Vera Miettinen - Eerika

 "Eerikan tarinassa on toinen toistaan surullisempia tapahtumia ja yksityiskohtia, ja kaikki ne aiheuttavat ahdistusta sekä epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Erityisesti turhautuneisuuden tunne siitä, miten tämä kaikki olikaan mahdollista, on läsnä varmasti koko kirjan lukemisen tai kuuntelemisen ajan. Eerikan tarina herättää siis vahvoja tunteita, ja se on ymmärrettävää. Kirja ei sovikaan kaikista herkimmille."

Taitto: Leena Seppänen Lenape Design. Deadline Kustannus 2020.

Eerika kertoo isänsä ja äitipuolensa murhaamaksi joutuneen Vilja Eerikan tarinan. Vilja oli kuollessaan vasta 8, ja hän kuoli väkivaltaisesti äitienpäivänä 2012. Tapauksesta tuli Suomessa iso ja sitä käsiteltiin julkisuudessa monelta kantilta. Miettisen kirja on summaus ja tarkennus siitä, mikä johti poikkeukselliseen väkivallantekoon.

Kirjassa on lukuja ja pienempiä osioita, jotka on eritelty päivämäärittäin. Tarina alkaa vuodesta 2010. Vilja Eerika oli ollut lastensuojelun asiakas miltei koko pienen ikänsä ja asui äitinsä kanssa. Lastensuojelussa heräsi huoli, sillä äidillä oli vakavia päihdeongelmia. Tytön isä Touko Tarkki halusi lapsen yksinhuoltajuuden ja saikin sen.

Jo varhaisessa vaiheessa tarinat Nadiasta, joka on ranskalaismarokkolainen lääkäri ja neloisraskaudessa, kohotti kulmakarvoja lastensuojelussa. Tarkilta tiukattiin asiasta, mutta tämä vakuutti asian olevan totta. "Nadialta" vaadittiin henkilötietoja ja raskaustodistusta, mutta niitä ei koskaan toimitettu.

Vilja Eerikassa alkoi ilmetä mustelmia ja muitakin jälkiä, ja koulun ja muiden tukitoimien ihmisten huoli kasvoi. Kaikki kyllä kirjattiin lastensuojelussa ylös, mutta mitään erityistä ei tehty. Vähän aikaa tyttö oli sijoituksessa Meripihassa, mutta hänet kotiutettiin sieltä takaisin isän ja omituisen äitipuolen luo. Pian huoli taas kasvoi ja tehtiin päätös, että äitienpäiväviikonlopun jälkeen tyttö sijoitetaan uudestaan. Se oli kuitenkin liian myöhäistä: Vilja Eerika kuoli äitienpäivänä.

Miettinen on käyttänyt laajasti erilaisia asiakirjoja lähteinään ja haastatellut eri ihmisiä, poislukien biologisen äidin. Loppupuolella kirjaa Miettinen vielä käy kaikkea läpi analyyttisesti ja tekee toimenpide-ehdotuksia. Selvää on, että lastensuojelussa epäonnistuttiin ja pahasti. Poliisille ilmoittamista vitkutettiin niin kauan, että tyttö ehti kuolla.

Tuntuu absurdilta, että tyttö kotiutettiin takaisin isän luo, vaikka oli selvää, ettei äitipuoli ole se, mitä väittää olevansa. Katsottiin kuitenkin, ettei valehtelu ole riittävä syy toimenpiteisiin. Yksi syy kaiken epäonnistumiselle oli myös tietojen sirpaleisuus: kenelläkään ei oikein ollut kokonaiskuva hallussa. Vilja Eerika ei myöskään uskaltanut kertoa kotioloistaan mitään, paitsi kerran kertomalla että se on salaisuus. Sen olisi pitänyt olla todella suuri varoitusmerkki kaikille osallisille.

Voi vain toivoa, että lastensuojelun pykäliä ja käytänteitä on tämän jälkeen jotenkin järkeistetty. Nyt ainakin koulujen ja muiden tahojen velvollisuutta tehdä lastensuojeluilmoitus on vahvennettu. Toisaalta se ei tässä tapauksessa olisi ratkaissut mitään, sillä lastensuojeluilmoituksia kyllä tehtiin aivan joka taholta koulusta naapureihin. Ei ollut siis kyse siitä, etteikö kukaan olisi välittänyt pienestä tytöstä, päinvastoin.

Vähälle huomiolle on myös jäänyt se, kuinka paljon asioihin vaikutti Tarkin äidin ammatti. Hän oli tapahtuma-aikaan Askolan sosiaalipuolen johtohenkilöitä. Kirjassa käy ilmi, että hän suhtautuu lastensuojeluun yliolkaisesti ja myös vaatii asiakkuuden katkaisua! 

Poikkeuksellisesti myös Tarkin ja Laamasen, siis äitipuolen, mielentilatutkimusten tietoja paljastettiin julkisuudelle. Laamanen todettiin epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö ja psykopatian piirteitä. Tarkki katsottiin olevan riippuvainen persoonallisuus. On todella kauheaa, että pieni tyttö saattoi elää paitsi päihdehuuruisessa, myös todella sairaiden ihmisten elämässä. Miten huono onni voi pienellä ihmisellä olla?

Suosittelen kirjaa. Se ei revittele eikä syyttelekään, vaan on asiapitoinen kuvaus tapahtuneista asioista. Kaikkein herkimmille tätä ei tietenkään voi suositella, vaikka suurimmat raakuudet onkin jätetty kirjasta pois. Murhan tapahtumia ei käsitellä.

Salla Simukka - Matalapaine/Korkeapaine

 

"Te otatte toisianne kiinni käsivarsista ja vyötäisiltä, tönitte toisianne, koskettelette paljon ja omistavasti. Ilta-aurinko saa ihonne ja hiuksenne ja vesipisarat hohtamaan ylimaallista valoa. Te olette aalloista nousevia jumalia ja tiedätte sen."

Kansi ja ulkoasu: Laura Lyytinen. Tammi 2021.

Matalapaine/Korkeapaine on nuorille suunnattu kääntöromaani. Matalapaine kertoo Varpun puolen ja Korkeapaine Sagan näkökulman. 

On kesän alku ja nuoret juhlivat yläkoulun loppua. Syrjään vetäytyvä Varpu katselee kaikkea ulkopuolisena. Miksi hän on edes tullut? Miksi kaikki juhlivat, vaikka he jäävät jatkamaan pikkukaupungin lukioon toisin kuin Varpu? Juhlien loputtua tapahtuu kuitenkin jotain poikkeuksellista: suosittu Saga tulee ja suutelee Varpua. Mikään ei ole niin kuin ennen, kaikki kieppuu ja todellisuus kiertyy.

Jätin juuri kesken Sally Rooneyn palkitun Normaaleja ihmisiä, koska se tuntui vain valjulta teinidraamalta ja siihen oli vaikea päästä sisälle. Matalapaine/Korkeapaine ammentaa osin samoista aineksista, sillä lähtökohta on sama: suosittu ja epäsuosittu rakastuvat kuin varkain. Silti Simukan kirjaa ei ollut yhtään tuskaisaa lukea, päinvastoin. Sen kieli on välillä jopa hieman lyyristä, mistä pidän. Teinityttöjen sisäistä maailmaa kuvataan osuvasti ja syvällisesti.

Varpu on köyhä yksinhuoltajaäidin tytär, joka ei tiedä, miten rahoittaa lukio-opinnot uudessa kaupungissa. Rahahuolet kuitenkin hieman väistyvät, kun Saga tulee mukaan kuvioihin. Varpu on jo jonkin aikaa tiennyt pitävänsä tytöistä, mutta hän kipuilee silti. Eihän heidän juttunsa voi kestää, he tulevat niin eri maailmoista.

