Ankin kirjablogi

Mikä päivä. Ford Prefect tiesi, ettei sillä ollut huishevonpöläyksen merkitystä hajotettiinko Arthurin talo vai ei. Arthur sen sijaan oli levoton. >>Voimmeko me luottaa häneen?<< hän kysyi. >>Me voimme luottaa häneen maailmanloppuun saakka<<, Ford vakuutti. >>Ihanko totta?<< Arthur hämmästeli. >>Se on pitkä aika.<< >>Itse asiassa noin kaksitoista minuuttia<<, Ford sanoi. >> Tulehan nyt, minä tarvitsen ryypyn.<< Douglas Adamsin scifiparodian klassikko Linnunradan käsikirja liftareille (WSOY 2005, alun perin suomeksi 1989, suomentanut Pekka Markkula) on melkoista tykitystä! Arthur saa tietää eräänä aamuna, että hänen talonsa tuhotaan ohitustien vuoksi. Hän järkyttyy ja suuttuu ja asettuu makaamaan puskutraktorien eteen. Siitä hänet äkkää hänen ystävänsä Ford Prefect, ihmisenä esiintyvä mutta oikeasti Betelgeuze-planeetan asukas. Ford on Linnunradan peukolokyytiläinen, mutta jostain syystä juuttunut Maapallolle 15 vu

"Jotkut asiat jäivät pimentoon. Kaikkea ei saanut selville koskaan. Oli lisäkysymyksiä, joihin ei ollut enää vastauksia." Satu Rämön menestysdekkari Hildur (WSOY 2022) on dekkari, johon suhtauduin varsin epäluuloisesti. Ensinnäkin usein inhoan kirjoja, joista muut kohkaavat ja toisekseen olen jäänyt käsitykseen, että Rämö olisi aika tarkkaan laskelmoinut mahdollista kirjamenestystään. Tietysti tässä matoisessa maailmassa kirja on kauppatavara siinä missä mikä tahansa muukin, mutta itsepintainen vasemmistolainen kapitalisminvihaaja minussa ei haluaisi täysin hyväksyä kaupallisuutta. No, kuinkas sitten kävi? Voin kertoa Hildurin olevan ennakkoluuloistani huolimatta ihan kelpo dekkari. Rämö on varsin sujuvasanainen kirjoittaja ja luin kirjan hyvin nopeasti. Siinä oli itseni yllättänyttä jonkinmoista yhteiskuntakriittisyyttäkin, joka toki on pohjoismaisen dekkarikirjallisuuden perinne. Heikkoutena tulevat aika töksähtävät "tietoiskut" Islannista, joita ei ole saatu täy

  "Sophie lähti kohti peiliä ja huomasi ontuvansa. Peilistä kuvastuvat kasvot olivat varsin tyynet, sillä hän tiesi mitä odottaa. Ne olivat luisevan vanhan naisen kasvot, kuihtuneet ja rusehtavat, ja niitä ympäröi valkoinen hiuspöheikkö. Hänen omat silmänsä tuijottivat häntä peilistä, tosin keltaisina ja vetisinä ja varsin murheellisina.     >>Älä huoli, vanha rahjus>>, Sophie sanoi kasvoille. >>Näytät kohtalaisen terveeltä. Juuri tällainenhan sinä sitä paitsi oikeasti oletkin.>>" Sophie on kolmesta tytöstä vanhin. Kun isä kuolee ja taloudellinen tilanne on kehno, tytöt menevät eri paikkoihin oppiin. Sophie jää perheen hattukauppaan. Sophien oltua tyly Erämaan noidalle tämä muuttaa hänet ikivanhaksi. Sophie kerää tavaransa ja lähtee maailmalle kertomatta kellekään mitään. Yöksi hän pelastautuu omituiseen liikkuvaan linnaan, jota asuttaa huhujen mukaan tyttöjen sydämiä syövä velho Howl. Sophie ei näe nykyisessä olemuksessaan pienintäkään riskiä sydämens

