Viimeinkin tämä kuukausista kamalin on ohi! En ole marraskuun ystävä ollenkaan. En ymmärrä sanontaa huhtikuu on kuukausista julmin... Kyllä se marraskuu julmin on.
Mutta siis, takaisin kirjojen pariin. Tämä kuukausi on ollut sentään lukuisa! Yhteensä kuusi kirjaa, mikä on oikein hieno saldo minulle. :) Kaikenlaisia mukavia kirjoja on tullutkin luettua. Olen häpeämättömän ylpeä Saatana saapuu Moskovaan lukemisesta. Olen nyt siis lukenut jopa kaksi venäläistä klassikkoa! Matti Mäkelän Rakkausromaani oli ehdottomasti kuukauden hämmentävin lukukokemus, ja epäilemättä koko vuodenkin. Pieni suklaapuoti oli ihana ja suloinen. Majankanvartija oli viisas pieni kirja, joka vaati hitaampaa lukemista. Varjoissa vaeltaja oli ehkäpä paras lukukokemus. Se imaisi mukaansa ja sai sekä viihtymään että pohtimaan. Paremmin ei oikeastaan voisi ollakaan. Sokerina pohjalla on upea runokirja Luumupuu kukkii, se muistelee sinua. Sitä suosittelen lämpimästi niillekin, jotka ovat ennakkoluuloisia runoja kohtaan.
PS: Lämpimästi tervetuloa kaikille uusille lukijoille! :)
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
tiistai 29. marraskuuta 2011
Musiikkihaaste XVII
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan
Nyt tulikin aika paha, kappale jonka kuulen usein radiosta. En nimittäin varsinaisesti kuuntele mitään radiota! Meillä soi aina joko Pohjois-Karjalan Radio tai Radio Suomi, joten iskelmäpainotteisia ovat ne biisit, jotka sattuu kuulemaan. On kuitenkin yksi hyvä biisi, jota kuulee sieltä varsin usein, nimittäin Hectorin käännösbiisi Tähän vuodenaikaan. Olen aivan rakastunut siihen! ♥ Tässä on sellaista loppusyksyn tuntua.
maanantai 28. marraskuuta 2011
Heidi Liehu - Luumupuu kukkii, se muistelee sinua
'Mikä voisi olla kauniimpaa kuin
tämä maailma
Silti se on jätettävä'
Vasta lähdettyäsi
näkymättömän kauneus
kirkastui minulle -
Heidi Liehun runokoelma Luumupuu kukkii, se muistelee sinua (WSOY 2011) herätti huomion jo kauniilla nimellään, kun siitä ensi kertaa kuulin. Muistaakseni Leena Lumi on jakanut blogissaan (blogeissaan?) näitä runoja ja kun huomasin tämän uutuushyllyssä, nappasin heti mukaani.
Reilu viikko sitten lauantaina otin kokoelman ihan vain lukeakseni muutaman runon alusta. Ennen kuin huomasinkaan, olin uppoutunut syvälle ja lukenut koko teoksen. Sivujahan tässä ei ole paljon, kuten ei runokokoelmissa useinkaan, mutta olin silti varsin hämmentynyt. Yhdeltä istumalta lukeminen kyllä sinänsä on viisasta, koska runoista rakentuu kokonaisuus, melankolinen ja haikea tarina menetyksestä ja rakkaudesta.
Liehun runot ovat surullisen kauniita. Ne eivät ole tuskastuttavan vaikeita ja yltiömodernistisia, mutteivat myöskään liian helppoja. Sanojen taakse kätkeytyy merkityksiä, muttei uuvuttavaa määrää. Runoista on helppo nauttia ilman syväluotaavaa analyysiäkin. Ne upottavat mukaansa ja saavat olon tuntumaan surumieliseltä. Runon puhuja kertoo surustaan ja kaipauksestaan. Tulkitsin hänen rakastettunsa kuolleen, sillä hän sanoo: "Seitsemännen kerroksen ikkunasta/ huiskautit kättäsi ja hymyilit/ kun lähdin -- Nyt/ taivaan kokoisesta ikkunasta/ katsot/ kun kävelen pitkin rantaa". Runon puhuja ikään luin jättää hiljaisia ja pitkiä hyvästejä opetellen jatkamaan elämäänsä.
Ensimmäinen lukukerta vaikutti minuun syvästi. Sydämessä asti tuntui ja loppupuolella itku ei ollut kaukana. Luin tämän eilen myöhään illalla uudestaan ja täytyy sanoa, ettei vaikutus ollut aivan niin suuri kuin ensimmäisellä. En tiedä johtuiko sitten mielentilasta vai mistä. Tosin itkureaktio oli lopussa jälleen tuloillaan, mikä kertoo paljon runoilijan taitavuudesta. Kauneus ja tarina suorastaan riipivät.
En ole mikään varsinainen runoanalysoija ja oikeastaan olen sitä mieltä, ettei runoja edes pitäisi kauheasti analysoida. Ainakaan liikaa. Kuten olen aiemminkin maininnut, minusta runot pitää kohdata ja ymmärtää sielullaan ja sydämellään, ei järjellään. Kun sisimmässä liikahtaa, tietää runon onnistuneen. Siispä laitankin teille vielä tähän loppuun yhden runon. Tarttukaa ihmeessä tähän kokoelmaan! Voi, kun saisi omaksi...
Korento
makaa liikkumatta
vajan edustalla
sammaleella
Osana näkymätöntä liittoa
mustarastas
laulaa sateessa
Tänä kesänä
koivut, lehmukset
joiden alla lapsena leikin
ovat
löytäneet minut.
eivät
ne vedä rakkauttaan
pois
Miten
korkeaksi
se on kasvanut
tämä maailma
Silti se on jätettävä'
Vasta lähdettyäsi
näkymättömän kauneus
kirkastui minulle -
Heidi Liehun runokoelma Luumupuu kukkii, se muistelee sinua (WSOY 2011) herätti huomion jo kauniilla nimellään, kun siitä ensi kertaa kuulin. Muistaakseni Leena Lumi on jakanut blogissaan (blogeissaan?) näitä runoja ja kun huomasin tämän uutuushyllyssä, nappasin heti mukaani.
Reilu viikko sitten lauantaina otin kokoelman ihan vain lukeakseni muutaman runon alusta. Ennen kuin huomasinkaan, olin uppoutunut syvälle ja lukenut koko teoksen. Sivujahan tässä ei ole paljon, kuten ei runokokoelmissa useinkaan, mutta olin silti varsin hämmentynyt. Yhdeltä istumalta lukeminen kyllä sinänsä on viisasta, koska runoista rakentuu kokonaisuus, melankolinen ja haikea tarina menetyksestä ja rakkaudesta.
Liehun runot ovat surullisen kauniita. Ne eivät ole tuskastuttavan vaikeita ja yltiömodernistisia, mutteivat myöskään liian helppoja. Sanojen taakse kätkeytyy merkityksiä, muttei uuvuttavaa määrää. Runoista on helppo nauttia ilman syväluotaavaa analyysiäkin. Ne upottavat mukaansa ja saavat olon tuntumaan surumieliseltä. Runon puhuja kertoo surustaan ja kaipauksestaan. Tulkitsin hänen rakastettunsa kuolleen, sillä hän sanoo: "Seitsemännen kerroksen ikkunasta/ huiskautit kättäsi ja hymyilit/ kun lähdin -- Nyt/ taivaan kokoisesta ikkunasta/ katsot/ kun kävelen pitkin rantaa". Runon puhuja ikään luin jättää hiljaisia ja pitkiä hyvästejä opetellen jatkamaan elämäänsä.