Toisaalla Saga kipuilee samasta asiasta, mutta myös syvemmin. Hän on aina halunnut tavallisen heteroelämän miehineen, perheineen ja taloineen. Hänelle tavallinen elämä on tavoiteltavaa, koska silloin ei joudu kenenään silmätikuksi. Rakastuminen Varpuun tuottaa moninaisia ajatuksia tytölle, joka on kuvitellut itselleen aivan toisenlaisen elämän. Lisäksi Saga kantaa mukanaan isoa salaisuutta, jota hän ei ole paljastanut kellekään. Suru painaa häntä joka hetki, paitsi silloin kun hän saa upota Varpuun.

Kirja on mielestäni tyylikäs. Se on kuvauksessaan melko suorasukainen, muttei vulgääri. Sen sijaan avoin loppu ei mielestäni ollut ehkä paras tähän. En ole avoimia loppuja vastaan, mutta tähän kirjaan olisin toivonut jonkinlaista selkeää päätepistettä.

Vaikka kirja on suunnattu nuorille, sen voi hyvin lukea aikuisenakin. Suosittelen lämpimästi. Itse koin hyväksi valinnaksi lukea ensin osan Matalapaine ja sitten Korkeapaineen. 

"Minun elämässäni on liikaa kaikkea terävää, kuivaa, hapertuvaa, murenevaa.

    Vain sinä olet vettä.

    Olen koko ajan janoinen."

Liisa Keltikangas-Järvinen ja Sari Mullola - Maailman paras koulu?

 "Temperamenttipiirteen merkityksen määrää siis ensiksi tilanne. Äärimmäisen sinnikäs oppilas, joka ei jätä yhtäkään tehtävää kesken ennen kuin on varmasti ratkaissut kaiken oikein, on sekä vanhempien että opettajan mielestä aarre. Sinnikas kunnanvaltuuston jäsen, joka ei luovuta asiassaan, vaikka kaikki dokumentit puhuvat häntä vastaan, ei ole valtuuston suosikki. Mikään niistä piirteistä, joiden jatkossa todetaan heikentävän oppilaan kouluarvosanoja, ei ole sinänsä hyvä tai huono. Ne vain eivät sovi koulun odotuksiin."

WSOY 2014

Luin juuri kirjan, joka pani ammatilliset rattaat päässäni hyrräämään. Liisa Keltikangas-Järvinen on vastannut varsinaisesta kirjoittamisesta ja Sari Mullola statistiikasta.

Suomessa järjestettiin massiivinen tutkimus, jossa tutkittiin satunnaisotolla tietty määrä ysiluokkalaisia ympäri Suomea. Saatiin iso massa, joka on tällaiselle tutkimukselle välttämätön. Lisäksi mukana oli iso joukko opettajia. Tutkimuksessa oli mukana matematiikka, äidinkieli, ensimmäinen vieras kieli, historia ja biologia tai vaihtoehtoisesti maantieto. Tarkoituksena oli selvittää, vaikuttaako temperamentti kouluarvosanoihin ja jos vaikuttaa, niin mitkä piirteet nostavat ja mitkä laskevat niitä.

Tulos on sanalla sanoen tyrmäävä. Temperamentilla on iso vaikutus kouluarvosanoihin, joissain aineissa isompi ja joissain pienempi. Erityisen surkeaksi tilanteen tekee se, että poikien negatiivisiksi tuomitut temperamenttipiirteet vaikuttavat kaikkein eniten. Kun tutkimuksessa minimoitiin temperamentin vaikutusta, poikien arvosanat nousivat ja menivät matematiikassa tyttöjen edelle.

Keltikangas-Järvinen on puhunut aiheesta ennenkin, joten aivan uutena asia ei minulle tullut. Sen voimakkuus kuitenkin lyö mielen matalaksi. Koulussa pitäisi mitata osaamista eikä temperamenttia, joka on ihmisen pysyvä, biologinen ominaisuus. Surulliselta tuntui, että temperamentin vaikutus oli tuntuva nimenomaan naisopettajilla, joita on meillä enemmistö opettajista.

Ratkaisuksi kirjoittaja(t) penäävät arviointikriteerien yhdenmukaistamista, mihin itsekin yhdyn. Nyt arvioinnissa on aivan liikaa tilaa subjektiivisuudelle. Asialla on väliä, koska ysiluokan päättöarvosanat määrittävät eteenpäin pääsyn opinnoissa. Pienetkin erot keskiarvoissa ovat merkittäviä.

Toinen mielenkiintoinen seikka oli voimakkaasti sosiaalisten tyyppien korostuminen opettajakoulutuksen valinnoissa. Panin itsekin saman merkille kun opiskelin, ja kaikkein silmiin pistävintä se oli luokanopettajien puolella. Juuri he ottavat vastaan pienet aloittavat koululaiset, joihin tulisi valaa uskoa omiin kykyihinsä. Keltikangas-Järvinen huomauttaa, että voimakkaaseen sosiaalisuuteen liittyy riippuvuus toisten mielipiteistä ja miellyttämisestä sekä huono kritiikinsietokyky, joista mikään ei ole hyvä ominaisuus opettajalla. Koulutuksesta päättävien tulisikin nyt todella kriittisesti miettiä, kuinka opettajakuntaan saataisiin mahdollisimman erilaisia ihmisiä. 

Kirjan julkaisusta on jo aikaa, mutta se on edelleen hyvin ajankohtainen. Tästä aiheesta ei voi puhua liikaa. Toivottavaa olisi, että puhe jossain vaiheessa muuttuisi myös teoiksi. Meillä on isoja jakolinjoja oppilaiden keskuudessa mitä oppimiseen tulee, ja isoimmat erot tyttöjen ja poikien välillä Pisa-maissa.

"Opettaja siis näkee reaktiivisen oppilaan aktiivisena, vilkkaana, nopeana, jatkuvasti liikkeessä olevana sekä taipuvaisena huonotuulisuuteen ja osoittamaan ärtyneisyyttä. Tämä tulkinta on hyvin suomalainen. Muualta tulevassa tutkimuskirjallisuudessa ei aktiivisuuden ja huonotuulisuuden katsota kuuluvan yhteen."

Kale Puonti - Manni (Pasilan Myrkky 1)

 "Laitoksen päälliköt yrittivät väen väkisin muuttaa käytäntöjä niin, että kaikki asiat piti viedä eteenpäin pitkää komentoketjua pitkin. Ennen pystyi marssimaan päällikön huoneeseen jos oli jotain asiaa, ja vastauksen sai samalla käynnillä. Nykymallilla asioiden käsittely kesti niin kauan, ettei yksinkertaisimpiinkaan kysymyksiin saanut enää mitään selvää vastausta, ennen kuin asia lakkasi olemasta ajankohtainen."

Bazar 2020.

Kale Puonti on entinen huumepuolen poliisi, ja Manni on hänen esikoisteoksensa. Manni on nuori mies, jonka äiti on alkoholisoitunut. Vartiointikierroksellaan Manni huomaa jonkun kätkevän epäilyttävän säkin. Kun mies käy kurkkimassa piilopaikkaa, paljastuu säkistä valtava määrä amfetamiinia. Siitä paikasta Manni päättää ryhtyä huumekauppiaaksi, sillä ainahan rahalle on käyttöä.

Toisaalla poliisi Kaartamon porukka tutkii huumerikoksia. Seurannassa on venäläisiä ja virolaisia ja muutama muukin juttu. Ei aikaakaan, kun poliisillekin selviää amfetamiinin liikkuminen katukaupassa. Hitaahkon alun jälkeen kasassa on iso huumekauppa, piiritystilanne, tulipalo ja pari muutakin kommervenkkiä.

