"Suruisa, kokonaan pitsiä tänä yönä: matkustaa kesäyön läpi , usvapellon.
Ei koskaan pidä kurkottaa kauas rannasta, ei rajalle, jolta sinilevä alkaa.
Järjestys on kaikki kaikessa, pysy aloillasi, pidä kieli kurissa,
ilme lukossa, nurkat rojusta vapaina! Vuosi vuodelta sitä arvotaa
enemmän."
(Tässä on valo)
"Voiko nainen lähestyä miestä siivet selässään, mahtuuko syliin. Vai onko hän likainen lintu, tautien kylväjä. Inhottavat kirppuiset sulat."
(Syntysanat)
Johanna Venho on palkittu runoilija ja viime vuonna hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa Syntysanat. "Yllättäen" sain tämän runokokoelman vinkin Reeta Karoliinan blogista, hän on blogannut Venhosta useammankin. Koska luin näitä samaan aikaan, käsittelen niitä tässä samassa arviossa.
Tässä on valo on tarina äidistä ja lapsesta, äidin loputtomasta huolesta ja irtipäästämisen kivusta. Äiti toimii runonpuhujana, milloin hellänä, milloin katkerin sananpainoin ("Valon voi vielä kasvattaa oikeaan suuntaan. Olisi voinut. Ehtinyt. Olisi ollut käsissä voimaa."). Venhon kieli on viehättävää, se on proosan ja runon sekoitusta, mikä on viehättävää ja vaikuttavaa. Syntysanoissa proosa tietysti painottuu, mutta väliin mahtuu lyyrisempiäkin sanankäänteitä.
"Turha oli sanoa sille noin. Jaksatko kantaa unesi, en minäkään jaksanut.
Kaukaa näkee: sen unelma on ilmapallo niin kuin lapsen on, jokaisen mustikka kuolee marjaa näkemättä. Sieniä tammikuussa, taas vihreätä joulua, maaliskuussa kukkinut mustikka kuolee marjaa näkemättä. Kantaisin Valon tästä yli mutta jalat painuvat polvia myöten mutaan, etsitään askelmia, kiviä, kaivataan aikaa jolloin Valo vasta syntyi aamuille auki, olin ja hengitin sitä ja minäkin valaisin päivää. Sen sormille oli mahdollista mikä vain. Nyt niiden muoto alkaa näkyä, jalkojen luusto alta lapsuuden silkin. Peruuttamaton kulku: rentukat, kesät kukkivan pihlajan alla, helmikuun hitaat hiutaleet, onko meillä vielä sormiväriä, onko yhtään tyhjää lehteä?"
Syntysanat on oikeastaan kahden keski-ikäisen naisen tarina, Mesin ja Hannan. Hanna Zuleima on kirjailija, joka tunnetaan Venetsia-trilogiastaan. Hän on ollut eksyksissä oikeastaan aina ja neljäkymmentä täytettyään hän lähtee Ouran luota Kourankorven kylään, vanhaan pappilaan, johon liittyy epämääräisiä huhuja. Naapurissa asuu Mesi, leski ja kolmen lapsen äiti, joka on rakentanut minuutensa ja elämänsä olemalla täydellinen vaimo ja äiti. Äitiyden kautta hän suorittaa elämänsä ja räpiköi pintaan, kun päänsisäinen tuska uhkaa kiskoa pinnan alle. Naiset tarkkailevat toisiaan, kunnes alkavat hiljalleen tutustua, Hanna uteliaana, Mesi varautuneena ja umpimielisenä.
Tämä romaani oli vaikeaa saada alkuun. Aloitin tämän kahdesti, mutten pysynyt kärryillä ollenkaan ja unohdin lukemani. Silti halusin kiihkeästi lukea tämän, sillä kieli oli ihanaa ja tarina sinänsä kiehtova. Onneksi jatkoin sinnikkäästi siitä, mihin jäin, sillä kun paneuduin oikeasti, kirja alkoi vetää ja lukukokemus oli palkitseva.
Venhon henkilöissä ja maailmassa on jotain unenomaista ja fantasiamaista, mikä saattaa johtua lyyrisestä kielestä ja fantasialle tyypillisistä nimistä, kuten Mesi, Aarni, Oura... Nimet jopa hieman häiritsivät tietynlaisella hupsuudellaan ja epäuskottavuudellaan. Mutta joka tapauksessa Venholla on aivan oma äänensä, jonka tunnistaa niin runoissa kuin romaanissakin. Molemmissa on jotain samaa, omanlaistaan tapaa nähdä ja kokea maailma.
Mesin ja Hannan tarinoissa on useita kipupisteitä, jotka lukija tuntee ihollaan. Molempien puolesta sattuu ja heitä haluaisi auttaa. Kirjan lukemisessa oli myös hieman jotain katharttista; on suurten asioiden käsittelyn aika, puhdistautumisen ja parantumisen aika, minkä koin samastuttavana. Hanna kirjoittaa Mesistä ja tuntee purkavansa itsestään samalla asioita. Kirjoittaminen puhdistaa siinä missä puhuminenkin.
"Joka kuvassa Mesillä on siivet: repeilevät, epätasaiset, sulkasatoiset, risaiset siivet jotka joskus ovat isommat kuin hän itse, joskus tyngät suuren kyyryssä kulkevan naisen selässä, tyngät joista toinen ei edes aukea kunnolla vaan on kovettunut pahkaksi naisen selkään. Siivet, lohdullinen klisee, Aarni on piirtänyt ne nuoren pojan viattoman avonaisella kädellä niin kuin paperille olisi putoillut kyyneliä tai hikeä."
torstai 28. kesäkuuta 2012
keskiviikko 27. kesäkuuta 2012
Iida Rauma - Katoamisten kirja
"Katkeamisen ääntä ei kuulu, tajuan kaiken viiveellä. Susannan kasvot ja kaula ovat läikikkäät, hänen äänensä tärisee ja hän huutaa toivovansa, että Juho kuolisi, ja samalla hän kiskoo t-paidan yltään. Juho astuu taaemmas. Joku hihkaisee, että Suski strippaa, hyvä Suski, riisu kaikki! Tytöt nauravat kovaa, kimeää naurua. Susanna karjuu, että te ootte kaikki vitun homoja, hän vetää verkkarit ja pikkuhousut jalastaann samalla kertaa.
"Kattokaa nyt! Ettekste halunnu nähdä!" Susanna huutaa."
Iida Rauman esikoiskirja Katoamisten kirja (Gummerus 2011) kertoo nuoren naisen odysseiasta sekavassa perhetilanteessa, huonossa avoliitossa ja kivuliaiden muistojen ja traumojen kanssa elämisestä. Sofia on tylsä eikä seksi suju ollenkaan, kuten pitäisi, mutta sitten ilmestyy kosovolainen Zorka, jolla on oma taakkansa kannettavana. Mutta entä sitten punatukkainen, kovasuinen Susanna, jota koskevat muistot polttavat sydänalaa ehkä kipeimmin?
Tämä teos olikin aikamoinen yllättäjä! Luin tätä alkukeväästä kirjastossa, mutten oikein innostunut alusta ja jätin silloin sikseen. Jokunen viikko sitten kuitenkin näin tämän hyllyssä uudelleen ja päätin yrittää uudestaan. HLBTI-kirjallisuutta ei kirjoiteta ja julkaista Suomessa kyllästymiseen asti. Onneksi annoin toisen mahdollisuuden! Alkupuoli oli edelleen hieman yksitoikkoista ja päähenkilö melko ärsyttävä pillun- ja naimisenkaipuineen. "Taas näitä rivosuisia rämäpäätyttöjä", ajattelin tuskastuneena. Romaani alkoi kuitenkin imeä mukaansa ja ainakin puolivälistä lähtien nielin jatkuvasti itkua.
