L. M. Montgomeryn rakastettu ja tunnetuin sarja punatukkaisesta Annasta alkaa kirjalla Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, WSOY 1921, Hilja Vesalan tarkistettu suomennos), kun 11-vuotias orpo on Mathew'ta vastassa asemalla. Vanhat sisarukset halusivat pojan, mutta erehdys on lopulta kaikille siunaukseksi. Vilkas ja vähän tohelo tyttö sulattaa ihmisten sydämet, ei vähiten vuosien mittaan katkeroituneen Marillan, joka oppii Annan avulla taas nauramaan. Olen jo pitkään halunnut lukea sarjan uudestaan, koska Annan jäähyväiset on ollut kauan lukulistallani ja sitä lukiessa sarjan on hyvä olla tuoreena mielessä. Lopulta otin itseäni niskasta kiinni ja lainasin kolme ensimmäistä osaa, alun perin maratonia varten. Totesin kirjat kuitenkin liian paksuiksi siihen tarkoitukseen ja lukaisin ne tässä loppukuusta.
Annan nuoruusvuodet on kaunis ja viihdyttävä, täysin sopiva aikuisellekin. Luontokuvaukset ovat vertaansa vailla, samoin kaikenlaiset kielikuvat. Anna opettaa paitsi Marillaa, myös minua; pessimismi ei tuo onnea, vaikka optimismi ajoittain satuttaakin. Tytön kyky haltioitua ja syleillä elämää on tietysti varsin ymmärrettävää lapselle, mutta minusta kaikkien olisi syytä oppia siitä.
Montgomeryllä on silmää tunnetusti huumorille, mutta myös surulle. Mathew'n kuolema nostaa väkisinkin palan kurkkuun. Kuoleman ja surun kuvaus on Montgomerylle luontevaa, mistä lie johtuukin. Vielä vahvemmin se tulee esille Annan unelmavuosissa, josta myöhemmin lisää.
Muistan jonkun maininneen sarjan alkupuolella Annan olevan silmiin pistävän täydellinen ja kirjailijan olleen aluksi ilmeisen ihastunut henkilöhahmoonsa. Huomasin sen itsekin; Anna on suorastaan hullunkurisen hyvä, epäitsekäs ja nöyrä. Onneksi tätä tasapainotetaan sentään tytön jatkuvalla hajamielisyydellä ja siitä johtuvilla toilailuilla, muuten häntä olisi alkanut varmasti vihata.
Olen joskus ennenkin puuttunut Montgomeryn suhteeseen uskontoon ja teen sen taas. Ajan mukaan Annan tuttavapiiri ja kyläläiset ovat tietenkin kristittyä väkeä säännöllisine kirkossakäynteineen, sallimukseen luottamisineen ja iltarukouksineen. Kuitenkin rivien välissä on nähtävissä suoranaista naureskelua ja kritiikkiä kristinuskoa kohtaan. Lasten suulla esitetään näennäisesti hupsuja, mutta silti varteenotettavia kysymyksiä ja ajatuksia. Myös luontokuvaukset ovat jopa animistisia ja kaiketi Montgomeryllä onkin ollut hankala suhde kristinuskoon. Myös Annan ajatukset taivaasta ovat ajalleen rohkeita, osoittavathan ne omaa ajattelua.
"Sitten verho jälleen laskeutui, mutta se Anna, joka nousi
hämärtyvää polkua, ei ollut aivan sama kuin se, joka oli tullut
hilpeästi ajaen sitä pitkin edellisenä iltana. Tyttövuodet olivat
jääneet taakse, ikään kuin näkymätön käsi olisi kääntänyt kirjan sivua,
ja hänen eteensä avautui nuoren naisen elämä viehättävänä ja
salaperäisenä, iloisena ja tuskaisena."
- Anna ystävämme
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, WSOY 1921, Hilja Vesalan tarkistettu suomennos) jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Anna on kuusitoistavuotias nuori naisenalku elämä edessään. Marillan terveyden vuoksi hän jättää menemättä korkeakouluun ja jää kotikylään töihin. Hänestä tulee nuori opettajar pää täynnä hienoja ihanteita, joista aivan kaikki eivät vastaa todellisuutta. Lisätoimintaa tulee Marillan ja Annan sijaiskotiin ottamista äidittömistä kaksosista, joista toinen on mallilapsi ja toinen varsinainen murheenkryyni.
Toinen osa ei jää ensimmäistä huonommaksi. Annan ja ylipäänsä hänen kotikylänsä Avonlean elämä kiinnostaa edelleen. Mongomery on jo ottanut opikseen ihannekuvastaan ja antaa Annalle inhimillisempiä piirteitä. Tuntuu jopa, että Annan kautta kirjailija nauraa itselleen, sen verran nuoren tytön idealismi saa nenilleen kouluvuoden kuluessa. Myöskään nuorison perustaman uudistusseuran toiminta ei aina mene aivan putkeen, sen kauhealla sinisen sävyllä maalattu seuraintalo vahvasti todistaa...
Kaikki on aika lailla kohdallaan Annan toisessa osassa. Kirja on hieman enemmän elämänmakuisempi ja realistisempi kuin Annan nuoruusvuodet, menettämättä silti herttaisuuttaan ja kauneuttaan, sitä kaikkea, mikä on Montgomeryn tuotannolle ominaista.
Annassa on ihastumisen suhteen paljon samaa kuin Uuden Kuun Emiliassakin. Kumpikin pakottautuu ajattelemaan rakasta lapsuusystävää pelkkänä ystävänä ja ahdistuu tämän selvästi ihastumisesta. Anna on selvästi ihastunut Gilbertiin, muttei myönnä sitä kellekään, edes itselleen. Hän, kuten Emiliakin, lankeaa ihanteensa mukaiseen mieheen ja saa huomata erehtyneensä. Virheestä on kuitenkin seurauksensa molempien elämässä.
