Jaakobin portaat (Totuuden kaipuu -trilogia 3)

"Tuo pikkuruinen merkintä oli siitä lähtien kiehtonut häntä, ja vähitellen hän oli tullut siihen tulokseen, että juuri Jaakobin portaita isoisä oli viimeisinä elinvuosinaan etsinyt, salaista kohtaa, jonkinlaista kahden maailman välistä ovea, kaiken kaipuun keskusta, mieleen vajonnutta Atlantista."

Joel Haahtelan uskonnollisen trilogian viimeinen osa on Jaakobin portaat (Otava 2022). Nimettömäksi jäävä minäkertoja joutuu äkisti matkustamaan Helsingistä Jerusalemiin, sillä hänen veljensä on päätynyt siellä psykiatriseen hoitoon. Missä välissä Ilja on Jerusalemiin päätynyt ja mitä siellä tehnyt, sitä minäkertoja ei tiedä. Pian hänkin on kuitenkin myyttisen kaupungin lumoissa. Ovia avautuu ja sulkeutuu, kadut muuttuvat ja lumisateessa tuoksuu syreeni...

Olen pitänyt kaikista trilogian osista, mutta sanoisin Jaakobin portaiden vievän lopulta voiton. Se on kaunis ja taitavasti tehty kuten kaksi aiempaakin osaa, mutta ennen kaikkea se on voimakkaan unenomainen ja mystinen. Siinä missä aiemmissa osissa varsinainen uskonnollinen mystiikka on ollut melko pidäteltyä, on se trilogian päätöksessä kouriintuntuvaa ja ilmiselvää. 

Kirjassa tapahtuu asioita, jotka eivät ole mahdollisia. Juuri se onkin uskonnollisuuden ytimessä: uskonto vaatii nimenomaan uskoa, ei järkiperäisiä selittelyjä. Vaikka sinänsä minäkertojan vaiheet ovat tiiviisti kiinni hänen omissa muistoissaan ja elämässään, nivoutuvat ne varsin saumattomasti Jerusalemin myyttiseen maineeseen.

Sitä jäin miettimään, että paljastuiko kertojan sukupuoli varsinaisesti ollenkaan? Pidin häntä koko ajan miehenä, mutta en nyt suoraan muista mitään kohtaa, jossa hänet olisi varsinaisesti tyypitetty mieheksi. Ehkä jotain meni lukiessa ohi tai ehkäpä kirjailija on tehnyt ratkaisunsa tarkoituksella. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi hyvin kutkuttava.

"Hänen tehtäväänsä kuului kerätä eksyneitä, mutta se ei aina ollut helppoa, koska hänenlaisillaan kerääjillä oli tiukat säännöt. Hän ei saanut pyytää ketään mukaansa, ihmisten täytyi etsiä hänet. Ja monesti ne, joiden oli määrä löytää, löysivätkin, hän toimi vain oppaana, Mutta kun taas lähtisin täältä, en välttämättä löytäisi paikkaa toista kertaa, enkä toisaalta myöskään unohtaisi tätä koskaan."

Aivan lopuksi liitän tähän Allegrin sieluun asti porautuvan kappaleen Misere Mei, jonka videolla esittää King's Collegen kuoro. Kappale mainitaan kirjassa ja se sopii sen tunnelmaan hyvin.

Koolla on väliä!

 "Tässä kirjassa haluamme tuoda lihavuuden tutkimukseen ja lihavuuskeskusteluihin toisenlaisen näkökulman. Lihavuus on monitahoinen ruumiillinen ja yhteiskunnallinen ilmiö, jota voi ja tulee tarkastella monin tavoin, monesta näkökulmasta. Koska lihavuutta on tutkittu lähinnä terveys- ja väestöpoliittisena ongelmana, lihavuuteen liittyvät kulttuuriset, sosiaaliset, psyykkiset ja kokemukselliset kysymykset ovat jääneet valitettavasti liian vähälle huomiolle."

Katariina Kyrölän ja Hannele Harjusen toimittama Koolla on väliä! - Lihavuus, ruumisnormit ja sukupuoli (Like 2007) on artikkelikokoelma. Kyseiset akateemiset artikkelit käsittelevät lihavuutta ennen kaikkea yhteiskunnallisena asiana. Lopussa on myös pari vapaampaa kirjoitusta ja sanasto.

Vaikka kirjan julkaisusta on jo reilusti yli 10 vuotta aikaa, se ei ikävä kyllä ole vanhentunut. Artikkeleissa korostuu lihavuus mediassa esitettynä. Mukana on myös artikkeli feederismistä (tarkoittaa seksuaalista mieltymystä itseään lihottavaan tai lihotettavana olevaan (naiseen)) sekä hyvin mielenkiintoinen tutkielma lihavuudesta välitilana. 

Ongelmallista näissä teksteissä oli niiden kantaaottavuus. Mielestäni akateemiseen tutkimukseen ei missään määrin kuulu aktivismi, vaikkakin aktivismi voi antaa sytykkeitä tieteelliselle tutkimukselle. Poikkeuksetta kirjoittajat kirjoittivat artikkeleissaan minämuodossa. Esseiksikään näitä tekstejä ei varsinaisesti voi kutsua, sillä lähdeviitteet ja lähdeluettelot ovat kyllä täysin kunnossa. Tuohon aikaan naistutkimuksen nimellä ollutta oppiainetta (nyk. sukupuolentutkimus) ei usein julkisessa keskustelussa pidetä luotettavana ja kunnollisena, ja ikävä kyllä tämä kantaaottavuus sai minutkin takajaloilleni. 

Noin muutoin koin kyllä artikkelien olevan asiaa. Nykyisin lihavuusaktivismia on täällä Suomessakin ja pikku hiljaa ehkä median kuvastokin on laajentunut. Mieleeni tulee ainakin se kuukautissidemainos, jossa ylipainoinen nainen taitoluistelee. On sinänsä todella outoa, miten vähän ylipainoisia mediassa näkee, kun kuitenkin väestössä heitä/meitä on paljon. 

