Victor Hugo - Kurjat (kirjabloggaajien klassikkohaaste 2022)

 "Vanhus ei tuntunut hänestä enää vanhalta eikä köyhältä. Hän piti Jean Valjeania kauniina, niin kuin oli pitänyt heidän kojuansa kauniina.

Kaikki tämmöinen on aamunkoiton, lapsuuden, nuoruuden, ilon vaikutusta. Maan ja elämän uutuudella on siinä osansa. Ei mikään ole niin ihanaa kuin auvouden kaikkea kaunistava heijastus yliskamarissa. Meillä on kullakin eletyssä elämässämme sellainen ruusunpunainen ylikamari."

Ranskankielinen alkuperäisteos Les Misérables (1862). Reino Rauanheimon 2-osaiseksi lyhentämä laitos ilmestyi ensimmäisen kerran 1945. V. A. Koskenniemen alkulause vuodelta 1927. WSOY 2013.

Kurjat on eeppinen ja polveileva tarina rangaistusvanki Jean Valjeanista, Ranskan kuohunnasta ja neitseellisestä rakkaudesta. Se on yksityiskohdilla ryyditetty voimanponnistus.

Aloin lukea tätä teosta jo marraskuussa ja lopetin joulun jälkeen. Olin jakanut kirjan viikkotavoitteisiin, mutta lopulta hujautin loppupuolen parissa päivässä. Kirja on jaettu moneen osaan: henkilöiden mukaan nimettyihin isompiin osasiin, jotka on jaettu isommin otsakkein ja vielä pilkottu luvuiksi. Tämä ratkaisu teki runsaan kirjan lukemisesta verrattain miellyttävää.

Kokemus kirjasta on minulle kaksijakoinen. Olen jokseenkin hämmästynyt. Alku- ja keskikohta olivat hitaita, kuvailevia, tukehtuivat yksityiskohtaiseen kuvailuun. Kuvailua oli niin paljon, että varsinainen tarina hämärtyi jonnekin usvaan. Kun sitten lopultakin päästiin kansalaissotaan vuonna 1832, kirja alkoi vetää (siis jossain sivun 700 paikkeilla!) niin että se oli imaistava nopealla tahdilla loppuun. Kirjan loppupuoli ehdottomasti pelasti sen. Sitä ennen tuomitsin kirjan noin kahden tähden arvoiseksi, nyttemmin kolmen tähden.

On tietysti ajalle tyypillistä, että kuvailua on paljon, mutta liika on liikaa. Kuten sanottu, mielestäni tarinankuljetus kärsi kuvailuista. Juonta tuntui muutenkin olevan vain siteeksi, enemmän viipyiltiin pienissä tapahtumissa ja henkilöiden mielenliikkeissä. Hugon päämääränä lienee ollut tietyn Ranskan historian ajanjakson tallettaminen, ja siinä hän lopulta onnistuukin. Minulle tämä historian kuohu oli pääasia.

Toinen juoni on Jean Valjeanin kehitys ihmisenä. Kirjan alussa hän on kurja kaleeriorja, omatunto musta kuin yö. Sitten hän kohtaa Jumalan valossa kylpevän papin, eikä mikään ole enää entisensä. Valjean alkaa kasvaa ihmisenä, hänen pimeisiin kammioihinsa alkaa tulla herranpelkoa ja valoa. Tätä kehitystä oli kiinnostavaa ja elähdyttävää seurata. Kurjat on muutenkin paitsi kurjuuden kuvausta, myös suurenmoisten ihmisten eläväksi tekemistä, olkoonkin, että henkilöt ovat fiktiivisiä. Kurjissa korostuu niin ihmisluonnon nurjuus kuin sen ihmeellisyyskin.

Kolmas juoni on Cosetten ja Mariuksen rakkaustarina. Mitäpä olisi eeppinen historiaromaaniklassikko ilman kuolematonta rakkautta? Tämä osio kiinnosti minua vähiten, vaikkakin Hugo kuvailee tätä nuorta rakkautta hyvin kauniisti. Kautta linjan kyseessä on teos, jota ei missään nimessä voitaisi enää tässä ajassa kirjoittaa. Rutikuiva realismi on pyyhkäissyt tieltään suuremmat päämäärät ja ihmisluonnon potentiaalisen kyvykkyyden hyvyyteen. Sääli.

Kenelle osaisin tätä suositella? Ehdottomasti kärsivälliselle lukijalle, jolla ei ole kiire mihinkään. Neuvoisin lukemaan pienemmissä palasissa, mutta usein. Kaiken marinani jälkeen olen kuitenkin tyytyväinen, että selätin tämänkin klassikon. Siinä on suuria ansioita ja on aina mukavaa uppoutua 1800-luvun suurromaaniin. 

"Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi vain teurastamoita, kaupunginmuuria sekä jokin kasarmilta tai luostarilta näyttävän tehtaan pääty; kaikkialla vajoja ja rapissutta rappausta. Ei mitään vaihtelua maastossa, ei ainoatakaan oikkua rakennustavassa, ei yhtään poukamaa. Se oli jääkylmä, säännöllinen, tympäisevä kokonaisuus. Ei mikään kourista sydäntä niin kuin tasasuhtaisuus. Syy on se, että tasasuhtaisuus on ikävyyttä, ja ikävyys on surun sisin syvyys. Epätoivo haukottelee."

Virpi Hämeen-Anttila - Paino - Miten pääsisin sinuiksi kehoni kanssa

 "Miksi jotkut eivät voi sietää lihavaa, joka ei vihaa itseään eikä halua enää ruveta laihdutuskuurille?

Koska lihavan tyytyväisyys omaan kehoonsa on loukkaus ja uhka sille, joka on sitoutunut laihduttamaan maailman tappiin kyetäkseen hyväksymään itsensä.

Koska lihava kiistää päätöksellään olla laihduttamatta hoikan tai laihdutetun kehon arvon ja yrittää viedä hoikalta ja hoikaksi laihduttaneelta hänen ylemmyydentuntonsa, etuoikeutensa ja paremman statuksensa."

Otava 2020.

Kirjassaan Paino Virpi Hämeen-Anttila kertoo tarinansa painon, traumojen ja erilaisten vaikeuksien kanssa. Kirja oli paitsi matka Hämeen-Anttilan elämään, myös omaan elämääni.

Kuten kirjailijallakin, myös minulla on vaiheikas matka oman kehoni kanssa. Olen koettanut laihduttaa ensimmäisen kerran jossain 10-vuotiaana. Olen teini-iässä sairastunut sekavakuvioiseen syömishäiriöön, jossa on ollut vähän kaikenlaisten häiriöiden piirteitä. Sinänsä tuttua jo muutenkin minulle, että en usein mahdu virallisiin diagnooseihin. Olen vain epämääräisesti kummallinen.

Kirjailija on elänyt jo paljon ennen minua, mutta valitettavan tutulta moni asia tuntui. Erityisesti terkkarin tuomio liikalihava ja lättäjalat sävähdytti. Minulle saman sanoi terkkarin sijasta koululääkäri. Hän toisaalta lähetti noin puoli koulua erikoispuolelle milloin minkäkin oletetun ongelman takia. Kun sitten varhaisessa aikuisiässä kenkäkaupan myyjä kehui jalkaani siroksi, olin aivan hämmästynyt. Voiko tämä lättäjalka tosiaan olla jonkun mielestä siro?

Ihmisten sanoilla ja asenteilla on iso vaikutus, koska olemme niin sosiaalinen laji. Muut ihmiset toimivat meille peileinä varsinkin kasvuiässä. Jos saa jatkuvasti kuulla olevansa vääränlainen, ongelmia on luvassa ennemmin tai myöhemmin. Hämeen-Anttila suomii lihavien kiusaajia ja syyllistäjiä tiukasti ja aivan aiheesta. Syyt lihavuuden taustalla ovat käytännössä aina paljon monimutkaisemmat kuin yksinkertaistettu hokema kuluta enemmän. 

Kirjailija käsittelee yhteiskunnallisia aspekteja paljon ja ne ovatkin mielenkiintoisia. Tässä suhteessa kirja onkin jopa enemmän kuin yhden yksilön tarina. Siinä on psykologista tarkkuutta ja myös selvästi iän tuomaa viisautta.

Oli raastavaa lukea, miten patriarkaalisen ja arvaamattoman isän kanssa eläminen sai Hämeen-Anttilan reagoimaan ikään kuin sisään päin. Kun tunteita ei saanut ilmaista, tuli syömisestä ainoa lohtu. Sitten alkoi ensimmäinen laihdutus ja ongelmat lähtivät kasautumaan. Varmasti ainakin jossain määrin tuttua monelle!

Se taas oli inspiroivaa ja elähdyttävää, kuinka keski-iässä kirjailija alkoi vähitellen tutustua kehoonsa paremmin ja luottaa siihen. Hän alkoi hiljalleen antaa piut paut ulkopuolisille kommentoijille ja alkoi keskittyä terveyteen. Mikään iltapäivälehtien rakastama suoraviivainen sankaritarina ei ole kyseessä, kuten kirjailija jo kirjan alkupuolella korostaa. Matka on sekava, täynnä kompurointia ja takapakkeja. Laihduttaminen on omituisella tavalla koukuttavaa, ja siitä voi olla hyvin vaikeaa luopua, varsinkin kun muu maailma kirkuu että pitää laihduttaa ja laihtua. 