"- Minä tahdon elää, hän sanoi ääni väristen. - Minä tahdon elää niin kuin muutkin nuoret tytöt. Minä... minä tahdon mennä naimisiin sen kanssa, josta pidän, Anna. Ja minä tahdon pieniä lapsia. Sinä tiedät, että olen aina rakastanut pikkulapsia, Anna. [..] Ja Herbert-raukka - hän... hän pitää minusta, ja minä pidän hänestä. Muut... muut eivät ole olleet minulle mitään, mutta hän on. Ja jos minä vain saisin elää, tulisin hänen vaimokseen ja hyvin onnelliseksi."
Annan unelmavuosissa (Anne of the Island, WSOY 1989, Toni Kaliman tarkistettu suomennos) Anna pääseekin korkeakouluun ja saa uuden ystävän, vilkkaan Philippan. Hän saa myös kokea kommuuniasumisen vuokratessaan unelmiensa talon Karoliinan majan ystäviensä kanssa. Se touhu onkin jo melko epärealistista; neljä erilaista nuorta naista ja vanha täti asuvat kissoineen kaksi vuotta saman katon alla eikä heillä mainita olevan minkäänlaista eripuraa! Se on jo haihattelua, sillä yksin jo läheisillä perheenjäsenillä tulee riitaa ajoittain, kämppiksistä puhumattakaan.
Toinen epäuskottavuus on Dianan ja Annan ystävyys, josta en aiemmin muistanutkaan mainita. Itse asiassa koko ystävyys on ylisiloiteltu ja -herttainen. Dianan häissä Anna mainitsee, etteivät he ole koskaan olleet epäsovussa. Siis ystävyys on kestänyt kahdeksisen vuotta eikä ainuttakaan riitaa tai poikkipuolista sanaa ole ollut! Diana on ylipäänsä suhteellisen valju ja tyhjä henkilö, ikään kuin mielikuvitusrikkaan ja elävän Annan peili, johon heijastuu ajoittain pieniä hitusia eloisasta punapäästä (esim. Kummitusmetsän keksiminen, kertomuskerho jne.)
Lukiessani sarjaa uudelleen läpi huomaan minäkin nyt selvästi, että Montgomery on kierrättänyt ideoitaan eri kirjoissa. Annan ja Royn erossa on paljon samaa kuin Emilian ja Deaninkin, suhteessa itsessäänkin jopa. Annakin vakuuttelee itselleen rakastavansa ja soimaa itseään romanttisesta haaveilusta. Molemmat tytöt ikään kuin vaipuvat tietynlaiseen pessimismiin, jossa usko kuohuvaan, aitoon rakkauteen sammuu joksikin aikaa. Kirjailija tuntuu kuitenkin haluavan opettaa lukijoille, ettei siihen ajattelumalliin saa ikinä sortua, sillä se tuo loppujen lopuksi vain onnettomuutta ja itsepetosta, kuten suhde Royhin ja Deaniin osoittaa.
Kaikki nämä edelle mainitut seikat ovat kuitenkin vain pikkujuttuja, vaikka vaikutankin ehkä kauhean moittivalta. Nautin paljon tästäkin kirjasta ja tunsin saavani lohdutusta Annan kauniista ja onnellisesta maailmasta ja erityisesti hänen optimistisesta ajattelutavastaan. Pessimisti ei pety pitäisi minusta muuttaa muotoon pessimisti ei elä!
Anna-kirjoja ovat lukeneet mm. Laura, Salla, Jokke, Raisa ja II (käsittelyssä koko sarja).
PS: Sallan arviosta huomasin, että Anne of Green Gablesin kansi on sama kuin suomalaisen version vuoden 2010 uusi kansi. En tiedä, onko kaikista sarjan kirjoista otettu uudet painokset uusilla kansilla, mutta toivotaan. Vanhat ovat kauhean rumat, toisin kuin viehättävät alkuperäiset.
tiistai 31. heinäkuuta 2012
lauantai 28. heinäkuuta 2012
Muriel Barbery - Kulinaristin kuolema
"Kuole kaveri, kuole kaiken sen rahan takia mitä et meikäläiselle antanut, kuole kaikkien kroisoksenmuoniesi takia, kuole isokenkäisenelämäsi takia, mutta en minä sen takia iloitse. Me ollaan samaa maata, sinä ja minä."
Muriel Barberyn esikoinen Kulinaristin kuolema (Une gourmandise, Gummerus 2011) on kauniilla kielellä ja vaihtelevilla näkökulmilla ryyditetty tarina itsekkään ja tunteettoman, muut laiminlyöneen mestarikulinaristi Pierre Arthensin viimeisistä päivistä. Hänelle mikään muu ei enää merkitse mitään, paitsi kadonneen maun yhdistäminen oikeaan ruokaan. Mikä olikaan tuo herkullisista herkullisin maku?
Minulla on sellainen mielikuva, että olisin lainannut kirjan jo joskus aiemminkin, mutta palauttanut sen lukemattomana. Joka tapauksessa olen ollut kiikun kaakun, viitsinkö lukea koko kirjaa ollenkaan, sen verran tylsältä (!) se minusta vaikutti. Onneksi kuitenkin luin! Ranskalaisen kepeä, mutta älykäs romaani oli mainiota luettavaa. Nyt jäljestä päin tosin pelkkä välipala; mitään elämää suurempaa se ei todellakaan ollut ja olen unohtanut jo kaikenlaista siitä, Siilin eleganssista nyt puhumattakaan. Kauhean mieleenpainuvasta Barbery ei siis osanne kirjoittaa.