Ei helppolukuisimmasta päästä akateemisen kielen vuoksi. Kuitenkin kiinnostavaa luettavaa ja toimii vertailukohtana tämänhetkiselle yhteiskunnalliselle tilanteelle.

Ennen kaikkea feministi

"Nettikeskusteluista neljännen aallon feminismiksi virinnyt intersektionaalisuus on tehnyt feminismistä muidenkin kuin naisten asian. Siksi nykyfeminismi pyrkii sukupuolen lisäksi huomioimaan myös esimerkiksi ihonvärin, vammaisuuden, seksuaalisuuden, sukupuolen moninaisuuden ja näiden mahdolliset risteymät."

Minja Koskelan kirja Ennen kaikkea feministi (Karisto 2019) on kuvaus hänen ajattelustaan, joka pohjautuu vahvasti neljännen aallon feminismiin. Koskela kertoo kasvustaan feministiksi ja nostaa esiin suomalaisen yhteiskunnan ongelmakohtia.

Olipa mukavaa lukea selkeästi kirjoitettua yhteiskuntakritiikkiä! Kirjan kirjoittamisvuosina vallassa oli Sipilän hallitus, joka saa kirjassa kritiikkiä osakseen. Koskela ei tyydy vain käsittelemään tyypillisimpiä sukupuolten ongelmia, kuten vain miehille pakotettua asepalvelusta tai nuorten naisten syrjintää työmarkkinoilla raskaaksi tulemisen vuoksi. Hän laajentaa otetta myös muun muassa luokka-asemaan. Koskela tulee itse duunariperheestä, mutta on päässyt aikoinaan jopa musiikkiyliopistoon asti, koska vanhemmat repivät rahat musiikkiharrastuksiin vaikka tyhjästä ja kannustivat koko ajan. Kuitenkin ollessaan yliopistossa hän ei voinut olla huomaamatta sitä, että tuli eri taustasta kuin monet muut. Itselläni on sama kokemus. Tulen itsekin duunariperheestä, ja yliopistossa silmät aukesivat ihan eri lailla omalle taustalle. Olen isäni lähisuvun puolelta ensimmäinen yliopiston käynyt, muut ovat olleet hyvin pitkälti ammattikoulun käyneitä. Yliopistossa oli tyypillistä, että muiden tausta oli keskiluokassa, joillain ehkä jopa rikkaissa. Kirjassa on myös erinomainen esimerkki siitä, miten nämä erot voivat näyttäytyä:

"Jos tulet kodista, jonka kirjahyllyssä on röökiaski ja dekkari, jonka televisiosta katsottiin iltaisin ostoskanavaa eikä uutisia ja jossa mikropitsa oli perjantaiherkku, saattaa sinun olla vaikea nauraa opiskelukavereiden mukana, kun joku kertoo muistavansa senkin äitienpäiväaterian, kun servietit olivat loppu ja kaikille piti jakaa talouspaperiarkki."

Erinomaista on myös se, miten Koskela kritisoi tämänhetkistä uusliberalistista talouspolitiikkaa, joka itse asemoi itsensä "objektiiviseksi" ja "järkeväksi". Taloudesta on tullut itseisarvo, johon kaiken muun on sopeuduttava. Koskela huomauttaa, että esimerkiksi koulutusleikkaukset näkyvät eriarvoisuudessa ja syrjäytyneiden määrässä. Se se vasta kalliiksi tuleekin. Olisi opittava näkemään rahankäyttöä myös investointina eikä aina "tuhlailuna".

Koskela kirjoittaa paljon myös internetistä, onhan hän oikeastaan juuri siellä kasvanut feminismiin. Kaikkien hyvien keskustelujen melkoisena vastapainona ovat trollit ja vihaajat, jotka masinoivat törkyviestejä tasa-arvosta puhuville. Pahimmillaan ne ovat raiskaus- ja tappouhkauksia tai kohdistuvat henkilön omiin lapsiin. Koskela huomauttaakin, että puhe sananvapaudesta on keskusteluissa vinoutunut. Ihmiset eivät tunnista sitä, että uhkailu pienentää toisten uskallusta osallistua demokratiaan ja täten nimenomaan kaventaa sananvapautta. En ole koskaan ymmärtänyt vaatimuksia sananvapauden rajattomuudesta. Todellako sen vaatijat haluavat saada osakseen uhkauksia, tietojen levittämistä ympäriinsä ja kunnianloukkauksia?

Uhkailut ovat sikäli intersektionaalisen feminismin ytimessä, että ne tuppaavat jotenkin jännästi kohdistuvan hyvin voimakkaasti naisiin ja vähemmistöjen edustajiin. Jo itsessään raiskausuhkaus on hyvin sukupuolittunut uhkaus, koska raiskaukset kohdistuvat tyypillisimmin naisiin.

Oikein hyvä paketti! Kirjassa oli toki paljon kaikkea muutakin asiaa, mutta nämä nyt olivat lukemisen jälkeen päällimmäisenä mielessä.

Manillaköysi

" - Vetäkää, vetäkää, kyllä minä kestän! Vaikka kyllä te vedättekin! hän huusi. - Tulkaa auttamaan sivulliset, kyllä köyden päähän miehiä mahtuu.

    Kaksi miestä kiirehtikin auttamaan köydenkiertäjiä, mutta pian päät olivat niin lyhyellä, että hyvä kun kaksikin miestä mahtui Joosen ympärille."

Veijo Meren todennäköisesti kuuluisin teos on Manillaköysi (ilmestyi ensim. kerran 1957; Keskeiset teokset, Otava 1975). Se kertoo Joose Keppilästä, sotamiehestä, joka rintamalla ollessaan löytää erinomaisen köydenpätkän. Hän aikoo viedä sen lomilla salaa kotiinsa. Niinpä auttavat korsutoverit köyden Joosen ympärille mahdollisimman tiukkaan, ettei köysi putoa maahan. Joose lähtee lomille, vaan miten mahtaa matka sujua keskivartalo köytettynä?