Puonti on kirjoittajana varsin suoraviivainen toiminnan mies. Poliisitoiminnan kuvaus on kirjan parhaimpia puolia, ja siitähän kirjailijalla onkin ensi käden kokemusta. Minulle ongelmaksi muodostui kuitenkin henkilökuvauksen ohuus. Puonti kyllä kirjoittaa henkilöiden ongelmista ja motiiveista, mutta silti heihin ei oikein pääse mitenkään kiintymään. Yritystä kyllä on, sillä kirjassa kuvataan niin poliisien kuin roistojenkin ajatuksia.

Itsessään juoni on toimiva. Joku voisi ehkä kyseenalaistaa tavan tallaajan ryhtymisen huumakauppiaaksi, mutta on sitä oudompaakin kuultu. Todella monia ihmisiä näennäisesti helppo raha varmasti houkuttaa. Mannin toiminta tuo myös ainakin minulle uudenlaisen juonikuvion, johon en ole dekkareissa ennen törmännyt. 

Mielenkiintoista oli myös rivien väleihin jäävä aito todellisuus. Kaidalta polulta hairahtanutta huumepoliisin päällikköä ei mainita nimeltä, mutta varmaan me kaikki tiedämme nimen. Lisäksi sitaatissakin kuvattu poliisitoiminnan muutos on käsittääkseni totta. Kirjassa myös mainitaan eräskin entinen sisäministeri, joka pani vihjelähdetoiminnan uuteen uskoon. Jäin myös miettimään, että liekö joillain kirjan henkilöillä jonkinlaista todellisuuspohjaa oikeassa huumepoliisissa, sen verran värikästäkin porukkaa löytyi.

Kiinnostavimmaksi hahmoksi nousi poliisi Pesonen, jolla on yhteydet niin "alhaalle kuin ylhäälle". Tästä syystä hän on johtoportaan hampaissa, sillä liian likeisiä suhteita kriminaaleihin ei siellä pidetä poliisille sopivana. Pesosen kautta piirtyykin mielenkiintoisia eettisiä kysymyksiä. Milloin poliisi on liian tuttavallinen rosvon kanssa? Missä kulkee raja? Entä jos rosvo on lapsuudenystävä? Tämä juonikuvio toi vähän mieleeni Arttu Tuomisen dekkarin Verivelka, joskin Mannissa kysymys pyörii voimakkaasti poliisin lähdetoiminnan kautta.

Mielessäni Puontin kirja vertautuu niin ikään poliisimies Niko Rantsin tuotantoon. Myös Rantsin vahvuus on poliisitoiminnan kuvauksessa ja heikkous henkilökuvauksessa. Kuitenkin Manni nousi minulle korkeammalle kuin Rantsin Kuka viereesi jää, sillä se ei ollut samalla lailla sekava. Täytyy myöntää, että huumerikollisuus ei niin kovin kiinnosta minua, mutta ihan kelpo dekkarin siitä aiheesta saa nähtävästi kirjoitettua. Tarttunen Puontin muihinkin kirjoihin jossain vaiheessa.

Eevi Minkkinen - Ole itsellesi armollinen - Kirja hellittämisestä ja riittävyydestä

 

"Elämä on kokovartalolaji. Täällä ei kukaan voi välttyä osumilta. Kaikki ei välttämättä mene niin kuin ajatteli. Matka siihen, että tämä syvä viisaus myös tuntuu todelta, ei ole mikään kevyt huvimatka. Usein kaiken tarkoituksellisuuden näkee vasta jälkeenpäin."

Graafinen suunnittelu ja taitto: Satu Kontinen. Otava ja Hidasta elämää 2018.

Eevi Minkkinen herättelee kirjassaan pohtimaan oman elämän merkityksellisyyttä ja opastaa tiellä ulos addiktioista kohti vapaampaa elämää. Hän on itsetuntemusohjaaja ja kouluttaja.

On hyvää ja huonoa self helpiä. Tämä menee kirkkaasti ensimmäiseen lokeroon, niin kuin Hidasta elämää -kirjat yleensäkin. Minkkinen on itse kokenut karikkoisen elämän ja haluaa kertoa, kuinka hän pääsi suunnistamaan elämässään uusille poluille.

Minkkinen on sairastanut anoreksiaa ison osan elämästään. Alkusanoissaan hän kertoo avoimesti kamppailustaan ja eheytymisestään. Jokainen, joka on syömishäiriön kokenut tietää, että siitä toipuminen on vaivalloista ja vaatii usein pitkän ajan. Kiinnostuin heti tietämään, mitä Minkkinen on oppinut toipuessaan.

Kirjailija tuo esille ennen kaikkea haavoittuvaisuuden sietämisen. Jos mielii toipua addiktiosta ja kontrolloinnista, on pakko antautua haavoittuvaisuudelle, sillä usein addiktiot ovat keinoja tukahduttaa haavoittuvaisuus. Addiktio ei välttämättä ole perinteinen juopottelu tai narkomania, vaan se voi olla esimerkiksi läheisriippuvaisuutta tai syömishäiriö. Miten vain, tilanne on tukala.

Minkkinen on saanut kohtuulliseen pieneen sivumäärään mahtumaan todella paljon tiukkaa asiaa. Hän käy läpi egoa, idiä ja superegoa, itsetuntoa, addiktioita, kontrollista vapautumista, takapakkeja ja innostumista elämästä. Näin muutamia asioita mainitakseni. Silti kirja ei ole liian tiukkaan ahdettu, vaan teksti hengittää. Kirjailija kirjoittaa selkeäsanaisesti ja kuin ihminen ihmiselle, tuoden esille omia kokemuksiaan ja oppimaansa.

Kirjassa on runsaasti harjoituksia, mistä tulee aina plussaa. Innostuin tekemään niitä ja kirjan parissa hurahtikin liki koko päivä aivan huomaamatta. Harjoitukset ovat pääosin kirjoitustehtäviä, mikä on hyvä, koska kirjoittaminen selkeyttää ajattelua ja syventää oppimista.

Jotkin asiat tai oikeastaan aika monetkin asiat tuntuivat kipeän tutuilta. Varmasti hyvin moni länsimaalainen tunnistaa itsestään näitä asioita, joita kirjassa mainitaan. Harvassa on ihminen, jolla ei olisi minkäänlaista addiktiota. Mitä se oikein kertookaan ajastamme ja yhteiskunnastamme?

Suosittelen lämpimästi. Olen itse ikäni puolesta sinänsä kohderyhmää, kun tässä vaiheessa on kiva tutustua vielä syvemmin itseensä ja tunnustella asioita. En kuitenkaan näe syytä, miksei tämä toimisi myös vanhemmalla ihmisellä. Koskaan ei ole liian myöhäistä tarkastella omia suojakuoriaan ja pohtia elämänarvoja.

Jenni Multisilta - Yksi teistä kuolee

 

"Valehtelit minulle, petit minut, veit minulta kaiken ja sitten hylkäsit minut - ja yhä vain minä itken sinun perääsi. Olen säälittävä, mutta sinä olit vielä säälittävämpi. Sinä nimittäin tulit takaisin. Kuinka sinä kehtasit tulla takaisin? Kuvittelitko tosiaan, että Luuräme tälläkin kertaa päästäisi pois meidät molemmat?"

Like/Otava 2020

Jenni Multisillan esikoisromaani Yksi teistä kuolee on vahva avaus dekkarikentällä. Kirjaa kuljetetaan nykyajassa, menneessä ja kursiivilla kirjoitetussa tulevaisuudessa. Tarina koostuu kuin pienistä palapelin palasista, jotka lukijan on koottava.

Keskiössä on kolme tyttöä, Elise, Saara ja Anna. Saaran näkökulma on päällimmäinen kirjassa. Kaikki tytöt ovat ihastuneet samaan poikaan, Aleksiin. Kesä on unohtumaton, mutta hyvin karmealla tavalla. Jotain peruuttamatonta on tapahtunut, mutta mitä? Ja kenen totuus on oikea totuus?