Kirjaa on kyllä vaikea moittiakaan. Kieli on tosiaan pitkälti kaunista. Arthens kuvaa ruokia ja makuja niin kaunopuheisesti, että nälkä tulee väkisinkin. Barbery taitaa mestarillisesti myös näkökulmien käytön. Kaikki Arthensin elämää koskettaneet aina kissaa myöten saavat sanoa sanansa. Enemmistö toki kiroaa miehen ja toivoo hänen kuolemaansa, mutta yllättäviltä tahoilta tulee myös tunnustuksia välittämisestä ja rakkaudesta. Kaikilla on oma äänensä, mikä on verratonta. Näkökulmatekniikkaa kyllä käytetään, mutta harvemmin se onnistuu näin monen henkilön kesken.
Arthensin täytyy kyllä olla yksi romaanihenkilöiden suurimmista mulkuista! Aivan kauhea mies, tyranni, joka laiminlöi erityisesti lapsensa, tuhosi näiden itsetunnot ja sai heidät vihaamaan. Ällöttävä, mässäävä ukko. Onneksi kuoli (näin kai saa sanoa fiktiivisestä henkilöstä? :D.
Kyllä tämä romaani kelpaa lukea. Jos piti Siilin eleganssista, pitää todennäköisesti tästäkin.
"Silmät ymmyrkäisinä tuijotin himoni kohdetta. Pitkien mustien viivojen halkoma, palorakkulainen nahka oli irronnut kalan kyljistä. Veitsellä viilsin auki kalan selän ja jaoin huolellisesti kahtia kypsän vaalean lihan, joka irtosi napakoina viillokkeina ilman minkäänlaista vastahankaa."
Kulinaristin kuoleman ovat lukeneet mm. Joana, Amma, Lumiomena, Zephyr ja kirsimaria.
Muriel Barberyn esikoinen Kulinaristin kuolema (Une gourmandise, Gummerus 2011) on kauniilla kielellä ja vaihtelevilla näkökulmilla ryyditetty tarina itsekkään ja tunteettoman, muut laiminlyöneen mestarikulinaristi Pierre Arthensin viimeisistä päivistä. Hänelle mikään muu ei enää merkitse mitään, paitsi kadonneen maun yhdistäminen oikeaan ruokaan. Mikä olikaan tuo herkullisista herkullisin maku?
Minulla on sellainen mielikuva, että olisin lainannut kirjan jo joskus aiemminkin, mutta palauttanut sen lukemattomana. Joka tapauksessa olen ollut kiikun kaakun, viitsinkö lukea koko kirjaa ollenkaan, sen verran tylsältä (!) se minusta vaikutti. Onneksi kuitenkin luin! Ranskalaisen kepeä, mutta älykäs romaani oli mainiota luettavaa. Nyt jäljestä päin tosin pelkkä välipala; mitään elämää suurempaa se ei todellakaan ollut ja olen unohtanut jo kaikenlaista siitä, Siilin eleganssista nyt puhumattakaan. Kauhean mieleenpainuvasta Barbery ei siis osanne kirjoittaa.
Kirjaa on kyllä vaikea moittiakaan. Kieli on tosiaan pitkälti kaunista. Arthens kuvaa ruokia ja makuja niin kaunopuheisesti, että nälkä tulee väkisinkin. Barbery taitaa mestarillisesti myös näkökulmien käytön. Kaikki Arthensin elämää koskettaneet aina kissaa myöten saavat sanoa sanansa. Enemmistö toki kiroaa miehen ja toivoo hänen kuolemaansa, mutta yllättäviltä tahoilta tulee myös tunnustuksia välittämisestä ja rakkaudesta. Kaikilla on oma äänensä, mikä on verratonta. Näkökulmatekniikkaa kyllä käytetään, mutta harvemmin se onnistuu näin monen henkilön kesken.
Arthensin täytyy kyllä olla yksi romaanihenkilöiden suurimmista mulkuista! Aivan kauhea mies, tyranni, joka laiminlöi erityisesti lapsensa, tuhosi näiden itsetunnot ja sai heidät vihaamaan. Ällöttävä, mässäävä ukko. Onneksi kuoli (näin kai saa sanoa fiktiivisestä henkilöstä? :D.
Kyllä tämä romaani kelpaa lukea. Jos piti Siilin eleganssista, pitää todennäköisesti tästäkin.
"Silmät ymmyrkäisinä tuijotin himoni kohdetta. Pitkien mustien viivojen halkoma, palorakkulainen nahka oli irronnut kalan kyljistä. Veitsellä viilsin auki kalan selän ja jaoin huolellisesti kahtia kypsän vaalean lihan, joka irtosi napakoina viillokkeina ilman minkäänlaista vastahankaa."
Kulinaristin kuoleman ovat lukeneet mm. Joana, Amma, Lumiomena, Zephyr ja kirsimaria.
torstai 26. heinäkuuta 2012
Teemu Keskisarja - Kyynelten kallio ~ Kertomuksia seksistä ja väkivallasta
"'Sodomiittinen synti' (sodomitisk synd) ei Ruotsin valtakunnassa viitannut eläimeensekaantumiseen, jonka oikeustermi oli tidelag. Tältä pohjalta voi todeta, että pappilanrengit Heikki Mikonpoika ja Heikki Pekanpoika ovat Suomen ensimmäiset nimeltä tiedetyt homot."
Teemu Keskisarjan tietokirja Kyynelten kallio (Siltala 2011) kertoo siitä, mihin alaotsikko viittaa; seksistä ja väkivallasta. Ruotsin alaisen Suomen rahvaan historia on kaivettu esille eri tekstilähteistä, pitkälti oikeuden pöytäkirjoista.
Kertomus on sinänsä hyvä termi, että tapaukset on tuotu kansantajuisesti ja mielenkiintoisesti romaanimaisessa muodossa. Itse kuitenkin määrrittelen kirjan tietokirjaksi sen suurehkon viittaus/lähdemateriaalin vuoksi.