Täytyy sanoa, että tarina hämmensi minua. Odotin huumoria varsin paljon. Kyllä sitäkin tässä oli, vieläpä monessa kohdassa. Mutta välissä olevissa kertomuksissa se oli kyllä varsin sysimustaa, erityisesti siinä tarinassa, jossa vapaaksi päässeet siat söivät kaatuneiden ruumiita. Muitakin iljettäviä kohtia kirjassa oli.

Tarina/Kirja oli myös melkoisen sekava. Kokonaisuudessaan vain 100 sivua käsittävä juttu sisältää todella monta aiheesta hyppäävää sivukertomusta. Itse pääjuonessa ei juuri edes pysytä, vaan joka tuutista tulee aina uusi tarina. Kyllähän nekin mielenkiinnolla luki, mutta olin kyllä jokseenkin päästäni pyörällä.

Meren vahvuus on ehdottomasti tilannekomiikka. Mieleen piirtyi hyvin ympäri ratapihaa pasteeraava saksalainen upseeri, joka yritti ottaa junansa resiinalla kiinni. Samoin köytetyn Joosen sekoilu oli varsin hupaisaa. 

Lyhyesti sanottuna: sekava tarina, mutta varsin viihdyttävä. Sitä jäin kyllä miettimään, että nykypäivän kustannustoimittajat tuskin olisivat sallineet tällaista sivupoluille rönsyämistä ainakaan tässä mittakaavassa.

Loppuun täytyy luonnollisesti liittää tämä hupaisa pätkä, jossa vääpeli saa hullun suosiolla alas katolta.

En ole kuolemassa vielä

 "Kulkisin kaikilla poluilla

nousisin jokaiselle mäelle

enkä tulisi koskaan takaisin"

Johanna Hasun runoteos En ole kuolemassa vielä (Reuna 2022) käsittelee sairastumista. Kirjan kansiliepeessä sanotaan, että runoilija sairastui rintasyöpään ja että osa teoksen tuotoista annetaan Rintasyöpäyhdistykselle.

Kirjan kansi on upea, samoin kansien välissä olevat valokuvat. Hasu kirjoittaa hienosti sairaudestaan ja sen mukanaan tuomista ajatuksista ja tunteista. Silti en jotenkin uponnut tähän syvään, säkeet eivät täysin soineet minussa, vaikka siellä hienoja kohtia olikin.

Ihmettelin myös välillä hyppäyksiä muihin aiheisiin. Runossa Lumeton käsitellään muuttuvia talvia, sitten loppupuolella kokoelmaa tulee jouluaiheisia runoja. Koin tämän jotenkin rikkovan teoksen koherenttiutta. Alkupää ja keskiosa on niin selkeästi sairastamista, jolloin hyppäys muihin aiheisiin tuntui oudolta ja irralliselta.

Hieman epätasainen teos siis. Hetkensä tässä kuitenkin on ja kuten sanottua, sairautta ja sairastumista on kuvattu hyvin.

"Kun olen mennyt

järjestäkää suuret juhlat

pitäkää pidot

kantakaa pöytään rakkaimmat herkut

laulakaa yhdessä elämän laulut

tanssikaa

soittakaa

jakakaa yhdessä kaikki muistot 

itkekää"

Ruumis / Huoneet

"Vaatii paljon aikaa asetella mahdotonta järjestykseen. Jokainen lause, jonka kirjoitan, peittää alleen jotakin mitä jätän kirjoittamatta. Mikään tarina ei ole liian kammottava kerrottavaksi, mutta kaikkia tarinoita ei voi kertoa. Joistakin asioista tulee näkyviä silloin, kun niiden puuttuminen huomataan. 

   Käännän sivuja ruumiini sisällä. Kirja on paikka, sivu on huone. Täällä olen turvassa. Täällä olen koskematon."

Susanna Hastin omaelämäkerrallinen esikoisromaani Ruumis / Huoneet (S&S 2022) on todella rankka. Se kertoo naisesta, joka alkaa pureutua aukkoiseen muistiinsa. Jo alussa on selvää, että hän on kohdannut nuorena seksuaalista väkivaltaa. Nainen haluaa tehdä dokumentin, koettaa ymmärtää että se todella tapahtui hänelle. Täyttää muistin aukot.

Lukiessani kirjaa minulla heräsikin epäilys omakohtaisuudesta, koska seksuaalisen trauman kuvaus oli niin osuvaa ja ytimeen osuvaa. Ikävä kyllä hyvin iso osa kirjasta onkin elämäkerrallista, se selviää tästä Helsingin Sanomien haastattelusta. 

Kirja on arvokas kuvaus väkivallasta ei vain siksi, että näistä asioista pitäisi yleisestikin puhua enemmän, vaan ennen kaikkea siksi, että tekijät ovat itsekin alaikäisiä. En ole tainnut koskaan lukea romaania, jossa raiskauksen tekijät olisivat alaikäisiä. Aihe on todella suuri tabu. Raiskaaja nähdään edelleen vanhempana miehenä. Koetin googlettaa tietoa nuorten tekemistä seksuaalirikoksista enkä löytänyt oikein mitään. Tämäkin kertoo jotain.

Kuvauksen ruumiillisuus teki minuun vaikutuksen. Romaanissa ruumiit ja huoneet vertautuvat toisiinsa, ne ovat tiloja joissa tapahtuu asioita. Päähenkilö miettii useampaan kertaan, että huoneet ja esineet varastoivat ruumiin lailla sen pahan, mitä tapahtuu. Ruumis on täynnä näkyviä ja näkymättömiä jälkiä. Raiskatun ruumis on sotatanner.

Todella ansiokas esikoisromaani. Toivon todella, että se huomataan kaikkialla ja että siitä puhuttaisiin. Yksi tämän vuoden parhaimmista kirjoista.

"Miten epäreilua muistaa väkivallasta niin paljon ja rakkaudesta niin vähän."