Milloin pääsisimmekään siihen tilanteeseen, että paino sysättäisiin sivuraiteille ja korostettaisiin keskeisesti terveyttä? Sillä ihmisen painosta riippumatta hänelle on hyväksi riittävä uni, järkevä syöminen ja tietenkin mielekäs liikunta. Vaikkei paino edes juuri tippuisi, ovat terveyshyödyt merkittävät. Ennen kaikkea minusta pitäisi puhua siitä, että meillä kaikilla on _oikeus_ terveeseen elämään, niillä reunaehdoilla jotka kunkin yksilöllinen biologia mahdollistaa. Ehkä ensimmäistä kertaa aloin ajatella, että niin, minäkin voin tehdä hyviä valintoja eikä se tarkoita pakonomaisuutta ja rajua itsekuria. Vähästäkin on jo apua.

Tästä tuli häkellyttävän henkilökohtainen teksti, mutta toivottavasti siitä on jollekulle iloa ja ehkä jopa vertaistukea. Aihe koskettaa todella monia ihmisiä ja on latautunut. Haastankin sinua miettimään (jos laihdutat), että onko se välttämättä tarpeen? Riittäisikö kuitenkin painon tarkkailun sijaan oman yleisen elämänlaadun pohdinta ja sen mielekkyyden lisääminen?

Ilkka Karisto - Vuosi ilman nettiä

 "Viimeistelen kolumnin aamupäivän aikana ja lähden viemään sitä kollegalleni. Tavallisesti teksti siirtyisi päätteeltä toiselle muutamassa sekunnissa, mutta tällä kertaa luovuttamisoperaatio kestää kaikkinensa lähemmäs kolme tuntia ja siihen sisältyy kymmenen kilometriä polkupyöräilyä, pitkä yhteinen lounas meksikolaisen ravintolan aurinkoisella terassilla, hieman lisää plkupyöräilyä, kahvinkeittoa ja vapaata seurustelua sekä lopulta itse suorite, muistitikun liittäminen kollegan tietokoneeseen. Järjetöntä, sanoisi joku työelämä tehostaja. Toisaalta tuon kolmituntisen aikana sain hyötyliikuntaa ja ehdin nauttia elämästä yhdessä hyvän ystäväni kanssa, mikä sekään ei näinä päivinä ole enää itsestäänselvyys."

Kansi: Teemu Junkkala / gstj.fi. WSOY 2021.

Ilkka Karisto on toteuttanut sen, mistä ehkä jotkut meistä ovat joskus haaveilleet: irrottautunut vuodeksi netistä. Karisto on tympääntynyt siihen, miten paljon aikaa varsinkin puhelimen selailuun menee ja miten poukkoilevaa hänen nettikäyttäytymisensä on. Mutta kuinka homma luonnistuu?

Käy pian ilmi, että perheellisen miehen on turvauduttava monessa kohtaa puolisoonsa, joka edelleen on netissä. Lasten harrastukset ja koulu vaativat netissä viestintää, varsinkin kun korona iskee päälle ja oppilaat pannaan etäkouluun. Monessa muussakin kohtaa Karisto tarvitsee avitusta joltain läheiseltä.

Kuitenkin hän pääsee irrottautumaan ja tekee siitä mielenkiintoisia havaintoja. Alku on yllättävän helppo ja aikaa tuntuu siunaantuvan valtavasti. Kuitenkin hän miettii jatkuvasti omaa netittömyyttään. Koronan vallatessa myös Suomea ja rajoitusten tullessa tulee hyvin yksinäinen olo. Kun ihmisiä ei saa tavata eikä ole netissäkään, ovat kontaktit lähinnä oma perhe ja ulos myyvien ravintoloiden myyjät. 

Monessa kohtaa Karisto joutuu käyttämään asioihin paljon aikaa, koska ei ole netissä. Laskujen maksaminen pankissa on omanlaisensa operaatio, samoin sen selvittäminen puhelimitse, onko tilillä katetta kun kortti ei pelitä. Tässä korostuu netin hyvä puoli: joissain asioissa se oikeasti nopeuttaa asiointia.

Sen sijaan jatkuva häly ja tauhka puuttuvat suloisesti Kariston elämästä. Hän on siitä jo valmiiksi poikkeuksellinen tälle ajalle, ettei hän kuulu somekanaviin. Kuitenkin hän omien sanojensa mukaan salakatselee erityisesti Twitteriä. Facebookiin ja Instagramiin hän ei ole kuulunut koskaan.

Koin kirjan varsin kiinnostavana ja inspiroivana. Olen viime aikoina miettinyt aika paljon omaa netinkäyttöäni. Olen sen verran vanha kuitenkin ja sen verran syrjäkyliltä alun perin, että meille netti tuli vasta 2004, kun olin 10-vuotias. Se lisäksi toimi miten sattui. Minulla on siis selkeitä muistikuvia ajasta, kun en tiennyt, mikä netti on. Kuitenkin nyt kun olen kohta 28-vuotias, olen viettänyt netissä häkellyttävän ison osan ajastani. Varsinkin kun some ja älypuhelimet keksittiin, nettiaika lisääntyi valtavasti.

Olenkin nyt tehnyt tiliä itseni kanssa ja alkanut harkita ainakin Instagramista poistumista. Se tuntuu turhimmalta ja aikaa vievimmältä kanavalta. Ainakin blogini sivun poistan, kun lanuhaaste on saatu taputeltua ja arvonta suoritettua. Facebookista en aio poistua, sillä aidosti pidän siitä kanavasta ja sen ryhmistä. Haluan myös pysyä kärryillä ystävien ja sukulaisten elämästä. Voisin kuitenkin huomattavasti vähentää sielläkin viettämääni aikaa. 

Netin käyttöön tottumisesta kertoo paljon sekin, että jo lyhytaikaisempi poistuminen sen kuvioista tuntuu jännältä ja erikoiselta. Tässä taannoin vietin netittömän vuorokauden lomallani ja tuntui aika hämmentävältä jättää puhelin eri huoneeseen äänettömälle. Samalla se tuntui ihanalta! Ei pongahtelevia ilmoituksia somekanavissa, ei sähköposteja, ei viestejä, ei ylimääräisiä ääniä. Aika paljon tuli vain pötköteltyä lukemisen lomassa ja mietittyä rauhassa niitä näitä. Suosittelen!

Myös Karisto huomaa projektinsa edetessä, että läsnäolo on aivan erilaista kuin ennen, sen huomaa myös puoliso. Lasten kanssa tulee oltua ihan eri lailla kuin ennen. Karisto pohtiikin myös vanhemmuutta ja nettiä jonkin verran kirjassaan.

Toimittajana kirjoittajalla on myös ajatuksia uutisista ja uutisartikkeleista. Some ja netti on saanut aikaan sen, että joka tuutista pusketaan koko ajan uutta tietoa eikä pitkäjänteisemmälle toimittamiselle ole aikaa eikä rahaa. Tämä ilmiö huolestuttaa myös minua. Nykyään lähinnä Ylellä ja Helsingin Sanomilla on resursseja toimittaa pitempiä ja pohtivampia juttuja. Tällainen kehitys ei tee hyvää kellekään meistä. Tämä sekopäisenä laukkaava aika tarvitsisi nimenomaan hidastamista ja pohdintaa, ei enää yhtään uutta klikkiotsikkoa ja höpöhöpö"journalismia". 

Suosittelen kirjaa lämpimästi. Se on jaettu eri päiviin, jolloin taitto on verrattain ilmavaa ja lukeminen sujuvaa. Karistolla on mielestäni kiinnostavia ajatuksia monestakin eri asiasta. 

Mila Teräs - Amiraali

 "Se, ettei mua nähdä täällä, haluta edes katsoa, on kaikkein raivostuttavinta. Sekään ei kuitenkaan voi sammuttaa sitä, mikä mussa palaa kirkkaimpana."

Otava 2020.

Amiraali kertoo Niilosta, joka ei koe olevansa sen kummemmin poika kuin tyttökään. Hän kipuilee pienellä paikkakunnalla ja kerää rohkeutta olla oma itsensä. Hän on kasvanut ukin ja mummon kasvattamana, ja sukupolvien väliset erot kolisevat välillä yhteen.

Mielestäni kirja on hyvä kuvaus siitä, mitä on olla vähän erilainen nuori juuri tässä ajassa. Nykyään näistä asioista onneksi puhutaan enemmän kuin ennen ja asioille on enemmän sanoja. Kirjassa ei harrasteta mitään termikikkailua, vaan kuvataan luontevasti nuoren ihmisen kasvua omaksi itsekseen. Kun on sielultaan rajaton, mihin tarkkoja termejä oikeastaan tarvitaankaan?

Asuminen pikkupaikkakunnalla herättää väistämättä muistoja, samoin Niilon kokema koulukiusaaminen. Meilläkin kaikki vähänkin erilaiset saivat tuntea kaiken nahoissaan, nekin jotka olivat vain ihan vähäsen erilaisia. Näitä asioita oli jokseenkin tuskallista muistaa ja muistella lukiessa.

Kirjaan nivoutuu myös luontevasti syrjäytymisen ja ilmastonmuutoksen teemat. Niilon kaveri Hermanni on tuuliajolla elämässään ja hämmentynyt. Nykytermein häntä voisi kuvata syrjäytyneeksi tai syrjäytymisvaarassa olevaksi. Onneksi myös Hermanni alkaa löytää vähitellen omaa väylää taiteensa kautta. Kaikista kirjan henkilöistä Hermanni oli oma suosikkini.

Ilmastonmuutos ja luonnonsuojelu ovat Niilolle ja hänen kavereilleen tärkeitä. He järjestävät kirjan lopussa menestyksekkään tempauksen alueen harvinaisten eläinten puolesta. Tempaukseen kuuluu myös muotinäytös, jossa Niilo saa vihdoin näyttäytyä sellaisena kuin hän kokee olevansa. 

