Labyrintistä ja toisista maailmoista: Piranesi

Susanna Clarken Piranesi (WSOY 2021, suomentanut Helene Bützow) on merkillinen kirja. Sen sivuilla lainehtivat Vuorovedet, tönöttävät Patsaat ja koko tuo kaikkeus, Talo, hengittää. Tapaamme Piranesin, hyväntahtoisen miehen, joka kunnioittaa Taloa joka solullaan.

"Ensimmäisen Kuun keskivaiheilla Etelästä nousi Tuuli. Se puhalsi lakkaamatta päiväkausia, ja vaikka yritin kovasti olla valittamatta, se oli eräänlainen koettelemus."

Piranesin lisäksi Talossa on Toinen, iäkkäämpi mies. Hän on kiinnostunut muinaisesta tiedosta ja tekee kaikenlaisia rituaaleja saavuttaakseen sen. Piranesi avustaa häntä. Kerran, istuessaan erään hienon 

Patsaan päällä Piranesi tajuaa, ettei koko hommassa ole mitään järkeä. Hän sanoo sen Toiselle, mutta tämä sanoo ärtyneenä, että keskustelu on käyty jo monta kertaa. Piranesi järkyttyy: unohtaako hän siis asioita?

"Olen tiennyt jo vuosia, että Toinen ei kunnioita Taloa samalla tavalla kuin minä, mutta tuollaiset puheet järkyttävät silti. Miten hänen kaltaisensa älykäs mies voi sanoa, että Talossa ei ole mitään elävää?"

Muutoksen tuulet kuitenkin puhaltavat, sillä Saleissa selvästi liikkuu muitakin ihmisiä. Se järkyttää Piranesia pahemman kerran. Toinen käskee hänen piiloutua muilta, mutta uteliaisuus kiihottaa Piranesia hullun lailla. 

Kirja on hyvin kiehtova. Siinä on mielenkiintoista mystiikkaa. Ajatukset alkavat laukata. Mistä Piranesi ja Toinen ovat oikein tulleet? Missä heidän vanhempansa ovat? Miksei Piranesi tunnu ajattelevan tai muistavan sellaisia olennaisia seikkoja? Mistä Toinen saa tavaransa? Vastaukset tulevat, kun kirjaa lukee eteenpäin.

Pidin tästä erikoisesta romaanista. Osa on pitänyt alkua liian outona, mutta minut se imaisi tehokkaasti mukaansa. Olen aina ollut kiinnostunut tällaisista jännistä rakennuksista ja Talo jos jokin on jännä. Se tuntuu laajenevan aivan loputtomiin!

Suosittelen sellaiselle, joka haluaa lukea jotain aivan erilaista välillä. 

"Joka puolella minua alkoi ilmestyä ovia, mutta tiesin, mikä oli etsimäni, se jonne kaikki unohdettu virtaa. Tästä maailmasta lähtevät vanhat ajatukset olivat kuluttaneet ja rispaannuttaneet oven reunat.

Ovi oli nyt täysin näkyvissä. Se oli Antoine Rivoiren ja Coquette des Blanchesin välisessä aukossa. Astuin siitä sisään."

Äideistä ja tyttäristä: Bechi

 "Kun mutsi kirjoittaa, mä näen millainen se olisi jos se ei olisi koskaan saanut mua. Se näyttää paremmalta niin."

Ihmissuhteet osaavat olla monimutkaisia, mutta liekö mikään niin monimutkaista kuin äidin ja tyttären välinen suhde? 

Bechi on ulkomaalaistaustainen suomalaisnainen. Äiti on elänyt Palestiinassa, isä on Suomesta. Bechi ei oikein osaa elämää, kaikki on jotenkin levällään. Varsinkin äitisuhde.

Äiti, Shoshana Ayin., on Suomea kohahduttanut kirjailija. Hänen Suuri Suunnitelmansa oli matkustaa Pariisiin ja elää siellä, mutta sitten tuli Hannu. Pikakihlat, pikahäät ja matka kylmään Suomeen. Shoshana ei pidä Suomesta eikä varsinkaan suomalaisista, mutta silti hän jää. Tyttären takia? Ehkä?