Nimensä mukaan kirja kertoo kaikenlaisista katoamisista, konkreettisista ja henkisistä. Päähenkilö (joka ilmeisesti jäi kokonaan nimettömäksi) on masenutunut ja muistojensa lamauttava. Hänen äidillään on samoja ongelmia ja hän tukahduttaa kipunsa maaniseen sisällissodan tutkimiseen. Päähenkilön isä on kadonnut jättämättä minkäänlaista viestiä eikä lapsuuden ystävä ja rakkaus Susannakaan näytä olevan kuvioissa. Zorka on paennut nuorena sotaa ja itseään. Onko kellään mahdollisuutta löytää, tulla löydetyksi?
Varsinkin esikoiskirjaksi tämä oli erittäin eheä kokonaisuus. Teema oli hyvä ja kantava eikä sen moninainen ilmeneminen ollut sekavaa. Henkilöt olivat hyvin inhimillisiä ja loppujen lopuksi minun kävi päähenkilöä sääliksi ja asetuin hänen puolelleen. Isän tekoa en voi ymmärtää; miten kukaan voi jättää perheensä ja ennen kaikkea lapsensa noin? Äidin ja tyttären tuska on hyvin kuvattua ja saa omankin olon alakuloiseksi.
Kiinnostavin henkilö oli kuitenkin salaperäinen Susanna, josta lukija saa tietoa vain päähenkilön muistojen kautta. Jo varsin alussa pahaenteinen tunne herää ja lukija tajuaa, että tytössä ei ole kaikki kohdallaan, että jotain kauheaa on tapahtunut ja tapahtumassa. Lasten välinen valtapeli on kuvattu realistisesti ja kipeästi. Miten ne lajimme nuorimmat osaavatkaan usein olla julmimpia?
Tämä olikin siis hieno lukukokemus! Suosittelen - monet ovat tosin lukeneet kirjan jo ajat sitten.
Sain myös yhden kirjan HLBTI-kirjallisuuden listastani luettua.
"Isä ottaa ilmakiväärin ja tähtää vuorostaan hankeen. Hänen kasvonsa ovat vakavat, keskittyneet. Toinen silmä puristuu kiinni, toinen tuijottaa näkymätöntä kohdetta jossain edessä. (...) Hän ampuu uudelleen. Mietin, kuka nyt kaatuu hangelle."
"Kattokaa nyt! Ettekste halunnu nähdä!" Susanna huutaa."
Iida Rauman esikoiskirja Katoamisten kirja (Gummerus 2011) kertoo nuoren naisen odysseiasta sekavassa perhetilanteessa, huonossa avoliitossa ja kivuliaiden muistojen ja traumojen kanssa elämisestä. Sofia on tylsä eikä seksi suju ollenkaan, kuten pitäisi, mutta sitten ilmestyy kosovolainen Zorka, jolla on oma taakkansa kannettavana. Mutta entä sitten punatukkainen, kovasuinen Susanna, jota koskevat muistot polttavat sydänalaa ehkä kipeimmin?
Tämä teos olikin aikamoinen yllättäjä! Luin tätä alkukeväästä kirjastossa, mutten oikein innostunut alusta ja jätin silloin sikseen. Jokunen viikko sitten kuitenkin näin tämän hyllyssä uudelleen ja päätin yrittää uudestaan. HLBTI-kirjallisuutta ei kirjoiteta ja julkaista Suomessa kyllästymiseen asti. Onneksi annoin toisen mahdollisuuden! Alkupuoli oli edelleen hieman yksitoikkoista ja päähenkilö melko ärsyttävä pillun- ja naimisenkaipuineen. "Taas näitä rivosuisia rämäpäätyttöjä", ajattelin tuskastuneena. Romaani alkoi kuitenkin imeä mukaansa ja ainakin puolivälistä lähtien nielin jatkuvasti itkua.
Nimensä mukaan kirja kertoo kaikenlaisista katoamisista, konkreettisista ja henkisistä. Päähenkilö (joka ilmeisesti jäi kokonaan nimettömäksi) on masenutunut ja muistojensa lamauttava. Hänen äidillään on samoja ongelmia ja hän tukahduttaa kipunsa maaniseen sisällissodan tutkimiseen. Päähenkilön isä on kadonnut jättämättä minkäänlaista viestiä eikä lapsuuden ystävä ja rakkaus Susannakaan näytä olevan kuvioissa. Zorka on paennut nuorena sotaa ja itseään. Onko kellään mahdollisuutta löytää, tulla löydetyksi?
Varsinkin esikoiskirjaksi tämä oli erittäin eheä kokonaisuus. Teema oli hyvä ja kantava eikä sen moninainen ilmeneminen ollut sekavaa. Henkilöt olivat hyvin inhimillisiä ja loppujen lopuksi minun kävi päähenkilöä sääliksi ja asetuin hänen puolelleen. Isän tekoa en voi ymmärtää; miten kukaan voi jättää perheensä ja ennen kaikkea lapsensa noin? Äidin ja tyttären tuska on hyvin kuvattua ja saa omankin olon alakuloiseksi.
Kiinnostavin henkilö oli kuitenkin salaperäinen Susanna, josta lukija saa tietoa vain päähenkilön muistojen kautta. Jo varsin alussa pahaenteinen tunne herää ja lukija tajuaa, että tytössä ei ole kaikki kohdallaan, että jotain kauheaa on tapahtunut ja tapahtumassa. Lasten välinen valtapeli on kuvattu realistisesti ja kipeästi. Miten ne lajimme nuorimmat osaavatkaan usein olla julmimpia?
Tämä olikin siis hieno lukukokemus! Suosittelen - monet ovat tosin lukeneet kirjan jo ajat sitten.
Sain myös yhden kirjan HLBTI-kirjallisuuden listastani luettua.
"Isä ottaa ilmakiväärin ja tähtää vuorostaan hankeen. Hänen kasvonsa ovat vakavat, keskittyneet. Toinen silmä puristuu kiinni, toinen tuijottaa näkymätöntä kohdetta jossain edessä. (...) Hän ampuu uudelleen. Mietin, kuka nyt kaatuu hangelle."
tiistai 26. kesäkuuta 2012
Menen kuralätäkköön makaamaan, myönnyn keväälle
"Halusit muistomerkin, kiveen hakatut aallot.
Huoneessasi kopiset ympäriinsä, vauhko ravihevonen.
Ovi sinussa naksahtaa lukkoon, olet puristuksissa
seinien sisällä, linnut juuttuneina tapettikuvioon.
Miehesi kuulee miten pelkäät, kun kirjoitat,
surulliset kätesi kirjoituskoneen näppäimistöllä.
Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat.
Ajattelin, että ne olisivat valkoisia liljoja."
Satu Mannisen runokokoelman Sateeseen unohdettu saari bongasin Reeta Karoliinan blogista ja olin heti myyty. Kirjanen vaikutti lupaavalta ja ihan minulta. Sen idea on kutkuttava: runoilija käy dialogia itsensä Virginia Woolfin kanssa! (Kokoelman alaotsikko onkin Dialogi Virginian kanssa.)Idea olisi ollut parhaimmillaan, jos se olisi todella koostunut sekä Woolfin että Mannisen runoista, mutta Woolfhan ei kirjoittanut runoja. Runoilijan on siis täytynyt luoda Woolfin runot itse.
Se ei kuitenkaan haittaa, sillä runot ovat todella onnistuneita. Ensimmäinen lukukertani oli hieman haparoiva, mutta useammat kerrat toivat toivottua syvyyttä. Lukaisin tämän kokonaisuudessaan eilen aamupäivällä ja tunsin runojen elävän minussa. Niihin on saatu vangittua masennusta, surua ja ahdistusta. Virginian hahmo on mielestäni onnistunut; hänellähän oli ongelmia ja lopulta hän hukuttautui. Siitäkin tässä mainitaan. Runoissa viitataan myös Woolfin tuotantoon, kuten yllä olevasta runosta näkyy.