"Päästä jo irti ja jatka eteenpäin. Kenellekään ei tule parempi mieli siitä, että alat taas kaivella Wilman kuolemaa." Sofie Sarenbrantin dekkari Kuoleman kintereillä (WSOY 2021, suomentanut Leena Virtanen) sijoittuu Tukholman maratonille. Emman sisko Josefin, josta on sukeutunut eräänlainen henkilökohtainen valmentaja, osallistuu täysmaratonille ensimmäistä kertaa. Mukana on myös hänen suojattinsa Johan, joka oli menettänyt tyttärensä vuosi aiemmin. Johan on varma, että tyttären juoksuseura Missionissa on jotain mätää. Kun sen valmentaja Måns sitten menehtyy heti lähdön jälkeen, on poliisilla paljon tutkittavaa. Juokseeko maratonilla murhaaja? Tämä kirja oli sellainen kiva perusdekkari aika lailla. Hyvin oli pyöritetty mahdollisia epäilyttäviä henkilöitä, jotta huomio menisi väärään persoonaan. Maraton oli virkistävän erilainen miljöö murhatapahtumille. Tarinaa kerrotaan todella monen henkilön kautta ja lukija on vähäsen poliisia edellä.  Haasteet: Helmet-haaste 2023: kohta

"Ellalle luissa on jotain samaa kuin kivissä. Ne ovat kappaleita, jotka ovat järjestyneet ja jotka voisi järjestää uudestaan, asettaa paikalleen. Sisälmykset, elimet, ovat pehmeitä ja arvaamattomia. Vuotavia, höllyviä, väriseviä ja haavoittuvaisia. Kuten sydän, esimerkiksi sydän." Vilja-Tuulia Huotarisen romaani Drive-In (Siltala 2022) kuvaa Suomesta Islantiin muuttanutta Ellaa. Ella on kuin rakastamansa kivet, paikoillaan kunnes joku tönäisee jonnekin. Äiti ja sisko vaativat häntä Suomeen hoitamaan isän kuolinpesäasioita, mutta Ella välttelee. Samaan aikaan siskontyttö Vala tulee vauvansa kanssa markkinoimaan Islantiin drive in -elokuvanäytösideaa. Ella on myös nähnyt entisen poikaystävänsä Eyvindurin vilahdukselta. Eyvindur, joka vain lähti. Kivet ovat hitaita, mutta hurjia kun ne lähtevät liikkeelle. Tämän kirjan maailma oli jotenkin todella mieluinen. Ella on outo nainen tunnistettavalla tavalla, samastuin. Oli myös kiva lukea Islannista, vaikken sinänsä ole maasta erity

"Ennakkoluulot ovat suvaitsemattomuuden suurin syy. Niiden taustalla on yleensä tietämättömyys. Uudet, meille vieraat asiat, joita emme tunne, pelottavat. Ne on helpompi tuomita kuin hyväksyä, sillä asioiden hyväksyminen edellyttää tiedon hankkimista." Ari Haasio on FT ja yliopettaja, Markku Mattila puolestaan FT ja dosentti. He ovat kirjoittaneet populaaritietokirjan Suvaitsematon Suomi (Avain 2021), jossa he tarkastelevat eri ihmisiin kohdistuvaa suvaitsemattomuutta. Kirja on varsin mielenkiintoinen. Opin muun muassa sen, että Suomen evakkoihin kuului myös Karjalan romaneja ja Petsamon kolttasaamelaisia! En ollut koskaan tiennyt tätä. Romanien tilannetta kirjailijat tarkastelevat ansiokkaasti, mutta samaan lukuun liitetyt saamelaiset saivat vain muutaman tekstikappaleen, miksi ihmeessä? Lisäksi välillä esille tullut kirjoittajien kannanotto suvaitsevaisuuteen pisti silmään, koska se ei mielestäni kuulu kyllä edes popularisoituun tiedejulkaisuun. Ei lohduta, että kirjailija