Saara on nykyhetkessä fitnesstähti, joka pitää pakkolomaa överiksi menneestä treenaamisesta. Hän joutuu paikkaamaan sukulaistaan Tiinaa Pohjois-Suomen joogaretriitillä. Siellä, mistä kaikki alkoi. Peloistaan huolimatta Saara lähtee. Ehkä olisi hyvä kohdata menneisyys?

Kirja on luokiteltu trilleriksi, ja sitä se onkin. Minulle trillerimäisyys ei kuitenkaan syntynyt niinkään uhkaavasta tunnelmasta ja yliluonnollisista elementeistä, vaan Saaran sairaudesta. Jo kirjan alussa on selvää, ettei Saara ole selvinnyt nuoruuden anoreksiasta kuiville. Aina vain Annan pakottavat sanat huutavat hänen päässään. Tätä oli tosi piinallista lukea. Anoreksia on kuvattu erittäin taitavasti, sillä vaikka se vaikuttaakin fyysiseen terveyteen, se on ennen kaikkea psyykkinen sairaus. Saaran loputtomalle itsevihalle ei sen kummemmin löydy muuta syytä kuin teini-iän epävarmuus. Eikä aina muuta syytä tarvitakaan.

Ahdistavaa oli myös kuvaus tyttöjen toksisesta kaveruudesta. Kukin puukottaa vuorollaan toista selkään. Koska Elise ja Anna ovat ensin olleet ystäviä, on Saara tulokas, joka on joka käänteessä vaarassa pudota porukasta. Se saa hänet alistumaan kaikkeen mahdolliseen, mitä Anna keksii. 

Kirjan edetessä eteenpäin kysymys kunkin syyllisyydestä saa uusia tasoja. Mihin ihmisen voidaan katsoa olevan syyllinen? Onko tekemättä jättäminenkin tavallaan teko? Kirja herättää suurta eettistä pohdiskelua.

Suosittelen trillerin ystäville! Kuitenkin varoituksen sana syömishäiriöteemasta: kirja voi olla sairauden kanssa painineille triggeröivä.

Anna-Leena Härkönen - Ois niin kiva ja muita kirjoituksia

 

"Kerran olin unohtanut lukita invavessan oven (tiedetään, enhän minä ole invalidi) ja ovi kiskaistiin auki. Pelästyimme molemmat, sekä minä että sisään tunkeutuja, niin paljon että huusimme suoraa huutoa toisiamme silmiin tuijottaen. Tunkeutuja paiskasi oven kiinni."

Kirjoitukset ovat ilmestyneet Apu-lehdessä vuosina 2018-2020. Otava 2021.

Anna-Leena Härkönen ei ehkä tee maailmoja mullistavaa kirjallisuutta, mutta hänen teksteihinsä on ihana hypätä aina välillä. Ois niin kiva ja muita kirjoituksia on kokoelma hänen kolumnejaan.

Härkönen kirjoittaa nasevasti ja ainakin minua hän hauskuuttaa jutuillaan. Esimerkiksi tuo yllä oleva sitaatissa mainittu tilanne naurattaa kovasti. Tilannehuumori on Härkösen vahva puoli.

Liikuttavaa antia on teksti Lakkiaiset, jossa kirjailija pohtii kipuaan poikansa kasvettua aikuiseksi. On aika jättää tietynlaiset jäähyväiset, kun poika lähtee kotoa. Hauska ja oivaltava taas on kirjoitus Puhe ylioppilaalle, jossa on kaikenlaisia elämänohjeita:

"Jos olet sitä mieltä, että intuitio on akkojen höpinää, vaihda mielipidettä. Vaisto nimittäin ei valehtele. Molopään tunnistaa siitä, että hän vaikuttaa molopäältä."

Eivät nämä tekstit kovin pitkäksi aikaa mieleen jää, mutta ei se mitään haittaa. Viihdyin hyvin. 

Katja Kärki - Eeled

 "Silmät kiinni kuvittelin metsän puhuvan. Kuuntelin suhinaa ja havinaa, männynrunkojen välissä kuiski syystuuli, ja sammalet sihisivät. Ohimenevä sadekuuro sipisi maahan ja olkapäille. Metsä humisi minun nimeäni. Kristiina, kuulin sen sanovan."

Taitto: Jukka Iivarinen/Vitale. Bazar 2021. Pyydetty arvostelukappale

Eeled on noitarummun kuminaa, suhisevaa tuulta, lasten sormivärejä ja tummia varjoja. Se on runsas, hämyisä ja sydämeen käypä romaani.

Kristiina palaa tyttärensä Vanessan kanssa Auringontalolle, sinne mistä kaikki alkoi. Talo on pahasti rapistunut ja puutarha villiintynyt, omenapuut poissa. Vanessa haluaa tietää taustastaan ja Kristiina uppoaa menneisyyteensä. On Auringontalo, salaperäinen Torvald ja valoa hehkuva Bambi. On kommuuni, kaksi lasta, elämän arvaamaton kulku. Taustakohinana kulkee lapintyttö Eeledin tarina, joka lopulta punoutuu hienovaraisesti päätarinaan.

On vaikea tiivistää ajatuksiaan sanoiksi. Aluksi Eeled ei tuntunut oikein lähtevän minulla käyntiin, väistelin sitä, kunnes lukumaratonilla viimein istuin alas ja aloin kunnolla lukea. Tarina alkoi punoutua minuun ja hengitin samassa tahdissa Kristiinan kanssa.

Kristiina on Lapin tyttöjä, Ruotsiin opiskelemaan mennyt syrjästäkatsoja. Kaikki muuttuu, kun Torvald iskee häneen silmänsä ja he muuttavat Auringontaloon. Mutta he eivät ole ainoita, myös elämää kuohuva Bambi muuttaa heidän kanssaan. Draamaa sitä toki syntyy, mutta ei kuitenkaan yhtään sellaista kuin olettaisi sillä

"Makasimme siinä, ja sitten mitään puhumatta riisuuduimme, Bambin kädet olivat kaikkialla minussa. Kiihtyvät hengitykset, hakkaavat sydämet. Bambi suuteli minua kaikkialle sinne, minne Torvald ei. Piirsimme ääriviivat. Piirsimme Bambin kanssa rajat."

Osan käänteistä osaa arvata tarinan edetessä, mutta yllätyksiäkin mahtuu mukaan. Ja lopulta itse päämäärä ei ole tärkein vaikka se kiinnostaakin, vaan matka, tarina saa pauloihinsa. Hippikommuunin henkevät periaatteet nitisevät ja natisevat lapsiarjessa eikä mikään ole lopulta sitä miltä näyttää.

Tarinan henkilöt olivat hyvin rakennettuja. Kärki maalailee herkin vedoin kunkin luonteen ja tavat. Torvald on ikuinen kulkija, vastuuton haihattelija joka ei taida itsekään tietää mitä haluaa. Bambi on kuin jokin valo-olento, aluksi ärsyttävä mutta hahmon syvetessä jotain aivan muuta. Kristiina on juuret syvällä mullassa, vaikkei hän sitä aina itse tajuakaan. Kristiina on se, joka panee asiat tapahtumaan kun muut taantuvat lapsiksi.

Kärjen kieli on todella nautittavaa. Se on rikasta ja kuvailevaa, siinä haluaa viipyä. Pohjoisen kielenkäyttö sulautuu saumattomasti yleiskieliseen kerrontaan:

"Olin Torvaldille pohjoisen tuikea tuuli ja pimeänpeitto, taivaantulien kylmä loimu ja pureva pakkasyö, hallanpanema hapan marja ja upottava umpihanki. Olin sakea suo, rahiseva rahkasammal ja ketunkolo, olin karu kivierämaa, pirunpelto ja kynttiläkuusen kapea katve. Pohjoinen maisema oli kasvanut minuun ja minä siihen, en ikinä pääsisi irti."