Kokeilkaa ja vaikuttukaa! Ja muistakaa tutkia runoja sydämellä ja sielulla, ei analyysillä. :)
"Virginia:
Mihin tarvitset minua, ainut lapsi, sisareksiko?
Mutta minä olen vain Englanti,
saari, jonka unohdit sateeseen.
Ainoa muotokuva, nyt se on pilalla.
Tai ehkä se olin minä, joka unohdin itseni sateeseen
ja sinä annoit minun tehdä niin."
Huoneessasi kopiset ympäriinsä, vauhko ravihevonen.
Ovi sinussa naksahtaa lukkoon, olet puristuksissa
seinien sisällä, linnut juuttuneina tapettikuvioon.
Miehesi kuulee miten pelkäät, kun kirjoitat,
surulliset kätesi kirjoituskoneen näppäimistöllä.
Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat.
Ajattelin, että ne olisivat valkoisia liljoja."
Satu Mannisen runokokoelman Sateeseen unohdettu saari bongasin Reeta Karoliinan blogista ja olin heti myyty. Kirjanen vaikutti lupaavalta ja ihan minulta. Sen idea on kutkuttava: runoilija käy dialogia itsensä Virginia Woolfin kanssa! (Kokoelman alaotsikko onkin Dialogi Virginian kanssa.)Idea olisi ollut parhaimmillaan, jos se olisi todella koostunut sekä Woolfin että Mannisen runoista, mutta Woolfhan ei kirjoittanut runoja. Runoilijan on siis täytynyt luoda Woolfin runot itse.
Se ei kuitenkaan haittaa, sillä runot ovat todella onnistuneita. Ensimmäinen lukukertani oli hieman haparoiva, mutta useammat kerrat toivat toivottua syvyyttä. Lukaisin tämän kokonaisuudessaan eilen aamupäivällä ja tunsin runojen elävän minussa. Niihin on saatu vangittua masennusta, surua ja ahdistusta. Virginian hahmo on mielestäni onnistunut; hänellähän oli ongelmia ja lopulta hän hukuttautui. Siitäkin tässä mainitaan. Runoissa viitataan myös Woolfin tuotantoon, kuten yllä olevasta runosta näkyy.
Kokeilkaa ja vaikuttukaa! Ja muistakaa tutkia runoja sydämellä ja sielulla, ei analyysillä. :)
"Virginia:
Mihin tarvitset minua, ainut lapsi, sisareksiko?
Mutta minä olen vain Englanti,
saari, jonka unohdit sateeseen.
Ainoa muotokuva, nyt se on pilalla.
Tai ehkä se olin minä, joka unohdin itseni sateeseen
ja sinä annoit minun tehdä niin."
maanantai 25. kesäkuuta 2012
Terry Pratchett - Yövartiosto (Kiekkomaailma 28)
"Tarkoitan, että kun mies tulee... tiettyyn ikään", Colonna aloitti alusta. "Hän tietää, että maailmasta ei koskaan tule täydellistä. Hän on tottunut siihen, että se on vähäsen, vähäsen..."
"Kulahtanut?" Nobby ehdotti. Hänen korvansa takana, normaalisti tupakantumpille varatulla paikalla, oli myös hyvää vauhtia lurpahtamassa oleva syreeninkukka.
"Täsmälleen", Colonna sanoi.
Terry Pratchettin fantasiahupailu Yövartiosto (suom. 2010) on kyllä täysin taattua tavaraa! Herttua ja yövartioston johdossa oleva Sam Vimes joutuu kiperään paikkaan pidättäessään sarjamurhaaja Karsseria Näkymättömässä Yliopistossa. Molemmat joutuvat äkisti villinä rakennuksessa sinkoilevien taikojen takia kolmekymmentä vuotta ajassa taaksepäin eikä Vimesilla ole aluksi aavistustakaan, miten päästä pois. Lisävalaistus ei myöskään tuo helpotusta: hänen on elettävä mennyttä uudestaan nykyhetkessä jo edesmenneenä John Keelina ja tietysti asiat eivät tapahdu, kuten niiden pitäisi...
Tämä huumoriopus oli kyllä paikallaan! Alkupuolta luin aika pätkissä, mutta päästyäni juhannukseksi mökille vesisateeseen ja kylmyyteen, sai lukemisen määrä aivan uusia ulottuvuuksia. (Saatte siis ajastettuna useammankin arvion!) Miksei sitä ikinä muista/tajua, että putkeen lukeminen on lähes aina se parempi tapa? Silloin kirjaan oikeasti uppoutuu ja on helpompi käsittää toisiinsa liittyviä asioita. Kaikkein huonoin tapahan on lukea semmoiset kolmekymmentä sivua ja jatkaa siitä ensi viikolla tai sitä seuraavalla... Tunnin mittaiset pätkätkään eivät ole parhaimmasta päästä, vartista puhumattaaan. Erityisesti Pratchettin monimutkaisehkossa (?) ja laajan henkilögallerian omaavissa teoksissa pitkät maratonit ovat valttia. Kun lukee pitkään, saattaa jopa muistaa lukuisatt vartiostolaiset, muista hepuista puhumattakaan. Tästä sarjasta löytyy muuten hupaisia käännösnimiä, kuten Aatos Stibbons ja Veli Pian Paistaa Päivyt. :D
Pohjajuoni kulkee eteenpäin koko ajan kuten tyypillistä, mutta niihin hetkiin mahtuu kaikenlaista hassua kohellusta ja sanailua, joka vetoaa minuun aina. Olen samalla aaltopituudella kirjailijan kanssa. Valitettavasti huumoripalojen jakaminen täällä on todella vaikeaa, sen sain huomata. Pläräsin paksuhkoa kirjaa edestakaisin, mutta kaikki pätkät vaativat oikeastaan koko kontekstin tietämistä, jotta ne oikeasti avautuvat ja ovat hauskoja. Kirja käteen, siis!
Pratchett parodioi vaikka mitä ja ketä, tässä tapauksessa vallankumouksia ja aatteita, erityisesti kommunismin levitystä tavan kansan pariin. Huomasin kuitenkin yllätyksekseni säännöllisesti läpi tihkuvan vakavuuden, joka tulee Vimesin ajatuksissa esiin. Kolmekymmentä vuotta menneisyyden minäänsä vanhempana ja kaikkitietävänä hän tuskailee ihmisten käytöstä, erityisesti väkivallan syntymistä ja purkautumista teoiksi. Muistan jo jostakin aiemmasta Kiekkomaailma-sarjan kirjasta Vimesin ja hänen mainintansa pedosta sisällään. Tässä kirjassa mies mainitseekin koettaneensa tulla sen kanssa toimeen ensin liittymällä vartioston palvelukseen (peto olisi siis ikään kuin hyötykäytössä) ja sittemmin viinalla. En tiedä olenko kypsynyt sen verran, että erotan Pratchettin luomat eri tasot paremmin vai onko kyseessä juuri tämän romaanin piirre.
Aikamatkustus sai monia ajatuksia syntymään omassa päässänikin. Vimesin osa ei ole kadehdittava hänen jutellessaan alvariinsa henkilöille, joiden hän tietää tulevaisuudessa kuolevan ja mahdollisesti tekevän kauheita asioita. Houkutus pistää päiviltä tulevilta rikollisilta on kova, mikä on ymmärrettävää. Miten itse voisi pysyä järjissään, jos tästä yhtäkkiä singahtaisi lapsuuteen, mutta olisi silti 18-vuotias, siis aikuinen? Näkisinpä minäkin monia ihmisiä, joille elämä ei ole ollut kaunis ja hyvä sekä niitä, jotka ovat jo mullan alla. Toisaalta haluaisin tavata isovanhemmat ja jutella heille vielä kerran, erityisesti viime vuonna kuolleelle mummolleni, mutta olisiko se inhimillisyydestään huolimatta hyvä idea? Enpä usko. Näissä aikamatka-jutuissa minua hirvittää loppujen lopuksi se, että pakostikin onnistuisi muuttamaan historiaa peruuttamattomasti. Kuten jokainen tietää, pienikin lauseenmuutos ja erilainen valinta sysäisi valtavasti asioita liikkeelle. Sitä ehkä säästäisi eri valinnalla jonkun hengen tai päinvastoin. Karmivaa, vai mitä?