 "Ja se päivä, se järisyttävän hirveä päivä, joka oli mullistanut hänen elämänsä, oli alkanut ihan tavallisesti niin kuin mikä tahansa päivä. Julia ei ollut saanut minkäänlaista varoitusta. Hänellä ei ollut etukäteen aavistustakaan siitä, mitä olisi tulossa." Lucinda Rileyn romaani Orkideatarha (Bazar 2022, suomentanut Tuukka Pekkanen) on melodramaattinen ja genressään jotenkin horjuva tapaus. Päähenkilö on kaunis menestynyt konserttipianisti Julia Forrester, joka on kokenut järkyttävän menetyksen. Hänen alkaessaan hiljalleen toipua hänen isoäitinsä Elsie alkaa kertoa heidän elämiinsä kietoutuneen kartanon Wharton Parkin lähihistoriaa. Se luonnollisesti koskee Juliaa enemmän kuin tämä osaisikaan arvata. Kirjaa kuljetetaan sodanaikaisessa Norfolkissa, nykyhetkessä ja juuri sodanjälkeisessä Thaimaassa. En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi kirjoittaa. Lähinnä pyörittelen silmiäni lapasesta lähtevälle draamalle ja rakkauskuvausten imelyydelle. Toisaalta Riley osasi selvästi kirjo

 "mutta entä jos on queer ja onnellinen? entä jos on sairas ja silti onnellinen? kuka oikeastaan saa määrittää onnellisuuden koostumuksen? entä millainen olisi asetelma, josta tunnistaisin itseni ja kaltaiseni, sellainen missä näkyisi koko ihmisyyden kirjo?" J. S. Meresmaan säeromaanitrilogian viimeinen osa on Kerberos (Myllylahti 2022). Näkökulma on masennuksesta kärsivän Tuukan. Tuukka fundeeraa elämäänsä ja ikävöi kuollutta äitiään sekä ulkomaille muuttanutta isäänsä. Onneksi kuitenkin heillä on Iinan ja Saran kanssa oma polyamorinen perhe. Realismin kannalta minusta nuoret olivat tässä osassa liiankin järkeviä siihen nähden, että ihan jokainen ei ollut edes täysi-ikäinen. Varmasti nykynuoret tai ainakin osa heistä on tiedostavampia kuin vaikkapa minunkaan aikanani oltiin, mutta aivan uskottavana en tätä osaa kokenut. Ei tämä kirja sinänsä huono ollut, Tuukkaan oli tosi helppo samastua ihmisenä ja kiva kun tässä oli sivuasiana metallibändi.   Helmet-haaste 2023: kohdassa

Pitkitettyä lätinää luopumisesta. Tietysti myös torjuva suhde mielialalääkkeisiin. Sitä on terapeutti Marika Rosenborgin kirja Luopumisen kauneus (Hidasta elämää/Otava 2022). Mikähän siinä onkaan, että tällaisia havahtumiskirjoja kirjoittavat ihmiset lähes aina ovat varauksellisia mielialalääkkeitä kohtaan? Näin niistä välttämättömästi riippuvaisena se sekä ärsyttää että vähän huvittaakin. Ikään kuin ihminen olisi jotenkin puhtaampi kun ei käytä lääkkeitä, mikä on tietysti ihan höpöä. Jossain ohjekohdassa oli lyhyesti mainittuna myös päihteettömyys. Tätäkin vähän kyseenalaistan. Minusta ensisijaisesti kannattaisi tähdätä kohtuukäyttöön jos se vain onnistuu. Tietysti kenenkään ei ole pakko käyttää päihteitä jos ei tahdo, mutta aikamoisen moni ihminen tahtoo kuitenkin. Ehkäpä on nyt tullut aika irtaantua näistä Hidasta elämää -kirjoista. Enpä taida niistä enää mitään saada ja aivan liian monella se koulutus psyyken asioihin on aivan mitä sattuu huttua. Suomessahan läheskään kaikki nimi