Suosittelen tätä vahvaa romaania lämpimästi! Toivon kirjalle paljon näkyvyyttä, sillä se on sellaista, mitä ei joka päivä saa lukea. Täytyy lukea myös Kärjen esikoisromaani Jumalan huone.

Herman Hesse - Arosusi

 

"Kun hänen kanssaan puhui ja kun hän toisinaan ylitti sovinnaisuuden rajat lausumalla joitakin syvästi persoonallisia sanoja, niin silloin täytyi ilman muuta tuntea vähemmyytensä; hän oli ajatellut enemmän kuin muut, ja niinpä hän, aina kun oli älyllisistä asioista kysymys, osoitti sellaista miltei viileää asiallisuutta, ajatuksen syvyyttä ja varmaa tietoa, joka on vain todella älykkäiden ihmisen vallassa, sellaisten joilla ei ole kunnianhimoa ja jotka koskaan eivät halua älyllään loistaa, etevämmyydellään hallita toista tai pitää omaa katsantokantaansa ainoana oikeana."

Alkuperäisteos Der Steppenwolf (1925). Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomennettuna 1952. Suomentanut Eeva-Liisa Manner. WSOY.

Miten fantastista ja älykästä voikaan kirjallisuus olla? Olen juuri ollut valtavalla henkisellä matkalla, enkä oikein tiedä, miten sanani asettaisin.

Arosusi on psykologinen, tai osuvammin sanottuna sielullinen, tutkielma ihmisen moninaisuudesta. Sen päähenkilö, Henry Haller, Arosudeksi itseään nimittävä mies, on perin onneton. Hän kokee syvää tuskaa ja on ikään kuin välitilassa. Sitten hän saa pienen kirjasen, joka on ytimekäs ja tiukka kuvaus hänestä ja ihmisyydestä. Siinä moititaan hänen haluaan pusertaa sielunsa kahdeksi, ihmiseksi ja sudeksi, vaikka sielu on paljon enemmän. Pian tämän jälkeen Harry kohtaa Herminen, erikoisen naisen, eikä mikään ole niin kuin ennen. Alkaa henkinen matka kohti katharsista ja uudelleen rakentumista.

Arosudessa on niin monta tasoa, etten varmasti edes tavoittanut niitä kaikkia. Sen voi periaatteessa lukea kirjaimellisesti Harryn tarinana, mutta ennemmin se on mielestäni allegoria ihmisyydelle. Se on myös ivasanaa ahdasta porvarillisuutta vastaan. Porvarillisuutta, joka typistää ihmisen miedoksi persoonaksi ja sivuuttaa meidän kaikkien sielullisen moninaisuutemme.

Kirja alkaa varsin rauhallisesti. Harryn vuokraemännän poika kertoo, miten vähitellen tutustui Arosuteen ja mitä hän tästä ajattelee. Näin saamme päähenkilöön heti ensi paikasta syvyyttä. Sen jälkeen pääsemme lukemaan lyhyet Harry Hallerin muistiinpanot, jonka jälkeen alkaa varsinainen Kirja Arosudesta. Ja millaista pyöritystä se onkaan! Hitaasti kehkeytyvä tarina kiihtyy valtaville kierroksille vaatien lukijalta suurta tarkkaavaisuutta, jottei lähtöpiste unohtuisi.

Kirjan loppuvaiheet toivat elävästi mieleeni Twin Peaksin alkuperäisversion lopetuksen. Lienevätkö käsikirjoittajat sitten Hessensä lukeneet? Sama teatterimiljöö, todella omituiset asiat jotka tapahtuvat tai ehkä eivät tapahdu ja hämmästyttävä loppuhuipennus. Olen todella hämmästynyt, jos tämä yhteys on vain sattumaa.

Minua kiehtoo todella paljon Hessen ajatus moninaisuudesta. Muistan nuorempana kipuilleeni sitä, miten sisälläni tuntui olevan ennemmin monta ihmistä kuin eheä persoona. Pelkäsin olevani hullu. Sittemmin olen hyväksynyt, ettei ihminen koskaan ole täysin eheä, vaan meissä on lukemattomia mikrokosmoksia, joista osa tulee vahvemmin esille ja osa ei ehkä koskaan. Ihminen on totisesti kiehtova mysteeri! Hesse kuvaa tätä moninaisuuden prosessia mestarillisesti. Ei ihme, että hän on nobelisti.

Aika ja tila ei koskaan riittäisi siihen kaikkeen, mitä tämä kirja minussa herättää. Lopuksi kehotan vain, että tarttukaa tähän rohkeasti! Saatte todella hämmästyä.

"Kun siis joku lähimmäisemme on johtunut laajentamaan minuutensa kuvitellun yhtenäisyyden kaksoiminäksi, niin hän on jo nerouden tiellä, - kaikessa tapauksessa ainakin harvinainen ja kiinnostava poikkeusihminen. Sillä todellisuudessa ei yksinkertaisinkaan minuus ole suinkaan yhtenäinen, vaan se on koostunut loputtoman moninaisesta muotojen, asteiden, asemien, perintöosuuksien ja mahdollisuuksien kaaoksesta, - se on tähtitaivas pienoiskoossa."

#aamilukumaraton (päivittyvä postaus)

 

Tänään ja huomenna on Instagramin aamikollektiivin luotsaama #aamilukumaraton. Päätin ex tempore lähteä mukaan. 

Kuva on ehkä nyt ennemmin kuvituskuva, sillä minulla on aika monta keskeneräistä kirjaa, joita yritän lukea nyt. Keskeneräisten pinossani on:

- Herman Hesse: Arosusi

- Katja Kärki: Eeled

- Marisha Rasi-Koskinen: REC

- Jenni Multisilta: Yksi teistä kuolee

Katsotaan mihin päästään. Ehdin tuossa jo lukea eilen aloittamani pienen kirjoituskokoelman, Anna-Leena Härkösen Ois niin kiva ja muita kirjoituksia. Siitä varmaan bloggaan vielä jossain vaiheessa.

Tarkoitukseni on lukea vain tänään, huomenna teen sitten muita juttuja. :)

15.01

Nyt on myös Arosusi luettu. Mitähän tästä voikaan sanoa? Naputtelen seuraavaksi kirjoituksen siitä huomiselle. Miten fantastista, älyllistä ja upeaa voikaan kirjallisuus olla! Pidän hetkisen taukoa tointuakseni ja sitten tartun luullakseni RECiin.

17.07 Nyt on luettu RECiä 97 sivua. Mielenkiintoinen teos! Seuraavaksi otan lukuun Eeledin.

20.24 Nyt on Eeledkin luettu! Tämä on ollut kyllä tosi hyvä lukumaraton, olen lukenut peräti kolme kirjaa loppuun. :) Seuraavaksi siirryn loppuillaksi Jenni Multisillan dekkarin puoleen.

21.23. Lukumaraton on osaltani ohi. Lukuaikaa oli 10,5 tuntia ja luin yhteensä 676 sivua. :) Sain päätökseen kolme kirjaa (!) ja luin eteenpäin kahta. Nyt alkaa puhti loppua ja alan painua yöpuulle. Olen tyytyväinen tulokseen. Keskiyöllä tulee bloggaus Arosudesta ja maanantai-aamuna Eeledistä. 

Hannu-Pekka Björkman - Välähdyksiä peilissä

 "Vanhetessaan ihminen muuttaa yhä enemmän mielensä maisemaan. Kadonneeseen maisemaan. Muistin salaperäisiin onkaloihin, joissa on tallella kaikki menetetty."

Kansi: Katja Kuittinen. Taitto: Petri Kovács. Kirjapaja 2014.