Muistan, että kirjasta kohistiin viime vuonna,ainakin Ilta-Sanomissa. Homo-aihe oli tietysti raflaavasti esillä ja eläimiinsekaantuminen myös. Kuinkas muutenkaan, mikäänhän ei tunnetusti myy niin kuin seksi ja väkivalta. Parasta onkin, jos ne ovat samassa paketissa. Siksi tietysti minäkin tämän luin.
Varsin mielenkiintoinen opus! Teksti piti tehokkaasti mukanaan ja sen tarjoamat tiedot olivat kiintoisia. Kukapa uskoisi, että 1600-1700-luvuilla eläimiinsekaantuminen oli yleinen ja kuolemalla rangaistava teko? Ruotsissa surmattiinkin n. 700 miestä tästä rikoksesta!
Kuolemanrangaistus ei muutenkaan ollut tabu. Kaksinkertaisesta huorista eli kahden aviossa olevan aviorikoksesta seurasi pitkälti automaattisesti kuolemantuomio. Nykysuomalaiselle varsin hurjaa meininkiä.
Yllättävää oli, ettei homoudesta annettu käytännössä ollenkaan tuomioita, lukuunottamatta nyt tuota Heikkien kuolemaa. Tämä johtui pitkälti yksinkertaisesti siitä, ettei asiasta tuohon aikaan edes hiiskahdettu laissa. Hallitsijat olivat ottaneet opikseen eläimiinsekaantumisen tuomitsemisen jälkeen ja arvelivat vaikenemisen olevan viisainta. Ainoatakaan sielua ei haluttu saada kiinnostumaan asiasta, ihan jo siksikin, ettei valtaapitävillä ollut resursseja jahdata sekä eläimiinsekaantujia että homoseksuaaleja. Karmiva ja yllättävä sivuhuomio oli Hollannin laajahko homovaino noihin aikoihin. Pitkään liberaalina pidetyllä maalla ei ole niin puhtoinen historia.
Tutustuminen Ruotsin oikeusjärjestelmään oli myös mukavaa. Nykyiseen verrattuna siinä on tietysti ollut puutteensa, mutta hyvin edistynyt se on silti ollut. Rikoksia ei ole tuomittu noin vain, vaan todistajia on pitänyt olla. Rikospaikka on syynätty ja tutkittu hyvinkin tarkkaan, onko rikos ollut mahdollinen. Lievempien rangaistusten kanssa ei tosin ole oltu turhan tarkkoja, mutta kuolemanrangaistu on ollut vakava paikka. Ilmeisesti ketään ei ole viety pyövelille hutkien, vaan kivet ja kannot on käännetty syyllisyyden varmistamiseksi. Tuomion on myös välttänyt ainakin näennäisen helposti; jättämällä tunnustamatta. Tunnustus, todistusten kuningatar, on ollut kovassa huudossa. Kidutusta ei kaiketi ole käytetty pahemmin, epäinhimillisiä pidätys/tutkintavankeussellejä tosin sitäkin enemmän.
Kaikkein oudointa oli minusta kuitenkin lasten hyväksikäyttöjen vähyys, melkein olemattomuus. Aihe ei tule oikein missään aikalaisteksteissä esiin ja äärimmäisen harvoin tapauksia on tullut tietoon, oikeudenkäynneistä nyt puhumattakaan. Keskisarja pohtiikin ja tuntuu jopa kallistuvan sille kannalle, ettei hyväksikäyttöjä ole yksinkertaisesti kummemmin ollut. Hän haastaakin lukijat tai pikemminkin kaikki meidät pohtimaan, onko nykyaika synnyttänyt uuden hirviötyypin.
Minä en sitä usko, ainakaan täysin. Olen varma, että lapsia on käytetty hyväksi aina ja varmaan vähintäänkin samassa mittakaavassa, mitä nykyään. Koska ihmisyyden yksi puoli on peto, joka alistaa heikommat. Koska lapsia on alettu arvostaa kunnolla oikeastaan vasta 1900-luvulla ja heille on julistettu oikeudet. Nykyaika netteineen kaikkineen tarjoaa tietysti aivan uudet mahdollisuudet pedofilialle, mutta ennen Ruotsin alue on ollut täynnään lapsia, joista monet ovat olleet nykymittapuulla heitteillä. Orpoja on ollut valtavasti ja lasten tilanne ylipäänsä on ollut varsin samaa, mitä se nyt on kehitysmaissa. Se, jos mikä antaa mahdollisuudet fyysiseen hyväksikäyttöön. En kummemmin ihmettele aikalaisdokumenttien puutetta. Seksuaalirikokset tuottavat uhreilleen niin kovan häpeän, ettei niistä siksikään haluta puhua. Uuden ajan murroksen aika tuskin on ollut kaikkein turvallisin aikakausi puhua asiasta.
Kyllä tätä kirjaa voi suositella. Kaikille aiheista kiinnostuneille!
Kyynelten kalliota on lukenut mm. Artsi, Kirjavinkkien Maarit, HS ja MTV3.
Teemu Keskisarjan tietokirja Kyynelten kallio (Siltala 2011) kertoo siitä, mihin alaotsikko viittaa; seksistä ja väkivallasta. Ruotsin alaisen Suomen rahvaan historia on kaivettu esille eri tekstilähteistä, pitkälti oikeuden pöytäkirjoista.
Kertomus on sinänsä hyvä termi, että tapaukset on tuotu kansantajuisesti ja mielenkiintoisesti romaanimaisessa muodossa. Itse kuitenkin määrrittelen kirjan tietokirjaksi sen suurehkon viittaus/lähdemateriaalin vuoksi.
Muistan, että kirjasta kohistiin viime vuonna,ainakin Ilta-Sanomissa. Homo-aihe oli tietysti raflaavasti esillä ja eläimiinsekaantuminen myös. Kuinkas muutenkaan, mikäänhän ei tunnetusti myy niin kuin seksi ja väkivalta. Parasta onkin, jos ne ovat samassa paketissa. Siksi tietysti minäkin tämän luin.