Ensimmäinen lukukerta vaikutti minuun syvästi. Sydämessä asti tuntui ja loppupuolella itku ei ollut kaukana. Luin tämän eilen myöhään illalla uudestaan ja täytyy sanoa, ettei vaikutus ollut aivan niin suuri kuin ensimmäisellä. En tiedä johtuiko sitten mielentilasta vai mistä. Tosin itkureaktio oli lopussa jälleen tuloillaan, mikä kertoo paljon runoilijan taitavuudesta. Kauneus ja tarina suorastaan riipivät.
En ole mikään varsinainen runoanalysoija ja oikeastaan olen sitä mieltä, ettei runoja edes pitäisi kauheasti analysoida. Ainakaan liikaa. Kuten olen aiemminkin maininnut, minusta runot pitää kohdata ja ymmärtää sielullaan ja sydämellään, ei järjellään. Kun sisimmässä liikahtaa, tietää runon onnistuneen. Siispä laitankin teille vielä tähän loppuun yhden runon. Tarttukaa ihmeessä tähän kokoelmaan! Voi, kun saisi omaksi...
Korento
makaa liikkumatta
vajan edustalla
sammaleella
Osana näkymätöntä liittoa
mustarastas
laulaa sateessa
Tänä kesänä
koivut, lehmukset
joiden alla lapsena leikin
ovat
löytäneet minut.
eivät
ne vedä rakkauttaan
pois
Miten
korkeaksi
se on kasvanut
perjantai 25. marraskuuta 2011
Ilkka Auer - Lumen ja jään maa 2 ~ Varjoissa vaeltaja
Ilkka Auerin fantasiasaagan Lumen ja jään maan toinen osa Varjoissa vaeltaja on vauhdikas jatko-osa Sysilouhien sukua -kirjalle. Nonna asuu nyt vakituisesti Hiidenkynnen linnassa ja opettelee hallitsemaan koko ajan voimistuvia noitavoimiaan. Hän ajautuu huimiin seikkailuihin lähtiessään auttamaan Routahallin Freyaa, jonka kuningas-isä on kuollut. Tytöstä voisi käytännössä tulla vallan perijä, mutta kaikki eivät ole valmiita kelpuuttamaan naista hallitsijaksi...
Minun oli tarkoitus tarttua tähän jo paljon aikaisemmin ja olin jo lainannutkin tämän kirjastosta, mutta koeviikko painoi armotta päälle ja lukematta jäi. Nyt kuitenkin päätin lukea kirjan, sillä ykkösosan lukemisesta on aikaa jo turhan paljon, melkein vuosi! Pelkäsin jo unohtaneeni olennaisia seikkoja, mutta onneksi näin ei ollut käynyt. Henkilöt muistuivat mieleen kivutta ja heidän "kuulumisiaan" oli miellyttävää seurata. Mikä vielä parempaa, kirja imaisi minut mukaansa täysin ja halusin vain ahmia tekstiä eteenpäin. Näin siitäkin huolimatta, että olen lukenut kyseisen kirjan jo kerran aiemmin! Pääpiirteet muistin suurin piirtein, mutta silti jännitin kuinka käy. Se jos mikä on hyvän kirjan merkki! Samoin kuin se, että näin laajasta henkilökavalkadista muistan nimet varsin hyvin. Usein unohdan nimet jo seuraavana päivänä lukemisesta ja tästä on kuitenkin useita päiviä aikaa.
Muistaakseni tämä kakkososa muodostui suosikikseni sarjan neljästä osasta. Tuossa siivouksen tuoksinassa kertasin muiden osien tapahtumia ja huomasin hämmästyksekseni, että myöhemmin luetut kaksi viimeistä osaa ovat paljon huonommin muistissa kuin tämä toinen osa ennen uusintalukua oli. Selvästi Varjoissa vaeltaja on ollut mieleenpainuvin lukukokemus. Eikä se ole ihmekään; kuten sanottua olin edelleen jännittynyt seuratessani Nonnan seikkailuja ja erityisesti kuninkaallisten juonitteluja. Jo ikäni puolesta luin tätä nyt hieman eri näkökulmasta kuin aikoinaan ala- ja yläasteen taitteessa. Silloin kaikki oli viihdyttävää ja jännittävää seikkalua ja satua, nyt tein huomioita yhtäläisyyksistä omaan maailmaamme.
Ensimmäinen oli juonittelujen myötä politiikka. Kuten fantasiakirjoissa usein, on tässäkin hallitsijoina kuninkaita (ja jäänoita). Vaikutteita otettaneen keskiajalta ja uuden ajan alkupuolelta, jolloin yksinvaltius oli kova sana. Miljöötkin tuovat mieleen keskiajan kylineen ja vähävaraisinine asukkaineen. Diplomatia ei ole yhtä yleistä kuin tänä päivänä ja hallitsijat ovat kerkeitä käyttämään sotilaallista voimaa. Tästä päästäänkin tähän päivään, sillä sodat ovat valitettavasti todellisuutta edelleen, poliittisesta juonittelusta ja vehkeilystä nyt puhumattakaan. Varjoissa vaeltajassa hallitsijat pitävät käräjiä tiettyinä aikoina, vähän kuten nykyään pidetään kaikenlaisia huippukokouksia. Ahneus ja vilppi ovat ajavia voimia niin Noridiumissa kuin todellisuudessakin.
Politiikkaan liittyen kiinnitin huomiota kirjassa esiintyviin uskontoihin. Jumalia vilisee paljon, louhijumalia ja susijumalatar muun muassa. Noridiumin vihollinen Nawyr palvoo Hornan herraa, joka vertautuu Saatanaan. Noridiumilaiset vihaavat Nawyria ja Hornan herraa, Nonna ja louhet erityisesti. Tämä vastakkainasettelu oli kiintoisaa. Jumalat eivät ole kirjan taikuutta hallitseville etäisiä ja tavoittamattomia, vaan jotkut louhijumalista ovat jopa astuneet maan päälle. Henkilöt myös turvaavat jumaliinsa erityisesti hädän hetkellä paljon. Merkille pantavaa oli myös se, että jokaisella hallitsijalla tuntui olevan omat jumalansa, joita muut suvaitsivat. Skandinaavisten mytologioiden vaikutus on nähtävissä, mutta positiivisessa mielessä.
Henkilöt ovat pääosin hyvin luotuja ja erittäin realistisia, mutta jyrkähkö jaottelu hyvään ja pahaan on heikkous. Varsin yleinen tässä genressä kylläkin. Hyvät ovat hieman liian hyviä ja pahat melko lailla yksisilmäisen pahoja. Synkhallin papissa ja Broddr Rotassa ei varsinkaan tuntunut olevan mitään hyvää tai inhimillistä. Pappi sentään mainitsee Ingolfissa olevan pohjimmiltaan rehellisyyttä ja kunnian tuntoa, mutta sekään ei kyllä ilmennyt käytännössä juuri ollenkaan. Pahat olivat melkoisia hirviöitä.