Sitten on vielä Rivka, Shoshanan äiti. Nainen, joka ei enää kahden lapsen menetyksen jälkeen osaa kunnolla rakastaa. Nainen, joka on tehnyt matkan Jemenistä Palestiinaan ja sen jälkeen kerran Suomeen ja takaisin Palestiinaan. Ei muita liikkeitä.

Näistä kolmesta ihmisestä koostuu Koko Hubaran esikoisromaani Bechi (Otava 2021). Shoshana häpeää ja vihaa äitiään, samoin Bechi. Silti jossain uumenissa on myös rakkaus ja kiintymys. Siitä ei vain osata puhua. Shoshanan ja Bechin näkökulmat vuorottelevat, lopussa on Rivkan epilogi. 

Mielenkiintoista on, miten erilaisina Bechi ja Shoshana toistensa katseen läpi piirtyvät. Shoshana on alun perin ollut se kapinoiva tytär. Omaa tytärtään hän ei näe kapinoivana ollenkaan, vaikka Bechi omasta mielestään on aina ollut tahallaan vaikea lapsi. Bechin muisteloissa hän on aina ärsyttänyt äitiään saadakseen tämän hermostumaan kunnolla. Bechi kertoo vihaavansa tanssia, Shoshanan mukaan tämä rakasti sitä. Kumpaa voi uskoa?

"Sinä päivänä kun Bechi kertoi Shoshanalle, että iskä osti Laulalle kimmeltävän solmuksen, lakkaussolmuksen, Shoshana tajusi sittenkin rakastaneensa Hannua. Totta kai juuri silloin, milloin muulloinkaan. Miksei silloin kun siihen olisi ollut mahdollisuus? Miksi turhaan? Miksei rakkaus voi olla sellaista turhaa nippelitietoa, joka varastoituu iäksi aivopoimuihin. Se, että sattuu olemaan kuvottava opportunisti, ei poissulje sitä, että rakastaa jälkijättöisesti sitä, jota on käyttänyt häikäilemättömästi hyväksi."

Shoshanan ja Hannun avioliitto on jokseenkin kummallinen. Shoshana tosiaan on opportunisti, hän lähtee Hannun kelkkaan vain päästäkseen pois Palestiinasta. Hän vierastaa Hannun hellyyttä ja hyvyyttä, ei osaa ottaa sitä vastaan. Jotain hänessä on alusta pitäen rikki. 

Bechi on todella väkevä romaani. Se pakottaa lukijankin katsomaan vaiettuja asioita, ajattelemaan niitä, peilaamaan omaa äitisuhdettaan. Se sivuaa myös maahanmuuttajan elämää Suomessa. Olen kuitenkin iloinen, ettei tämä teos ollut varsinainen maahanmuuttajaromaani. On vain sattuma, että keskeiset henkilöt ovat kokonaan tai osin jemeniläisiä. Parasta on, että he ovat lihallisia, kokonaisia, aivan kuin me kaikki muutkin.

"Naiset eivät unohda, koska naiset ovat olemassa sitä varten, että sillä aikaa kun miehet sotivat ja tappavat ja sopivat ja keskustelevat ja kyntävät muiden maita, naiset kantavat muistot ja lapset, joita kukaan ei halua. Olen aina miettinyt, miksi kaikki tuntuvat pitävän itsestään selvänä, että Jeesus oli mies. On ilmiselvää, että hän oli jemeniläinen nainen, ei, jemeniläinen tytär."

Lainauksen viimeinen lause juolauttaa minulle mieleen Tori Amosin mainion kappaleen Muhammad, My Friend. Se alkaa sanoin: "Muhammad, my friend. It's time to tell the world. We both know it was a girl, back in Betlehem." Senpä kunniaksi liitän kyseisen, sanomaltaan vallankumouksellisen kappaleen tähän.

Miksi en enää puhu valkoisille rasismista

 "Tämänhetkinen rodullinen arvoasteikkomme on epäreilu myös siinä, että sen muuttaminen on aina sälytetty alimpina olevien harteille. Rasismi on kuitenkin valkoinen ongelma. Se paljastaa valkoisuuden pelot, tekopyhyyden ja kaksoisstandardit. Se on valkoisen psyyken ongelma, jonka ratkaisun avainten on löydyttävä valkoisilta. Ulkopuoliset voivat vaikuttaa vain rajallisesti."