Luin taannoin Hannu-Pekka Björkmanin kirjoituskokoelman Valkoista valoa, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Niinpä tartuin innolla tähän uudempaan esseekokoelmaan Välähdyksiä peilissä.

Valkoista valoa kannatteli temaattisesti uskonnon ja teatterin tekemisen välinen ristipaine. Tässä teoksessa yhteinen nimittäjä on katoava aika ja vääjäämätön vanheneminen. Keski-ikäinen Björkman tarkastelee aihetta siellä, aihetta täällä. Tällä kertaa usko on aika sivuroolissa.

Aiheiden hyppiminen on teoksessa sekä hyvä että huono puoli. Björkmanilla riittää kyllä kerrottavaa monesta aiheesta, ja usein esseen viimeiset rivit kiteyttävät jotakin kaunista ja hienoa. Toisaalta hyppiminen toi pientä sekavuutta kirjaan.

Björkmanin ajatus on kirkasta ja kuulasta, pieniin riveihin tiivistettyä. Esseet ovat varsin lyhyitä, mikä jätti minut vähän nälkäiseksi. Toisaalta ei olisi mitään järkeä lähteä pitkittämään asiaa, jonka voi sanoa myös lyhyesti.

Tästä kirjasta riittäisi sitaatteja vaikka millä mitalla. Olen valikoinut tähän pari suurimman vaikutuksen tehnyttä:

"Kulttuuriamme tuntuu leimaavan kypsymätön puberteettisuus, joka haalii itselleen itsekkäästi viihdykettä ja nautintoa. Tämä ominaisuus on nähtävissä niin liikemaailmassa kuin kulttuurielämässä. Keski-ikäinen tai vielä vanhempi ihminen, joka pyrkii kynsin hampain pysyttelemään nuorena, hukkaa tilaisuutensa kehittyä siksi, miksi hänet on tarkoitettu. Hän on kuin perhonen ikuisessa kotelovaiheessa."

"Kaksituhattaluvulla ihminen on yhä salaisuus. Kaikesta tieteestä, teknologiasta, politiikasta ja edistyksestä huolimatta riipumme oudoilla saranoilla taivaankannesta. Olemme selittämättömiä. Tyhjiin ammentamattomia."

Björkmanin teoksessa tuoksuu pakkasviima ja nuotio ja tuntuu kylmän kipristely ja kostuneet villasukat. Tässä kirjassa on paljon ajattelemisen aihetta ja paljon myös lohtua. Kirjoittajan lukeneisuus ja siviiliammatti näkyy ihmisen armollisena, mutta läpivalaisevana tarkkaamisena.

Suosittelen lämpimästi! Varsinkin jos et innostu uskonnollisista aiheista, tämä kokoelma sopinee paremmin kuin Valkoista valoa.

Emmi-Liia Sjöholm - Paperilla toinen

 "Imetän, imetän, imetän. Hyssyttelen, hyssyttelen, hyssyttelen. Rakastan, rakastan, rakastan.

Silti mietin:

Miksen koskaan lähtenyt vaihto-oppilaaksi?

    Miksen koskaan harrastanut ryhmäseksiä, kun siihen oli tilaisuus?

    Miksen pakastanut munasolujani ja odottanut pidempään?

En uskaltanut.

    En uskaltanut.

    En uskaltanut."

Kustannusosakeyhtiö Kosmos 

Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteos Paperilla toinen kertoo kolmekymppisestä naisesta, joka kertoo poukkoillen elämästään. Tässä hetkessä hän on tullut raskaaksi ja hänellä on aviomies. Muisteloissaan hän on milloin yläkoulun käytävillä, milloin panemassa jotain tolvanaa ja milloin missäkin. 

Muisteloa sävyttää itsekunnioituksen puute. Päähenkilö on aina valmis mukautumaan jonkun toisen vuoksi, ja se on raastavaa luettavaa. Hän suostuu jatkuvasti asioihin, joita hän ei halua. Kaikkein kipeintä se on seksin merkeissä. Päähenkilö kuvaa, miten hän mykistyy miesten seurassa, joko ihastuksesta tai kauhusta.

Olen onneksi itse muuttunut sen verran itsevarmemmaksi, etten samastunut kovin paljon. Onneksi, sillä jos niin tekisin, elisin hyvin onnetonta elämää. Kuitenkin muistan hyvin sen vanhan minän, joka ei löytänyt millään paikkaansa ja koetti jotenkin ansaita arvostusta. Kipeitä muistoja.

Tätä kirjaa voisi pitää yksilökeskeisenä tilityksenä, mutta minusta se nousee kuvaamaan millenniaalisukupolven sukupolvikokemusta laajemmin (ainakin naisen näkökulmasta). Miten ihmiset pitävät etäisyyttä, eivät halua tulla aidosti intiimiin kanssakäymiseen, miten mieletön juhlinta helposti varastaa vapaa-ajan. Miten koskaan ei vain ole tarpeeksi.

Kirjan kieli on mukavan selkeää, siinä ei juuri kikkailla. Lauseiden rytmitys on hyvä, välillä on lyhyitä lauseita ja välillä monipolvisia virkkeitä. Tätä kirjaa oli tosi sujuvaa lukea, ja ahmaisinkin sen miltei kertaistumalla. Tällainen lukukokemus on aina itselleni mieluisa, niin tämäkin, vaikka päähenkilö saikin minussa myös turhautumista aikaan.

Suosittelen niille, jotka ovat kiinnostuneita tämän hetken kolmekymppisten maailmasta. Kaikki eivät tietenkään elä samanlaista elämää, mutta kyllä tässä tunnistettavia juttuja löytyi varsin paljon.

"Tapailin viikonloppuisästä erottuani liutaa erilaisia miehiä. Yritin rakentaa jokaisen kanssa kuvitteellisen kodin, mutta raajani eivät sopineet niihin muotteihin. Ne katkesivat keskeltä kahtia, luu murskaantui toiveiden ristipaineessa."

Eeva Kilpi - Animalia

 

"Saada kuolla pois

kuluttamasta

pois riistämästä, saastuttamasta

pois syömästä muitten elämää

omansa säilyttääkseen.

Palata maaksi.

Ainoa oikea teko

koko aikana

jota nimitetään elämäksi.

Pakollinen.

Ei kunnia."

WSOY 1987

Eeva Kilpi on ihastuttava! Pitkästä aikaa palasin hänen laajaan tuotantoonsa ja en voi olla ihailematta häntä. Lisäksi tällä 80-luvun runokokoelmallaan hän on ollut todella aikaansa edellä.

Animalia kertoo nimensä mukaisesti eläimistä ja niiden kohtelusta. Runon puhuja rukoilee ja itkee kärsivien eläinten puolesta ja huokailee ihmisten julmuutta. Tänä päivänä näistä asioista jo puhutaan, mutta tuohon aikaan tuskin ainakaan samalla intensiteetillä.

Eläinten lisäksi on pieni osio mummoudesta. Nämäkin runot olivat ihania, mutta ehkä vähän irrallisia muusta kontekstista. Mummoudesta saisi varmasti aivan oman kokoelmansa!

Runoissa on myös viittauksia kristinuskoon ja panenkin tähän loppuun yhden minua eniten koskettaneista runoista siihen liittyen.

"Legenda

Illan hämyssä

Vapahtaja kulkee karjasuojissa,

navetassa, sikalassa, tallissa, kanalassa,

tahtoo vilkaista synnyinpaikkojaan,

tervehtiä eläimiä

joitten seimessä hän kerran kapaloituna

sai nukkua ensimmäistä unta.

Kaikki on muuttunut.

Eläimet katsovat häneen rautojen välistä,

vankeuden nöyryyttäminä,

silmissä tuska ja toivottomuus.

Tuntevat Hänet, korottavat äänensä:

Synny uudestaan, Vapahtaja,

synny meille.