Päähenkilöstä Nonnasta on kyllä lausuttava Auerille kiitokset. Tässäpä hieno roolimalli kaikille tytöille, ja miksei pojillekin! Nonna on ihanan hurja ja itsepäinen sekä itsenäinen. Hänen kasvavista voimistaan on kiehtovaa lukea ja tunsin suurta vahingoniloa hänen peloteltuaan Ingolfia. Tyttö, joka saa raavaat miehetkin pelkäämään, siinä vasta jotakin! Toinen ehdoton suosikkini on jäänoita Astrid, pitkälti samoista syistä kuin Nonnakin. Kirjassa on myös runsaasti mukavia mieshenkilöitä, kuten pääkallonmetsästäjä Asbrand ja Karttu.
Ei varmaan tarvitse erikseen kehottaa lukemaan? Kuten huomaa, pidin tästä teoksesta kovasti ja odotan jo innolla seuraavan osan lukemista.
Minun oli tarkoitus tarttua tähän jo paljon aikaisemmin ja olin jo lainannutkin tämän kirjastosta, mutta koeviikko painoi armotta päälle ja lukematta jäi. Nyt kuitenkin päätin lukea kirjan, sillä ykkösosan lukemisesta on aikaa jo turhan paljon, melkein vuosi! Pelkäsin jo unohtaneeni olennaisia seikkoja, mutta onneksi näin ei ollut käynyt. Henkilöt muistuivat mieleen kivutta ja heidän "kuulumisiaan" oli miellyttävää seurata. Mikä vielä parempaa, kirja imaisi minut mukaansa täysin ja halusin vain ahmia tekstiä eteenpäin. Näin siitäkin huolimatta, että olen lukenut kyseisen kirjan jo kerran aiemmin! Pääpiirteet muistin suurin piirtein, mutta silti jännitin kuinka käy. Se jos mikä on hyvän kirjan merkki! Samoin kuin se, että näin laajasta henkilökavalkadista muistan nimet varsin hyvin. Usein unohdan nimet jo seuraavana päivänä lukemisesta ja tästä on kuitenkin useita päiviä aikaa.
Muistaakseni tämä kakkososa muodostui suosikikseni sarjan neljästä osasta. Tuossa siivouksen tuoksinassa kertasin muiden osien tapahtumia ja huomasin hämmästyksekseni, että myöhemmin luetut kaksi viimeistä osaa ovat paljon huonommin muistissa kuin tämä toinen osa ennen uusintalukua oli. Selvästi Varjoissa vaeltaja on ollut mieleenpainuvin lukukokemus. Eikä se ole ihmekään; kuten sanottua olin edelleen jännittynyt seuratessani Nonnan seikkailuja ja erityisesti kuninkaallisten juonitteluja. Jo ikäni puolesta luin tätä nyt hieman eri näkökulmasta kuin aikoinaan ala- ja yläasteen taitteessa. Silloin kaikki oli viihdyttävää ja jännittävää seikkalua ja satua, nyt tein huomioita yhtäläisyyksistä omaan maailmaamme.
Ensimmäinen oli juonittelujen myötä politiikka. Kuten fantasiakirjoissa usein, on tässäkin hallitsijoina kuninkaita (ja jäänoita). Vaikutteita otettaneen keskiajalta ja uuden ajan alkupuolelta, jolloin yksinvaltius oli kova sana. Miljöötkin tuovat mieleen keskiajan kylineen ja vähävaraisinine asukkaineen. Diplomatia ei ole yhtä yleistä kuin tänä päivänä ja hallitsijat ovat kerkeitä käyttämään sotilaallista voimaa. Tästä päästäänkin tähän päivään, sillä sodat ovat valitettavasti todellisuutta edelleen, poliittisesta juonittelusta ja vehkeilystä nyt puhumattakaan. Varjoissa vaeltajassa hallitsijat pitävät käräjiä tiettyinä aikoina, vähän kuten nykyään pidetään kaikenlaisia huippukokouksia. Ahneus ja vilppi ovat ajavia voimia niin Noridiumissa kuin todellisuudessakin.
Politiikkaan liittyen kiinnitin huomiota kirjassa esiintyviin uskontoihin. Jumalia vilisee paljon, louhijumalia ja susijumalatar muun muassa. Noridiumin vihollinen Nawyr palvoo Hornan herraa, joka vertautuu Saatanaan. Noridiumilaiset vihaavat Nawyria ja Hornan herraa, Nonna ja louhet erityisesti. Tämä vastakkainasettelu oli kiintoisaa. Jumalat eivät ole kirjan taikuutta hallitseville etäisiä ja tavoittamattomia, vaan jotkut louhijumalista ovat jopa astuneet maan päälle. Henkilöt myös turvaavat jumaliinsa erityisesti hädän hetkellä paljon. Merkille pantavaa oli myös se, että jokaisella hallitsijalla tuntui olevan omat jumalansa, joita muut suvaitsivat. Skandinaavisten mytologioiden vaikutus on nähtävissä, mutta positiivisessa mielessä.
Henkilöt ovat pääosin hyvin luotuja ja erittäin realistisia, mutta jyrkähkö jaottelu hyvään ja pahaan on heikkous. Varsin yleinen tässä genressä kylläkin. Hyvät ovat hieman liian hyviä ja pahat melko lailla yksisilmäisen pahoja. Synkhallin papissa ja Broddr Rotassa ei varsinkaan tuntunut olevan mitään hyvää tai inhimillistä. Pappi sentään mainitsee Ingolfissa olevan pohjimmiltaan rehellisyyttä ja kunnian tuntoa, mutta sekään ei kyllä ilmennyt käytännössä juuri ollenkaan. Pahat olivat melkoisia hirviöitä.
Päähenkilöstä Nonnasta on kyllä lausuttava Auerille kiitokset. Tässäpä hieno roolimalli kaikille tytöille, ja miksei pojillekin! Nonna on ihanan hurja ja itsepäinen sekä itsenäinen. Hänen kasvavista voimistaan on kiehtovaa lukea ja tunsin suurta vahingoniloa hänen peloteltuaan Ingolfia. Tyttö, joka saa raavaat miehetkin pelkäämään, siinä vasta jotakin! Toinen ehdoton suosikkini on jäänoita Astrid, pitkälti samoista syistä kuin Nonnakin. Kirjassa on myös runsaasti mukavia mieshenkilöitä, kuten pääkallonmetsästäjä Asbrand ja Karttu.
Ei varmaan tarvitse erikseen kehottaa lukemaan? Kuten huomaa, pidin tästä teoksesta kovasti ja odotan jo innolla seuraavan osan lukemista.
tiistai 22. marraskuuta 2011
Musiikkihaaste XVI
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan
Tämänkertaiseen haasteeseen sopii hyvin jokin vanha suosikki aem (aika ennen metallimusiikin). Uskomatonta mutta totta, kuuntelin aikoinaan poppia! Ehkäpä noloimpana esimerkkinä voisin esitellä aikoineen hurjan suositun Las Ketchupin The Ketchup Songin. Muistaako joku vielä liikkeet?