Varsin mielenkiintoinen opus! Teksti piti tehokkaasti mukanaan ja sen tarjoamat tiedot olivat kiintoisia. Kukapa uskoisi, että 1600-1700-luvuilla eläimiinsekaantuminen oli yleinen ja kuolemalla rangaistava teko? Ruotsissa surmattiinkin n. 700 miestä tästä rikoksesta!
Kuolemanrangaistus ei muutenkaan ollut tabu. Kaksinkertaisesta huorista eli kahden aviossa olevan aviorikoksesta seurasi pitkälti automaattisesti kuolemantuomio. Nykysuomalaiselle varsin hurjaa meininkiä.
Yllättävää oli, ettei homoudesta annettu käytännössä ollenkaan tuomioita, lukuunottamatta nyt tuota Heikkien kuolemaa. Tämä johtui pitkälti yksinkertaisesti siitä, ettei asiasta tuohon aikaan edes hiiskahdettu laissa. Hallitsijat olivat ottaneet opikseen eläimiinsekaantumisen tuomitsemisen jälkeen ja arvelivat vaikenemisen olevan viisainta. Ainoatakaan sielua ei haluttu saada kiinnostumaan asiasta, ihan jo siksikin, ettei valtaapitävillä ollut resursseja jahdata sekä eläimiinsekaantujia että homoseksuaaleja. Karmiva ja yllättävä sivuhuomio oli Hollannin laajahko homovaino noihin aikoihin. Pitkään liberaalina pidetyllä maalla ei ole niin puhtoinen historia.
Tutustuminen Ruotsin oikeusjärjestelmään oli myös mukavaa. Nykyiseen verrattuna siinä on tietysti ollut puutteensa, mutta hyvin edistynyt se on silti ollut. Rikoksia ei ole tuomittu noin vain, vaan todistajia on pitänyt olla. Rikospaikka on syynätty ja tutkittu hyvinkin tarkkaan, onko rikos ollut mahdollinen. Lievempien rangaistusten kanssa ei tosin ole oltu turhan tarkkoja, mutta kuolemanrangaistu on ollut vakava paikka. Ilmeisesti ketään ei ole viety pyövelille hutkien, vaan kivet ja kannot on käännetty syyllisyyden varmistamiseksi. Tuomion on myös välttänyt ainakin näennäisen helposti; jättämällä tunnustamatta. Tunnustus, todistusten kuningatar, on ollut kovassa huudossa. Kidutusta ei kaiketi ole käytetty pahemmin, epäinhimillisiä pidätys/tutkintavankeussellejä tosin sitäkin enemmän.
Kaikkein oudointa oli minusta kuitenkin lasten hyväksikäyttöjen vähyys, melkein olemattomuus. Aihe ei tule oikein missään aikalaisteksteissä esiin ja äärimmäisen harvoin tapauksia on tullut tietoon, oikeudenkäynneistä nyt puhumattakaan. Keskisarja pohtiikin ja tuntuu jopa kallistuvan sille kannalle, ettei hyväksikäyttöjä ole yksinkertaisesti kummemmin ollut. Hän haastaakin lukijat tai pikemminkin kaikki meidät pohtimaan, onko nykyaika synnyttänyt uuden hirviötyypin.
Minä en sitä usko, ainakaan täysin. Olen varma, että lapsia on käytetty hyväksi aina ja varmaan vähintäänkin samassa mittakaavassa, mitä nykyään. Koska ihmisyyden yksi puoli on peto, joka alistaa heikommat. Koska lapsia on alettu arvostaa kunnolla oikeastaan vasta 1900-luvulla ja heille on julistettu oikeudet. Nykyaika netteineen kaikkineen tarjoaa tietysti aivan uudet mahdollisuudet pedofilialle, mutta ennen Ruotsin alue on ollut täynnään lapsia, joista monet ovat olleet nykymittapuulla heitteillä. Orpoja on ollut valtavasti ja lasten tilanne ylipäänsä on ollut varsin samaa, mitä se nyt on kehitysmaissa. Se, jos mikä antaa mahdollisuudet fyysiseen hyväksikäyttöön. En kummemmin ihmettele aikalaisdokumenttien puutetta. Seksuaalirikokset tuottavat uhreilleen niin kovan häpeän, ettei niistä siksikään haluta puhua. Uuden ajan murroksen aika tuskin on ollut kaikkein turvallisin aikakausi puhua asiasta.
Kyllä tätä kirjaa voi suositella. Kaikille aiheista kiinnostuneille!
Kyynelten kalliota on lukenut mm. Artsi, Kirjavinkkien Maarit, HS ja MTV3.
torstai 19. heinäkuuta 2012
Oikeus väkivaltaan? (Konrad Simonsen 1)
"Hän oli raatanut koko sunnuntain jotta oikeus toteutuisi, ja inhottava Jumala taivaassa oli palkinnut hänet raiskatulla lapsella. Hänen uskonsa armeliaaseen lähimmäisenrakkauteen oli poissa, se oli kadonnut viisivuotiaan lapsen lohduttomaan katseeseen, ja toinen, alkuperäisempi totuus vaati hänen huomiotaan. Jokamiehen oikeustaju, kansan syvien rivien mielipide, vanha kunnon kosto."
Lotte ja Søren Hammer sohaisevat suoraan mehiläispesään esikoisromaanillaan Saastat (Svinehunde, Bazar 2011, suomentanut Sanna Manninen). Lapset löytävät koulun liikuntasalista viisi hirtettyä ja silvottua miestä ja Konrad Simonsenin murharyhmä on kädet täynnä työtä tapauksen selvittämisessä. Pian julkisuuteen leviää tieto murhattujen sekaatumisista lapsiin ja kohu on valmis. Suuri yleisö alkaa tehdä kaikkensa, jottei poliisi saisi murhaajaa koskaan selville. Samalla se tarttuu oman käden oikeuteen ja yksi jos toinenkin mies joutuu sakinhivutukseen, oli pedofiili tai ei.