Fantasma

"Lukemalla etsin tietä muinaiseen, hukattuun. Luin kirjoituksia, jotka olivat niin vanhoja, ettei niiden ymmärtäminen aina ollut mahdollista. Monet tekstit olivat niin kaukana omasta kokemusmaailmastani, etten edes voinut muodostaa niistä mielipidettä. Ja sitä juuri etsin. En halunnut olla mitään mieltä. Etsin selittämätöntä, en jotain omassa päässäni loogisiksi kokonaisuuksiksi tyhjentyvää."

Tanja Tiekson teos Fantasma - Essee (S&S 2022) on nimensä mukaisesti pitkä, jaksotettu essee. Kuten yläpuolella olevasta lainauksesta käy ilmi, Tiekso koettaa tavoittaa tavoittamatonta. Hän matkustaa junalla ympäri Eurooppaa tutkimassa vanhoja kirjoituksia ja muinaisia sekä nykyisiä puutarhoja. Yksi punainen lanka puutarhojen ohella ovat eläimet:

"Aivan tekstin alussa Derrida [siis ajattelija Jacques Derrida, lisäys omani] kertoo päätyvänsä ihmisen määränpäistä ja äärirajoilta ihmisen ja eläimen välisten rajojen ylitykseen, ja myöhemmin hän kirjoittaa, että eläimen katse näyttää hänelle ihmisyyden tutkimattoman rajan. Edelleen hän kirjoittaa elävän olennon itsensä kirjoituksesta, omaelämäkerrallisesta eläimestä, kollokvion teemasta."

Minua miellyttää kovasti tämä oivallus ihmisestä yhtenä eläimenä. Tiekso itsekin näkee itsensä haistelemassa muiden eläinten (siis ihmisten) jättämiä jälkiä. Tiekso onkin perehtynyt kaikenlaiseen filosofiaan, kasvitieteeseen ja myytteihin. Läpi kirjan esiintyy keskiajan kuuluisa nunna Hildegard Bingeniläinen. Hän oli muun muassa säveltäjä, mutta myös erittäin perehtynyt erilaisiin (hyöty)kasvilajeihin. Hän harjoitti myös varhaista tieteellistä ajattelua, ja kirjoitti teoksen Olentojen kirja. Siinä hän pohtii kaikkia olevaisia ja erilaisia elementtejä.

Tiekso näkee yhteyden myös kaikkien toiseutettujen ihmisten ja eläinten välillä. Eläinkin on Toinen, ihmisen määrittelemä. Haluamme ajatella, että ihminen ei olisi eläin, vaikkei se totta olekaan. Tieksoa kiehtoo myös taidesuuntaus groteski, jossa ihmisen ja eläimen väliset rajat sekoittuvat:

"Groteskit näyt kuvastavat toisenlaisuuden potentiaa, jatkuvia sisäisiä spirituaalisia muutoksia, fantasian kykyä. Ne ilmentävät kategorioiden katoamista, ruumiiden uudelleenjäsentämisen mahdollisuuksia, jota rajoittaa vain mielikuvituksen puute. Rajattomat mahdollisuudet avautuvat uni- ja valvetilojen mieleen heijastamissa näyissä."

Kirja on melkoinen runsaudensarvi, joten en pysty ammentamaan tähän rajalliseen tilaan läheskään kaikkea. Pidin tästä pitkästä esseestä kovasti, joskin sivupoluille hypähtelyä oli välillä turhan paljon. Toisinaan tuntui, että fokus hieman katosi. Oli mukavaa, että Tiekso käsitteli niin paljon erilaisten kirjoittajien ja ajattelijoiden kirjoituksia.

Ei vaikeimmasta muttei myöskään helpoimmasta päästä. Tottumattomalle esseen lukijalle en suoraan suosittelisi. Kannattaa ensin kokeilla jotain hieman helpompitajuista, kuten vaikka Hannu-Pekka Björkmanin esseekokoelmia.

"Seuduilla, joilla kodittomien kohtalot kietoutuvat toisiinsa, sijaitsee tunnetun maailman reuna. Se on riemun ja kauhunkirjava alitajuinen maisema, myyttisten tarujen näyttämö. Enkä nyt ymmärrä, miksi täältä täytyisi palata takaisin. Ennen kaikkea, minne täältä täytyisi palata?"

Napapiiri (Napapiiri-sarja 1)

 "Carina tunsi sykkeensä tasaantuvan. Mitään vaaraa ei varmastikaan enää ollut. Mitä näin neljäkymmentä vuotta myöhemmin muka voisi tapahtua?"

Liza Marklund on aloittanut uuden sarjan, jonka ensimmäinen osa on Napapiiri (Otava 2021, suomentanut Antti Autio). 17-vuotias Sofia on kadonnut Stenträsketissä 1980. Vuonna 2019 työmiehet löytävät hänen päättömän ja muumioituneen ruumiinsa sillan rakenteista. Pikkupaikkakunnan muistot ja monenlaiset tunnot heräävät henkiin. Sofia oli mukana Napapiiri-nimisessä lukupiirissä, johon kuului hänen lisäkseen Birgitta, Agneta, Carina ja Susanne. Lukija saa pian tietää heidän välisistään jännitteistä. Kaupungissa on myös salainen asetestausalue, jossa työskentelee amerikkalaisia miehiä. Kuka on murhan takana?

Täytyypä sanoa, että oli omituinen kirja. Kirjassa on niin monia kertojanääniä ja tyylittelyä, että se hämmensi minua. Jokainen kohdehenkilö kertoo periaatteessa minäkerronnassa, mutta yhtäkkiä kirjailija onkin kirjoittanut esimerkiksi "mutta se onkin jo toinen tarina". Minäkerronta rikkoontuu ikään kuin kaikkitietävällä kertojalla. Väleissä on kaikenlaista sälää, kuten tekstiviestejä ja Agnetan novelliotteita. Lisäksi on täysin turhilta tuntuvia tietoiskuja seudusta. 

Kirja tuntuikin siis jossain määrin jopa sekavalta. Koin ongelmaksi myös sen, että minäkertojat olivat välillä aika samankaltaisia. Meni aika kauan todella erottaa ainakin tytöt toisistaan. Murhan ratkaisu ja syyllinen olivat myös minusta varsin epäuskottavia.