PS: Sydämeni itkee verta relatiivilauseiden edeltä puuttuvien pilkkujen vuoksi, mutta en jaksa lisätä lähes kolmeenkymmeneen kohtaan sitä...
tiistai 15. marraskuuta 2011
Jeanette Winterson - Majakanvartija
"Et voi olla toisen ihmisen rehellisyys, lapseni, mutta voit olla omasi.
Mitä minun sitten pitäisi sanoa?
Milloin?
Kun rakastan jotakuta?
Sinun pitää kertoa se."
Jeanette Wintersonin romaani Majakanvartija (Lighthousekeeping, Bazar 2005, suomentanut Mervi Sainio) on tarina tarinoista. Siitä, kuinka meillä kaikilla on oma tarinamme, jonka vain me itse voimme kertoa. On alkuja ja keskiosia, mutta loppuja ei ollenkaan. Silloinkin, kun tarina päättyy, se jatkuu jossain.
Tässä on Wintersonin pääsanoma ja hieno sanoma se onkin. Kirja alkaa päähenkilö Hopean selvittäessä elämäänsä. Hän asui äitinsä kanssa kaltevassa talossa ja eräänä päivänä äiti horjahti kalliolta ja kuoli. Sen seurauksena Hopea päätyy sokean majakanvartija Pew'n luo, jonka elämä muodostuu mitä moninaisimmista tarinoista. Ne ovat majakoiden ja niiden vartioinnin ydintä. Lukijalle selviää Pew'n kertomana edesmenneen Babel Darkin tarina, joka kietoutuu oudosti Pew'n itsensä ympärille. Pian ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa tai suoranaista valhetta.
Pidin kovasti tästä kirjasta! Syystä tai toisesta olen lukenut kirjailijalta nyt jo kolme kirjaa, vaikka kaksi edellistä eivät aivan vakuuttaneet. Jotenkin nämä vain etsiytyvät näköjään luokseni. Mutta ei se mitään, sillä tämä kirja oli oikein hyvä. Edellisten romaanien kohdalla kävi oudosti niin, että ne toisaalta olivat loistavia ja toisaalta latteita. Tämä piti otteessaan alusta loppuun ja pysyi kiehtovana. Tarinoiden maailmasta lukeminen on viihdyttävää ja innostavaa, pitäähän jokainen lukutoukka hyvästä tarinasta.
Lisäksi Wintersonin kirjat ovat täynnä upeitä virkkeitä, joissa on hienoja ajatuksia, kuten tässäkin. On ihan totta, että meidän on itse kerrottava tarinamme. Jokainen kokee maailman omalla tavallaan eikä mitään näkökulmaa voida pitää vääränä. Jokaisella on oma totuutensa.
Mietin usein jo lukiessani, minkä lainauksen otan blogiini ja Winterson on tässä suhteessa varsinainen aarre; häneltä voisi lainta melkein koko kirjan! Kirjan kieli on ylipäänsä nautittavaa. Siinä on hieman proosarunouden sävyjä, mikä miellyttää minua oikeastaan aina. Itselleni kieli on tärkeä elementti ja mitä lyyrisempää ja kauniimpaa, sen parempi.
Toki tässäkin kirjassa on heikkoutensa. Henkilöt ovat joltisenkin kummallisia ja vähän epäuskottaviakin. Päähenkilö Hopeasta kyllä pidin ja hänen näkökulmansa maailmaan oli avartavan lapsenomainen, mutta hänen nimensä hieman häiritsee muuten tavallisesti nimettyjen henkilöiden joukossa. No, Babel nyt nimettiin sen tornin mukaan, mutta jotenkin Babel sointuu joukkoon ilman kummempia erottumisia. Kirjan rakennekin on erittäin hajanainen, missä on toisaalta puolensa. Kirja on helppolukuinen ja pidän lyhyistä luvuista, mutta jaksotukset ja niiden nimet menivät vähän ohi. Tuntuu, etten saanut kirjasta aivan kaikkea irti.
Suosittelen kyllä kaikille! Wintersonin teoksissa on jotakin, mikä vetää puoleensa.
Mitä minun sitten pitäisi sanoa?
Milloin?
Kun rakastan jotakuta?
Sinun pitää kertoa se."
Jeanette Wintersonin romaani Majakanvartija (Lighthousekeeping, Bazar 2005, suomentanut Mervi Sainio) on tarina tarinoista. Siitä, kuinka meillä kaikilla on oma tarinamme, jonka vain me itse voimme kertoa. On alkuja ja keskiosia, mutta loppuja ei ollenkaan. Silloinkin, kun tarina päättyy, se jatkuu jossain.
Tässä on Wintersonin pääsanoma ja hieno sanoma se onkin. Kirja alkaa päähenkilö Hopean selvittäessä elämäänsä. Hän asui äitinsä kanssa kaltevassa talossa ja eräänä päivänä äiti horjahti kalliolta ja kuoli. Sen seurauksena Hopea päätyy sokean majakanvartija Pew'n luo, jonka elämä muodostuu mitä moninaisimmista tarinoista. Ne ovat majakoiden ja niiden vartioinnin ydintä. Lukijalle selviää Pew'n kertomana edesmenneen Babel Darkin tarina, joka kietoutuu oudosti Pew'n itsensä ympärille. Pian ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa tai suoranaista valhetta.
Pidin kovasti tästä kirjasta! Syystä tai toisesta olen lukenut kirjailijalta nyt jo kolme kirjaa, vaikka kaksi edellistä eivät aivan vakuuttaneet. Jotenkin nämä vain etsiytyvät näköjään luokseni. Mutta ei se mitään, sillä tämä kirja oli oikein hyvä. Edellisten romaanien kohdalla kävi oudosti niin, että ne toisaalta olivat loistavia ja toisaalta latteita. Tämä piti otteessaan alusta loppuun ja pysyi kiehtovana. Tarinoiden maailmasta lukeminen on viihdyttävää ja innostavaa, pitäähän jokainen lukutoukka hyvästä tarinasta.
Lisäksi Wintersonin kirjat ovat täynnä upeitä virkkeitä, joissa on hienoja ajatuksia, kuten tässäkin. On ihan totta, että meidän on itse kerrottava tarinamme. Jokainen kokee maailman omalla tavallaan eikä mitään näkökulmaa voida pitää vääränä. Jokaisella on oma totuutensa.
Mietin usein jo lukiessani, minkä lainauksen otan blogiini ja Winterson on tässä suhteessa varsinainen aarre; häneltä voisi lainta melkein koko kirjan! Kirjan kieli on ylipäänsä nautittavaa. Siinä on hieman proosarunouden sävyjä, mikä miellyttää minua oikeastaan aina. Itselleni kieli on tärkeä elementti ja mitä lyyrisempää ja kauniimpaa, sen parempi.
Toki tässäkin kirjassa on heikkoutensa. Henkilöt ovat joltisenkin kummallisia ja vähän epäuskottaviakin. Päähenkilö Hopeasta kyllä pidin ja hänen näkökulmansa maailmaan oli avartavan lapsenomainen, mutta hänen nimensä hieman häiritsee muuten tavallisesti nimettyjen henkilöiden joukossa. No, Babel nyt nimettiin sen tornin mukaan, mutta jotenkin Babel sointuu joukkoon ilman kummempia erottumisia. Kirjan rakennekin on erittäin hajanainen, missä on toisaalta puolensa. Kirja on helppolukuinen ja pidän lyhyistä luvuista, mutta jaksotukset ja niiden nimet menivät vähän ohi. Tuntuu, etten saanut kirjasta aivan kaikkea irti.