Kuten jokainen arvannee, suosittelen lämpimästi tietysti fantasian ystäville, mutta kyllä huumoria ja parodiaa kaipaavillekin tästä on varmasti iloa!
Eräänlaisena post scriptumina voisin näin huumorilinjalla(kin) ollessa jakaa pari hervotonta hakuosumaa, joilla blogiini on löydetty. Innoitusta sain nooralta ja Suketukselta.
pane perseeseen (tälle löytyi sinänsä looginen selitys kun tein haun itse; Virginie Despentesin Pane mua:han se siellä! :D)
aikuisen naisen päiväkira nöyryytys (???)
hyvää loli sexiä (onneksi en syönyt tai juonut mitään, kun tuon näin xD)
pukukopissa riisuttiin (hmm, tarkemmin ajatellen kuulostaa Valoa valoa valoa -romaanilta?)
virginia woolf nainen tarvitsee (kuulostaa jotenkin epäilyttävältä edellisten valossa, mutta liittynee Oma huone- klassikon teeseihin...)
Siinäpä illan piristystä! Mitä kivaa teidän blogeistanne löytyy?
"Kulahtanut?" Nobby ehdotti. Hänen korvansa takana, normaalisti tupakantumpille varatulla paikalla, oli myös hyvää vauhtia lurpahtamassa oleva syreeninkukka.
"Täsmälleen", Colonna sanoi.
Terry Pratchettin fantasiahupailu Yövartiosto (suom. 2010) on kyllä täysin taattua tavaraa! Herttua ja yövartioston johdossa oleva Sam Vimes joutuu kiperään paikkaan pidättäessään sarjamurhaaja Karsseria Näkymättömässä Yliopistossa. Molemmat joutuvat äkisti villinä rakennuksessa sinkoilevien taikojen takia kolmekymmentä vuotta ajassa taaksepäin eikä Vimesilla ole aluksi aavistustakaan, miten päästä pois. Lisävalaistus ei myöskään tuo helpotusta: hänen on elettävä mennyttä uudestaan nykyhetkessä jo edesmenneenä John Keelina ja tietysti asiat eivät tapahdu, kuten niiden pitäisi...
Tämä huumoriopus oli kyllä paikallaan! Alkupuolta luin aika pätkissä, mutta päästyäni juhannukseksi mökille vesisateeseen ja kylmyyteen, sai lukemisen määrä aivan uusia ulottuvuuksia. (Saatte siis ajastettuna useammankin arvion!) Miksei sitä ikinä muista/tajua, että putkeen lukeminen on lähes aina se parempi tapa? Silloin kirjaan oikeasti uppoutuu ja on helpompi käsittää toisiinsa liittyviä asioita. Kaikkein huonoin tapahan on lukea semmoiset kolmekymmentä sivua ja jatkaa siitä ensi viikolla tai sitä seuraavalla... Tunnin mittaiset pätkätkään eivät ole parhaimmasta päästä, vartista puhumattaaan. Erityisesti Pratchettin monimutkaisehkossa (?) ja laajan henkilögallerian omaavissa teoksissa pitkät maratonit ovat valttia. Kun lukee pitkään, saattaa jopa muistaa lukuisatt vartiostolaiset, muista hepuista puhumattakaan. Tästä sarjasta löytyy muuten hupaisia käännösnimiä, kuten Aatos Stibbons ja Veli Pian Paistaa Päivyt. :D
Pohjajuoni kulkee eteenpäin koko ajan kuten tyypillistä, mutta niihin hetkiin mahtuu kaikenlaista hassua kohellusta ja sanailua, joka vetoaa minuun aina. Olen samalla aaltopituudella kirjailijan kanssa. Valitettavasti huumoripalojen jakaminen täällä on todella vaikeaa, sen sain huomata. Pläräsin paksuhkoa kirjaa edestakaisin, mutta kaikki pätkät vaativat oikeastaan koko kontekstin tietämistä, jotta ne oikeasti avautuvat ja ovat hauskoja. Kirja käteen, siis!
Pratchett parodioi vaikka mitä ja ketä, tässä tapauksessa vallankumouksia ja aatteita, erityisesti kommunismin levitystä tavan kansan pariin. Huomasin kuitenkin yllätyksekseni säännöllisesti läpi tihkuvan vakavuuden, joka tulee Vimesin ajatuksissa esiin. Kolmekymmentä vuotta menneisyyden minäänsä vanhempana ja kaikkitietävänä hän tuskailee ihmisten käytöstä, erityisesti väkivallan syntymistä ja purkautumista teoiksi. Muistan jo jostakin aiemmasta Kiekkomaailma-sarjan kirjasta Vimesin ja hänen mainintansa pedosta sisällään. Tässä kirjassa mies mainitseekin koettaneensa tulla sen kanssa toimeen ensin liittymällä vartioston palvelukseen (peto olisi siis ikään kuin hyötykäytössä) ja sittemmin viinalla. En tiedä olenko kypsynyt sen verran, että erotan Pratchettin luomat eri tasot paremmin vai onko kyseessä juuri tämän romaanin piirre.
Aikamatkustus sai monia ajatuksia syntymään omassa päässänikin. Vimesin osa ei ole kadehdittava hänen jutellessaan alvariinsa henkilöille, joiden hän tietää tulevaisuudessa kuolevan ja mahdollisesti tekevän kauheita asioita. Houkutus pistää päiviltä tulevilta rikollisilta on kova, mikä on ymmärrettävää. Miten itse voisi pysyä järjissään, jos tästä yhtäkkiä singahtaisi lapsuuteen, mutta olisi silti 18-vuotias, siis aikuinen? Näkisinpä minäkin monia ihmisiä, joille elämä ei ole ollut kaunis ja hyvä sekä niitä, jotka ovat jo mullan alla. Toisaalta haluaisin tavata isovanhemmat ja jutella heille vielä kerran, erityisesti viime vuonna kuolleelle mummolleni, mutta olisiko se inhimillisyydestään huolimatta hyvä idea? Enpä usko. Näissä aikamatka-jutuissa minua hirvittää loppujen lopuksi se, että pakostikin onnistuisi muuttamaan historiaa peruuttamattomasti. Kuten jokainen tietää, pienikin lauseenmuutos ja erilainen valinta sysäisi valtavasti asioita liikkeelle. Sitä ehkä säästäisi eri valinnalla jonkun hengen tai päinvastoin. Karmivaa, vai mitä?
Kuten jokainen arvannee, suosittelen lämpimästi tietysti fantasian ystäville, mutta kyllä huumoria ja parodiaa kaipaavillekin tästä on varmasti iloa!
Eräänlaisena post scriptumina voisin näin huumorilinjalla(kin) ollessa jakaa pari hervotonta hakuosumaa, joilla blogiini on löydetty. Innoitusta sain nooralta ja Suketukselta.
pane perseeseen (tälle löytyi sinänsä looginen selitys kun tein haun itse; Virginie Despentesin Pane mua:han se siellä! :D)
aikuisen naisen päiväkira nöyryytys (???)
hyvää loli sexiä (onneksi en syönyt tai juonut mitään, kun tuon näin xD)
pukukopissa riisuttiin (hmm, tarkemmin ajatellen kuulostaa Valoa valoa valoa -romaanilta?)
virginia woolf nainen tarvitsee (kuulostaa jotenkin epäilyttävältä edellisten valossa, mutta liittynee Oma huone- klassikon teeseihin...)