Olen lukenut Marklundilta aikaisemmin Uhatut ja Annika-sarjan osan Nobelin testamentti (jälkimmäisen ruotsiksi). Ne olivat erilaisia keskenään ja myös erilaisia verrattuna tähän kirjaan. Se ei sinänsä ole mikään puute, oikeastaan taidon osoitus. Silti tässä kirjassa oli erilaisia kertojanääniä turhankin paljon.

Sinänsä kirjaa oli varsin sujuvaa lukea. Päällisin puolin kunnollisista tytöistä (ja poliisipäällikkö Wikingistä) paljastui melkoisia salaisuuksia ja puolia. Sitä oli varsin kiinnostavaa seurata. Myös jossain määrin välittynyt ajankuva oli ihan mielenkiintoinen.

Kirjan henkilöt olivat kyllä lähes poikkeuksetta aika epämiellyttäviä. Mieleen jäi ensisijaisesti Carina, joka ilkeili ja päti käytännössä kaikissa Napapiirin istunnoissa. Eikä hän nyt varsinaisesti ollut paremmaksi muuttunut aikuisenakaan. Birgitta oli oikeudentuntoineen melkoisen rasittava. Oikeastaan vain pahasti mielenterveysongelmaisen äidin kanssa asuva Agneta sai sympatiani puolelleen. Tässä täytyy kyllä mainita, että äidin sairastama kaksisuuntainen mielialahäiriö oli kyllä melkoisen äärimmäistä sorttia. Siitäkin huolimatta, että kuvioissa oli myös psykoottisuutta.

Enpä usko, että jatko-osia tulee luettua. Kirja oli asetelmiltaankin varsin perinteinen pohjoismainen dekkari ja tosiaan koin lopun verrattain epäuskottavana. Luettavaa on yleensäkin niin paljon, ettei kannata uhrata aikaansa omasta mielestä keskinkertaiseen sarjaan. Tosin Annika-sarjaa voisin kokeilla enemmänkin. Tarkoitus on jossain vaiheessa tehdä Nobelin testamentista sekä Uhatuista bloggaukset.

Valoa valoa valoa

"Aloin ymmärtää miksi äidit ovat tarinoissa usein kuolleita ja tyttäret orpoja.

     Tämä äiti ei vain nyt ollut tarpeeksi kuollut."

Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenkirja Valoa valoa valoa (Karisto 2011) voitti aikoinaan Finlandian eikä syyttä. Kirjassa on nimettömäksi jäävä minäkertoja, tyttö, joka rakastuu surua kantavaan Mimiin. Mimin perhe on jokseenkin erikoinen. Mimin äiti on kuollut oman käden kautta talon ullakolla. Siellä tytöt näyttelevät omituista näytelmää, jossa äiti Ulla Kolla ohjaa heitä. Lopulta elämä syöksyy kauheaan kurssiin syksyllä 1986.

Olen lukenut tämän aikoinaan tuoreeltaan, mutta jostain syystä muistikuvia ei ollut oikein jäänyt. Ihmettelen sitä nyt, sillä uskoisin tällä kertaa tarinan jäävän mieleen pitkäksi aikaa. Kirja on hyvin koskettava isoine teemoineen. Ihmiset, erityisesti aikuiset, ovat eksyksissä.

Oli kiinnostavaa lukea myös kirjan ajankuvaa, sillä en ollut vielä syntynytkään 80-luvulla. Pieniä tyttöjen tyyliasioita sivutaan, samoin tietysti lankapuhelin. Tsernobylin onnettomuus näyttelee tarinassa omaa osaansa.

Huotarinen rikkoo tietyllä tavalla tarinaa antamalla minäkertojan puhutella lukijoita. Välillä kertoja antaa neuvoja lukemiseen ja rikkoo tarkoituksella kirjoittamiskurssien ohjeita vastaan. Mukana on myös hienoja lauseita:

"Näytteleminen ei ole sama asia kuin teeskenteleminen."

"Älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni.

Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni."

Tarina on siis varsin surullinen. Kuitenkin siinä on nimensä mukaisesti valoa. Kahden teinitytön rakkaus on kuvattu kauniisti. Se tavoittaa tuon ikäkauden herkkyyden ja rosoisuuden. Erinomaista työtä.

"Jos sinua kosketetaan sieluusi saakka on mahdollista että olet elämäsi loppuun saakka onnellinen.

      Mimi sanoi:

      Rakastuminen on sitä että keskittyy hyvyyteen."

Naisen taistelut ja muodonmuutokset

"Kun näin tuon valokuvan, mieleeni johtui, että nuo kaksikymmentä tuhottua vuotta eivät olleet mikään luonnollinen asia vaan että ulkopuoliset voimat - yhteiskunta, miehisyys, isäni - olivat aiheuttaneet sen kaiken ja että kaikki olisi siis voinut mennä toisin."

Édouard Louis on kirjoittanut paljon isästään ja vaikeasta lapsuudestaan. Nyt vuorossa on äidin tarina. Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Tammi 2022, suomentanut Lotta Toivanen) on kuvaus ahtaaseen vaimon ja äidin rooliin tungetusta naisesta, jolla kerran oli haaveita ja elämä edessään. Se kertoo myös vaikeasta pojan ja äidin suhteesta.

Louisin kirjassa piirtyy kuva katkeruuteen vaipuneesta naisesta, jonka suuri virhe oli tulla raskaaksi, erityisesti koska se tapahtui monta kertaa. Virhe oli sekä ensimmäinen mies että Louisin isä. Hakkaamista, alkoholismia, nöyryytystä. Päälle vielä naisellisesti käyttäytyvä poika, joka paljastui homoksi.

Louis kuvaa asioita luontevasti vain parilla virkkeellä. Kirja onkin varsin lyhyt kuten oli myöskin Kuka tappoi isäni. Tässäkään kirjassa ei silti ole mitään liian vähän. Muutama valokuva vielä elävöittää kerrontaa.