Suosittelen kyllä kaikille! Wintersonin teoksissa on jotakin, mikä vetää puoleensa.
Musiikkihaaste XV
15 - Kappale joka luonnehtii minua
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan
Musahaaste jatkuu taas, jopa oikeana päivänä! Tänään onkin kutkuttava valinta, kappale, joka luonnehtii minua. Tähän on kyllä kauhean vaikea vastata. Tarkoitetaanko tuolla ensinnäkin rytmiä, melodiaa vai sanoituksia? Vai kaikkia näitä? Yhtä ainoaa kuvaavaa on hankala löytää, mutta ehkäpä uskallan laittaa tähän Elisin Show Me The Way. Sanoituksen minä kertoo pitkästä ja vaikeasta tiestä, jota hän on puurtanut eteenpäin ja suuresta oivalluksesta, jonka myötä hän on oivaltanut kaiken tarpeellisen löytyvän sisältään. "Mind, body and soul/ Life love and healing/ Connect be connected/ Nine words to change your whole life" En väitäkään olevani noin pitkällä, mutta alan hiljalleen ymmärtää tuon totuuden. Pyrin kiihkeästi hyväksymään itseni, vaikka useimpina päivinä se tuntuu ylivoimaiselta. Mutta taistelu jatkukoon! (Toinen kuvaava biisi olisi muuten Epican Unleashed, mutta se on jo esitelty tämän haasteen puitteissa)
perjantai 11. marraskuuta 2011
Suloisin blogi
Paljon kiitoksia Leena Lumille, joka antoi minulle tämän kauniin tunnustuksen! ♥
Sitten vastailemaan kysymyksiin.^^
1) Lempiväri? Räiskyvän punainen.
2) Lempieläin? Kissa ♥
3) Onnennumero? Ei ole, en ole taikauskoinen.
4) Alkoholiton lempijuomasi? Rooibos-tee.
5) Facebook vai Twitter? Facebook, koska en ole edes perillä Twitterin ominaisuuksista.
6) Mistä pidät? Hui, miten laaja kysymys! Nopeasti mietittynä rehellisyydestä, luotettavuudesta, perheestä, ystävistä, kissoista, teestä, historiasta, kielistä, uimisesta, saunasta ja suklaasta.
7) Lahjojen antaminen vai saaminen? Molemmat.
8) Lempimuotosi? Pyöreä.
9) Lempipäiväsi? Perjantai ♥
10) Lempikukkasi? Orvokki.
En ole oikein perillä, missä kaikkialla tämä on kiertänyt, mutta annan sen joka tapauksessa blogeille, joista pidän paljon syystä tai toisesta:
Kirjailijan kävelyretkiä
The Blood Countess
Järjellä ja tunteella
Kirjanurkkaus
Lisää kahvia noidalle!
Lady Vampiric
Lumiomena
Mustaa pitsiä
Peter Pan -syndrooma
Rain Diary
The Red Raven
Kertomus jatkuu
1) Lempiväri? Räiskyvän punainen.
2) Lempieläin? Kissa ♥
3) Onnennumero? Ei ole, en ole taikauskoinen.
4) Alkoholiton lempijuomasi? Rooibos-tee.
5) Facebook vai Twitter? Facebook, koska en ole edes perillä Twitterin ominaisuuksista.
6) Mistä pidät? Hui, miten laaja kysymys! Nopeasti mietittynä rehellisyydestä, luotettavuudesta, perheestä, ystävistä, kissoista, teestä, historiasta, kielistä, uimisesta, saunasta ja suklaasta.
7) Lahjojen antaminen vai saaminen? Molemmat.
8) Lempimuotosi? Pyöreä.
9) Lempipäiväsi? Perjantai ♥
10) Lempikukkasi? Orvokki.
En ole oikein perillä, missä kaikkialla tämä on kiertänyt, mutta annan sen joka tapauksessa blogeille, joista pidän paljon syystä tai toisesta:
Kirjailijan kävelyretkiä
The Blood Countess
Järjellä ja tunteella
Kirjanurkkaus
Lisää kahvia noidalle!
Lady Vampiric
Lumiomena
Mustaa pitsiä
Peter Pan -syndrooma
Rain Diary
The Red Raven
Kertomus jatkuu
torstai 10. marraskuuta 2011
Joanne Harris - Pieni suklaapuoti (Vianne Rocher 1)
"Muistan ne lapsuudestani, Pariisin suklaapuodit joissa oli koreja täynnä metallipaperiin käärittyjä munia, hyllykaupalla pupuja ja kanoja, kelloja, marsipaanihedelmiä ja sokerilla kuorrutettuja kastanjoita, suklaasydämiä ja punottuja pesiä täynnä pikkuleipiä ja karamelleja ja tuhat ja yksi sokerista kehrättyä taikamattotarinaa, jotka sopivat paremmin haaremiin kuin kärsimysnäytelmän juhlallisuuksiin."
Tässäpä suloinen kirja aina kansia myöten! Kirja on melkein kuin karkkipaperiin kääritty itsekin.
Pieni suklaapuoti (Chocolat 1999, Otava, suomentanut Arja Gothoni) on tarina kahdesta kiertolaisesta, Vianne Rocherista ja hänen pienestä tyttärestään, jotka saapuvat karnevaalituulen myötä pikkuiseen ranskalaiskylään, Lansquenet-sur-Tannes'een. Kylä on sisäänpäin lämpeävä ja sitä pitää tiukassa, fundamentalistisessa otteessaan kylän kirkkoherra, Francis Reynaud. Kun tulokkaat perustavat syntisen suklaapuodin paastonaikaan eivätkä käy edes kirkossa, saa koko kylä huomata muutosten tuulten puhaltavan...
Näin kirjaan perustuvan elokuvan vähä aika sitten, kun se tuli televisiosta ja rakastuin siihen täysin. Se on ehdottomasti yksi lempielokuvistani herttaisuudessaan ja lämpimässä huumorissaan. Suklaisuudessaan tietysti myös. Tartuinkin kirjaan uteliaana ja innokkaana. Se oli todella nopealukuinen ja mukaansa tempaava. Luvut olivat mukavan lyhyitä ja ennen nukkumaan menoa huomasin jatkuvasti lukevani "vielä yhden luvun". Kirjaa kerrotaan pääasiassa Viannen näkökulmasta, mutta joitain lukuja on kirjoitettu virkistävästi myös kirkkoherran näkökulmasta.
Kirja oli hieman erilainen kuin elokuva. Paitsi että jotkin kohtaukset menevät eri tavalla tai niitä ei ole elokuvassa lainkaan, on pohjavirekin toisenlainen. Elokuvan ollessa lämmin ja onnellinen, on kirja hieman synkähkömpi. Se johtunee siitä, että kirjassa pääsee kahden päähenkilön pään sisään. Kirkkoherran vuodatukset ovat varsin raskaita ja miehen hurmoshenkisyys hirvittää. Päällimmäisenä ajatuksena on ihmetys siitä, miksi kukaan viitsii kiusata itseään uskonnon takia. Miksi pitäisi elää pilkulleen ikivanhan opuksen mukaan ja kieltää itseltään kaikki hauska ja miellyttävä? Suklaa on kirkkoherran vihankohde ja pahe, joka aiheuttaa varsin riemastuttavia tilanteita.