Siinäpä illan piristystä! Mitä kivaa teidän blogeistanne löytyy?
keskiviikko 13. kesäkuuta 2012
Rehti mies Jeesus ja kieromieli Kristus
"'Tästä on turha mainita Jeesukselle", Kristus selitti opetuslapselle. "Mutta minä kirjaan muistiin hänen viisaat sanansa ja hänen ihmeelliset tekonsa, ja tarkoista raporteista olisi minulle paljon apua."
Philip Pullman on tarttunut kutkuttavaan aiheeseen, Raamatun kertomusten todenperäisyyten ja ylipäänsä totuuden käsitteeseen. Alkuasetelma on erikoinen; Maria saakin kaksoset, joista villimpi on Jeesus ja hiljainen Kristus. Aikanaan Jeesus alkaa saarnata ja Kristus kirjaa kaiken ylös, aluksi aivan sanasta sanaan. Pian kuitenkin salaperäinen mies ikään kuin pestaa Kristuksen hommiinsa ja tähdentää totuuden kirkastamista, jotta se historiassa voidaan löytää. On parempi vähän muutella asioita, jotta ihmiset ymmärtävät myöhemmin toimia oikein.
Aloin lukea tätä kyllä aivan väärin oletuksin. Olin käsittänyt tämän jonkinlaiseksi huumorikirjaksi, mistä ei lainkaan ole kyse. Kirja on varsin vakava ja pistää ajattelemaan. Itse olen ateisti ja pidän Raamattua hyvin pitkälti sepitettynä. Pullmanin teoria kahdesta veljeksestä ei loppujen lopuksi ole kovin hullu. Pullman pohtii nimitysten Jeesus ja Kristus käyttöä. Kristus vaikuttaa hänen mielestään fiktiolta, Jeesus tavalliselta ihmiseltä. Voihan olla, että Jeesus-niminen mies kerran on elänyt, mutta epäilemättä oikeita tapahtumia on vääristelty legendan eläessä omaa elämäänsä.
Kirjan kieli on varsin yksioikoista, hieman Raamatun selostusta muistuttavaa. Itse kirjan tarina ei ole erityisen kiintoisa, sain eniten irti kiistellystä kirjailijan selitysosiosta. Pullmanin teoriat ja kirja ovat kekseliäitä ja tuovat aivan uuden puolen Eurooppaan suurimmin vaikuttaneesta eepoksesta.
PS: Onnittelut suomentaja Helene Bützowille oivallisesti käännetystä kirjan nimestä! Rehti mies Jeesus ja kieromieli Kristus on vähintään yhtä hyvä kuin alkuperäinen The Good Man Jesus and the Scoundrel Christ.
"Mutta tragedia on juuri siinä, että ilman tarinaa ei ole kirkkoa, ja ilman kirkkoa Jeesus unohdetaan... Voi, Martta, en tiedä mitä minun pitäisi tehdä."
Philip Pullman on tarttunut kutkuttavaan aiheeseen, Raamatun kertomusten todenperäisyyten ja ylipäänsä totuuden käsitteeseen. Alkuasetelma on erikoinen; Maria saakin kaksoset, joista villimpi on Jeesus ja hiljainen Kristus. Aikanaan Jeesus alkaa saarnata ja Kristus kirjaa kaiken ylös, aluksi aivan sanasta sanaan. Pian kuitenkin salaperäinen mies ikään kuin pestaa Kristuksen hommiinsa ja tähdentää totuuden kirkastamista, jotta se historiassa voidaan löytää. On parempi vähän muutella asioita, jotta ihmiset ymmärtävät myöhemmin toimia oikein.
Aloin lukea tätä kyllä aivan väärin oletuksin. Olin käsittänyt tämän jonkinlaiseksi huumorikirjaksi, mistä ei lainkaan ole kyse. Kirja on varsin vakava ja pistää ajattelemaan. Itse olen ateisti ja pidän Raamattua hyvin pitkälti sepitettynä. Pullmanin teoria kahdesta veljeksestä ei loppujen lopuksi ole kovin hullu. Pullman pohtii nimitysten Jeesus ja Kristus käyttöä. Kristus vaikuttaa hänen mielestään fiktiolta, Jeesus tavalliselta ihmiseltä. Voihan olla, että Jeesus-niminen mies kerran on elänyt, mutta epäilemättä oikeita tapahtumia on vääristelty legendan eläessä omaa elämäänsä.
Kirjan kieli on varsin yksioikoista, hieman Raamatun selostusta muistuttavaa. Itse kirjan tarina ei ole erityisen kiintoisa, sain eniten irti kiistellystä kirjailijan selitysosiosta. Pullmanin teoriat ja kirja ovat kekseliäitä ja tuovat aivan uuden puolen Eurooppaan suurimmin vaikuttaneesta eepoksesta.
PS: Onnittelut suomentaja Helene Bützowille oivallisesti käännetystä kirjan nimestä! Rehti mies Jeesus ja kieromieli Kristus on vähintään yhtä hyvä kuin alkuperäinen The Good Man Jesus and the Scoundrel Christ.
"Mutta tragedia on juuri siinä, että ilman tarinaa ei ole kirkkoa, ja ilman kirkkoa Jeesus unohdetaan... Voi, Martta, en tiedä mitä minun pitäisi tehdä."
maanantai 11. kesäkuuta 2012
Haahuilua ja elämänmittaista rakkautta
"Toinen yksinäisyyteen liittyvä kipeä pulma on se, että lakanoita on mahdoton vetää. Sen tähden hänestä on anteeksiantamatonta että jotkut eivät JOTENKIN VAIN JAKSA vetää lakanoita vaikka kaveri siihen olisikin. He tunkevat lakanat myttyrässä kaappiin. Puhtaat lakanat! Törkeää!"
Inka Nousiaisen neljäs romaani Kaksi kevättä kertoo rinnakkain kahdesta rakkaudesta; eksyksissä olevan Saran tunteista tanssivaa Unnaa kohtaan ja lasinpuhaltaja-Aaron kirjeisiin purkamasta vuosikymmeniä kestäneestä kielletystä rakkaudesta serkkuunsa.
Kuten otsikkoon kirjoitinkin, oli tässä kirjassa melkoista haahuilua. Olen varmaan sanonut tästä ennenkin, mutta haahuilevat henkilöt saavat minut ärsyyntymään ja Saralle tekikin mieli monta kertaa ärähtää nouse jo jaloillesi ja tee jotain, kun tiedät rakastavasi! Unnalla ja Saralle ei oikeastaan ole minkäänlaista suhdetta, he vain törmäilevät satunnaisesti eri paikoissa ja kumpikaan ei saa ratkaisevia sanoja sanottua. Vaikka jotain tapahtuikin. Toisaalta pidin Saran hahmossa pienten, hassujen asioiden huomioista, kuten: Hrr sitä tunnetta kun pitää kömpiä lämpimistä vällyistä ja tallustaa tärisevin jaloin huoneen poikki keittiöön jossa huomaa jättäneensä mukin sängyn viereen. Sen ainoan oikean sairastelumukin, suuren suuren ja punaisen. Sitten kun on hakenut sen, keittänyt lisää mehua ja kaivautunut takaisin kaninpentuasentoon, tajuaa särkylääkkeen olevan vielä apteekkireissun jäljiltä takin taskussa.