Ihmiset veivät sinut.

Pitivätkö he sinua hyvin?"

Brené Brown - Epätäydellisyyden lahjat - Unohda ulkoiset paineet ja ole oma itsesi

 "Vallankumous voi kuulostaa hiukan jyrkältä, mutta tässä maailmassa autouden ja arvokkuuden valitseminen on todellinen vastarintaliike. Päätös elää ja rakastaa täydellä sydämellä on uhmakas. Se aiheuttaa hämmennystä, suututtaa ja kauhistuttaa monia - myös sinua itseäsi. Yhtenä hetkenä toivot, että muutosprosessi olisi ohi ja seuraavana, ettei se loppuisi koskaan. Ihmettelet, miten voit olla samanaikaisesti niin rohkea ja niin pelokas. Siltä ainakin minusta tuntuu suurimman osan aikaa... rohkealta, pelokkaalta ja siltä, että olen vahvasti elossa."

Basam Books/Viisas elämä 2015. Alkuperäisteos The Gifts of Imperfection. Suomentanut Leena Siitonen.

Brené Brownin teos Epätäydellisyyden lahjat on oivallinen teos sille, joka on väsynyt ainaiseen suorittamiseen ja ihmisten miellyttämiseen. Se on kutsuhuuto täydempään elämään ilman suorittamisella mittaamista. 

Brown panee jälleen itsensä likoon kertoessaan tutkimustuloksistaan ja teorioistaan. Tieteellisen tiedon rinnalla kulkee koko ajan hänen oma muutosprosessinsa, mikä tekee kirjasta heti helpommin lähestyttävän. Brown ei olekaan enää korkealla norsunluutornissa kuikuileva tutkija, vaan tavallinen ihminen, jolla on samat ongelmat kuin meillä muillakin.

Kirjassaan tutkija kirjoittaa häpeästä, täydellisyyden tavoittelusta ja riittämättömyydestä. Varmasti me kaikki olemme ainakin joskus kokeneet näitä kaikkia. Itse toipuvana suorittajana saan aina voimaa Brownin kirjoista. Brown kirjoittaa: "Jos haluamme elää ja rakastaa täydellä sydämellä ja toimia maailmassa oman arvomme tuntien, meidän on puhuttava siitä, mikä meitä estää - erityisesti häpeästä, pelosta ja haavoittuvaisuudesta."

Kirjan ydin on kuitenkin itse muutosprosessissa. Tutkija on luonut kymmenen tienviitaa, joiden avulla voi suunnistaa enemmän omannäköiseen elämään. Näitä ovat aitouden vaaliminen, myötätunnon vaaliminen itseä kohtaan, sinnikkyyden vaaliminen, kiitollisuuden ja ilon vaaliminen, intuition ja luottavaisuuden vaaliminen, luovuuden vaaliminen, leikin ja levon vaaliminen, tyyneyden ja hiljaisuuden vaaliminen, mielekkään työn vaaliminen sekä naurun, laulun ja tanssin vaaliminen.

Näistä kaikkein puhuttelevimpia osia minulle oli tieto kiitollisuudesta ja ilosta. Ne ovat toistensa kumppanit: kiitollisuuden harjoittamisesta kumpuaa iloa. Ja nimenomaan harjoittamisesta - on pysähdyttävä säännöllisesti pohtimaan sitä, mistä voi olla kiitollinen ja vaalittava sitä. 

Lisäksi jonkinlaisena yllätyksenä tulee tarve henkisyyteen ja uskoon. Kyseessä ei suinkaan tarvitse olla usko Jumalaan tai tiettyyn opinkappaleeseen. Tärkeintä on uskoa meitä yhdistävään voimaan. Olemme kaikki yhteydessä toisiimme. Minä itse uskon Jumalaan, mutta voisin ajatella ateistin voivan löytää tiensä henkisyyteen ajattelemalla, miten me ihmiset muodostumme kaikki samoista aineksista ja miten olemme biologisesti virittyneitä yhteyteen. Henkisyyteen on lukemattomia teitä.

Kovasti koskettava osio on myös naurun, laulun ja tanssin vaaliminen. Nämä kaikki toimet ovat hyvin haavoittuvaisuuden alaisia asioita, erityisesti ehkä laulu ja tanssi. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse, jälleen kerran, olla täydellinen laulaja tai tanssija voidakseen syvästi nauttia näistä toimista. Näen tässä myös voimakkaan yhteyden leikkiin ja lepoon sekä tietenkin luovuuteen. Laulussa ja tanssissa voi olla mitä suurimmin kyse leikistä ja hassuttelusta.

Voisin kirjoittaa tästä kirjasta vaikka kuinka paljon, mutta nyt kehotan vain: tarttukaa tähän! Ei haittaa, jos olette allergisia self helpille: tässä ei tarjota katteettomia, helppoja ratkaisuja vaan tutkimukseen perustuvaa tietoa, joka voi oikeasti muuttaa elämää parempaan suuntaan. Tiedossa on kuitenkin kompurointia ja kovaa työtä.

Anna-Liisa Ahokumpu - Kolme rukousta äidille

 

"Koko raskausajan oli tuntunut siltä, että olin sukeltanut hämärään veteen. En enää tuntenut itseäni tai ruumistani, enkä tiennyt, millaisena nousisin vedestä ylös, kukaan ei kertonut, olin vain keskellä ryykeliä, eikä sitä sanaa löytynyt sanakirjasta, se jätti aivan liikaa tilaa kuvittelulle."

Gummerus 2021. 

Anna-Liisa Ahokummun romaani Kolme rukousta äidille kertoo kuolevasta äidistä, synnyttävästä tyttärestä ja pyhästä Anjezësta, äiti Teresasta. Kirjan epilogi on äidin näkökulma, jossa hän on iloinen että on tehnyt tyttärestään niin itsenäisen. Äiti on marttyyrimainen, ei haluaisi tyttärensä tulevan ja näkevän vaivaa. Tytär kertoo olevansa raskaana.

Sitten siirrytään tyttären, Even, näkökulmaan, joka vuorottelee Anjezën näkökulman kanssa. Eve on raskauden loppumetreillä ja todella tuskastunut. Hän ei saa nukuttua eivätkä supistukset ota tihentyäkseen. Anjezë on lapsi ja elämää värittää fanaattisesti uskonnollinen ja helposti kiihtyvä äiti ja Albanian melskeet. Kasvaessaan Anjezë muuttaa Kalkuttaan uskonnolliseksi opettajaksi.

Muistan lukeneeni kirjailijan haastattelun Helsingin Sanomista, jossa hän kaipasi kirjallisuudelta realistisempia synnytyskertomuksia. Niinpä hän kirjoitti sellaisen itse. En ole koskaan synnyttänyt tai ollut mukana kenenkään synnytyksessä, mutta hyvin realistiselta tämä kuvaus kyllä tuntui. Ahokumpu tavoittaa hyvin usein piiloon jäävän eläimellisen puolen, joka synnytyksessä ja äitiydessä on. 

Kaikki ei myöskään mene aivan nappiin, vaan synnytyksen jälkeen Even henki on vaarassa. Mitään ei kuitenkaan selitetä hänelle, vasta myöhemmin psykologin luona hän saa tietää totuuden. Keskustelu psykologin kanssa on turhauttavaa ohipuhumista, minkäänlaista aitoa yhteyttä ei synny.

Yhteydettömyys on muutenkin kirjan kantavia teemoja. Even äiti on elämässään epävarma marttyyri, joka on kasvattanut yhteyttä vaille jääneen epävarman tyttären, vaikka muuta luuleekin. Äidin kuoleman jälkeen mielikuva hänestä alkaa haalistua Even mielessä, äidin ihailema Anjezë tuntuu tutummalta ja läheisemmältä. Myös Anjezë elää tavallaan omassa todellisuudessaan, omituisen äidin ja veljen kanssa, pian pimennossa Jumalaltakin.