Todella hieno kirja! Tuntuu, että nyt ymmärrän näitä aiheita vähän paremmin. Kirja on mukavan ilmavasti taitettu ja siinä on joukossa Niilon runoja ja tekstiviestejä ystävälleen Maralle. Tätä voisikin siis suositella myös sellaiselle nuorelle, joka ei lue niin paljon. Kirja on myös aika lyhyt, joten onnistumisen kokemus lukemisen äärellä olisi helpompi saavuttaa.

Laura Malmivaara - Vaiti

 "En ollut varma, olinko edelleenkään valmis. Aten lehtijutuista oli kulunut vasta kaksi kuukautta, enkä ollut käynyt juhlissa sen jälkeen. Olin kieltäytynyt haastatteluista ja alan yhteisistä tapaamisista. Kollegoiden kohtaaminen on tuntunut ylitsepääsemättömältä. Olin ollut aivan liian herkillä puhuakseni Atesta analyyttisen rauhallisesti."

Otava 2021.

Malmivaaran autofiktiivinen romaani on ollut blogeissa verrattain paljon esillä. Kun näin kirjan kirjakaupassa ja vielä pienessä alessa, päätin ostaa sen ja lukea.

Kirja on kuvaus siitä, miten jo käytännössä avioerossa hajonnut perhe reagoi, kun isä joutuu julkisuuden kohupyöritykseen. Tyttäret ovat teini-ikäisiä ja muutenkin ikänsä puolesta herkillä. Kuitenkaan itse kohu ei periaatteessa ole keskiössä, sitä ei kuvailla kovinkaan paljon. Enemmän tarkastellaan sen seuraamuksia.

Toinen teema on aikuisen lapsen suhde ikääntyviin vanhempiinsa. Päähenkilö pakenee turvaan vanhempiensa mökille, josta itsekin omistaa osan. Kesällä on aikaa hengitellä, miettiä, ihmetellä. Mitä oikein tapahtuu ja mikä oma osa tässä kaikessa on?

Kirja on todella taiten ja kauniisti kirjoitettu. Päähenkilön sielunelämää kuvataan hienosti ja samastuttavasti. Hän on paineissa, todella kovassa puristuksessa. Toisaalla ovat vanhat ystävät, jotka ovat nyt sotajalalla ja toisaalla entinen aviomies, lasten isä, jota syytetään. Mielestäni päähenkilö on aivan mahdottomassa paikassa. 

Pohdin lukiessani paljon tällaista julkisuuden kautta tehtyä rituaalia, jossa joku nostetaan tikun nokkaan ja ihmisille ikään kuin annetaan valmiiksi sanellut roolit. Nyt kirjan luettuani olen sitä mieltä, että julkisuudessa näitä asioita ei ole hyvä hoitaa. Julkisuus on ennen kaikkea arvamaatonta, eikä koskaan voi tietää, minne lehdistön huomio seuraavaksi kiinnittyy ja millä motiivilla. Minun kävi myös kovasti sääliksi kirjan lapsia, jotka kärsivät tilanteesta.

Siitä olen samaa mieltä, että epäkohtiin on puututtava. En vain ole kovin vakuuttunut niistä tavoista aina. Kirjassa huomautetaan äidin suulla, että ihminen ei muutu pakottomalla ja sättimällä. Hän vain todennäköisesti hyökkää takaisinpäin. Näinhän ihmismieli juuri toimii! Olen itsekin kokenut väkevästi, miten oikeanlaisella dialogilla saadaan pysyvää muutosta aikaiseksi.

Äidin ohje pysyä vaiti jää hieman monitulkintaiseksi. Kohun keskiössä se todella on hyvä neuvo, sillä kommenttien antamisella vain lisää vettä myllyyn. En kuitenkaan elämänohjeena kannata vaikenemista, päinvastoin. Asioista pitäisi koettaa puhua, etteivät ne jää pesiytymään mieleen. Toki sillä on suuri merkitys, millä tavoin ja missä mielentilassa mistäkin puhuu.

Varsin vaikuttava esikoisromaani. Toivon, että Malmivaara kirjoittaa vielä lisääkin!

Lukumaraton 21.1.2022 (päivittyvä postaus)

 Kirjaimia-blogin LauraKatarooman innoittamana päätin tänään järjestää itselleni lukumaratonin pitkästä aikaa. Kuvassa maratonin kirjat.

Kesken on Vaiti, Amiraali ja Narnian tarinat. Saa nähdä, tuleeko luettua kaksi ensimmäistä nyt loppuun. Toivottavasti!

Tervetuloa mukaan, jos innostaa!

Alkaa noin kello 12:38. Aloitan romaanilla Vaiti.

14:38. Nyt on Vaiti luettu, siivous katkaisi vähän maratonia mutta ei se mitään! Bloggaan justiinsa romaanista. Sen jälkeen maraton jatkuu Amiraalilla.

15:59. Amiraali luettu! Ajastan bloggauksen huomiselle. Sen jälkeen voisin lukea vähän Narnian tarinoita.

18:15. Kauppareissu on tehty. Nyt jätän Narnian sikseen ja aloittelen kirjaa Kaksi voi säilyttää salaisuuden.

18:55. Nyt alkaa jonkin verran hapottaa. Kaksi voi säilyttää salaisuuden vaikuttaa varsin luettavalta, mutta nyt teen ainakin jonkin aikaa vähän muuta kuin luen.

22:36. Nyt ajattelin tauon jälkeen taas jatkaa maratonia. Katsotaan mitä tarttuu tällä kertaa käteen!

23:06. Nyt päätän maratonin. Ihan hyvä tulos, kaksi loppuun luettua kirjaa! Ja vähän tuli edistettyä kahta muutakin kirjaa. 

Enid Blyton - Pensaikon pikkuväkeä

 "Pensaikon alapuolella avautui rinne, etelänpuoleinen ja aurinkoinen. Kesäaikaan linnut löysivät rinteestä villejä mansikoita, ja esikotkin kukkivat joskus tammikuun alussa. Alhaalla ojassa kasvoi sametinpehmeää sammalta ja sieviä saniaisia. Siellä oli aina kosteaa ja viileää."

Alkuperäisteos Hedgerow Tales. Teksti 1935, kuvitukset 1986. Kuvittaja: Frances Stevens. Suomentanut: Tuulikki Ojanen. Kirjalito 1991.

Olen vanhan ajan realistisenkauniin kuvituksen ystävä, ja tämä teos valikoitui kirjastolainoihini ennen kaikkea siitä syystä. Kuten olen täällä blogissakin mainostanut, vedän lanuhaastetta Instagramissa ja sitäkin silmällä pitäen otin kirjan lukemistoon.

Kirjan nimestä ja kansikuvasta päättelin, että tässä on sellaisia hyvän mielen tarinoita, joissa eläimet ovat ystäviä keskenään. Erehdyin. Kirjan tarinat ovat yllättävän realistisia: saaliseläimet elävät jatkuvassa varovaisuuden ja pelon tilassa ja tulevat myös syödyksi. Kuitenkin ystävyyksiäkin rakennetaan, varsinkin niin sanottujen "serkusten" kesken eli esimerkiksi kaniinin ja metsäjäniksen välillä.

Viimeisestä sadusta löytyy myös pientä opettavaisuutta. Ilkeä rotta muuttaa pensaikkoon ja pian kaikki ovat helisemässä. Se syö ahneesti kaiken minkä näkee. Lopulta lintu kutsuu pöllön paikalle ja rotat saavat kyytiä.

Tämä kirja sopii hyvin yhdessä aikuisen kanssa luettavaksi. Ihan pienimmille en ehkä lukisi, kun tosiaan tuota kuolemaa tästä löytyy. Mutta varmasti tästä saa hyvin keskustelua siitä, miten luonto oikeastikin toimii.

Tove Jansson - Muumien kiehtova maailma

 "Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi."

Ruotsinkielinen alkuperäisteos Stora boken om Mumin (2008). Toimittanut: Helen Svensson. Graafinen suunnittelu ja päällys: Jukka Aalto / Armadillo Graphics. Päällyksen kuvat: Tove Jansson. WSOY 2009.

Muumien kiehtova maailma on ihana kokoelmateos Tove Janssonin muumitarinoista. Mukana on otteita eri kirjoista (tosin Muumilaakson marraskuu puuttuu), lauluja, reseptejä ja ote myös yhdestä Muumi-sarjakuvasta.

Olen lukenut kaikki muumikirjat vähintään kerran, mutta oli ihana palata niihin nyt tämän teoksen myötä. Janssonin maailma on yhtä aikaa pelottava ja ihastuttava. Kaikenlaisia otuksia möyrii milloin missäkin ja varsinkin Nipsu pelkää, mutta lopussa aina kiitos seisoo.

Mieleenpainuvin oli novelli Kuusi, jossa hämmentynyt, talviunesta herätetty muumiperhe ei käsitä, mikä joulu on. He päättelevät ihmisten sekavasta käytöksestä, että jotain pahaa ja lepyteltävää se on. Tämä opetus olisi hyvä muistaa itse kunkin aina kun joulu lähestyy: ei tarvitse niin mahdottomasti hössöttää, ainakaan jos ei halua.

Voin kuvitella, miten antoisaa tätä teosta on tutkailla pienten lasten kanssa. Aikuiselle toki aukenee tasoja, joista lapset eivät ymmärrä mitään.

Marianne Power - Rikkaaksi hoikaksi naimisiin - Yhden naisen yritys selvittää, onko self help -oppaista apua elämänmuutokseen

 "'En enää tiedä, kannattaako minun jatkaa projektia vai unohtaa se suosiolla. En usko sen olevan minulle hyväksi. Minulla on ollut tosi rankkaa", sanoin.