Reni Eddo-Lodgen kirja Miksi en enää puhu valkoisille rasismista (Gummerus 2021, suomentanut Saana Rusi) on todella silmiä avaava teos. Eddo-Lodge purkaa yleisiä myyttejä, ottaa kantaa rasismin ulottuvuuksiin, erilaisiin hierarkioihin kuten ihmisten luokka-asemaan ja valkoisten pelkoon mustia kohtaan.

Voi aluksi kuulostaa erikoiselta, että valkoiset todella pelkäisivät mustia, mutta kirjailija perustelee asian hyvin. Mistä muusta kumpuaisivat rasistiset puoluenäkemykset, joissa varoitellaan maahanmuuttajataustaisten (joista iso osa on tummia ja joita ylipäätään tarkoitetaan termillä 'maahanmuuttaja') "holtittomasta" lisääntymisestä. Pelätään, että valkoiset jäävät lopulta vähemmistöiksi omissa maissaan. Ajatellaan, että mustat tuhoavat lopulta kaiken ja ovat loisia. Kaikki kumpuaa lopulta pelosta.

Kirjan nimi on kieltämättä vähän provosoiva ja myös oikeastaan ironinen, sillä kuten kirjoittaja itsekin toteaa, hän ei ole samannimisen blogitekstinsä jälkeen juuri muuta tehnytkään kuin puhunut rasismista, valkoisillekin. Olen viime aikoina todennut, ettei minua enää kiinnosta se, mitä valkoisilla on sanottavana rasismista ja siihen kytkeytyvistä asioista. Minua kiinnostaa kuunnella rasismin kohteiksi joutuneiden sanomaa. Suosittelen kaikille.

Helposti nykyään ajatellaan, että eihän meillä rasismia ole, korkeintaan juntit huutelevat tummempi-ihoisille kadulla. Tämä ajatus on täyttä pötyä. Jo pelkästään maahanmuuttovihamielisten, äärioikeistolaisten puolueiden nousu ja kannatus Euroopassa sotii moista näkemystä vastaan. Pakolaiskriisi 2015 ns. pudotti naamiot monen kasvoilta, ja rasismista tuli yhä hyväksytympää.

Ihailen sitä täsmällisyyttä, jolla Eddo-Lodge kirjoittaa asioista. Hän on älykäs ja koulutettu, juuri oikea henkilö kirjoittamaan näistä asioista. Hän on myös "kokemusasiantuntija", sillä hän on musta britti. On toki todettava, ettei kirjan kuvaama maailma istu 100-prosenttisesti yksi yhteen suomalaisen tilanteen kanssa, ihan jo siksi, että Britannialla on historia suurvaltana ja koska se on voimakkaasti luokkayhteiskunta.

Kuitenkin sanoma valkoisesta etuoikeudesta pätee kaikkialla. Kirjoittaja kuvaa turhautuneena tilannetta, jossa valkoiset joko vetäytyvät kun tästä puhutaan tai kieltävät kaiken. Tosiasioita on kuitenkin turha kiistää: valkoisuutta pidetään yhä kunniallisen ihmisen mittana. Valkoisuus, vähän samaan tapaan kuin mies sukupuolena, nähdään kaiken mittana. Etuoikeutta kuvaa hyvin se, ettei valkoisen juuri edes tarvitse miettiä etnisyyttään. Eikä etnisyyttä liitetä valkoisuuteen, vai kuinka moni on kutsunut valkoisten ravintoloita absurdilla sanalla "etninen"?

Rasismi kietoutuu myös seksismiin. Eddo-Lodge kirjoittaa jonkin verran sukupuolestakin ja siitä, miten näkymätön musta nainen yhteiskunnassa on. Hän myös antaa täyslaidallisen valkoisille feministeille, jotka leikkivät värisokeaa ja kieltävät valkoisuuden tuoman edun yhteiskunnassa. Vasta aivan viime aikoina on alettu ymmärtää näiden kahden vitsauksen yhteenkuuluvuus ja laajennettu feminismiä kattamaan enemmän myös etnisyyden kategoriaa.