Kirjeissä elävä pitkä rakkaustarina onkin jo toista maata. Aaro lähinnä purkaa tuntemuksiaan paperille, ei hän kirjeitä edes lähetä, kun ei tunne osoitetta. Kirjeiden kieli on niin kaunista, että melkein itkettää. Lapsuuden viaton tunneside ja yhteenkuuluvuus siinä kuin murrosiän heräävä seksuaalisuus etenevät vääjäämättömässä ja oikeutetussa sarjassa. Rakastavaisten puolesta tuntui pahalta, heidän rakkautensa on niin puhdasta ja viatonta, vaikka he turhan läheistä sukua ovatkin.
Pitkään kummastelin tämän toisen tarinan osuutta, mutta kyllähän senkin syy ja yhteys linkittyvät Saraan ja Unnaan. Toisaalta se oli toteutettu kauniisti, vaikkakin Saran osuus oli varsin epäuskottava. No, romantikko minussa haluaa unohtaa moiset epäolennaisuudet. ;) Varmaan näillä kahdella tarinalla on haluttu tuoda esiin kielletyn rakkauden teemaa. Kirja on kirjoitettu kuitenkin jo 2001, jolloin samaa sukupuolta olevien suhteisiin on suhtauduttu luultavasti aivan toisin kuin nykyään. Toisaalta rinnastus lähisukusuhteeseen ja saman sukupuolen suhteeseen saa minut hieman kohottelemaan kulmiani, sillä yleensä niitä verrataan silloin, kun halutaan loukata homo- ja biseksuaaleja ("Kun hyväksytään homoavioliitot, pitää hyväksyä suku- ja lajineutraali avioliittokin!!!"). Tässä tapauksessa tuskin kuitenkaan loukkaamisesta on kyse.
Ihan sujuvaa luettavaa, jää lähinnä välipalakirjan asemaan. Jos koko kirja olisi ollut Aarosta ja tämän rakastetusta, olisin luultavasti rakastunut kirjaan. Nyt vain tykkäsin aika paljon.
"Minä ajattelin sinua tänään. Olen ajatellut sinua enemmän sen jälkeen kun päätin kirjoittaa. Taidan olla aivan hupsu. En olisi uskonut että tekisin tällaista.
Mutta on niin paljon kaikenlaista, mitä olen tahtonut sinulle sanoa."
Inka Nousiaisen neljäs romaani Kaksi kevättä kertoo rinnakkain kahdesta rakkaudesta; eksyksissä olevan Saran tunteista tanssivaa Unnaa kohtaan ja lasinpuhaltaja-Aaron kirjeisiin purkamasta vuosikymmeniä kestäneestä kielletystä rakkaudesta serkkuunsa.
Kuten otsikkoon kirjoitinkin, oli tässä kirjassa melkoista haahuilua. Olen varmaan sanonut tästä ennenkin, mutta haahuilevat henkilöt saavat minut ärsyyntymään ja Saralle tekikin mieli monta kertaa ärähtää nouse jo jaloillesi ja tee jotain, kun tiedät rakastavasi! Unnalla ja Saralle ei oikeastaan ole minkäänlaista suhdetta, he vain törmäilevät satunnaisesti eri paikoissa ja kumpikaan ei saa ratkaisevia sanoja sanottua. Vaikka jotain tapahtuikin. Toisaalta pidin Saran hahmossa pienten, hassujen asioiden huomioista, kuten: Hrr sitä tunnetta kun pitää kömpiä lämpimistä vällyistä ja tallustaa tärisevin jaloin huoneen poikki keittiöön jossa huomaa jättäneensä mukin sängyn viereen. Sen ainoan oikean sairastelumukin, suuren suuren ja punaisen. Sitten kun on hakenut sen, keittänyt lisää mehua ja kaivautunut takaisin kaninpentuasentoon, tajuaa särkylääkkeen olevan vielä apteekkireissun jäljiltä takin taskussa.
Kirjeissä elävä pitkä rakkaustarina onkin jo toista maata. Aaro lähinnä purkaa tuntemuksiaan paperille, ei hän kirjeitä edes lähetä, kun ei tunne osoitetta. Kirjeiden kieli on niin kaunista, että melkein itkettää. Lapsuuden viaton tunneside ja yhteenkuuluvuus siinä kuin murrosiän heräävä seksuaalisuus etenevät vääjäämättömässä ja oikeutetussa sarjassa. Rakastavaisten puolesta tuntui pahalta, heidän rakkautensa on niin puhdasta ja viatonta, vaikka he turhan läheistä sukua ovatkin.
Pitkään kummastelin tämän toisen tarinan osuutta, mutta kyllähän senkin syy ja yhteys linkittyvät Saraan ja Unnaan. Toisaalta se oli toteutettu kauniisti, vaikkakin Saran osuus oli varsin epäuskottava. No, romantikko minussa haluaa unohtaa moiset epäolennaisuudet. ;) Varmaan näillä kahdella tarinalla on haluttu tuoda esiin kielletyn rakkauden teemaa. Kirja on kirjoitettu kuitenkin jo 2001, jolloin samaa sukupuolta olevien suhteisiin on suhtauduttu luultavasti aivan toisin kuin nykyään. Toisaalta rinnastus lähisukusuhteeseen ja saman sukupuolen suhteeseen saa minut hieman kohottelemaan kulmiani, sillä yleensä niitä verrataan silloin, kun halutaan loukata homo- ja biseksuaaleja ("Kun hyväksytään homoavioliitot, pitää hyväksyä suku- ja lajineutraali avioliittokin!!!"). Tässä tapauksessa tuskin kuitenkaan loukkaamisesta on kyse.
Ihan sujuvaa luettavaa, jää lähinnä välipalakirjan asemaan. Jos koko kirja olisi ollut Aarosta ja tämän rakastetusta, olisin luultavasti rakastunut kirjaan. Nyt vain tykkäsin aika paljon.
"Minä ajattelin sinua tänään. Olen ajatellut sinua enemmän sen jälkeen kun päätin kirjoittaa. Taidan olla aivan hupsu. En olisi uskonut että tekisin tällaista.
Mutta on niin paljon kaikenlaista, mitä olen tahtonut sinulle sanoa."
Tanssii sieluni harjulta harjulle
Kuten lupailinkin, jatkan runojen parissa. Minusta on tullut varsinainen runotyttö ja olenkin nyt lukenut kolme kokoelmaa kokonaan. Minua ovat viihdyttäneet Eeva Tikka, Arja Tiainen ja Eeva Kilpi. Olen erityisen iloinen tutustumisestani Eevoihin, sillä tunnen ymmärtäväni heidän sanojaan varsin pitkälti. Nautin myös Tiaisen kovuudesta ja rosoisuudesta, se oli hyvää vastapainoa.
Eeva Tikassa on ihanaa lempeyttä ja viisautta, kauneutta voi suorastaan imeä hänen riveiltään. Miten voisi vastustaa kokoelmaa, jonka osioiden niminä on esimerkiksi Uni lukee minua tai Satu kulkee syviin metsiin?
se puro, se kevät, se leikki
se vesi sinua ja minua
pajujen alla
saramättäiden seassa
ohikiitävinä silminä
purohiuksina
nopeana puheena elävistä ja kuolleista
heidän muistostaan, kirjoitusta
virtaamassa hautakivillä
puron matka on kesken
niin kauan kuin joku muistaa
joku muistaa
Rakastan tuossa erityisesti tuota se vesi sinua ja minua -kohtaa. Se vesi mitä? Mitä se tekee? On hauskaa, että lukija saa itse täyttää aukkoja, siihenhän kaikenlainen kirjallisuus oikeastaan perustuu. Kerrotun ja tulkinnan varaan jätetyn tasapainoon.
Tikan runoissa on myös haikeaa toivoa, ja siksi ne sopivatkin niin hyvin masentuneille ja muutoin alakuloisille ja lohdun tarpeessa oleville ihmisille. Tästä seuraavasta runosta tulee rauhallinen olo, tunne siitä että kaikki järjestyy ilman hätiköintiä ja stressaamistakin.