"Ehkä sen pitääkin olla rankkaa, että varmasti myös muutut. Eihän niillä kirjoilla ollut sinuun minkäänlaista vaikutusta, kun luit niitä aiemmin, vai oliko?"

"Ei ollut."

"Ja nyt niillä on."

"Joo, mutta vaikutus ei vain tunnu kovin positiiviselta."

"Ehkä sinun on tarkoitus hajota kappaleiksi, jotta voit rakentua uudelleen", hän sanoi."

Englanninkielinen alkuperäisteos Help Me - One woman's quest to find out if self-help really can change her life (2018). Suomentanut: Marika Saastamoinen. Kansi: Jenni Noponen. Gummerus 2019.

Voisi kuvitella kirjan nimen ja kannen perusteella, että tässä on sellainen hauskan hassu välipalakirja, mutta totuus on vallan toinen. Tässä luotsaudutaan niin syvälle yhden ihmisen syövereihin, että mistään välipalasta ei tosiaankaan ole kyse.

Kirjan päähenkilö Marianne päättää muuttaa elämänsä ja aloittaa projektin. Hänen tarkoituksensa on testata käytännössä erilaisia self help -oppaita ja selvittää, voiko niissä tosiaan piillä jotain viisautta. Luvassa on niin itsensä altistamista omille peloille, kuten nakumallina patsastelua, raha-asioiden luotaamista, hylkäysterapiaa kuin ihan kulttimeininkiäkin. 

Olen itse lukenut aika monta self help -teosta ja tuonut niitä tänne blogiinkin. Huomaan kuitenkin helpotuksekseni, että valitsemani teokset ovat olleet varsin järkeviä. Useimmiten ne ovat ainakin jollain tavalla myös perustuneet tieteeseen. Osa on tosi järeää kamaa, kuten Elaine Aronin erityisherkkyysoppaat ja Brené Brownin haavoittuvaisuuskirjat (hän on muuten testattavana tässä kirjassa). Syömishäiriöistä on myös tullut luettua aika paljon ja niin edelleen. Mihinkään "näin tulet rikkaaksi"-juttuihin en ole koskaan uskonut enkä niitä lukenut. Ja tämän kirjan luettuani tuumaan, että parempi niin!

Mariannen tie on kivinen ja raju. Olennainen syy sille on nähdäkseni se, että hän ei osaa luottaa omaan itseensä, vaan heittäytyy aivan täysillä jonkun gurun ohjattavaksi. Ja todellakaan kaikki hänen lukemansa teokset eivät ole järkeviä. Lopulta seuraa etääntyminen rakkaista ihmisistä ja raju hermoromahdus. 

Kuitenkin jossain vaiheessa meno alkaa rauhoittua ja oppaatkin ovat jo fiksumpia. Loppusanoissaan kirjoittaja toteaa, että hän loppujen lopuksi oppi paljon, vaikka kävikin hyvin syvällä. Hän ei tullut rikkaaksi, hoikaksi eikä päätynyt naimisiinkaan, mutta oppi armollisuutta itseään kohtaan ja koki melkoisia seikkailuja. Tämä kirja on luokiteltu romaaniksi, sillä esimerkiksi henkilöitä on muutettu kirjaan heidän yksityisyytensä suojaksi. Kirjoittaja on kuitenkin aivan oikeasti tehnyt kaiken, mitä hän kirjassa kuvaa.

Sanottakoon siis lopuksi, että kohtuus kaikessa. Tällainen jatkuva epämukavuusalueella hengailu ei ole tervettä. Ihminen tarvitsee myös ennen kaikkea turvaa, ja sitä Mariannella ei juuri koheltaessaan ole. Olen vieläkin hämmentynyt, miten eläydyin hänen matkaansa ja miten vaikeaa tämän kirjan lukeminen siksi välillä oli. Älkäämme siis tuomitko kirjoja kannen tai edes nimen perusteella!

#luelanua alkoi tänään!

 Tänään käynnistyi Instagramissa lanseeraamani lasten- ja nuortenkirjallisuuden lukutempaus #luelanua. Kuvassa haasteeseen varaamani kirjat. Katsotaan, tuleeko luettua kaikki.

Tsemppaan myös bloggaajia tarttumaan lanukirjallisuuteen ja antamaan sille näkyvyyttä. Vaikka Instagramin tempauksessa on mukana arvonta, on kuitenkin päätarkoitus tuoda lanukirjallisuutta esille ja antaa niin kirjoille kuin kirjailijoillekin näkyvyyttä. Tervetuloa mukaan!

Toni Morrison - Toiseuden synty - Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta

 "Ymmärsin kaivanneeni ja ikävöineeni osaa itsessäni - ja tajusin, ettei muukalaisia ole olemassa. On vain versioita meistä itsestämme, versioita, joista moniakaan emme päästä lähelle ja joilta haluamme suojata itsemme. Sillä muukalainen ei ole vieras, hän on yllättävä. Ei tuntematon, vaan ikimuistoinen."

Englanninkielinen alkuperäisteos The Origin of Others (2017). Esipuhe: Ta-Nehisi Coates. Suomentaneet: Koko Hubara ja Astrid Swan. Tammi 2020.

Luontevaksi jatkoksi ja vuoropuhelijaksi Minna Salamin Aistien viisauteen asettuu tämä Toni Morrisonin luentojensa pohjalta koostama esseekokoelma. Morrison käsittelee älykkäästi ja älyllisesti paitsi toiseutta, myös ylipäätään käsitettä rotu, rajoja sekä tietenkin kirjallisuutta.

On innostavaa lukea sellaisesta näkökulmasta, josta ei itse pysty katsomaan. Morrisonin tausta ja lukeneisuus muodostavat voimakkaan yhdistelmän. Kirjassa riittäisi sitaatteja vaikka millä mitalla, mutta otin tuon ylläolevan. Se jotenkin tiivistää asian niin henkilökohtaisella kuin yleiselläkin tasolla.

Minua viisaammat ovat kirjoittaneet tästä aiheesta hyllymetreittäin, mutta haluan itse tarkastella toiseutta tässä kirjoituksessani. Morrison käsittelee aihetta voimakkaasti rasismin kautta, mutta toiseus on vielä paljon muutakin. Me siirrämme ihmisiä sivuun niin monin eri tavoin ja monista syistä. Ensimmäisenä mieleeni tulevat narkomaanit. He usein edustavat samaa etnistä taustaa itsen kanssa, mutta suurin osa haluaa vain kääntää katseensa pois ja olla ajattelematta koko ihmisiä. Huumeidenkäyttö on tabu, joka syrjäyttää ihmisen helposti yhteiskunnasta.

Myös sukupuoli on usein toiseutta aiheuttava tekijä. Onhan feministi Simone de Beauvoirin kuuluisin teoskin kuvaavasti Toinen sukupuoli. Yhä edelleen mies nähdään ensisijaisena sukupuolena, johon nainen ikään kuin vertautuu. Tasa-arvon kehitystäkin tarkastellaan melko absurdisti sen mukaan, miten perinteisesti miehisiä alueita naiset "valtaavat" ja missä tahdissa. Miksemme tarkastele sukupuolten tasa-arvoa vaikka mieshoitajia laskemalla?

Vielä siitä etnisyyteen liittyvästä toiseudesta. Lapsena leikin usein Joensuun Rantakylässä 90-luvulla, jolloin alueella asui melko paljon ulkomaalaistaustaisia ihmisiä. Kerran isäni muisteli joitakin vietnamilaislapsia. Ensiajatukseni oli, että ketkä vietnamilaiset? Ei minulla ollut mielikuvaa vietnamilaisista! Ainoa kerta, kun kiinnitin huomiota siellä jonkun etnisyyteen oli tilanne, jossa kaverini hätääntyi paikalle tulleiden somalilasten vuoksi. En tiedä, oliko mitään syytä oikeasti huoleen vai ei. Muistan vain sen, että siinä paikassa heistä oli tullut minulle Toisia. Olin oppinut näkemään ihmiset eri etnisyyksinä.

Morrison kuvaa kiinnostavasti myös erilaisia kirjallisia kuvauksia toiseudesta, mukaan lukien omia romaanejaan. Olen lukenut häneltä vain teoksen Minun kansani, minun rakkaani, joten varsinaista tarttumapintaa minulla ei ollut asiaan. On kuitenkin mielenkiintoinen kysymys, millä tavoin kirjallisuudessa voisi, saisi tai kannattaisi kuvata "rotuja" vai kannattaisiko lainkaan. Mitä sillä saavutettaisiin, mitä jäisi saavuttamatta? 

Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos! Olen iloinen, että hankin tämän omaksi. Kirjasta saa varmasti lisää irti uusilla lukukerroilla.

Osallistun tällä bloggauksella myös Kirjahyllyn aarteet 3 -haasteeseen.

Roger Leloup - Haukkoja ja enkeleitä (Yoko Tsuno #23)

 Alkuperäisteos Anges et faucons (2019). Suomentanut: Mirka Ulanto. Egmont Kustannus 2020.

Yoko Tsuno seikkailee jälleen! Mukanaan hänellä on taas Emilia ja menneisyydestä nykypäivään aiemmassa osassa kärrätty Bonnie. Lentotaito on kaikilla koetuksella, kun Yokoa pyydetään kuljettamaan muinainen egyptiläinen muumio kotipaikkaansa. Jännittävät seikkailut odottavat, ja menneisyydessäkin käväistään aikakoneella.

Pidän näistä sarjakuvista, mutta jotenkin minulla on aina aivot koetuksella, että pysyn tapahtumista kärryillä. Leloup ei juuri harrasta suvantoja, vaan toimintaa on sivut täynnä. Näissä sarjakuvissa on aina myös jonkinlaista (poliittista) juonittelua, joka panee aivonystyrät koetukselle.