Odotin tämän romaanin lukemista kuin kuuta nousevaa ja melkein jo ostin sen alennuspokkarina. Sitten kuitenkin se lopulta oli kirjastossa paikalla ja sain sen käsiini. Ennakko-odotukset olivat korkealla, mutten joutunut pettymään. Saastat on taitavasti kirjoitettu, vetävä tarina, joka pistää ajattelemaan.
Käsittääkseni pohjoismaiset dekkarit ovat täynnä ihmiskauppaa ja prostituutiota, mutta pedofilia ei taida olla yhtä kaluttu aihe. On aina uskaliasta ottaa näin kovasti tunteita herättävä teema, koska sen käsittely on vaikeaa. Hammerit ovat kuitenkin onnistuneet hyvin. Kaikenlaisia näkökantoja esitellään; ääni annetaan niin poliiseille, pedofilian uhreille, suurelle yleisölle kuin itse pedofiileillekin. Neutraalia ääntä ei löydy, mutta se ei olisikaan realistista. En usko, että kukaan on neutraali tämän aiheen suhteen.
Rehellisesti sanottuna en pitänyt kirjan pedofiilien murhia vääryytenä. Lapsen hyväksikäyttö on alhaisin teko, mitä maan päältä löytyy ja osa hyväksikäyttäjistä oli levittänyt tai käyttänyt lapsipornoa. Kuitenkin ihmisten turvautuminen oman käden oikeuteen on todella vaarallista. Se johtaa anarkiaan ja harkitsemattomuuten, turvattomaan yhteiskuntaan. Sellaisessa valtiossa kukaan ei voi olla asemastaan varma; jokaisesta voi tulla yleisen mielipiteen inhon kohde. Tähdennän siis, etten hyväksy murhaa enkä kuolemanrangaistuksia, en edes pedofilien kohdalla. Mutta silti, lukiessani tätä kirjaa en osannut tuntea sääliä murhattuja kohtaan.
Kirjan henkilöt olivat "ihan jees". Lihava ja tupakoiva Simonsen ei ole täysin kliseinen rikosylikomisario, sillä hänellä ei ole alkoholismia eikä kaiketi masennustakaan, vain tupakkariippuvuus. Kreivitär oli yksi lempihahmoistani, topakka ja pätevä nainen, joka pistää tarvittaessa kenet vain aisoihin. Pauline oli jotenkin ärsyttävä pyrkimyksissään ja erityisesti varatun Arnen kanssa heilastellessaan. Arne itse oli jotenkin tuuliajolla koko ajan. Hieman tässä oli dekkarien "ammattitautia" eli henkilöiden ohuutta ja kaavamaisuutta. Suurin osa ainakin murharyhmästä oli epäkiinnostavia ja tavallisia tyyppejä. Kiipeilijä oli jo toista maata. Minun kävi häntä hirveästi sääliksi. Myös teoriassa eläkkeellä olevasta Kasper Planckista tykkäsin hirveästi. Rakastan vanhoja viisaita miehiä!
Kirja oli muuten siitä hämmentävä, että tuntui kuin tätä esikoista olisikin edeltänyt ainakin yksi kirja. Mitään alkavan sarjan tuntua ei ollut, vaan oli kuin olisin lukenut sarjaa vahingossa keskeltä. Hämmentävää.
Onnistunut lukukokemus siis! Suosittelen dekkarinnälkäisille ja niillekin, jotka eivät yleensä dekkareista kauheasti perusta. Tässä saa nimittäin käydä itsensä kanssa jatkuvaa moraalista pohdintaa.
Saastat on lukenut mm. Jokke, Hanna, Susa, Keskisuomalainen, Jori ja Juulianna.
Lotte ja Søren Hammer sohaisevat suoraan mehiläispesään esikoisromaanillaan Saastat (Svinehunde, Bazar 2011, suomentanut Sanna Manninen). Lapset löytävät koulun liikuntasalista viisi hirtettyä ja silvottua miestä ja Konrad Simonsenin murharyhmä on kädet täynnä työtä tapauksen selvittämisessä. Pian julkisuuteen leviää tieto murhattujen sekaatumisista lapsiin ja kohu on valmis. Suuri yleisö alkaa tehdä kaikkensa, jottei poliisi saisi murhaajaa koskaan selville. Samalla se tarttuu oman käden oikeuteen ja yksi jos toinenkin mies joutuu sakinhivutukseen, oli pedofiili tai ei.
Odotin tämän romaanin lukemista kuin kuuta nousevaa ja melkein jo ostin sen alennuspokkarina. Sitten kuitenkin se lopulta oli kirjastossa paikalla ja sain sen käsiini. Ennakko-odotukset olivat korkealla, mutten joutunut pettymään. Saastat on taitavasti kirjoitettu, vetävä tarina, joka pistää ajattelemaan.
Käsittääkseni pohjoismaiset dekkarit ovat täynnä ihmiskauppaa ja prostituutiota, mutta pedofilia ei taida olla yhtä kaluttu aihe. On aina uskaliasta ottaa näin kovasti tunteita herättävä teema, koska sen käsittely on vaikeaa. Hammerit ovat kuitenkin onnistuneet hyvin. Kaikenlaisia näkökantoja esitellään; ääni annetaan niin poliiseille, pedofilian uhreille, suurelle yleisölle kuin itse pedofiileillekin. Neutraalia ääntä ei löydy, mutta se ei olisikaan realistista. En usko, että kukaan on neutraali tämän aiheen suhteen.