Aamulla
puutarhapenkin eteen
lasketaan ruusujen pilvestä ankkuri.
Katson ylös ja näen laivan
ja laivan kannella jonkun joka katsoo minua
lempeästi kuin syntymätöntä.
Olen oikeassa paikassa
olen odotuksen alussa ja minulla on aikaa
lukea yöpostin mukana tullut kirje
yöpaidan helmaan kirjoitettu,
lämmin ihmisen unesta.
Toisessa Eevassa on ehkä hitusen enemmän särmikkyyttä, mutta osaa hänkin antaa viisaudellaan lohtua. Terveisin on täynnä pieniä huomioita ja elämänviisauksia. Tämänkin kirjan haluaisin niin kovasti itselleni!
Ei oma itsensä halua kaikille olla.
Kunpa vain lapseni jaksaisivat ottaa
minun raskasmielisyyteni
suurimpana kohteliaisuutena mitä voin
kenellekään suoda.
Ensimmäinen runo sattuu kipeästi, mutta onkin siksi ehkä paras kaikista.
Kun suru häipyy
tulevat muistot
ja jokainen niistä
koskee yksitellen.
Arja Tiainen on kuten mainittua hyvin särmikäs ja teräväkielinen. Saatanan tytär on täynnä naisen himoa ja seksuaalisuutta. Se on suorastaan raadollinen avoimuudessaan ja peittelemättömyydessään. Pidin tästäkin kirjasesta kovasti enkä ihmettele, että ystävänikin piti.
Turhuuskin on aina lopulta viisautta, sen alkusäkeistö
Himo on hupaisa sana, siitä tulee mieleen
joku ruma elokuva tai juttu
- täysin alkeellinen.
Emme me sinun kanssa osaa niihin samastua.
Ne laboratorio-miehet ja -naiset.
Niiden merkilliset, sieluttomat kasvot.
Niiden luonnottomat, luokattomat talot.
Niiden aivottomat, mekaaniset ilmeet.
Me tunnemme tuskan.
Tuska puhdistaa, syventää, pelastaa.
En ole ikinä tavannut pelkkää seksiä.
Jos sitä myytäisiin, kaikkihan sitä ostaisivat.
Siinä on aina joku ihminen.
Minullakin on yhdenillankokemuksia.
Ihan pintapuolista se ei ole koskaan.
Ihmisen silmät. Kyllä minä tiedän
että minua on yritetty petkuttaa, riistää,
käyttää hyväksi, ottaa lihana.
Se ei oikein onnistu. Kaikki on tallella.
Muistan kaiken. Minä olen saalis ja pyydystäjä.
Enää en tarvitse turhia kokemuksia
ja turhuuskin on lopulta aina viisautta,
sen alkusäkeistö.
Eeva Tikassa on ihanaa lempeyttä ja viisautta, kauneutta voi suorastaan imeä hänen riveiltään. Miten voisi vastustaa kokoelmaa, jonka osioiden niminä on esimerkiksi Uni lukee minua tai Satu kulkee syviin metsiin?
se puro, se kevät, se leikki
se vesi sinua ja minua
pajujen alla
saramättäiden seassa
ohikiitävinä silminä
purohiuksina
nopeana puheena elävistä ja kuolleista
heidän muistostaan, kirjoitusta
virtaamassa hautakivillä
puron matka on kesken
niin kauan kuin joku muistaa
joku muistaa
Rakastan tuossa erityisesti tuota se vesi sinua ja minua -kohtaa. Se vesi mitä? Mitä se tekee? On hauskaa, että lukija saa itse täyttää aukkoja, siihenhän kaikenlainen kirjallisuus oikeastaan perustuu. Kerrotun ja tulkinnan varaan jätetyn tasapainoon.
Tikan runoissa on myös haikeaa toivoa, ja siksi ne sopivatkin niin hyvin masentuneille ja muutoin alakuloisille ja lohdun tarpeessa oleville ihmisille. Tästä seuraavasta runosta tulee rauhallinen olo, tunne siitä että kaikki järjestyy ilman hätiköintiä ja stressaamistakin.
Aamulla
puutarhapenkin eteen
lasketaan ruusujen pilvestä ankkuri.
Katson ylös ja näen laivan
ja laivan kannella jonkun joka katsoo minua
lempeästi kuin syntymätöntä.
Olen oikeassa paikassa
olen odotuksen alussa ja minulla on aikaa
lukea yöpostin mukana tullut kirje
yöpaidan helmaan kirjoitettu,
lämmin ihmisen unesta.
Toisessa Eevassa on ehkä hitusen enemmän särmikkyyttä, mutta osaa hänkin antaa viisaudellaan lohtua. Terveisin on täynnä pieniä huomioita ja elämänviisauksia. Tämänkin kirjan haluaisin niin kovasti itselleni!
Ei oma itsensä halua kaikille olla.
Kunpa vain lapseni jaksaisivat ottaa
minun raskasmielisyyteni
suurimpana kohteliaisuutena mitä voin
kenellekään suoda.
Ensimmäinen runo sattuu kipeästi, mutta onkin siksi ehkä paras kaikista.
Kun suru häipyy
tulevat muistot
ja jokainen niistä
koskee yksitellen.
Arja Tiainen on kuten mainittua hyvin särmikäs ja teräväkielinen. Saatanan tytär on täynnä naisen himoa ja seksuaalisuutta. Se on suorastaan raadollinen avoimuudessaan ja peittelemättömyydessään. Pidin tästäkin kirjasesta kovasti enkä ihmettele, että ystävänikin piti.
Turhuuskin on aina lopulta viisautta, sen alkusäkeistö
Himo on hupaisa sana, siitä tulee mieleen
joku ruma elokuva tai juttu
- täysin alkeellinen.
Emme me sinun kanssa osaa niihin samastua.
Ne laboratorio-miehet ja -naiset.
Niiden merkilliset, sieluttomat kasvot.
Niiden luonnottomat, luokattomat talot.
Niiden aivottomat, mekaaniset ilmeet.
Me tunnemme tuskan.
Tuska puhdistaa, syventää, pelastaa.
En ole ikinä tavannut pelkkää seksiä.
Jos sitä myytäisiin, kaikkihan sitä ostaisivat.
Siinä on aina joku ihminen.
Minullakin on yhdenillankokemuksia.
Ihan pintapuolista se ei ole koskaan.
Ihmisen silmät. Kyllä minä tiedän
että minua on yritetty petkuttaa, riistää,
käyttää hyväksi, ottaa lihana.
Se ei oikein onnistu. Kaikki on tallella.
Muistan kaiken. Minä olen saalis ja pyydystäjä.
Enää en tarvitse turhia kokemuksia
ja turhuuskin on lopulta aina viisautta,
sen alkusäkeistö.
torstai 7. kesäkuuta 2012
Minä palan sinulle pakkasessa
Heipä hei! Olen taas kerran viettänyt hiljaiseloa, niin blogissa kuin oikeastaan elämässänikin. Vointini on ollut jälleen todella huono, mutta säiden parannuttua olen minäkin piristynyt hiljalleen. Minua on myös puraissut runokärpänen ja runous on auttanut minua valtavasti jaksamaan. Olen pitänyt runoista jo kauan, mutta niiden lukeminen on todella kausittaista jostain syystä. Viime aikoina olen rullaillut Reeta Karoliinan runopostauksia hulluna ja huokaillut, miten samanlainen maku meillä onkaan. Monet Reetan esille tuomista runoista ovat jättäneet jäljen ja sattuneet sillä tavalla ihanasti, tiedättehän, vähän niin kuin melankolisen kaunis musiikki. Olen saanut paljon vinkkejä, keiden tuotantoon olisi syytä tutustua ja olenkin tässä lueskellut Johanna Venhoa, Arja Tiaista, Eeva Tikkaa ja nyt tuoreimpana Satu Mannisen lupaavalta vaikuttavaa kokoelmaa Sateeseen unohdettu saari - Dialogi Virginian kanssa (kyllä, juuri sen Virginian :D).