Kuten ennenkin, nautin todella kauniista piirrosjäljestä. Tässä yksi ruutu maistiaisiksi.

Oli mukavaa kohdata myös vanhat tutut Vic ja Pol ja tietysti Ruusu. Sitä en kyllä ymmärrä, miksi pikkutyttö rahdattiin näin jännään seikkailuun mukaan, mutta ilmeisesti hänelle ei sitten löytynyt hoitopaikkaa...

Sitä en taas ymmärrä, että miksi näitä osia on suomennettu ihan missä sattuu järjestyksessä. On tosi vaikea senkin takia pysyä aina kärryillä. Tässäkin viitattiin johonkin suomentamattomaan osaan... Mitä järkeä?

Elly Griffiths - Siniviittainen nainen (Ruth Galloway -mysteeri 8)

 "Jos Ruth ja Nelson menisivät naimisiin, Kate voisi asua isänsä kanssa. Eikö se olisi kivaa? Ei, Ruthin on pakko myöntää loputtomalta vaikuttavan säätiedotuksen edetessä idän suuntaan leviävään matalapaineeseen. Jossain syvällä sisimmässään Ruth on edelleen rakastunut Nelsoniin.

Seuraavaksi: myrskyvaroitus."

Englanninkielinen alkuperäisteos The Woman in Blue (2016). Suomentanut: Anna Kangasmaa. Tammi 2020.

Jälleen olen viettänyt tuokion Ruth Gallowayn seurassa. Tällä kertaa murhataan nuori, huumeongelmista kärsivä nainen, joka muistuttaa huolestuttavasta komisario Nelsonin vaimoa. Cathbad on ilmeisesti nähnyt naisen hetkeä aiemmin elossa. Vai oliko se sittenkin Neitsyt Marian ilmestys?

Neitsyt Maria pulpahtelee kirjassa esille tuon tuostakin. Miljöönä on tutun turvallinen Norwich, jossa on sekä anglikaanisia että katolisia pyhiä paikkoja. Käy ilmi, että yksi jos toinenkin ihminen on hullaantunut Pyhään äitiin. Mutta kuka heistä on murhaaja?

Samoihin aikoihin Ruthin entinen opiskelutoveri Hillary ottaa yhteyttä. Hän on opiskellut papiksi ja saanut uhkaavan kuuloisia vihakirjeitä naispappeutensa vuoksi. Liittyvätkö kirjeet jotenkin juttuun?

Olipa mukavaa taas solahtaa tähän tuttuun sarjaan. Osa on pitänyt tätä osaa jonkinlaisena notkahduksena, mutta minä viihdyin kyllä hienosti. En itse mitenkään karta uskonnollisuutta aiheena, vaan pidän sitä mielenkiintoisena. Toki tässä arkeologialla on varsin vähän osaa, mikä on vähän harmi. Ilmeisesti kuitenkin seuraavissa osissa Ruth pääsee taas kaivelemaan sydämensä kyllyydestä.

Ihmissuhteet ovat tässä osassa isossa roolissa. Kuten ennenkin, Ruth ongelmoi suhdettaan Nelsoniin ja toisin päin. Cathbad viettää harmonista perhe-elämää ja jopa ikisinkku Clough on löytänyt vierelleen naisen. Kuitenkin Nelsonin perhe-elämään tulee särö hänen vaimonsa kautta. Se oli minusta tervetullut kuvio, niin pyhimysmäisen täydellinen Michelle onkin ollut!

Kuten aina, murha lopulta ratkaistaan ja hetken on taas rauha maassa. Näissä dekkareissa on jotain ihanan lohdullista, vaikka toki kauheitakin tapahtuu. Kuitenkin tuo pikkukaupungin miljöö suolamarskeineen on todella viehättävä ja pidän myös Griffithsin huumorista. Oikein mukava kirja cozy crimen ystäville!

Ilkka Virolainen ja Harri Virolainen - Vapaudu tukahdutetuista tunteista

 "Tunnetyöskentelyyn liittyvä oppiminen ei koske ainoastaan tunteiden vaikutuksien tiedollista oppimista tai tunteiden vapauttamisen tapoja koskevia teknillisiä seikkoja. Tunnetyöskentelyssä suuri osa oppimisesta liittyy poisoppimiseen. Tunteisiin on sidottuna paljon erilaisia toimimattomia ajattelumalleja ja uskomuksia aina identiteettitasolle asti. Täten vapauttamalla tunteita tapahtuu poisoppimista, rajoittavien uskomusten pudotessa pois. Samalla kykenee eri tilanteissa toimimaan rakentavammin."

Kustannustoimittaja: Satu Riihelä. Kansi: Jonna Nisu. Taitto: Keski-Suomen Sivu Oy. Viisas Elämä 2020.

Harri ja Ilkka Virolainen ovat kirjoittaneet tuhdin lukupaketin tunteiden vapauttamisesta. Kirja on jaettu kolmeen osaan: Lähtökohtia tunteiden kokemiseen, Tunteet elämän eri osa-alueilla ja Keinoja tunteiden käsittelyyn.

Kirjan johtavana teemana on vastuunotto omista tunteista ja omasta itsestä. Vain ihminen itse voi vapauttaa itsensä tukahdutetuista tunteista. Prosessi voi kestää kauankin, mutta pääasia on aloittaa ja katsoa, mitä tapahtuu. Kirjoittajat huomauttavat, ettei tunnetyöskentely tietenkään poissulje muita asioita, kuten rikosilmoituksen tekemistä, jos asia liittyy itselle tapahtuneeseen rikokseen.

Toinen keskeinen teema on joustava suhde tunteisiin. Niitä ei tulisi vältellä eikä toisaalta rypeä niissä. Kirjoittajat käyttävät metaforana taivasta, jossa liikkuu edestakaisin pilviä. Pilvet ovat tunteita, jotka ideaalitilanteessa tosiaan liikkuvat pois eivätkä jää pimentämään taivasta. Tunteista olisi hyvä osata myös päästää irti sen ohella, että lopettaa niiden välttelyn.

Kirja suorastaan pullistelee viitteitä erilaisiin tutkimuksiin, jotka liittyvät terveyteen ja tunteisiin. Tunteet todella pakkautuvat kehoon ja voivat edesauttaa sairauksia, jos asialle ei tee mitään. Se voi aluksi kuulostaa kaukaa haetulta, mutta tukahdutetut tunteet aiheuttavat esimerkiksi lihasjumeja, joilla voi olla pitkällä aikavälillä todella suuri vaikutus terveyteen. Vapauttamattomat tunteet myös helposti aiheuttavat erilaista psyykkistä oireilua, kuten lohtusyömistä, juomista ja seksin pakonomaista harrastamista. Näissä kaikissa on omat riskinsä terveydelle.

Onkin mielenkiintoista, miten vähitellen vanhat hoitomuodot näyttävät tulevan lähemmäs koululääketiedettä. Aiemminhan tunteiden osuutta on helposti pidetty vähän huuhaana, mutta nyt on jo kertynyt tutkimusnäyttöä siitä, että tunteilla todellakin on iso merkitys sairastavuuteen ja hyvinvointiin. Suomalaiset eivät tunnetusti ole ihan kauhean hyviä tunteiden kanssa. Kirjassa sivutaan myös traumojen periytymistä, josta on saatu viime aikoina uutta tutkimustietoa. Traumat periytyvät monin tavoin, ja ei ole höpsöttelyä, että esimerkiksi sotatraumat vaikuttavat vielä monta sukupolvea eteenpäin.

Hieman olisin kaivannut tarkempaa tietoa itse prosessista eli että miten se tunteen kokeminen ja vapauttaminen tapahtuu. Läheskään kaikille tämä ei ole itsestään selvää. Tein kuitenkin parhaani ja kokeilin tunteen vapauttamista eräässä vaikeassa asiassa. Heti tunsin kipua keskiselässä, jossa minulla on kroonisia jumeja. Syvähengityksellä sain kerrankin lihakset vähän rentoutumaan. 

Uskallankin siis suositella tätä teosta ihan kaikille. Harva meistä on missään mestaritasolla tunteidensa kanssa, varsinkin kun kulttuurimme ei ole tunneilmaisulle kovin avoin. Toivottavasti uudet sukupolvet tuovat tässäkin asiassa muutosta.

Laura Tuomarila - Kaunis minä - Kun laihuudesta tulee pakkomielle

 "Tämä median luoma supernainen, joka on myös aina iloinen, hyväihoinen, hoikka eikä koskaan väsynyt, kuin irvikuva normaalista naisesta. Tämän rinnalla jokainen voi tuntea huonommuutta ja jostain syystä sen sijaan, että olisimme rehellisesti sitä mitä olemme, yritämme väkisin muokata itsestämme jotain, mikä ei välttämättä ole edes geneettisesti mahdollista. Alkaa noidankehä. Väsymme, kun meidän pitää pystyä hoitamaan nämä kaikki asiat. Masennumme, kun emme pysty laihduttamaan, ja koemme yksinäisyyttä, sillä yrittäessämme täyttää päivän täydellisyyslistaa emme ehdi tavata ystäviämme. Osittain normaalia ja ohimenevää, mutta osittain sairastuttavaa. Yksinäinen soturinainen, joka pärjää ilman apua."

Taitto: Reima Flyktman. Kuvat: Magi Viljanen. Kansi: Marko Tapani. Readme.fi 2017.

Olen lukenut paljon syömishäiriöistä, mutta harvemmin saa lukea näin suorasukaista kuvausta aiheesta. Laura Tuomarila todella panee itsensä likoon kertoessaan, millaista on olla ensin anorektikko ja sen jälkeen bulimikko. 