Pojan luokkaretki porvaristoon ei ollut äidille helppoa. Lukiossa ollessaan Louis alkoi tosissaan hävetä äitiään ja kotiaan. Se aiheutti rajua etääntymistä, jos kohta suhde ei ollut alun perinkään kovin lämmin. Sitten kaikki muuttui kirjaimellisesti yhdessä yössä: äiti jätti Louisin isän ja aloitti uuden elämän.

Pidin paitsi itse tarinasta ja sen kuvauksesta myös niistä tietyistä metatasoista, joita kirjassa on. Tai en tiedä ovatko ne varsinaisesti metatasoa, mutta joka tapauksessa Louis rikkoo normaalin tavan pitää yllä kerrontaa. Hän kirjoittaa suoraan, mitä hänelle on kirjallisuudesta opetettu ja miten hän aikoo rikkoa kaikkea sitä.

Helppolukuinen muttei helppo kirja. Suoraviivainen, raadollinen mutta samaan aikaan liikuttava.

"Kun olin lapsi me häpesimme yhdessä - kotiamme, köyhyyttämme. Nyt minä häpesin sinua, sinun takiasi. 

    Häpeämme erkanivat toisistaan."

Kadonneet askeleet - Matkoja aikaan ja taiteeseen

"Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovsky sanoi taiteen valmistavan meitä myös kuolemaan. Siksi taide sisältää surun ja lohdun elementit. Se ei saa väistää kärsimyksen ja kuoleman kysymyksiä. Ihmisen tehtävä on oivaltaa olevansa myös traaginen olento, jota ei ole luotu ainoastaan onneen."

Hannu-Pekka Björkmanin esseeteos Kaikki askeleet - Matkoja aikaan ja taiteeseen (Kirjapaino 2011) etsii vastauksia ikuisuudesta. Varsinkin nykypäivän mittapuulla kirjailija on selvästi hengellisesti ylevöitynyt ihminen eikä hän pelkää esittää näkemyksiään uskosta ja uskonnosta. Björkman toteaa ihmisten olevan kadottamassa otteensa pyhään ja muistiin. Ahneus ja usko itseen ovat tulleet pyhän edelle. Eipä voi olla eri mieltä.

Kirjan alkupuoli sukeltaa taiteeseen. Björkman tutkii ja analysoi tarkoin Mathis Grünewaldin tekemää valtavaa siipialttarien taideteosten sarjaa. Mukana on värikuvia teoksesta, mikä helpottaa tekstin lukemista huomattavasti. Björkman tuo esiin keskiajan uskomuksia ja tulkintoja erilaisista symboleista, joita taide toki on tulvillaan. 

Toinen osa on pitkälti ajatelmia maisemasta, sekä konkreettisesta että mielenmaisemasta. Björkman muistelee omaa lapsuusmaisemaansa ja sitä, miten se on iskostunut syvälle. Erityisesti hän tuo esille Antti Hyryn novelleja, joissa tämä on tuonut herkin vedoin esiin koko ihmiselämän ja ihmisen kasvun. Björkman avaa meille eräänlaisen kuultokuvan:

"Aivan kuin aika tekisi virheen. Unohtuisi poimimaan jotakin lattialta ja sen takin liepeen takaa paljastuisi kokonainen maailma. Verho putoaa. Luiset sormet oikovat takinliepeen. Näky katoaa. Vieraan kaupungin äänet. Tuntemattomat puutarhat ja polut ovat taas edessämme. Hajamielinen hymy huulillamme jatkamme matkaamme tai keksimme puhumista, että pala kurkussamme hellittäisi."

Kolmas osa käsittelee valoa ja jälleen myös taidetta. Björkman tuo erityisesti esiin Vermeerin teokset, joissa valolla on suuri merkitys. Arkisuus, jopa latteus kohoaa suuremmaksi valon ansiosta. Valo on kaikkialla, valo on löydettävissä.

"On parempi mytologisoida oma menneisyytensä kuin elää unohduksen vallassa. Muistijälkemme sisältävät menneitten sivistystasojen jäänteitä ja ajattomia epäpersoonallisia aineksia, joihin pääsemme käsiksi ainoastaan uskonnon, taiteen ja luonnon kautta."

Björkman on todella hyvä kirjoittaja ja ajattelija. Selvästi myös erittäin sivistynyt mies. Hänen esseensä tuntuvat aina kohottavilta. Ne ovat niin eri maailmasta kuin se elämä, jota tässä maassa yleensä eletään.

Loppuun liitän vielä vanhan Ted-talkin, jossa Björkman käsittelee niin ikään pyhää.

Musta enkeli (Ruth Galloway -mysteeri 10)

 "Mitä nyt?" Ruth sanoo. "Tulin tänne saakka, joten voit ihan yhtä hyvin kertoa."

"Minusta tuntuu, että joku haluaa minut hengiltä."

Varo juonipaljastuksia!

Elly Griffithsin kymmenes Ruth-kirja on Musta enkeli (Tammi 2021, suomentanut Anna Kangasmaa). Ruth saa entiseltä tutultaan Angelolta kutsun Italiaan tulla tutkimaan luurankoa. Luuranko on haudattu vatsalleen ja lisäksi sen suussa on kivi. Mukana menossa ovat myös Kate, Shona ja Shonan poika Louis. Angelo tuntuu pelkäävän jotain, ja melkein samaan syssyyn rakastettu pappi Don Tomaso murhataan kirkkoonsa. Nelson syöksyy maanjäristysuutisen kauhistuttamana Ruthin luo, mukanaan kukapas muukaan kuin Cathbad. 

Tämä osa oli kyllä mainio! Valitin edellisen osan kohdalla huonoa imevyyttä, mutta tämä Musta enkeli oli kyllä taattua laatua. Imevyys alkoi oikeastaan heti. Michelle on raskaana ja miettii, onko lapsi Nelsonin vai Timin. Samaa stressaa Nelsonkin mielessään, hänhän sai Michellen pettämisestä kiinni. Kun Nelson menee Italiaan, on Michellellä taas kaikki aika Timille. Michellellä on Tim ja Nelsonilla ainakin periaatteessa Ruth; mitä heidän pitäisi tehdä?