Rehellisesti sanottuna en pitänyt kirjan pedofiilien murhia vääryytenä. Lapsen hyväksikäyttö on alhaisin teko, mitä maan päältä löytyy ja osa hyväksikäyttäjistä oli levittänyt tai käyttänyt lapsipornoa. Kuitenkin ihmisten turvautuminen oman käden oikeuteen on todella vaarallista. Se johtaa anarkiaan ja harkitsemattomuuten, turvattomaan yhteiskuntaan. Sellaisessa valtiossa kukaan ei voi olla asemastaan varma; jokaisesta voi tulla yleisen mielipiteen inhon kohde. Tähdennän siis, etten hyväksy murhaa enkä kuolemanrangaistuksia, en edes pedofilien kohdalla. Mutta silti, lukiessani tätä kirjaa en osannut tuntea sääliä murhattuja kohtaan.
Kirjan henkilöt olivat "ihan jees". Lihava ja tupakoiva Simonsen ei ole täysin kliseinen rikosylikomisario, sillä hänellä ei ole alkoholismia eikä kaiketi masennustakaan, vain tupakkariippuvuus. Kreivitär oli yksi lempihahmoistani, topakka ja pätevä nainen, joka pistää tarvittaessa kenet vain aisoihin. Pauline oli jotenkin ärsyttävä pyrkimyksissään ja erityisesti varatun Arnen kanssa heilastellessaan. Arne itse oli jotenkin tuuliajolla koko ajan. Hieman tässä oli dekkarien "ammattitautia" eli henkilöiden ohuutta ja kaavamaisuutta. Suurin osa ainakin murharyhmästä oli epäkiinnostavia ja tavallisia tyyppejä. Kiipeilijä oli jo toista maata. Minun kävi häntä hirveästi sääliksi. Myös teoriassa eläkkeellä olevasta Kasper Planckista tykkäsin hirveästi. Rakastan vanhoja viisaita miehiä!
Kirja oli muuten siitä hämmentävä, että tuntui kuin tätä esikoista olisikin edeltänyt ainakin yksi kirja. Mitään alkavan sarjan tuntua ei ollut, vaan oli kuin olisin lukenut sarjaa vahingossa keskeltä. Hämmentävää.
Onnistunut lukukokemus siis! Suosittelen dekkarinnälkäisille ja niillekin, jotka eivät yleensä dekkareista kauheasti perusta. Tässä saa nimittäin käydä itsensä kanssa jatkuvaa moraalista pohdintaa.
Saastat on lukenut mm. Jokke, Hanna, Susa, Keskisuomalainen, Jori ja Juulianna.
keskiviikko 18. heinäkuuta 2012
Torey Hayden - Häkkipoika
""Mitä hän pelkää? Luuletko, että hän pelkää nimenomaan puhumista? Oman äänensä kuulemista?" Jeff piti taas pienen tauon ja vilkaisi minua. "Vai sitä, mitä se ääni voisi sanoa, jos hän rupeaisi puhumaan?"
Torey Haydenin järjestyksessään kolmas kirja Häkkipoika (Murphy's Boy, Otava 2008, suomentanut Seppo Raudaskoski) kertoo 16-vuotiaasta Kevinistä, joka on sulkenut itsensä häkkiin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Puhumisen lopettanut teinipoika piiloutuu pöydän alle ja tekee ympärilleen tuoleista vankilan. Vaikeammin murrettava on kuitenkin väkivallan ja laiminlyöntien sävyttämän lapsuuden tekemä psyykkinen vankila. Haydenin on otettava kaikki keinot käyttöön saadakseen pojan irti peloistaan ja pakkomielteistään.
Olipas kiehtova ja mukaansatempaava kirja! Olen lukenut Haydenilta aiemmin vain Nukkelapsen, josta pidin myös, mutta Häkkipoika on huomattavasti kiinnostavampi. Siinä missä Nukkelapsi on ilmeisesti fiktiota (löytyy kirjastosta fiktion puolelta kuten Sähkökissakin) on Kevinin tarina kaiketi ainakin tositapahtumiin perustuva. Se tekee kirjasta selkäpiitä karmivamman. Kevinin menneisyydestä paljastuu vähitellen todella kauheita asioita, jotka ovat lukemattomille ihmisille todellisuutta. Aina sitä epäonnistuu ihmisen julmuuden aliarvioimaan.
Haydenin työprosessiin imeytyy mukaan ja eläydyin hyvin vahvasti. Pidättelin henkeäni hiljaisuuden kaikuessa äänekkäästi terapiahuoneessa ja myöhemmin aavistaessani vaikeiden ja pahojen asioiden tulevan ilmoille. En voi kuin ihmetellä Haydenin taitoja. Jopa ammattilaisten silmissä Kevin on toivoton tapaus, josta ei saada kunnon eläjää millään. Välillä Haydenin omakin usko horjuu, mutta aina vain hän palaa ja jatkaa. Hän on erikoistunut puhumattomiin lapsiin ja toivon sydämestäni, että kollegat käyttävät hänen menetelmiään, jos hänen tapauksensa tosiaan selviävät läheskään yhtä hyvin kuin hänen kirjoissaan.
Hayden on ainakin kirjoissaan minusta miellyttävä persoona, koska hän ei ole täydellinen, vaan tiedostaa kyllä puutteitaan. Pidin kovasti hänen työparistaan Jeffista, joka ammattitaidostaan huolimatta savustetaan työstään lasten parissa, koska hän on homoseksuaali! Kirjan alkuperäinen ilmestymisvuosi 1983 selittää tietysti montakin asiaa, mutta sokkina se silti tuli pohjoismaiseen, verrattain suvaitsevaiseen ilmapiiriin tottuneelle. Tuota samaa tapahtuu silti varmasti koko ajan, ei varmaan vähiten juuri Amerikassa.