Keskeisin ajatus on itsensä ja omien pelkojensa voittaminen. Vianne auttaa sorrettua vaimoa ja kapinahenkistä vanhusta taistellen samalla omien demoniensa kanssa. Useat kylän asukkaat saavat Viannelta apua ja uutta itseluottamusta irtautuen hiljalleen kirkkoherran ja yleisen mielipiteen tyranniasta. Juuri oman pään pitäminen ja pyrkimys olla oma itsensä ovat kirjan hienointa ja tärkeintä antia. Niiden tähdellisyyttä ei voi koskaan ylikorostaa.
Esille tulee myös erilaisuus, kun mustalaiset tulevat aluksineen. Kirkkoherran halveksuu heitä intohimoisesti ja tekee kaikkensa, jotta he lähtisivät. Heidät on karkoitettu jo joskus aiemmin, mutta silloin Vianne ei ollutkaan paikalla. Pikkukylän nurkkakuntaisuus ja epäluulo kaikkea uutta ja vierasta kohtaan tulee erittäin hyvin esiin. Enemmän kuin ajankohtaista meidänkin ajassamme ja yhteiskunnassamme.
Lempihahmoni sekä elokuvassa että kirjassa on vanha nainen Armande, joka kapinoi näkyvästi normeja vastaan. Hän ei epäröi vittuilla kirkkoherralle eikä sietämättömälle tyttärelleenkään. Hän tekee mitä haluaa eikä anna ikänsä olla este. Lopuksi hän tekee ehkä valinnoista rohkeimman ja suurimman. Ihana nainen! Hänestä olisi syytä ottaa oppia.
En osaa sanoa, pidänkö enemmän kirjasta vai elokuvasta. Ehkä voitto menee hienoisesti elokuvalle, koska se oli niin lumoava ja ihana. Epäuskottavan happy-happy, mutta ei se haittaa. Sellaisiakin elokuvia tarvitaan. Suosittelen lämpimästi molempia!
Tässäpä suloinen kirja aina kansia myöten! Kirja on melkein kuin karkkipaperiin kääritty itsekin.
Pieni suklaapuoti (Chocolat 1999, Otava, suomentanut Arja Gothoni) on tarina kahdesta kiertolaisesta, Vianne Rocherista ja hänen pienestä tyttärestään, jotka saapuvat karnevaalituulen myötä pikkuiseen ranskalaiskylään, Lansquenet-sur-Tannes'een. Kylä on sisäänpäin lämpeävä ja sitä pitää tiukassa, fundamentalistisessa otteessaan kylän kirkkoherra, Francis Reynaud. Kun tulokkaat perustavat syntisen suklaapuodin paastonaikaan eivätkä käy edes kirkossa, saa koko kylä huomata muutosten tuulten puhaltavan...
Näin kirjaan perustuvan elokuvan vähä aika sitten, kun se tuli televisiosta ja rakastuin siihen täysin. Se on ehdottomasti yksi lempielokuvistani herttaisuudessaan ja lämpimässä huumorissaan. Suklaisuudessaan tietysti myös. Tartuinkin kirjaan uteliaana ja innokkaana. Se oli todella nopealukuinen ja mukaansa tempaava. Luvut olivat mukavan lyhyitä ja ennen nukkumaan menoa huomasin jatkuvasti lukevani "vielä yhden luvun". Kirjaa kerrotaan pääasiassa Viannen näkökulmasta, mutta joitain lukuja on kirjoitettu virkistävästi myös kirkkoherran näkökulmasta.
Kirja oli hieman erilainen kuin elokuva. Paitsi että jotkin kohtaukset menevät eri tavalla tai niitä ei ole elokuvassa lainkaan, on pohjavirekin toisenlainen. Elokuvan ollessa lämmin ja onnellinen, on kirja hieman synkähkömpi. Se johtunee siitä, että kirjassa pääsee kahden päähenkilön pään sisään. Kirkkoherran vuodatukset ovat varsin raskaita ja miehen hurmoshenkisyys hirvittää. Päällimmäisenä ajatuksena on ihmetys siitä, miksi kukaan viitsii kiusata itseään uskonnon takia. Miksi pitäisi elää pilkulleen ikivanhan opuksen mukaan ja kieltää itseltään kaikki hauska ja miellyttävä? Suklaa on kirkkoherran vihankohde ja pahe, joka aiheuttaa varsin riemastuttavia tilanteita.
Keskeisin ajatus on itsensä ja omien pelkojensa voittaminen. Vianne auttaa sorrettua vaimoa ja kapinahenkistä vanhusta taistellen samalla omien demoniensa kanssa. Useat kylän asukkaat saavat Viannelta apua ja uutta itseluottamusta irtautuen hiljalleen kirkkoherran ja yleisen mielipiteen tyranniasta. Juuri oman pään pitäminen ja pyrkimys olla oma itsensä ovat kirjan hienointa ja tärkeintä antia. Niiden tähdellisyyttä ei voi koskaan ylikorostaa.
Esille tulee myös erilaisuus, kun mustalaiset tulevat aluksineen. Kirkkoherran halveksuu heitä intohimoisesti ja tekee kaikkensa, jotta he lähtisivät. Heidät on karkoitettu jo joskus aiemmin, mutta silloin Vianne ei ollutkaan paikalla. Pikkukylän nurkkakuntaisuus ja epäluulo kaikkea uutta ja vierasta kohtaan tulee erittäin hyvin esiin. Enemmän kuin ajankohtaista meidänkin ajassamme ja yhteiskunnassamme.
Lempihahmoni sekä elokuvassa että kirjassa on vanha nainen Armande, joka kapinoi näkyvästi normeja vastaan. Hän ei epäröi vittuilla kirkkoherralle eikä sietämättömälle tyttärelleenkään. Hän tekee mitä haluaa eikä anna ikänsä olla este. Lopuksi hän tekee ehkä valinnoista rohkeimman ja suurimman. Ihana nainen! Hänestä olisi syytä ottaa oppia.
En osaa sanoa, pidänkö enemmän kirjasta vai elokuvasta. Ehkä voitto menee hienoisesti elokuvalle, koska se oli niin lumoava ja ihana. Epäuskottavan happy-happy, mutta ei se haittaa. Sellaisiakin elokuvia tarvitaan. Suosittelen lämpimästi molempia!
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
Musiikkihaaste XIV
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan
Ja taas minä unohdin tehdä tämän ajallaan! No, päivän myöhässä tällä kertaa...
Aihe on kyllä vinkeä. Kappale, josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän... Tähän tiedänkin vastauksen heti: Akcentin Kylie! :D Tämä on jostain syystä aivan loistava biisi. Yhtä aikaa kauhea ja hyvä. Laulajan aksentti on kyllä kohdallaan. :D
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
Bulgakovin tunnetuin teos Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita, WSOY 2005, suomentanut Ulla-Liisa Heino) on mielikuvituksellinen ja absurdi tarina Saatanasta, hänen apureistaan ja lukuisista onnettomista moskovalaisista henkilöistä, jotka sattuvat heidän tielleen. Mikään ei ole mahdotonta näille arvaamattomille hepuille ja sen saavat asianomaiset kokea kantapään kautta...