Tämän pitkän ja polveilevan sepustuksen jälkeen voisinkin esitellä pari vaikuttavinta runoa. Ehkä vavahduttavin on ollut Eeva Tikan Odotus ja ilo (2003). Alkupuolella runonpuhujana on aikuinen mies, joka suree kuollutta äitiään ja ikään kuin näiden runojen kautta käsittelee asiaa. Runot ovat haikeita ja kauniita, niin ettei itku ole aina kaukana. Oma äitini on onneksi elossa ja kunnossa, mutta yli vuoden takainen mummoni kuolema on edelleen käsittelemättä ja toissapäivänä näitä rivejä lukiessani tunsin niiden helpottavan.
Tämän oheisen runon tarina mietityttää minua. Mitä tapahtuu oikeasti? Tuleeko äiti jonkinlaisena aaveena vai kokeeko poika mielessään tämän läsnäolon? Mistä juontuu tuo miehen tietynlainen puhdistuminen ja mielenrauha? Tuo miehen odotus sattuu kipeästi ja on niin tuttua. Pitkään sitä odottaa sen tutun ihmisen tulevan vastaan tai soittavan ja karu todellisuus on aina yhtä raastava.
Kun äiti oli kuollut
minä odotin häntä yhä.
Koska olimme olleet yhdessä kauan,
minä odotin.
Ja ikkunat tummuivat
verhot hajosivat hitaasti pois
ja minä, hänen poikansa, odotin häntä
ja uusia verhoja.
Ja kerran täyden kuun noustua korkealle
istuin saunan jälkeen yöllä tuvassa
ja katsoin tummaa kuuta.
Sen väri oli outo, äidin kuoltua se oli
pimentynyt minulle.
Silloin tunsin hänen tulevan.
Ja hänellä oli pesuvati ja valkea riepu,
hän pesi ikkunat ja lauloi iltavirttä
sitä vanhaa, vanhoilla sanoilla.
Hän kaatoi veden viemäriin
kiersi kuivaksi rievun
ja poistui.
Minä istuin melkein hengittämättä.
Kuu oli jälleen kirkas
ja sen valo kutoi puhtaat verhot huurteen kukista.
Se oli kirkas, vahva, pyöreä ja kaunis.
Ja äiti sai taas levätä.
Sinä yönä
hän pesi minulle kuun.
Toinen oikein hyvä kokoelma on ollut Arja Tiaisen Saatanan tytär (1977). Kiinnostuin siitä hyvän ystäväni luettua sen ja suositeltua sitä. Olenkin löytänyt monia hyviä runoja ja säkeitä jo tähän mennessä. Pidän erityisesti Talvesta, mutta laitan vain mieluisimmat pätkät, koska se(kin) on hyvin pitkä. Erityisesti kaksi viimeistä säettä ovat minusta uskomattoman hienoja ja näin voinee meistä jokainen todeta ainakin joskus.
Minä palan sinulle pakkasessa.
Sinä kuljet toisilla teillä.
Nikamat kutsuvat sinua, holvit ja kaaret.
Ja sitten ne vain väsyvät.
Ne kyyhöttävät hiljaisuudessa.
Ne rupeavat viettämään pitkää talvea.
Talven kansi laskeutuu lähelle päälakea.
Tuskin mahtuu kääntymään.
Kääntyä ei voikaan.
Voi vain kuunnella kun lumi laulaa.
(...)
Kädet ovat kuin paperiset kukat.
Ne lepäävät tyhjinä ja turhina.
Tämä pimeys.
En voi taata järkeäni.
Ei se aina isännöi.
Näihin sanoihin ja tunnelmiin! Tämä oli vähän tämmöinen haahuilupostaus, mutta toisaalta runoudestahan ei voi pitää liikaa melua. Mahdollisesti palaan aiheeseen myöhemminkin!
Tämän pitkän ja polveilevan sepustuksen jälkeen voisinkin esitellä pari vaikuttavinta runoa. Ehkä vavahduttavin on ollut Eeva Tikan Odotus ja ilo (2003). Alkupuolella runonpuhujana on aikuinen mies, joka suree kuollutta äitiään ja ikään kuin näiden runojen kautta käsittelee asiaa. Runot ovat haikeita ja kauniita, niin ettei itku ole aina kaukana. Oma äitini on onneksi elossa ja kunnossa, mutta yli vuoden takainen mummoni kuolema on edelleen käsittelemättä ja toissapäivänä näitä rivejä lukiessani tunsin niiden helpottavan.
Tämän oheisen runon tarina mietityttää minua. Mitä tapahtuu oikeasti? Tuleeko äiti jonkinlaisena aaveena vai kokeeko poika mielessään tämän läsnäolon? Mistä juontuu tuo miehen tietynlainen puhdistuminen ja mielenrauha? Tuo miehen odotus sattuu kipeästi ja on niin tuttua. Pitkään sitä odottaa sen tutun ihmisen tulevan vastaan tai soittavan ja karu todellisuus on aina yhtä raastava.
Kun äiti oli kuollut
minä odotin häntä yhä.
Koska olimme olleet yhdessä kauan,
minä odotin.
Ja ikkunat tummuivat
verhot hajosivat hitaasti pois
ja minä, hänen poikansa, odotin häntä
ja uusia verhoja.
Ja kerran täyden kuun noustua korkealle
istuin saunan jälkeen yöllä tuvassa
ja katsoin tummaa kuuta.
Sen väri oli outo, äidin kuoltua se oli
pimentynyt minulle.
Silloin tunsin hänen tulevan.
Ja hänellä oli pesuvati ja valkea riepu,
hän pesi ikkunat ja lauloi iltavirttä
sitä vanhaa, vanhoilla sanoilla.
Hän kaatoi veden viemäriin
kiersi kuivaksi rievun
ja poistui.
Minä istuin melkein hengittämättä.
Kuu oli jälleen kirkas
ja sen valo kutoi puhtaat verhot huurteen kukista.
Se oli kirkas, vahva, pyöreä ja kaunis.
Ja äiti sai taas levätä.
Sinä yönä
hän pesi minulle kuun.
Toinen oikein hyvä kokoelma on ollut Arja Tiaisen Saatanan tytär (1977). Kiinnostuin siitä hyvän ystäväni luettua sen ja suositeltua sitä. Olenkin löytänyt monia hyviä runoja ja säkeitä jo tähän mennessä. Pidän erityisesti Talvesta, mutta laitan vain mieluisimmat pätkät, koska se(kin) on hyvin pitkä. Erityisesti kaksi viimeistä säettä ovat minusta uskomattoman hienoja ja näin voinee meistä jokainen todeta ainakin joskus.
Minä palan sinulle pakkasessa.
Sinä kuljet toisilla teillä.
Nikamat kutsuvat sinua, holvit ja kaaret.
Ja sitten ne vain väsyvät.
Ne kyyhöttävät hiljaisuudessa.
Ne rupeavat viettämään pitkää talvea.
Talven kansi laskeutuu lähelle päälakea.
Tuskin mahtuu kääntymään.
Kääntyä ei voikaan.
Voi vain kuunnella kun lumi laulaa.
(...)
Kädet ovat kuin paperiset kukat.
Ne lepäävät tyhjinä ja turhina.
Tämä pimeys.
En voi taata järkeäni.
Ei se aina isännöi.
Näihin sanoihin ja tunnelmiin! Tämä oli vähän tämmöinen haahuilupostaus, mutta toisaalta runoudestahan ei voi pitää liikaa melua. Mahdollisesti palaan aiheeseen myöhemminkin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)