Toisin sanoen teos on siis täyttä asiaa. Kirjabloggareiden joukko on meillä vitivalkoinen, joten teosta voi tosiaan suositella. Itse ainakin opin paljon.

Vihainen nainen

"Aggressio on energiaa. Se on yksi ihmisen perustunteista. Hyvin usein se nousee esiin reaktiona johonkin tapahtumaan tai kokemukseen."

Heli Pruuki ja Terhi Ketola-Huttunen ovat kirjoittaneet oivallisen tietokirjan Vihainen nainen - Hyvä, paha aggressio (Kirjapaja 2018). Kirja käsittelee syvällisesti aggressiota ensin yleismaailmallisena ilmiönä syventyen sitten nimenomaan tyttöjen ja naisten aggressioon.

Minun mielestäni naisen viha on edelleen maassamme tabu. Siihen tilanteeseen tämä kirja on hyvä täsmälääke. Se on kiihkoton, napakka ja empaattinen teos. Mikään inhimillinen ei ole kirjoittajille vierasta, kun he käyvät läpi parisuhteita, äitiyttä, sisarkateutta, tyttäryyttä ja niin edelleen. Kirjassa sanoitetaan hyvin vaikeita tunteita, joista vaikeimmat liittynevät juuri äitiyteen.

Kirjoittajien näkemys on, että masennuksen ja uupumuksen takana on tyypillisesti tukahdutettu suru ja viha. Heidän mukaansa ensin pitäisi saada surtua suru pois, jotta omiin vihan tunteisiin voisi päästä käsiksi. Koen itse tämän kaiken pitävän paikkansa.

Pruuki ja Ketola-Huttunen pureutuvat myös lapsuuden teemoihin. Lapsuuden perhe vaikuttaa hyvin voimakkaasti siihen, miten lapsi oppii tuntemaan ja säätelemään tunteitaan. Ikävä kyllä monessa suomalaisessa perheessä ei osata tätä asiaa lainkaan, vaan lapset jäävät painimaan yksin vaikeiden tunteiden kanssa. Lopputuloksena on rikkinäisyyttä, joka sitten oireilee aikuisuudessa. Erityisesti parisuhteessa.

Mielenkiintoinen huomio oli, että tyttöjen ja naisten aggressio on usein epäsuoraa ja passiivis-aggressiivista. Jätetään porukan ulkopuolelle ja puhutaan pahaa selän takana. Jäin miettimään, missähän määrin kasvatus ja kulttuuri ohjaavat tähän. Miehille tietty määrä suoraa aggressiota katsotaan sopivaksi, naisille ei. Onko taipumus epäsuoraan aggressioon täysin biologista vai ympäristön tulos vai molempia?

Joka tapauksessa myrkyllisestä aggressiosta voi oppia pois, aikuisenakin. Ensin täytyy tietenkin tunnistaa asia ja alkaa sitten työstämään sitä. Naisille on hyvin tyypillistä myös vihan kohdistaminen itseen erilaisin tavoin. Jämäkkyyttä harjoittelemalla saa omat rajat ja myönteisen aggression käyttöönsä. Kirjailijat toteavat, että myönteinen aggressio on kuin elämän moottori. Se liittyy voimakkaasti myös ihmisen seksuaalisuuteen, jota he kuvaavat eräänlaiseksi elämän virraksi.

Oikein suositeltava teos siis! Uskon, että todella moni nainen hyötyisi tämän kirjan lukemisesta.

Sara Kokkonen - Kapina ja kaipuu - Kultaiset tyttökirjaklassikot

Sara Kokkonen on koonnut ulkomaisten tyttökirjojen lukijoilta kirjoituksia näihin kirjoihin liittyen teokseensa Kapina ja Kaipuu (Avain 2015). Mukaan ovat päässeet Louisa M. Alcott, Susan Coolidge, F. H. Burnett, Jean Webster, L. M. Montgomery, Laura Ingalls Wilder, Helen D. Boylston, Carolyn Keene, Martha Sandwall-Bergström ja Ester Ringnér-Lundgren (Merri Vik).