Tuomarila oli jo lapsesta asti oppinut tukahduttamaan vaikeita tunteita, ja siinähän ei tunnetusti hyvin käy. Jotenkin ne tunteet aina rupeavat oireilemaan. Syömishäiriö valtasi kirjoittajan elämän, kun hän meni Englantiin teatterikouluun. Syinä oli epäilemättä sisäisiä tekijöitä, mutta agenttien neuvo sopeutua johonkin stereotyyppiseen rooliin oli iso sysäys. Tuomarila päätti, että hänestä tulee eteerinen sankaritar.

Kirjoittaja kuvaa mikroskooppisen tarkasti anoreksian ja bulimian kuvioita. Ne ovat ulkopuoliselle usein käsittämättömiä asioita. Pienikin muutos voi tuhota vaivoin kannatellun tasapainon. Tuntui jotenkin hurjalta, ettei kukaan läheinen ilmeisesti puuttunut voimakkaaseen painon putoamiseen. Vasta jollain työpaikalla työtoveri sanoi suoraan, että Tuomarila on liian nuori olemaan niin masentunut ja sairas. Kirjoittaja koki sen shokeeraavana, mutta tervetulleena puuttumisena.

Lopulta alkoi toipumisen aika, joka vei hyvin kauan. Syömishäiriöillä on ikävä tapa kroonistua nopeasti, ja avun saaminen mahdollisimman aikaisin olisi tärkeää. Kirjassa on välillä tietoiskuja syömishäiriöistä lähdeviitteineen, mikä oli hyvä lisä kirjaan.

Mielenkiintoista oli myös, miten toipuessaan kirjoittaja koki saavansa ison avun ns. vaihtoehtohoidoista. Hän opiskeli itsekin vyöhyketerapeutiksi. En oikein tiedä, mitä ajatella. Toisaalta kun olen juuri lukenut Minna Salamin Aistien viisauden, ei tee mieli heti tukeutua koviin tieteisiin. Ihmiselämä on ihmeellinen.

Suosittelen aiheesta kiinnostuneille. Akuutissa sairaustilassa oleville en, sillä kirja todennäköisesti triggeröi.

Minna Salami - Aistien viisaus

 "En kirjoita afrosentrisen mustan feministin näkökulmasta sen vuoksi, että kamppailisin europatriarkaalista näkökulmaa vastaan. Minun tavoitteenani ei ole vakuuttaa ensimmäistä tutkimusmatkailijaa siitä, että hänen näkökulmansa vuoresta on väärä. Silloin kertomus keskittyisi edelleen häneen. Minulle on tärkeää toisen tutkimusmatkailijan kätketty narratiivi ja häneen keskittyminen."

Sensuous Knowledge (2019). Suomentanut Sini Linteri. S&S 2021.

Toisinaan kirjat ovat niin runsaita anniltaan, että niistä kirjoittaminen blogiin tuntuu melkein mahdottomalta tehtävältä. Aistien viisaus kuuluu ehdottomasti tähän luokkaan. Yritän kuitenkin.

Minna Salami on puoleksi suomalainen ja puoleksi nigerialainen musta feministi, joka on selkeästi perehtynyt asioihin todella hyvin. Hänellä näyttää olevan hyppysissään paitsi feministinen kaanon, myös länsimainen filosofia - vain pari asiaa mainitakseni. Tästä vankasta sivistyneisyydestä avautuu yltäkylläinen teos näkökulmasta, joka ei meillä ole liiaksi esillä.

En ole tainnut ennen lukea mustan feministin tekstiä, jos Toni Morrisonin romaania Minun kansani, minun rakkaani ei lasketa. Koin lukiessani niin riemukkaita hetkiä kuin hämmennystäkin. Ponnistelin ymmärtääkseni, mutta aina en täysin tajunnut. Minua kuten meitä kaikkia rajoittaa oma tausta, mutta en ole tottunut siihen, että se rajoittaa näin.

Salami kirjoittaakin, että muut eivät voi ymmärtää mitä on olla musta nainen, vain muut mustat naiset tajuavat sen. Ymmärrän tietenkin mitä on olla nainen, mutta ainakin Salamin tekstissä musta naiseus on jotain aivan omanlaistaan. Siihen liittyy niin voimakkaasti kaikkea: omaa rakasta perinnettä, ylpeyttä omista juurista, rasismin mukanaan tuomia ongelmia, seksismin mukanaan tuomia ongelmia... Rauhaisaa elämää eläneelle valkoiselle naiselle tämä kaikki runsaus ei täysin avaudu, mutta koin siitä lukemisen kiehtovana.

Kirjan pääpointti on tuoda maailmaa hallitsevan loogisen ajattelun perinteen rinnalle uutta, aistivoimaista ajattelua. Tällä tarkoitetaan kokonaisvaltaista tietoa, joka ei ole pelkkää loogisuutta, vaan joka kätkee sisäänsä myös intuitiivisuutta. Muun muassa. Lukiessani minusta tuntui useaankin kertaan, että suomut putosivat silmiltäni. Tottahan on, että yhä enenevissä määrin maailmamme täyttää miehinen, loogiseen ajatteluun perustuva tieto. Sitä arvostetaan myös paljon enemmän kuin muita tapoja saada tietoja. Salami huomauttaakin, että moni (länsimaissa) ilmenevä sosiologinen ongelma ei tule ratkeamaan tällaisella tiedolla, vaikka kuinka monta käppyrää piirrettäisiin. Tarvitaan jotain muuta, ja sitä jotain muuta Salami esittelee vastustamattomasti.

Kirjassa on vaikka mitä mihin tarttua ja joka ansaitsisi huomiota, mutta jatkan nyt kuitenkin identiteeteillä. Koin jonkinlaista hämmentävää kaipuuta lukiessani mustien ihmisten elämästä. Tarkoitan sitä historian ja oman taustan runsautta, joka levisi eteeni kirjan sivuilta. Tämä ei varmaankaan koske kaikkia mustia ihmisiä, mutta monella näytti olevan yhteisesti jaettu kokemus siitä, millaista on olla musta ja kuulua joukkoon. Jotenkin sen kaiken rinnalla oma tausta alkoi tuntua peräti lattealta. Tietenkin sillä on oma arvonsa, mutta aloin ajatella, että omaa historiaa voisi tutkailla ja vaalia paljon enemmän kuin nyt.

Salami myös kirjoittaa siitä, miten ladattuja jotkin identiteetit ovat. Hän toivookin, että kenenkään identiteetti ei olisi pelkkää taistelua, vaan että sillä olisi myös oma merkityksensä. Tätä sopii tosiaan toivoa. Olen usein hämilläni nykyajan politisoituneessa ilmapiirissä, jossa toden totta monista identiteeteistä on tullut itsessään poliittisia. Olla musta, olla trans, olla lesbo nyt esimerkkeinä. Kaikkihan ne jo olemassaolollaan haastavat vallitsevaa heteroseksuaalista, valkoista järjestystä, mutta olisi näiden ihmisten kannalta tärkeää, että koko elämä ei olisi yhtä taistelua.

Olen kirjoittanut jo paljon, ja silti en ole saanut kuin murto-osan kirjan annista esiteltyä. Ehkä niin on lopulta hyvä. Minulla ei edes ole riittävää taitoa tuoda esiin esimerkiksi valtaa käsitteleviä jaksoja Salamin kirjasta. Jätän kaiken muun lukijan löydettäväksi.

Tällä kirjalla osallistun Kirjasähkökäyrä-blogin haasteeseen Kirjahyllyn aarteet 3.

Suvi Auvinen - Kaltainen valmiste

 "Minä olen suhteessa, jossa ajattelen olevani loppuelämäni. Se ei tarkoita, että kaikki tätä edeltäneet suhteet olisivat olleet vääriä. Hän tuntuu kuitenkin Nyt Niin Oikealta, etten näe horisonttia, jossa häntä ei olisi. Hän on edessäni aukeava maisema, kokonaisuudessaan. Minä olen uuden äärellä. Suhde on kestänyt pidempään kuin yksikään aiempi suhteeni. Kymmenet ihmiset vilisevät editseni, sadat yöt eri ihmisten syleissä. Ne eivät ole vähemmän arvokkaita kuin elämänkumppanuus, ne ovat eri. Eri tavalla Oikeita."

Kansi: Tero Ahonen. Kosmos 2021.

Olen esseiden ystävä ja tutustuin mielenkiinnolla tähän Suvi Auvisen teokseen. Auvinen on ollut melko paljon julkisuudessa, mutta mitään selkeää kuvaa minulla ei hänestä ollut. Muistin vain sen, että hän on anarkisti ja samaan aikaan töissä konsulttina. Potentiaalisesta kiinnostavaa siis!

Auvinen avaa ajatteluaan laajasti esseissään. Anarkismi (ja kannessakin näkyvät pulut) ovat punaisena lankana. Kirjoittajalle rakkaus on olennainen polttoaine anarkismissa. Tätä ei välttämättä tulisi ensimmäiseksi ajatelleeksi, mutta asia selkeytyy kirjaa lukiessa.

Tässä en kuitenkaan nyt pureudu sen kummemmin anarkismiin, sillä minua kiinnostivat enemmän muut asiat. Erityisesti tuo ensimmäisenä oleva sitaatti tuntui minusta todella hyvältä lukea. Se resonoi, niin kuin nykyään on tapana sanoa. En itse ole elänyt hirveän pitkissä suhteissa ja joskus se on hävettänytkin. Siitä huolimatta olen tuntenut paljon, kokenutkin aika paljon, saanut ja menettänyt. Erityisesti pidän ajatuksesta, että kaikilla suhteilla on ollut merkitys. Se, että ne ovat loppuneet, ei tarkoita sitä, että ne olisivat muuttuneet jotenkin arvottomiksi. Sillä kun asiaa tarkemmin ajattelee, miksi niin kävisikään?