Jo toinen venäläinen klassikko! Nyt sietää olla tyytyväinen itseensä. ;) Tämä olikin erittäin positiivinen lukukokemus, vaikkakin loppupuoli lässähti melko tylsäksi. Täytyy sanoa, että minulla oli ennakkoluuloja kirjaa kohtaan, olihan se ensinnäkin klassikko, venäläinen klassikko ja jäänyt minulta aikaisemmin keskenkin. Olen kuitenkin tyytyväinen, että haahuillessani ennen syyslomaa kirjastossa ystäväni pyysi saada valita kirjalistaltani jonkun teoksen, kun itse olin liian pyörryksissäni vaihtoehtojen määrästä ja valitsi sitten tämän.
Tarina alkaa, kun kaksi ateistia keskustelee lammen luona toisen kirjoittamasta uskonnonvastaisesta runosta. Miesten keskustellessa henkevästi saapuu paikalle kukas muukaan kuin itse Saatana, ulkomaalaisen miehen valepuvussa. Loppu onkin sitten kirjallisuuden historiaa. Mies toisensa jälkeen kohtaa Saatanan kumppaneineen ja järkyttyy niin, että tulee kärrätyksi tohtori Stravinskin psykiatriselle klinikalle. Porukkaa on kuin pipoa, niin kuin venäläisissä klassikoissa on tapana. Nimet ovat tottakai kolmiosaisia ja suomalaiselle ylivoimaisen vaikeita muistaa. Asiaa ei helpottanut rakenne, jossa Margaritan lentäessä alasti taivaalla uusi henkilö, jolla on tietysti kolmiosainen vaikea nimi, istuu Varietee-teatterissa, jossa sataa katosta kymmenruplaisia. Onneksi kuitenkin tärkeimmät henkilöt muistin suurin piirtein ja he esiintyivät tarpeeksi usein jäädäkseen mieleen.
Pidin kovasti myös Bulgakovin kielestä. Se oli todella sattuvaa ja humoristista. Kuvaus oli elävää ja kiinnostavaa. Kerronta ei ollut missään vaiheessa tylsää. Myös henkilöiden hassu tapa kutsua tuntemattomia kansalaisiksi jäi hyvin mieleen. Hauska yksityiskohta!
Lopun lässähdyksestä huolimatta kirja oli oikein hyvä. En edes väitä pysyneeni koko ajan kärryillä tai tajunneeni läheskään kaikkea, mutta viihdyin kyllä. Suosittelen lämpimästi teille, jotka pelkäätte klassikkoja ja aivan erityisesti venäläisiä klassikkoja!
Jo toinen venäläinen klassikko! Nyt sietää olla tyytyväinen itseensä. ;) Tämä olikin erittäin positiivinen lukukokemus, vaikkakin loppupuoli lässähti melko tylsäksi. Täytyy sanoa, että minulla oli ennakkoluuloja kirjaa kohtaan, olihan se ensinnäkin klassikko, venäläinen klassikko ja jäänyt minulta aikaisemmin keskenkin. Olen kuitenkin tyytyväinen, että haahuillessani ennen syyslomaa kirjastossa ystäväni pyysi saada valita kirjalistaltani jonkun teoksen, kun itse olin liian pyörryksissäni vaihtoehtojen määrästä ja valitsi sitten tämän.
Tarina alkaa, kun kaksi ateistia keskustelee lammen luona toisen kirjoittamasta uskonnonvastaisesta runosta. Miesten keskustellessa henkevästi saapuu paikalle kukas muukaan kuin itse Saatana, ulkomaalaisen miehen valepuvussa. Loppu onkin sitten kirjallisuuden historiaa. Mies toisensa jälkeen kohtaa Saatanan kumppaneineen ja järkyttyy niin, että tulee kärrätyksi tohtori Stravinskin psykiatriselle klinikalle. Porukkaa on kuin pipoa, niin kuin venäläisissä klassikoissa on tapana. Nimet ovat tottakai kolmiosaisia ja suomalaiselle ylivoimaisen vaikeita muistaa. Asiaa ei helpottanut rakenne, jossa Margaritan lentäessä alasti taivaalla uusi henkilö, jolla on tietysti kolmiosainen vaikea nimi, istuu Varietee-teatterissa, jossa sataa katosta kymmenruplaisia. Onneksi kuitenkin tärkeimmät henkilöt muistin suurin piirtein ja he esiintyivät tarpeeksi usein jäädäkseen mieleen.
Pidin kovasti myös Bulgakovin kielestä. Se oli todella sattuvaa ja humoristista. Kuvaus oli elävää ja kiinnostavaa. Kerronta ei ollut missään vaiheessa tylsää. Myös henkilöiden hassu tapa kutsua tuntemattomia kansalaisiksi jäi hyvin mieleen. Hauska yksityiskohta!
Lopun lässähdyksestä huolimatta kirja oli oikein hyvä. En edes väitä pysyneeni koko ajan kärryillä tai tajunneeni läheskään kaikkea, mutta viihdyin kyllä. Suosittelen lämpimästi teille, jotka pelkäätte klassikkoja ja aivan erityisesti venäläisiä klassikkoja!
Musiikkihaaste XIII
13 - Salainen pahe
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan
Jaaha, unohdin tyylikkäästi tehdä tämänviikkoisen haasteen tiistaina... No, laitetaan sitten tänään!
Salainen pahe... Tuohon tuntui aluksi olevan vähän vaikea vastata, mutta löytyihän sentään yksi: Jari Sillanpään Kirkas kipinä! Sillanpään tuotanto ei ole kaikkein uskottavinta musiikkia enkä siitä yleensä pidä, mutta tämä biisi on ihana. :D
tiistai 1. marraskuuta 2011
Matti Mäkelä - Rakkausromaani
"On surullista, miten vähän ihmiset tietävät kiihkon tiestä. He eroavat. He tappavat toisiaan mustasukkaisuudesta. He ostavat vempeleitä seksikaupasta. Ei niissä ole mitään pahaa, mutta niitä ei tarvita. Meillä ei ollut muita välineitä kuin tehokkain, kiduttavien muistojen ja mielikuvien täyttämä pää."
Tässä lienee tämän vuoden hirvittävin, ällöttävin ja hämmentävin lukukokemus. Matti Mäkelän Rakkausromaani (WSOY 2006) on takakannen mukaan ensimmäisen suomalainen sadomasokistinen rakkausromaani ja se pitänee paikkansa. Termi sadomasokistinen saa kirjassa kyllä äärimmäiset ulottuvuudet..
Tarina on yksinkertaisuudessaan tämä: keski-ikäinen (?) Samuel aloittaa sivusuhteen Annikin kanssa ja rakastuu. Vähitellen suhteeseen kietoutuu valtapeli ja lopulta Samuel on antanut itsensä ja elämänsä Annikille kaikilla tasoilla, kaikin mahdollisin tavoin. Hän on täydellisesti orja.