Näistä kirjailijoista tuttuja olivat Montgomery, Burnett, Alcott, Boylston ja Keene (jonka takana on itse asiassa ollut monta haamukirjoittajaa!). Näiltä kirjailijoilta tuli luettua kosolti teoksia, paitsi Burnettilta vain Salainen puutarha. Neiti Etsivät taisin lukea liki kaikki. Joskus nuorena otin urakakseni lukea kaikki, mitä kirjastosta löytyi ja niitähän oli valtavasti. Montgomerylta olen lukenut kaiken suomennetun, samoin Boylstonin Helena-sarjan ja Alcottiltakin lähes kaikki. Ihania muistoja!

Olen itse asiassa parhaillaan lukemassa Salaista puutarhaa ja, noloa myöntääkään, se tuntuu ainakin tässä alussa jokseenkin pitkäveteiseltä. En muista tällaista ollenkaan lapsuudestani. En muistanut sitäkään, että päähenkilö on niin pilalle hemmoteltu, kiukkuinen penska.

No, takaisin Kokkosen teokseen. Kieltämättä alkoi vähäsen kiinnostaa nuokin lukemattomat kirjailijat. Ainakin Wilderiltä voisi kokeilla esikoisteosta, hänen kirjoissaanhan on paljon omaelämäkerrallisia aineksia.

Kirjoittajat kuvasivat kirjojen maailmaa hyvin ja joukossa oli myös kritiikkiä kirjoja kohtaan. Varsinkin Alcott sai sapiskaa kirjojensa opettavaisuudesta. Ymmärrän tämän, ja samaan aikaan olen sitä mieltä, että nykylapsille saisi olla myös opettavaista lukemista. Mielestäni Alcottin kirjoissa on varsin hyviä opetuksia edelleen. Onhan niiden maailmassa luonnollisesti vanhanaikaisuutta, mutta ne ovat silti aikaansa nähden edistyksellisiä. Pikku naisissa esimerkiksi Marchin perheen äiti haluaa tyttäriensä tulevan mieluummin vanhoiksipiioiksi kuin onnettomiksi vaimoiksi. Hyvä neuvo edelleen.

Bongasin kirjoitusten joukosta myös meidän kirjablogimaailmastamme tunnetun Jokken tekstin. Oli kiva lukea myös miesnäkökulmaa tyttökirjoista.

Varsin hyvä kokoomateos ulkomaisista tyttökirjoista ja niiden vaikutuksista lukijoihinsa. Suosittelen, jos aihe vain yhtään kiinnostaa. Kokkosella on myös oma kirjansa kotimaisille tyttökirjoille.

"Tyttökirjat ovat olleet niitä mielikuvituksen kasvattajia tai herättäjiä. Ne ovat näyttäneet luonnon kauneuden ja opettaneet sen kaiken hienon mitä on hiljaisessa metsässä kesäaamuna. Parhaimmillaan ne tarjoavat lohtua ja ovat ystäviä silloin, kun on tylsää. Mitä minä tekisin ilman tyttökirjoja?"

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

 

Voi miten ihana kirja! Mia Kankimäki tekee rohkean ratkaisun: ottaa vuorotteluvapaan töistä, vuokraa asuntonsa, myy omaisuutensa ja lähtee Kiotoon tutkimaan Sei Shonagon elämää. Miten mahtavat puitteet unohtumattomalle kirjalle!

Kirja on selvitys Kankimäen vuoden mittaisesta matkasta ulkomailla. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013) on myös syvä vuoropuhelu 900-luvulla eläneen hovinaisen Sei Shonagon ja 1970-luvulla syntyneen Kankimäen välillä. 

Parasta kirjassa on Kankimäen vilpittömyys. Kaikki ei suinkaan aina mene putkeen. Lisäksi suuri epävarmuus vaivaa välillä: mitä hän on oikein ajatellut myllätessään elämänsä näin? Onko tässä mitään järkeä? Onko tällainen edes luvallista neljääkymppiä lähestyvälle sinkkunaiselle? Varmasti moni on kokenut epävarmuutta pienempienkin tapahtumien edessä, joten kirjailija on hyvin samastuttava.

