielenkiintoisia ajatuksia musiikista ja kuolemasta. Luen kirjailijalta mielelläni lisää.

"Myytti kertoo, ettei vedenneidoilla ole sielua."

Paras mahdollinen maailma

 "Hänen mielenrauha-ajatuksensa on aina ollut iho. Iho on niin hauras, että oikeastaan, kun alkaa ajatella, mitään minuutta ei ole. Oikeastaan jokainen tunne on maailman itsensä tunne. Jokainen ihmissydän: elämän kaino taustarumpu. Hermostuneisuus: todellisuuden itsensä värinää. Paniikki: maailman hetkellistä kyvyttömyyttä säilyttää rytminsä."

Riikka Pulkkisen romaani Paras mahdollinen maailma (Otava 2016) on tarina Aureliasta. Aurelia on lahjakas näyttelijä, mukana kunnianhimoisessa produktiossa Kansallisteatterissa. Joachim, ohjaaja, haluaa luoda näytelmän DDR:stä ilman kliseitä ja osoittelevuutta. Aurelia on loistava, mutta vähitellen hänen rajansa hämärtyvät. Iskee outo olo, kuin kuulisi ja todella kuulee toisten ajatukset. Kaiken olevaisen kirkkaus, kohottava tunne kun astuu rooliin. Toisaalla äiti haluaisi kovasti kertoa jotain tärkeää, mutta Aurelia ei halua kuulla.

Olen joskus aiemminkin lukenut tämän romaanin, mutta uusintaluku ei ollut lainkaan pahitteeksi. Halusin myös tuoda kirjan blogiini. Pulkkinen on ensimmäisissä kirjoissaan jättänyt minut osittain kylmäksi, sen sijaan Vieras oli itselleni napakymppi. Paras mahdollinen maailma asettuu jonnekin välimaille. Se on todella hyvä, mutta taas kerran vähän tökkii.

Pulkkisen hahmot ovat aina todella älyllisiä, ja se tässä todennäköisesti tökkii. Mietin jatkuvasti, että onko tällaisia ihmisiä todella? Isiä, jotka pohtivat kaiken eksistenssikysymyksinä ja vapauden käsitteen kautta. Juuri tämä Aurelian isä oli hämmentävä älyllisyydessään. 

Toisaalta kirja myös liikutti minua, loppupuolella itketti, mikä on minulle aina hyvän kirjan merkki. Lisäksi päähenkilö Aurelia on todella kiehtova. Hänen värisevät rajapintansa ovat jotenkin myös samastuttavia, niissä on jotakin tuttua ja vierasta yhtä aikaa. Hänen kietoutumisensa lapsuudesta tuttuun hahmoon on pelottavaa ja kaunista yhtä aikaa. 

Pulkkisella on myös taito piirtää esiin tiettyjä ihmistyyppejä muutamilla virkkeillä:

"Hän oli niitä naisia joilla ei koskaan ole persiljaa hampaittensa välissä, niitä jotka saattoivat vain yhtäkkiä päättää potkia kengät jalastaan ja kulauttaa drinkki ennen nousemista sohvapöydälle tanssimaan."

Myös teatterin kuvaus oli mielenkiintoista. Kokeellisuudessaan ja vähän ärsyttävyydessäänkin kiinnostavaa lukea. Kirjassa pääsee myös Joachimin pään sisään hetkeksi. Kirjassa on todella palkon tragediaa, mutta se ei silti tuntunut epäuskottavalta. Traagisia asioita tapahtuu ikävä kyllä kaiken aikaa.

Kirja käsittelee myös paljon Saksaa ja ennen kaikkea DDR:ää. Erityisesti Aurelian isä elää DDR:n loppuvaiheita täysillä. Isä ja äiti käyvät DDR:ssä ennen sen murtumista ja yrittäessään takaisin itään saavat huomata, ettei heidän anneta mennä. Täytyy siis jättää kaikki tavarat kavereille ja matkustaa takaisin Suomeen. Useiden ihmiskohtaloiden kautta lukija saa näkyviin koko systeemin mielettömyyden. Saksa myös näyttelee Aurelian perheen murhenäytelmässä suurta osaa. Kaikki tavallaan alkaa siitä ja päättyy sinne, yhteen puistoon veden äärellä. On niin monta asiaa jotka tahtoisi ja ei tahtoisi muistaa. 

"Elämästä paljon suurempi osa kuin uskallamme itsellemme myöntää on unta."