"Sophia, isoäiti huusi varoittavasti. Saat jaffaa kun päästään kauppaan. Jaffaa, Sophia pilkkasi. Niinkuin muka voisi ajatella jaffaa samalla kun puhuu Jumalasta ja paholaisesta." Tove Janssonin Kesäkirja (WSOY 2017, alun perin ilmestynyt 1972. Suomentanut Kristiina Kivivuori) kertoo ennen kaikkea isoäidistä ja Sophiasta ja sivumennen Sophian isästä. He asustavat kesät pienellä Suomenlahden ulkosaariston luodolla (saarella?) ja elävät luonnonmukaista elämää. Tapahtumat ovat hyvin pieniä, kirjan mainittava jännite on isoäidin ja varsin kiukkuisen lapsenlapsen välinen. Kirjan aikajänne on yksi kesä toukokuusta elokuuhun. Kirja on jaettu nimettyihin lyhyisiin lukuihin. Ihan hauska kokemus tämä Kesäkirja , joskaan en sen kummemmin ihastunut. Sophia oli aika rasittava penska eikä saaristo saati meri ole koskaan kiehtonut minua. Oikeastaan päinvastoin minusta meri on kammottava asia. Onneksi tässä kirjassa pysyteltiin kuitenkin isolta osin maan kamaralla. Janssonilla toki on kynä

"Ja mitä Hannibal Lecteriin tulee, niin hänhän on Uhrilampaat-elokuvan fiktiivinen psykiatri, rikollinen nero, joka tappaa ja syö potilaitaan. Tällaista tapausta ei vielä ole Suomessa kuvattu, ja Psykiatrisen vankisairaalan potilaat kyllä lasketaan tarkoin." Hannu Lauerman kirja Hyvän kääntöpuoli (WSOY 2014) on kokoelma lyhyehköjä esseekirjoituksia eri aiheista. Joukossa on tekstejä muun muassa metsästyksestä, huuhaahoidoista, psykiatriasta, mediasta suhteessa lääketieteeseen ja lääkkeistä.  Lauerma on terävä kirjoittaja. Jotkut tekstit vaikuttivat hyvinkin suorilta vastapuheenvuoroilta erinäisille tahoille. Huumorikin pilkahtelee, kuten sitaatti osoittaa. Kiinnostavaa luettavaa oppineelta ihmiseltä. PS: Helmet-kohdat jäivät eli vielä ne: Helmet-haaste 2023: kohta 14 eli kirja kertoo terveydenhuollosta Helmet-haaste 2019: kohta 40 eli kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

 "Linda luki lauseen moneen kertaan epäuskoisena. Äiti - taas - kännissä. Tuntui kuin joku olisi vetäissyt häntä turpaan." Häväistyt (WSOY 2022) kertoo kadonneista tytöistä ja Lindasta. Linda on poliisi ja entinen malli, jolla oli lupaava tulevaisuus edessään kunnes jotain kävi. Linda ryyppää ja on alkoholisti. Huoli omasta tytöstä kasvaa Porin poliisin tutkinnan aikana. Yhteys tyttöön vain on jo ajat sitten ollut katkolla. Linda on sokea juomiselleen ja sen seurauksille. Kaiken yllä häilyy uhkaavasti Peter Pan. Paljon parempi teos kuin se Deltan ykkönen , joka oli korkeintaankin keskinkertainen dekkari. Kaikkia uskottavuusongelmia ei vieläkään ole karistettu (hei haloo joku Peter Pan metaforana), mutta kyllä tässä oli riittävästi sujuvuutta ja aineksia, jotta viihtyi ja halusi tietääkin, miten käy.  Varoitus: seksuaaliväkivaltaa ja muutakin väkivaltaa kuvataan ja vieläpä tarkasti Helmet-haaste 2023: kohta 11: kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi H

"Mutta vierailu oli ollut pettymys. Hän ei pystynyt tuntemaan näitä seutuja enää kodikseen. Aikaa oli kulunut, jäljellä oli enää himmeitä muistikuvia ihmisistä, joihin hänellä ei ollut enää yhteyttä. He olivat joko muuttaneet pois tai kuolleet. Missä hänen kotinsa oli, sitä hän ei enää tiennyt."  Romantiikkaa ja historiaa sujuvasti (Gummerus 2022). Martta ja Matti ovat adoptiolapsia, työläisiä taustaltaan ja nyt periaatteessa osa kohtuu varakasta tehtaanomistajasukua. Mutta Martta ei löydä paikkaansa. Komeita miehiä on joka tuutissa, mutta tärkeimmät ovat oman suvun pikkuserkku Robert ja työläiskaveri Juho. Naiko Martta vanhasta vai nykyisestä säädystään on pääkysymys. Ympärillä Venäjän sortotoimet vellovat ja Martta ja Matti osallistuvat kapinointiin. Jatko-osa Puuvillatehtaan varjossa -romaanille. Tykkäsin epävarmasta Martasta, samastuin. Jatko-osa on minusta mielenkiintoisempi kuin se eka osa Jennystä. Sortokausista saa jännittävää ajankuvaa ja Antell on käyttänyt kirjass