Käy myös ilmi, että Shonago on varsin tuntematon, jopa Japanissa, vaikka hänet lasketaankin Heian-kauden klassikkoihin. Iso osa tiedosta on myös japaninkielistä eikä japani taitu Kankimäeltä. Kuitenkin hän keräilee tiedonmurusia sieltä ja täältä. Paljon jää arvailujen varaan, mutta jotenkin se vain vahvistaa Shonagon mystisyyttä ja viehätysvoimaa.

Kirjaan on ripoteltu Kankimäen englannista suomentamia otteita Shonagon Tyynynaluskirjasta. Shonago on erityisen tunnettu hienoista listoistaan, kuten:

"Inhottavia asioita

Pitäisi jo kiireessä lähteä, mutta vieras vain jatkaa jutusteluaan.

Kun huomaa, että mustekiveen on tarttunut hius.

Vanhat ihmiset, jotka vierailulle tullessaan ensin pyyhkivät viuhkallaan pölyt lattialta ennen kuin istuvat sille.

Kadehtia toisia ja valittaa omasta kohtalostaan. Puhua ihmisistä pahaa. Miten inhottavaa!

Ihailija on tullut salaiselle vierailulle, kun koira huomaa hänet ja alkaa haukkua. Sitä haluaisi tappaa otuksen.

Sitä makaa vuoteessa ja on juuri nukahtamaisillaan kun jostain ilmestyy hyttynen, joka ilmoittaa itsestään inisevällä äänellä. Sitä suorastaan tuntee sen siipien aiheuttaman ilmavirran...

Itseään esille tuovat ihmiset.

Tulokkaat, jotka ovat tietävinään kaiken.

En voi sietää ihmisiä, jotka eivät sulje liukuovea jäljessään."

Nämä asiat ovat niin sattuvasti kuvattuja! Niin tuttuja myös 2020-luvulla. Liukuovi tarvitsee vain muuttaa tavalliseksi oveksi.

Tämä kirja todella teki vaikutuksen. En edes ollut millään tavalla kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista ja silti luin kirjaa innostuneena! Tämä on kirjailijan todellinen onnistuminen.

Eeva Kilpi - Kiitos eilisestä

Ah ihana Eeva Kilpi! Hänellä on aina viisaita sanoja meille. Tässä kokoelmassa Kiitos eilisestä (WSOY 1996) hän kertoo kuolleesta äidistään, vanhuudesta, rakkaudesta ja pasifismista. 

Välillä hämmästyin sitä, miten rohkeasti Kilpi kirjoitti intohimostaan, jopa ihmisen elimistä. Jotenkin hänellä on sellainen ihanan viisaan mummon maine ja julkikuva, etten osannut odottaa sitä. Ei se kuitenkaan mitään, hienosti hän näistäkin aiheista kirjoittaa!

Tässä ajassa erityisen ajankohtaisia ovat runoilijan huomiot Venäjästä. Kirjan kirjoittamishetkellä Neuvostoliitto on jo muuttunut Venäjäksi, ja Kilpi manailee suomalaisten rähmällään oloa. Myös menetetty Karjala vilahtelee kirjan sivuilla.

Huomioni kiinnitti myös se, miten kauniisti Kilpi kirjoittaa myös entisistä rakkauksistaan. Siitä tuli hyvä olo. Niin paljon maailmassa on kyräilyä ja vihamielisyyttä, joten oli ihanaa lukea arvostuksesta. Siitä aiheesta haluan myös jakaa teille runon:

"Junassa, jossakin missä se hidastaa kohdatakseen

toisen junan ja pysähtyy hetkeksi odottamaan sitä:

            Jos entinen mieheni eläisi

            minä rupeaisin tapailemaan häntä,

            haluaisin jutella hänen kanssaan,

            antaisin kaiken anteeksi

            ja pyytäisin häneltä anteeksi,

            me voisimme viimeinkin kohdata.

Toinen juna saapuu ja porhaltaa ohitse.

Matka jatkuu. Oi kynnösten kauniit rivit!

           Minulla taitaa olla kuolleissa

           jo enemmän ystäviä kuin elävissä."