Paljon ajatuksia herätti myös dyykkaus. Olen itse sillä tavalla keskiluokkainen taustaltani, ettei dyykkaus ole käynyt mielessäkään. Auvinen on tehnyt dyykkausta ihan hengenpitimikseen, sillä hän ei katsonut hyväksi aikanaan ottaa opintovelkaa ja raha oli tiukassa. Hän on tehnyt absurdeja löytöjä:

"5. Öljyn lähde

Roskiksesta löytyi laatikollinen extra virgin -oliiviöljyjä. 12 kappaleen laatikosta oli hajonnut yksi pullo. Sen sijaan, että muut pullot olisi otettu sivuun, huuhdeltu ja laitettu myyntiin, oli koko laatikko heitetty roskiin. Parasta ennen -päivämäärään oli öljyillä matkaa pari vuotta."

"2. Kulttuurishokki

Vein venäläisen ystäväni dyykkaamaan hänen kotinsa lähellä olevan kaupan taakse. Avasimme pikkukaupan biojäteastian. Se oli täynnä sinä päivänä leivottua leipää: sämpylöitä, patonkeja, ruisleipää. Ystäväni purskahti itkuun. Leipä on meille pyhä. Miksi se on heitetty pois? Ettekö te kunnioita elämää tämän enempää?"

Varsinkin jälkimmäinen ote saa aikaan kurkkua kuristavan tunteen. Mikä meitä vaivaa? Mikä systeemiämme vaivaa, kun heitämme aivan syömäkelpoista ruokaa hukkaan? Ja samalla muualla maailmassa kuolee ihmisiä nälkään! Olemme totisesti piloille hemmoteltuja kakaroita. 

Myös Auvisen ajatukset seksistä olivat kiintoisia. Hän oli lapsena nähnyt pornoa, jossa oli naisista tehty joulukuusi. Näky ei traumatisoinut, vaan avasi oven omaan nautintoon. Pieni Suvi tajusi omaavansa saman elimen kuin elokuvan naiset, ja hän katsoi heitä himoiten, eikä kokenut omaa oloaan esineellistetyksi. Tämä on mielenkiintoinen kokemus ja puheenvuoro naiselta! Lisäksi Auvisen huomiot biseksuaalisuudesta ovat huomionarvoisia. Auvinen ei pelkää huomauttaa, että heterojen ohella myös homot heittävät paskaa niskaan. Ei ole tarpeeksi hetero eikä tarpeeksi homo. En itse katso tarpeelliseksi luokitella seksuaalisuuttani, mutta tunnistan ilmiön. Yhden rumimmista kirjoituksista biseksuaalinaisista olen lukenut avoimesti lesbon naisen blogista.

Lopuksi haluan vielä panna sitaatin häpeästä. Häpeä on meille kaikille epäilemättä tuttu tunne, ja usein tunnemme sitä ihan turhaan. Auvinen kirjoittaa näkymättömästä yleisöstä, joka muka seuraa toimintaamme ja tuomitsee. Tosiasiassa mitään yleisöä ei olekaan. Ihmisiä ei juurikaan kiinnosta toisten toilailut, ainakaan yleensä.

"Jos kuitenkin luopuu siitä ajatuksesta, että on uniikki, verraton ja kiinnostava, voi saavuttaa tilan jossa ulkopuolisten kuviteltu huomio ei enää rajoita omaa tekemistä."

Maria Laakso ja Johanna Rojola - Taltuta klassikko! goes länsimainen kirjallisuus

 "Vaikka aika muuttuu ja kirjallisuus muuttuu, ehkä ihminen ei kuitenkaan olennaisesti muutu. Siksi vaikka tuhat vuotta vanhan klassikon äärellä saattaa lukijalle tulla fiilis, että I feel you bro, ilosi ja kärsimyksesi on minulle tuttua."

Graafinen suunnittelu: Laura Lyytinen. Tammi 2021.

Maria Laakson kirjoittama ja Johanna Rojolan kuvittama nuorten tietokirja on vinha ja hauska tapaus. Se on selkeästi suunnattu lukioikäisille, mutta ehkäpä jo lukijana kohtuullisen kouliintunut yläkoululainenkin saa siitä jotain irti. 

Kuten nimi paljastaa, tämä kirja pureutuu länsimaisiin klassikoihin. Hyvin lyhyesti esitellään aina kirjallisuuden aikakausi ja sitten mennään syvemmälle klassikoihin. Kertojanääni on riemastuttavan humoristinen, tyyli muistuttaa Juha Hurmeen tapaa kertoa Niemi ja Suomi. Minä en ole aikuisena ja kokeneena lukijana kirjan kohderyhmää, mutta sain tästä paljon mielenkiintoista tietoa.

Jäin kuitenkin vähän makustelemaan sitä, onko valittu tyylikeino välttämättä paras mahdollinen. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kyllä. Tyyli keventää melkoisen raskasta aihetta sopivasti. Toki voi olla, että vakavamielisempi teini hieman kyllästyy sanansäilän heittelyyn. Kirjan idea on selvästi lähestyä niitä, jotka eivät hirveästi lue ja antaa heille yleissivistystä hauskaan pakettiin paketoituna. Mietin kuitenkin murheissani, että mahtavatkohan ydinkohderyhmän jäsenet tähän(kään) kirjaan tarttua. 

Oli erityisen hauskaa itse asiassa lukea juuri niistä klassikoista, jotka on itse lukenut jo. Samastuin erityisesti lukuun Italo Calvinon romaanista tai "romaanista" Jos talviyönä matkamies. Luin sen viime vuonna ja turhauduin perusteellisesti!

Laaksolla on ollut liki mahdoton tehtävä valita 16 klassikkoa käsiteltäväkseen. Antiikista aloitetaan ja nykykirjallisuuteen lopetetaan. Tukena ovat kuitenkin olleet vaihtuvat kirjallisuushistorian aikakaudet, joihin parhaiten sopivat teokset kirjoittaja on valinnut. En pane vastaan tälle listaukselle, vaikka toki sinne olisi voinut valita jotain muutakin. Pääasia kuitenkin on, että kirjat ovat kiistatta klassikkoja ja että niistä tietäminen on yleissivistystä. 

Suosittelen paitsi tietenkin nuorille lukijoille myös ennakkoluulottomille aikuisille. Tästä kirjasta saa myös mainioita lukuvinkkejä ja tietoonsa kivoja sivistyssanoja ja kirjallisuuden käsitteitä.

Hanna-Reetta Schreck - Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia

 "Modernin kynnyksellä ovi oli jo avoinna naisille, mutta oviaukossa vallitsi hämmentävä houkutusten ja kieltojen kakofonia. Toisaalta naisille annettiin mahdollisuuksia opiskella, matkustaa ja tehdä uraa esimerkiksi taiteilijoina tai kirjoittajina, mutta samaan aikaan aikakaudelle oli tyypillistä häivyttää naisten näkyvyyttä."

Kansi ja graafinen suunnittelu: Tuomo Parikka. LIKE / Otava 2021.

Hanna-Reetta Schreck on kirjoittanut oivan tietoteoksen ns. kultakauden naisista. Mukana ovat Siri von Essen, Ellan de la Chapelle, Sigrif af Forselles, Alma Söderhjelm, Thyra Thesleff ja Aino Järnefelt. Heistä useimmat saivat avioliittojen myötä uudet sukunimet, mutta tuntui tässä yhteydessä oikeammalta käyttää syntymänimiä.

Täytyy myöntää, että jossakin määrin eri naisten tarinat sekoittuivat päässäni. Tätä kirjaa ei kannattaisikaan lukea tällä tavalla ahmien, vaan rauhallisesti nainen kerrallaan. Sekoittumiseen vaikutti sekin, etten tiennyt näistä ihmisistä paljon etukäteen. 

Tosiasiallista samanlaisuuttakin heissä on. Kaikki tulivat varakkaista, hyvistä perheistä. Aika moni näistä perheistä oli myös aikaansa edellä tasa-arvokysymyksissä, mikä antoi normaalia enemmän tilaa myös taiteilijuudelle. 

Siitä huolimatta kenenkään tie ei ollut helppo. 1800-1900 luvun vaihteessa elettiin ristiriitaista aikaa: toisaalta dekadentti kiehtoi ja sukupuolikysymystä pyöriteltiin, mutta varsinkin pikkuisessa Suomessa meno oli nurkkakuntaista ja vanhanaikaista. Juorut kulkivat kuumina ja 1900-luvun puolella kasvava nationalismi painosti naisia kodin vartijoiksi. 

Olenkin itse naisena hyvin kiitollinen näille naisille, jotka kukin omalla tavallaan elivät todeksi uudenlaista naisen elämää. Olemme tulleet pitkälle noista ajoista, mutta edelleen meillä elää outoja käsityksiä siitä, mikä on naiselle ja mikä miehelle sopivaa työtä tai tekemistä.

Markus Kajo - Kettusen kirja

 "Joskus tuntuu siltä, että olisi hyvin kiusallista mennä ihotautilääkärin kanssa saunaan. Kun sitä koko ajan ajattelisi, että se ihotautilääkäri kumminkin salaa vahtii toisen nahkaa ja ajattelee siitä dermatologisia ajatuksia dermatologisessa päässään. Ja siitä ihotautilääkäristä olisi kiusallista myös, kun se arvaisi, että toinen kyllä tietää, mitä se miettii. Ja sitten puhuttaisiin ihan muusta ja siitä, miten saunan jälkeen tulee voipunut ja autuas olo, mutta kumpikin silti salaa ajattelisi ihotauteja kuumeisesti ja molemmat läpyttäisivät kämmeniään vastakkain hermostuneesti. Ei ole semmoinen minusta rento saunailta yhtään. Kyllä se on parempi, että tavallinen kansa pysyttelee visusti erossa dermatologien kotkotuksista."