Takakansi antoi tietojensa ja sitaattiensa perusteella varsin suuria lupauksia. Rehellisesti sanottuna en tiedä, lunastiko kirja ne vai ei. Olen edelleenkin järkyttynyt siitä absoluuttisesta nöyryytyksestä, jonka päähenkilö joutuu kokemaan. Annikki nujertaa miehensä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, niin että oksettaa ja tulee voimakas empatia ja sääli Samuelia kohtaan. Kirja oli ennen kaikkea ällöttävä. Tämän tarinan S/M ei ollut mitään hassua piiskanheiluttelua tai kahleita, vaan paljon paljon pitemmälle menevää. Alistaminen on, kuten mainitsin, täydellistä kaikilla tasoilla ja elämänalueilla.
Juuri tarinan äärimmäisyys on sekä sen vahvuus että heikkous. Väkevyys on väkevyyttä ja tekee kyllä voimakkaan vaikutuksen, mutta se myös syö uskottavuutta. Varsinkin loppupuoli oli niin järjettömän julma, että se alkoi kääntyä itseään vastaan. Myös sivuhenkilöiden liittyminen mukaan Samuelin nöyryytykseen oli hieman kummallista. Toki aina löytyy niitä, jotka tilaisuuden tullen tekevät sellaista, mutta että hoitohenkilökuntakin?
Mäkelä on varmaan halunnut ottaa kirjallaan myös kantaa. Jo asetelmassa on jotain harkittua; ei-perinteiseen tapaan mies on alistettu ja nainen alistaja. Annikissa kiteytyvät narsismi, julmuus ja ylipäänsä kaikenlaiset ikävät ihmisten piirteet, jotka pääsevät valloilleen erityisesti poikkeustiloissa, kuten sota-aikana. Myös hoitohenkilökunnan henkilöt, jotka sivuavat tarinaa, ovat kaikki naisia ja heidän halveksuntaansa miehuutta (sanan molemmissa merkityksissä) kohtaan suorastaan korostetaan. Teoksen alkupuolella Annikki mainitaan "oman huoneen feministinä". Liekö Mäkelä halunnut tehdä modernista naisesta, itsetietoisesta ja oikeuksistaan tietoisesta länsimaisesta feminististä myyttisen, ilkeän miesvihaajan, joiksi feministejä on haukuttu maailman sivu?
Samuelin valinnan epätavallisuus ja hulluus saa hämmennyksen heräämään. Kuka antaa vapautensa vapaaehtoisesti, vieläpä kokonaan? Samuelin motiivi on rakkaus - hänelle täysi alistuminen naisensa valtaan on rakkauden suurin ilmentymä. Miten poikkeuksellinen näkemys rakkaudesta! Niin kaukana yleisesti hyväksytystä. Onko ulkopuolisilla oikeus puuttua tällaiseen, jos aikuinen ihminen omasta tahdostaan suostuu siihen? Kirja herätti paljon moraaliin liittyviä kysymyksiä. Useimpien on melko helppoa ymmärtää pariskuntaa, joka harrastaa jotain hieman "rajua" makuuhuoneessaan, käyttää käsirautoja ynnä muuta sellaista, mutta tämänkaltaista suhdetta on oikeastaan mahdotonta käsittää.
Suosittelen kyllä! En tosin ihan heikkohermoisille, sillä tässä on melkoisia kohtauksia.
Tässä lienee tämän vuoden hirvittävin, ällöttävin ja hämmentävin lukukokemus. Matti Mäkelän Rakkausromaani (WSOY 2006) on takakannen mukaan ensimmäisen suomalainen sadomasokistinen rakkausromaani ja se pitänee paikkansa. Termi sadomasokistinen saa kirjassa kyllä äärimmäiset ulottuvuudet..
Tarina on yksinkertaisuudessaan tämä: keski-ikäinen (?) Samuel aloittaa sivusuhteen Annikin kanssa ja rakastuu. Vähitellen suhteeseen kietoutuu valtapeli ja lopulta Samuel on antanut itsensä ja elämänsä Annikille kaikilla tasoilla, kaikin mahdollisin tavoin. Hän on täydellisesti orja.
Takakansi antoi tietojensa ja sitaattiensa perusteella varsin suuria lupauksia. Rehellisesti sanottuna en tiedä, lunastiko kirja ne vai ei. Olen edelleenkin järkyttynyt siitä absoluuttisesta nöyryytyksestä, jonka päähenkilö joutuu kokemaan. Annikki nujertaa miehensä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, niin että oksettaa ja tulee voimakas empatia ja sääli Samuelia kohtaan. Kirja oli ennen kaikkea ällöttävä. Tämän tarinan S/M ei ollut mitään hassua piiskanheiluttelua tai kahleita, vaan paljon paljon pitemmälle menevää. Alistaminen on, kuten mainitsin, täydellistä kaikilla tasoilla ja elämänalueilla.
Juuri tarinan äärimmäisyys on sekä sen vahvuus että heikkous. Väkevyys on väkevyyttä ja tekee kyllä voimakkaan vaikutuksen, mutta se myös syö uskottavuutta. Varsinkin loppupuoli oli niin järjettömän julma, että se alkoi kääntyä itseään vastaan. Myös sivuhenkilöiden liittyminen mukaan Samuelin nöyryytykseen oli hieman kummallista. Toki aina löytyy niitä, jotka tilaisuuden tullen tekevät sellaista, mutta että hoitohenkilökuntakin?
Mäkelä on varmaan halunnut ottaa kirjallaan myös kantaa. Jo asetelmassa on jotain harkittua; ei-perinteiseen tapaan mies on alistettu ja nainen alistaja. Annikissa kiteytyvät narsismi, julmuus ja ylipäänsä kaikenlaiset ikävät ihmisten piirteet, jotka pääsevät valloilleen erityisesti poikkeustiloissa, kuten sota-aikana. Myös hoitohenkilökunnan henkilöt, jotka sivuavat tarinaa, ovat kaikki naisia ja heidän halveksuntaansa miehuutta (sanan molemmissa merkityksissä) kohtaan suorastaan korostetaan. Teoksen alkupuolella Annikki mainitaan "oman huoneen feministinä". Liekö Mäkelä halunnut tehdä modernista naisesta, itsetietoisesta ja oikeuksistaan tietoisesta länsimaisesta feminististä myyttisen, ilkeän miesvihaajan, joiksi feministejä on haukuttu maailman sivu?
Samuelin valinnan epätavallisuus ja hulluus saa hämmennyksen heräämään. Kuka antaa vapautensa vapaaehtoisesti, vieläpä kokonaan? Samuelin motiivi on rakkaus - hänelle täysi alistuminen naisensa valtaan on rakkauden suurin ilmentymä. Miten poikkeuksellinen näkemys rakkaudesta! Niin kaukana yleisesti hyväksytystä. Onko ulkopuolisilla oikeus puuttua tällaiseen, jos aikuinen ihminen omasta tahdostaan suostuu siihen? Kirja herätti paljon moraaliin liittyviä kysymyksiä. Useimpien on melko helppoa ymmärtää pariskuntaa, joka harrastaa jotain hieman "rajua" makuuhuoneessaan, käyttää käsirautoja ynnä muuta sellaista, mutta tämänkaltaista suhdetta on oikeastaan mahdotonta käsittää.
Suosittelen kyllä! En tosin ihan heikkohermoisille, sillä tässä on melkoisia kohtauksia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)