 Vuoden 2020 ihan lopussa palasin takaisin blogini pariin todella pitkän tauon jälkeen. Sille tielle olen sitten jäänyt bloggailemaan. Sain juuri tuolloin vuoden loppukäänteissä senvuotisen Helmet-haasteen tehtyä, mutta en sitten jostain syystä julkaissut listaa blogissa. Tässäpä siis se lista: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä: Torey Hayden – Toisten lapset 2. Iloinen kirja: Terry Pratchett – Täyttä höyryä 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti: Anja Snellman – Paratiisin kartta 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä: L. M. Montgomery – Annan perhe 5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Siiri Magga-Miettonen – Haile Selassie ja Lass’uulan Niila – Tarinoita Kutturan kairoilta 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella: Leena Koponen – IhmisIksi 7. Kirjassa rikotaan lakia: Terry Pratchett – Muks! 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi: Per Olov Enquist – Henkilääkäri 9. Kirjassa kohdataan pelkoja: Torey Hayden – Häkkipoika 10. Kirja sijoittuu maa

"Olen melkein kuusivuotias, ja pian minut ilmoitetaan kouluun, sillä osaan jo lukea ja kirjoittaa. Äitini kertoo sen ylpeänä kaikille jotka vain viitsivät kuunnella häntä. Hän sanoo: köyhän lapsellakin voi olla lukupäätä. Ehkä hän siis pitää minusta? Suhteeni häneen on tiivis, tuskallinen ja vapiseva, ja aina minun on etsittävä rakkauden merkkejä. Kaiken mitä teen, teen miellyttääkseni häntä, saadakseni hänet hymyilemään, väistääkseni hänen raivoaan." Tove Ditlevsenin klassikkotrilogian Kööpenhaminan avausosa Lapsuus (alun perin ilmestynyt 1967; S&S 2021, suomentanut Katriina Huttunen) on surullinen. Omaelämäkerrallisessa kuvauksessaan Ditlevsen kuvaa minämuodossa työväenluokkaista lasta, tyttöä, joka kokee itsensä varsinaiseksi muukalaiseksi toisten joukossa. Hänen suurin toiveensa on kirjoittaa ja julkaista runoja, mutta sotienvälisessä Tanskassa sellaiselle nauretaan. Ditlevsen on saanut kiitosta kauniista kielestään. Kyllä se minustakin aika kaunista on, varsinkin ku

 Bongasin tämän haasteen vähän aikaa sitten Kirjaimia-blogista ja voisinpa aloittaa tammikuisen ja tämänvuotisen bloggaamisen tästä! 1. Kuinka monta kirjaa on liikaa kirjasarjan sisällä? Uusista sarjoista on tullut minulle melkoinen rima ylitettäväksi, joten kovin monta osaa en sarjoihin toivoisi. Toisaalta, jos sarja osoittautuukin loistavaksi niin eihän sen haluaisi loppuvan. No, sanotaan nyt liukuvasti, että 5-6 kirjan jälkeen ollaan riskirajoilla. Oikeastaan jo 5 ilmestynyttä kirjaa aloittamattomassa sarjassa on melko kauheaa. :D 2. Mitä mieltä olet jatkojännäreistä? Sitä että dekkaristit voisivat edes harkita, onko aivan välttämätöntä aloittaa jatkosarjaa ensinkään. Itsenäiset osat kunniaan! 3. Kovakantinen vai pokkari? Kovakantinen, koska se ei nuhjaannu niin helposti ja yleensä myös kirjainten koko on isompi. 4. Suosikkikirja? Apua! No sanotaan nyt vaikka vakiovastaus eli L. M. Montgomeryn Runotyttö maineen polulla . 5. Kirja, josta pidät vähiten? Täysiä huteja tulee oikeastaan