Ihmissuhteet saavat aika ison osan tästäkin kirjasta, mutta ei se minua haitannut. Luiden kaivelua ja tutkimista sekä tietenkin epämääräistä uhkaa ja murha oli kuitenkin vastapainona. Ruth pääsee taas tahtomattaan televisioon, koska Angelo tarvitsee tv-yhtiön rahoituksen kaivauksilleen. Hieman asiaan liittyen, taas Ruth pui kauheasti omia kilojaan ja ulkonäköään, mikä on aika mälsää. Ilmeisesti taivaallisen kaunottaren, Shonan, läsnäolo provosoi tähän. Se kyllä on myönnettävä, että Ruth tekee hyvän huomion naisten kaulahuiveista. Näyttää siltä, että vain todella hyvännäköiset ja tyylikkäät naiset osaavat pitää niitä asianmukaisesti. Tunnistan!

Onneksi tosiaan myös Cathbadilla oli tässä osansa, joskin selkeästi vain sivuhenkilönä. Yksi kohtaus kirjassa on hänen näkökulmastaan. Cathbad pyytää rakkailleen varjelusta omaan druiditapaansa. Se oli hienosti kuvattu kohtaus, tuli melkein sävärit. 

Kiintoisa asia oli sekin, että tässä annettiin vähän näkökulmaa myös Nelsonin tyttärelle Lauralle. Tätä ei muistaakseni ole koskaan aiemmin tapahtunut. Selvää on, että Lauralla ei ole kaikki hyvin. Mutta milloin murheen painamat ja ahdistuneet vanhemmat huomaavat sen? Onpa aivan kirjan viimeisessä lauseessa myös pikkuinen koukkukin tulevaan.

Oikein hyvä kokemus! Minulla on onneksi lainassa jo tuo seuraava osa Kivikehä ja pääsen pian sen kimppuun.

"Michelle nojautuu paperilla suojatuille tyynyille. Hän huomaa itkevänsä. Poika. Harry on varmasti iloinen. Michelle tietää, että tämä on salaa toivonut poikaa. Mutta niin toivoo Timkin. Mikä sotku."

Kyynelten kieli

"Niinpä itkua varten on kolmen ehdon täytyttävä. Ensiksikin ihmisen on oltava surullinen, riemuissaan tai hylätty, mikä tarkoittaa, että kokemus on hänelle tuttu, hän tunnistaa sen. Toiseksi hänen on tunnustettava tilansa juuri sillä hetkellä. Kolmanneksi hänellä on oltava halua näyttää kyynelillä, mitä hän sisimmässään kokee."

Jeffrey A. Kottlerin tietokirja Kyynelten kieli (WSOY 1997, suomentanut Leena Nivala) kertoo itkusta ja sen eri ulottuvuuksista. Terapeutti Kottler halusi alkaa tutkia ja tunnustella, mitä itku oikeastaan on, mitä se kulloinkin viestii ja mitä itkevän kanssa tulisi tehdä. Samalla hän teki matkan omaan itkuunsa.

Olen joskus vuosia sitten lukenut tämän teoksen, mutta halusin lukea sen vielä kerran ja tuoda myös blogiin. Mielestäni itku ja kyyneleet ovat hyvin kiinnostavia ilmiöitä. Kottler tuo esiin biologisia vaikuttimia sekä sukupuolen, yhteiskunnan ja yhteisön vaikutukset. 

Mielenkiintoisinta oli ehkä se, miten paljon sukupuoli vaikuttaa itkemiseen. Ei varmaan tule yllätyksenä, että miehet itkevät vähemmän kuin naiset. Tietenkin iso vaikutus on (länsimaisella) kovuuden kulttuurilla, jossa itku nähdään naisellisena epätasapainoisuutena. Kuitenkin Kottler tuo esiin, että sukupuolilla on myös biologisia eroja, jotka vaikuttavat ihmisiin. Aivokuvantamisella on nähty eroja muun muassa aivokurkiaisissa, joilla on oma merkityksensä ja vaikutuksensa itkuun.

Itkeminen kiehtoo minua myös ja ennen kaikkea henkilökohtaisista syistä. Olen todella herkkä, mutta itkeminen on ollut aina vaikeaa. Tiedostan kyllä, mistä se on alkanut. Toivoisin vain, että olisin jo tässä vaiheessa elämää osannut päästää kohtuuttomista pidäkkeistä irti. Sinänsä herkistyn varsin helposti; erityisesti vaikuttavat sanat nostavat helposti kyyneleet silmiin, samoin toki musiikki. Kyyneleet jäävät kuitenkin silmiin, en osaa antaa niiden valua. 

Kottlerin oma matka kyyneliinsä oli vaikuttavaa luettavaa. Hän joutui matkallaan hengenvaaraan, mutta onneksi selvisi. Koko yön hän itki, pitkästä aikaa. Siitä alkoi muutos. Kottler alkoi ilmaista itseään ihmissuhteissaan myös itkemällä.

Vaikka kirjan ilmestymisestä on noinkin kauan, mielestäni sanoma ja havainnot eivät ole vanhentuneet. Varsinkin Suomessa on melko jäyhä ilmapiiri voimakkaille tunteille emmekä usein osaa ottaa suuria tunneilmaisuja vastaan. Itkeminen jos mikä on voimallista. Toivon mukaan uudet sukupolvet luovat avoimempaa kulttuuria. 

Mietin herkistävää musiikkia ja muistin pitkästä aikaa saksalaisen Lyrielin kappaleen Autumntales, joka muistuttaa mummojeni poismenosta. 

"And now I see your eyes

Your broken beauty is my guide

There's so much life in dying

Take my hand,

Rest your head and seek relief"

Lasten planeetta

"Ensimmäistä kertaa hän sallii epävarmuuden tulla esiin paljaana ja avuttomana. Häntä on alkanut viime tunteina sekä väsyttää että pelottaa. Maa hänen jalkojensa alla järisee. Aikakaudet ovat muodostaneet hänen ympärilleen taifuunimaisen huimasti pyörivän suppilon."