Mielestäni tämä kahden näkökulman valinta ei ollut oikein onnistunut. Loppupuolella Anjezën ja Even kohtaloita koitettiin vähän yhdistää, mutta ei mielestäni kovin hyvin. Anjezën tarina jäi irralliseksi, olisin mieluummin lukenut vain Evestä. Ehkäpä Even ja äidin näkökulmista vuorotellen.

Myöskin kirjan alku oli aika tahmainen enkä meinannut oikein päästä eteenpäin. Jossain sivun 50 tienoilla tarina sitten imaisi mukaansa ja luin voimakkaasti eläytyen Even kohtalosta. Tästä on annettava pisteet, sillä synnyttämättömänä ja lapsettomana samastumiseni ei ole itsestään selvää. 

Voin suositella tätä tietyistä puutteista huolimatta. Joku saattaa tietysti säikähtää synnytyskertomusta, mutta minusta se ei ollut mitenkään kauhea tai ällöttävä. Ennemmin luonnollinen tapahtuma.

Kirjan on lukenut myös Kirjaluotsi.

"Tai mitä jos vauva ei tuntenutkaan samaa kipua kuin minä, vaan minä olin tuntenut samaa kipua kuin vauva, vauvan kipua joka oli näennäisen hiljaa odottanut kaikki nämä vuodet sisälläni, kipua joka oli valmiiksi minussa vain siksi että olin joskus ollut vastasyntynyt?"

Eveliina Talvitie - Kävin vaan uimassa, sisko

 "Elämä on sellaista, elämä on tällaista, ihmeellistä, kun elämäihminen jaarittelee summittaisia näkemyksiään elämästä, teennäisen uteliaana, minun tekee mieli vetää housuni alas, kumartua ja näyttää persereikäni, tässä sinulle elämää.

Kerron senkin Emilille, kokeillakseni, mutta hän vain kysyi, olinko joskus toteuttanut mielitekoni ja totesi sitten ymmärtävänsä, mitä tarkoitan.

Tunsin, miten kuoreeni tuli halkeama, se tuntui suloiselta ja kipeältä."

Kansi: Tuomo Parikka. Into Kustannus 2021. Saatu arvostelukappale.

Eveliina Talvitien uusin teos Kävin vaan uimassa, sisko on runsas ja täyteläinen, vaikkei sivuja ole edes ihan kahtasataakaan. Keskiössä on virolainen näyttelijä Marie, joka haluaa kadota. Hänellä on henkisenä oppaanaan viisas Emili, joka ei kysy turhia kysymyksiä. Lopulta Marie lopettaa pakenemisensa ja palaa takaisin kotiin. Matkalla hän ehtii jäsentää elämäänsä moneen suuntaan.

Romaani rakentuu vähitellen. Se alkaa keskeltä, jos halutaan tarkastella jonkun elämää tarinana. Mariesta selviää asioita vähitellen, osa paljastuksista vasta aivan loppupuolella. 

Olen todella vaikuttunut kirjasta. Luin sen miltei kertaistumalta, niin imevä tarina oli. Teosta kuljetetaan useasta nimikoidusta näkökulmasta. Äänen saa Marie itse, Benjamin, Benjaminin vaimo Anna ja Marien äitikin. Mariesta piirtyy tätä kautta hyvin monisyinen kuva.

Mariella on monet kasvot. Hän on näyttelijä, lapsi, äiti, menettäjä, portto, toinen nainen, mitä milloinkin. Välillä eksyksissä itseltään, mutta kuitenkin aina Marie. Talvitie on luonut hyvin elävän henkilön. Myös muiden hahmojen luominen on onnistunut. Benjamin on oikeastaan aika surullinen hahmo omassa sokeudessaan, Anna taas hyvin vaikuttava. Ingridin, Marien äidin kautta näemme Viron historialliset kasvot.

Viro tuntui hyvin elävältä ja siellähän kirjailija on nyt useita vuosia asunutkin. Oli mukavaa lukea sinne ja osin myös Ranskaan sijoittuva romaani. Ranska tosin jää paljon irrallisemmaksi kuin Viro, mutta se ei ole suuri puute.

Romaania voi lukea myös tutkielmana sukupuolirooleista. Onko naiselle olemassa vieläkään muuta karsinaa kuin huora/madonna? Miksi miehet luisuvat niin helposti vastuusta? Onko pettävän miehen takaisin ottava vaimo tyhmä uhri? Nämä kysymykset määrittelevät hahmojen elämää voimakkaasti ja kukin ratkoo tilaansa omalla tavallaan. 

Kirjassa on myös pieni yliluonnollinen tvisti, josta pidin. Ainoastaan Marien äiti uskoo naisen enää palaavan elävänä. Kun Ingrid näkee naakan aivan läheltä, hän tietää tyttönsä tulevan. Naakka on hänelle etiäinen. Myös Marieta kuljettaa jonkinlainen intuitio. En tiedä, onko tämänkaltainen usko virolaisille tyypillistä, mutta Suomessa ainakin vanhalle kansalle on. Tämä sivujuonne nivoutui hienosti tarinaan.

Suosittelen! Kirja onnistuu antamaan äänen niille, jotka usein ruhjotaan stereotyypeiksi. Kirjan tarinalla on myös esikuvansa todellisuudessa, mistä kirjailija kertoo teoksen loppusanoissa.

"- Katselin sinua joitakin päiviä sitten. Siis talosi pihassa, ennen kuin kohtasimme rannalla.

- Huomasin kyllä. Jäin seisomaan liikkumatta paikoilleni, jotta voisit rauhassa tehdä huomioita, hän totesi iloisesti.

Sydämessäni läikähti.

En ollut tiennyt että ystävällisyyttä oli niin monenlaista."

Roger Leloup - Ametistin kirous (Yoko Tsuno #19)

 Tällä kertaa Yoko ja ystävänsä Emilia matkustavat Venäjälle. Sieltä he lentävät Suomen ja Norjan kautta Skotlantiin. Tällä osalla ei ole mitään tekemistä edellisen kanssa, mutta näitä sarjakuvia onkin ilmeisesti suomennettu hassussa järjestyksessä.

Skotlannissa Emilia saa haltuunsa kirjeen isoisotädiltään vuodelta 1935. Kirjeessä on erikoista se, että isoisotäti kiittää henkensä pelastamisesta Emiliaa ja testamenttaa hänelle mökkinsä. Mutta Emilia ei tietenkään ole vielä elännyt tuolloin! Käydessään katsomassa mökkiä Emilia ja Yoko joutuvat jälleen huimaan seikkailuun historian havistessa taustalla.

Täytyy sanoa, että seikkailu oli jopa niinkin vauhdikas, etten oikein pysynyt kärryillä. Emilialla oli viljalti erilaisia sukulaisia ja salaperäisen ametistin vaiheet olivat moninaiset. En jaksanut lähteä lukemaan tarinaa uudelleen, joten nautin lähinnä kauniista kuvituksesta ja huimasta seikkailusta.

Tarinassa näkyy historiaosuudessa hyvin ajan rasistisuus. Yokoa pidetään alempiarvoisena, koska hän on aasialainen. Tästä hän ei kuitenkaan lannistu, vaan punoo taitavan juonen pahisten pään menoksi. 

Minua häiritsee jonkin verran kaiken historiattomuus. Emiliaa en ainakaan muista aiemmista osista, paitsi tuosta numerosta 18. Hän on ilmeisesti siis puoleksi skotti ja puoleksi venäläinen, mutta kuitenkin myös Australiasta?? En täysin pysy kärryillä. Pitäisi lukea uusiksi sarja alusta asti, niin muistaisi paremmin hahmojen taustoja.