Kuvat: Museovirasto. Typografia: Ilkka Kärkkäinen. WSOY 1989.

Markus Kajo lienee ainakin vähän varttuneemmille lukijoilleni tuttu henkilö. Hän on tunnettu hauskoista kirjoituksistaan, ja oli hänellä aikoinaan jokin ohjelmakin Ylellä. Kettunen on hänen alter egonsa. Kettusen kirja on pakinakokoelma.

Että minä nautin Kajon huumorista! Kuten tuosta sitaatistakin ilmenee, Kajolla on ihan oma tapansa tarkkailla ja kuvata maailmaa. Hänen maailmankuvansa on hauska ja lämmin. Näistä jutuista tulee väkisinkin hyvälle tuulelle, kylläpä välillä naurukin hörähtää.

Lisäksi käytetty kieli on ihastuttavan rikasta. Kajo on kotoisin Pohjois-Karjalasta kuten minäkin, ja jotain tuttua kaikessa hänen kirjoittelussaan on. Siitäkin huolimatta, että hän edustaa paljon vanhempaa ikäluokkaa kuin minä. 

Ehdottomasti suosittelen kaikille! Kajon juttuja löytyy myös Ylen sivuilta googlettamalla.

Taina Latvala - Torinon enkeli

 "En voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, ellen edes yrittäisi etsiä tyttöä."

Kannen suunnittelu: Emma Virtasalo. Kannen kuvat: AdobeStockPhoto.com / Mirko Macari ja Teodor Lazarev. Otava 2021.

Torinon enkeli on ensikosketukseni Latvalan tuotantoon, mutta ei varmasti viimeinen kirja. Tässä romaanissa kovasti Latvalaa muistuttava varhaiskeski-ikäinen kirjailija on juuri eronnut pitkästä parisuhteesta. Hän matkustaa kirjailijaresidenssiin Torinoon selvittääkseen ajatuksiaan. Suurin ajatus on se, pitäisikö hänestä tulla äiti vai ei. Pian saavuttuaan hän kohtaa erikoisen pienen tytön, josta hän aluksi vastentahtoisesti alkaa pitää huolta.

Torinon enkeli on mukavasti taitettu ja koostettu, niin että sitä on todella helppo lukea. Varsinainen tarina kulkee kahdessa aikatasossa, Torinossa nykyajassa ja menneisyydessä puolison kanssa. Välissä on kirjailijaresidenssissä vierailleiden kirjoituksia vieraskirjassa, otteita Lorenzo Moravian teoksesta Hyvän ja pahan voiman kaupunki sekä pätkiä Uudesta Testamentista. Voi kuulostaa vähän sillisalaatilta, mutta kirjan rakenne tuntui lukiessa ilmavalta ja tarkoituksenmukaiselta.

Kirjan päähenkilö muistutti jossain määrin romaanin Paperilla toinen päähenkilöä, joka niin ikään ongelmoi elämäänsä ja lisääntymistä. Kuitenkin Latvalan päähenkilö on jotenkin kypsempi, täyteläisemmin rakennettu. Suhtautumiseni häneen oli jotenkin kaksijakoinen: toisaalta ymmärsin, toisaalta vähän ärsyynnyin. On yhtä aikaa helpottavaa ja vähän kauhistuttavaa lukea itseä vanhemmista ihmisistä, jotka ovat ihan eksyksissä. 

Tämä taisi myös olla ensimmäinen kerta, kun luin erityisherkän päähenkilön tarinaa. Erityisherkkyys näkyy vähän kaikessa, niin kuin se oikeassa elämässäkin tekee. Päähenkilöllä on terävät aistit ja syviä pohdintoja elämästä. Hänen on vaikea tehdä päätöksiä kaikilta pohdinnoiltaan. Hänen elämänsä muut ihmiset tuntuvat vain hyppelehtivän eteenpäin elämässään sen kummemmin miettimättä. Tuttua.

Pidin kirjan tunnelmasta, jossa on jotakin kovin pahaenteistä. Torino on ilmeisesti oikeastikin tunnettu aika mystisenä kaupunkina, joten se sopi miljööksi hyvin. Joitain kirjallisia viittauksia löytyy, kuten Stephen King ja Knausgård. Hauskasti Latvala on kirjoittanut itsensä mukaan kirjaan, muttei suinkaan päähenkilöksi vaan sivuun.

Kenelle tätä sitten suosittelisi? Miksei kelle hyvänsä hyvän tarinan ystävälle. Erityisesti ehkä niille, joille lasten saaminen on ajatuksissa tavalla tai toisella. Kolmekymppisille, jotka pohtivat elämänsä suuntaa.

Uusi vuosi alkoi! Kirjalliset seikkailut jatkuvat

 Tämä alkanut vuosi on osaltani ladattu täyteen kirjahaasteita. Olen niin helposti niistä innostuva, että niitä on nyt kertynyt. Tarkoitus ei kuitenkaan ole suorittaa hiki päässä kaikkia tänä vuonna valmiiksi. Katsotaan, mihin päästään vuoden lopulla. Vähän haaveilen Keskisuomalaisen listan lukemisesta loppuun, mutta saa nyt nähdä. Siinä on melkoisia paksukaisia listalla.

1. Nyt ensisijainen tavoite on lukea lainastokirjat pois. Pian alkaakin #luelanua, jota emännöin. Siihen osallistuminen tapahtuu Instagramin puolella, mutta toki mieluusti lasten- ja nuortenkirjoista saa myös blogata! 

2. Osallistun Helmet-lukuhaasteeseen tänä vuonna ja yhden kohdan olen saanut jo rastitettua. Olen jo katsellut luettavien pinosta sopivia teoksia eri kohtiin.

3. Kirjasähkökäyrä-blogissa on avattu Kirjahyllyn Aarteet 3 -haaste! Se kestää kaksi ensimmäistä vuoden kuukautta. Ajattelin osallistua, kunhan saan nuo kirjaston kirjat ja lanuhaasteen selviteltyä. Tulkaa tekin mukaan!

Kuva: Mai Laakso

4. Finlandia-haaste jatkuu omalla painollaan. Enemmän keskityn nyt Keskisuomalaisen listaan ja naiskirjailijahaasteisiin sekä tietenkin Helmetiin.

5. Erityisesti minua kiehtoo tällä hetkellä Lumiomenan lista ja Ilta-Sanomien naiskirjailijalista. Uskon löytäväni monia helmiä niistä.

Millaisia kirjallisia suunnitelmia teillä on?

Natasha Lester - Ranskalainen valokuvaaja

 "'Teidän asemassanne", mies sanoi vakavana, "pitäisin visusti varani. Naisia ei missään tapauksessa päästetä lähellekään taistelutannerta. On turha tulla valittamaan, jos hankkiudutte vaikeuksiin."

Englanninkielinen alkuperäisteos The French Photographer (2019). Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Gummerus 2021.

Kirjoille on totisesti aikansa ja paikkansa. Aloitin tätä kirjaa alun perin viime kesän helteillä ja se jäi armotta kesken. En millään päässyt kärryille kirjan tapahtumista, kun hiki valui otsalta. Nyt kun kokeilin uudestaan, ei minulla ollut mitään vaikeuksia kirjan kanssa. 

Kirja perustuu kuuluisan sotareportteri Lee Millerin elämään. Hänen fiktiivinen vastineensa kirjassa on Jessica May, jonka mallinura katkeaa. Sodan riehuessa Euroopassa hän päättää alkaa sotareportteriksi Voguelle. Melkoisten vaikeuksien jälkeen hän pääsee ensin Italiaan, sitten muihinkin maihin. Toinen aikataso kulkee vuodessa 2004. D'Arcy on taidekuriiri, joka on saanut toimeksiannon Ranskasta. Anonyymiksi jäänyt kuuluisa valokuvaaja on suostunut näyttelyn järjestämiseen Australiassa ja Amerikassa. D'Arcy ei osaa aavistaakaan, miten hänen elämänsä mullistuu tällä työmatkalla.

Kirjassa on jonkin verran ennalta arvattavuutta, mutta se ei tällä kertaa häirinnyt minua. Olin vain tarinan lumoissa ja ahmin sitä eteenpäin. Eniten minua kiinnosti sodan aika, ja se oli mielestäni kuvattu todella hyvin. Lester kuvailee asioita ja miljöitä todella elävästi ja ilmaisuvoimaisesti olematta rahtuakaan imelä. Niin 2000-luvun Ranskan paratiisimaisuus kuin myös sodan kauhut levittäytyvät lukijan eteen ja tempaavat mukaansa.

Henkilöt ovat myös mielestäni varsin hyvin kuvattuja ja rakennettuja. Jessica oli itselleni kiinnostavin, mutta pidin myös Danista kovasti. Öykkärimäisen ja kamalan Warren Stonen hahmo on karmaiseva. Ajan tapaan naisilla on suuria vaikeuksia saada samoja oikeuksia kuvata sotaa miesten lailla. Tämä epätasa-arvo suututti minua paljon. 

Kaiken kaikkiaan todella hyvä kirja! Vaikka kirjassa on paljon rakkauskuvausta, en pitäisi sitä silti kovinkaan viihteellisenä, sen verran rajuja sodan kuvauksia tässä on. Kaikkein mieleenpainuvin kohtaus on keskitysleirin vapauttaminen. Siitä lukemiseen ei koskaan totu eikä pidäkään tottua.