Riikka Pulkkisen romaani Lasten planeetta (Otava 2018) kertoo äitiydestä, naiseudesta ja maanisesta psykoosista, ihmisen rooleista. Kirjassa on useita limittyviä tarinoita: pääpaino on minäkertojan erossa miehestään ja kipuilu äitiydessä, mutta rinnalla kulkee allegorinen ponisatu ja Julia-siskon suistuminen syvään psykoosiin.

Kuten yleensä aina Pulkkisen ollessa kyseessä, sekä ihastuin että tympäännyin. Pulkkinen osaa kirjoittaa todella hienoja, kirkkaita virkkeitä. Jopa oivaltavia, kauniita. Mutta sitten taas se ääretön henkilöiden älyllisyys! Kuten alla olevassa sitaatissa:

"Vahakangasmekko, olisiko se uusfeministinen kannanotto kotirintamataisteluihin? Se olisi mittatilausommeltu, räätälöity lopullinen ratkaisu."

Kuka oikeasti ajattelee näin? Juuri nämä älylliset ihmiset tekevät Pulkkisen romaanit minulle jokseenkin epäuskottaviksi, vaikka tässäkin romaanissa on kouriintuntuvaa realismia ja elämänkuvausta. 

Jos nyt jätämme älyllisyyden sivuun, niin onhan tämä hieno romaani. Päähenkilön kipuilu elämänsä rooleissa on kuvattu hienosti. Uskon, että varsinkin äidit samaistuvat äitiyden kuvaukseen. Pohdinnat parisuhteen rooleista olivat myös hyviä. 

"On varmasti olemassa se äiti tai isä joka näissä tilanteissa luotsaa raivoavan pilttinsä päättäväisesti ja rauhallisesti halki punaisen vihan korottamatta kertaakaan ääntään, muuttumatta sähiseväksi tai kimittäväksi eläimeksi. Tämä äiti tai isä on lisäksi hyvin voimakas, ehkä painonnostaja tai jääkiekkoilija ja sen lisäksi myös psykologi ja pastori ja lääkäri ja poliisi, eikä kuusitoistakiloisen rimpuilu saa häntä läähättämään uupumuksesta."

Sen sijaan tuo satuallegoria meni minulla yli hilseen. En sinänsä syytä siitä kirjailijaa, uskon että se kyllä punoutuu kahteen muuhun tarinaan. Minulla oli tämä kirja todella pitkään kesken, kun muita kirjoja rynni edelle. Se ei tehnyt lukukokemukselle kovin hyvää, kun tasoja oli niin monta.

Miksi sitten luen Pulkkisen kirjoja, kun ne lähes aina myös ärsyttävät? Ennen kaikkea tällaisten lauseiden vuoksi:

"Katselen peilikuvaani. Ei ihme että sinut torjutaan, sinä hullu tamma, jonka silmissä läikehtii kosminen myrkky."

On tämä myös selvästi parempi kuin kaksi ensimmäistä romaania. Odotan jo innolla varausjonossa Pulkkisen uusinta, se vaikuttaa hieman erilaiselta tapaukselta.

Kielletty hedelmä

Liv Strömquist on tunnettu räväkkyydestään ja huumoristaan. Niitä ei tästäkään sarjakuvasta Kielletty hedelmä (Sammakko 2016, suomentanut Helena Kulmala) puutu. Strömquist käsittelee sarjakuvassaan naisen sukupuolielimiä ja niihin liittyviä asioita. Käsitellyiksi tulevat muun muassa aihepiiristä aivan liian kiinnostuneet miehet, sukupuolidikotomia ja kuukautiset.

Strömquist kuljettaa näyttämölle monenlaista ukkoa, joilla on ollut mielipiteitä naisista ja heidän elimistään. Tuttuja olivat esimerkiksi Augustinus ja Freud. Miehet lähinnä päättivät keskenään, että nainen on yhtä aikaa sekä ilman seksuaalisuutta että viettelevä portto. Ikävä kyllä näillä äijillä oli aikanaan paljon vaikutusvaltaa. Kun 1800-luvulla uskonnon merkitys väheni, naisen ala-arvoisuutta oli vaikea enää perustella Jumalan tahdolla. Tilalle tuli pseudotiede, joka ylikorosti miehen ja naisen välisiä eroja kaikin tavoin. Tarpeetonta varmaan mainitakaan, että miestä pidettiin järkevänä ja johtamaan kykenevänä, naista ei.

Hätkähdyttävää oli huomata se, miten penetraatiokeskeisiä nykyisetkin terveystiedon kirjat osaavat olla. Poika/Mies nähdään edelleen aktiivisena osapuolena ja tytön/naisen osana on lähinnä kostua. Naisen sukuelimen kokokin saattaa olla edelleen päin prinkkalaa. Absurdia!

Mielenkiintoista oli myös historian anti. Joissain kulttuureissa on (ollut) naispatsaita, jotka ovat olleet, no, lettu levällään. Tälle kuvaukselle on montakin teoriaa. Yksi on, että nainen elimineen on nähty jonkinlaisena jumalallisena siunauksena ihmisille. Myös antiikissa eli ajatus seksuaalisuuden, myös naisen, jumalallisesta alkuperästä. Minkähänlainen maailmamme olisi, jos patriarkaaliset uskonnot ja uskomukset eivät olisi päässeet maailmassa vallalle?

Erittäin mainio tapaus. Ei mielestäni yhtä hyvä kuin Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, mutta silti kelpo teos.

Liitän loppuun vielä Nightwishin kappaleen Passion and the Opera. Se tuntuu riittävästi aihepiiriin kuuluvalta muttei kuitenkaan liian hävyttömältä. 

"An Aphrodite for mortal souls

Playing hide and seek in lecherous roles
Their erotic hour my tearless weep
Their satisfaction my infinite sleep"