Hayden ei kirjoita mitenkään hirveän erikoisesti, mutta hänen ei tarvitsekaan; tapaukset itsessään riittävät. Kekseliäitä kielikuvia oli muutama ("sisään tullessamme kosteanrasvainen lämpö tervehti meitä kuin lihavan sukulaistädin suukko") ja ne rytmittivät muuten vakavaa tarinaa hyvin. Elämänmakuinen lienee sopiva laatusana kuvaamaan tätä kirjaa. Ihmiset ovat inhimillisiä ja kirjassa elämä näyttää kaikki puolensa, hyvät ja huonot. Kauheista asioista huolimatta toivoakin on, ja rakkautta.
Suosittelen kaikille traumoista ja psykologiasta kiinnostuneille! Kirjastosta suurin osa Haydenin kirjoista löytyy siis psykologian, ei fiktion puolelta.
Häkkipojan on lukenut mm. Zephyr, MeRzU, Cathy, Hreathemus ja Sasa.
Torey Haydenin järjestyksessään kolmas kirja Häkkipoika (Murphy's Boy, Otava 2008, suomentanut Seppo Raudaskoski) kertoo 16-vuotiaasta Kevinistä, joka on sulkenut itsensä häkkiin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Puhumisen lopettanut teinipoika piiloutuu pöydän alle ja tekee ympärilleen tuoleista vankilan. Vaikeammin murrettava on kuitenkin väkivallan ja laiminlyöntien sävyttämän lapsuuden tekemä psyykkinen vankila. Haydenin on otettava kaikki keinot käyttöön saadakseen pojan irti peloistaan ja pakkomielteistään.
Olipas kiehtova ja mukaansatempaava kirja! Olen lukenut Haydenilta aiemmin vain Nukkelapsen, josta pidin myös, mutta Häkkipoika on huomattavasti kiinnostavampi. Siinä missä Nukkelapsi on ilmeisesti fiktiota (löytyy kirjastosta fiktion puolelta kuten Sähkökissakin) on Kevinin tarina kaiketi ainakin tositapahtumiin perustuva. Se tekee kirjasta selkäpiitä karmivamman. Kevinin menneisyydestä paljastuu vähitellen todella kauheita asioita, jotka ovat lukemattomille ihmisille todellisuutta. Aina sitä epäonnistuu ihmisen julmuuden aliarvioimaan.
Haydenin työprosessiin imeytyy mukaan ja eläydyin hyvin vahvasti. Pidättelin henkeäni hiljaisuuden kaikuessa äänekkäästi terapiahuoneessa ja myöhemmin aavistaessani vaikeiden ja pahojen asioiden tulevan ilmoille. En voi kuin ihmetellä Haydenin taitoja. Jopa ammattilaisten silmissä Kevin on toivoton tapaus, josta ei saada kunnon eläjää millään. Välillä Haydenin omakin usko horjuu, mutta aina vain hän palaa ja jatkaa. Hän on erikoistunut puhumattomiin lapsiin ja toivon sydämestäni, että kollegat käyttävät hänen menetelmiään, jos hänen tapauksensa tosiaan selviävät läheskään yhtä hyvin kuin hänen kirjoissaan.
Hayden on ainakin kirjoissaan minusta miellyttävä persoona, koska hän ei ole täydellinen, vaan tiedostaa kyllä puutteitaan. Pidin kovasti hänen työparistaan Jeffista, joka ammattitaidostaan huolimatta savustetaan työstään lasten parissa, koska hän on homoseksuaali! Kirjan alkuperäinen ilmestymisvuosi 1983 selittää tietysti montakin asiaa, mutta sokkina se silti tuli pohjoismaiseen, verrattain suvaitsevaiseen ilmapiiriin tottuneelle. Tuota samaa tapahtuu silti varmasti koko ajan, ei varmaan vähiten juuri Amerikassa.
Hayden ei kirjoita mitenkään hirveän erikoisesti, mutta hänen ei tarvitsekaan; tapaukset itsessään riittävät. Kekseliäitä kielikuvia oli muutama ("sisään tullessamme kosteanrasvainen lämpö tervehti meitä kuin lihavan sukulaistädin suukko") ja ne rytmittivät muuten vakavaa tarinaa hyvin. Elämänmakuinen lienee sopiva laatusana kuvaamaan tätä kirjaa. Ihmiset ovat inhimillisiä ja kirjassa elämä näyttää kaikki puolensa, hyvät ja huonot. Kauheista asioista huolimatta toivoakin on, ja rakkautta.
Suosittelen kaikille traumoista ja psykologiasta kiinnostuneille! Kirjastosta suurin osa Haydenin kirjoista löytyy siis psykologian, ei fiktion puolelta.
Häkkipojan on lukenut mm. Zephyr, MeRzU, Cathy, Hreathemus ja Sasa.
sunnuntai 15. heinäkuuta 2012
Katoamisesta
"Ajattelin saarta ja tunsin kuinka tuuli nousi, miten puut alkoivat äkisti taipua. Ehkä hän oli painautunut laverille, kääriytynyt peittoon ja koukistanut polvensa vasten rintaa. Oli elokuu ja silti kylmä. Näin hänet vuoteessa mökin nurkassa ja kuulin kuinka kaikki keinui hänen yllään, seinät narisivat, katolle kopsahteli käpyjä. Tulipesä oli sammunut jo tunteja sitten ja oven eteen oli kiilattu tuoli, miksi, kukaan ei tulisi siitä sisään."
Joel Haahtelan seitsemäs kirja Katoamispiste (Otava 2010) käsittelee kaikenlaisia katoamisia. Mieskertoja törmää ranskalaiseen naiseen, joka etsii ex-miestään Suomesta. Yhtäkkiä mies ei ole pitänyt kuukausiin yhteyttä ja nainen huolestuu. Yöpöydällä oleva Raija Siekkisen kirja johdattaa pohjoiseen maahan...
Tämä romaani oli erikoinen, mutta hyvä. Pieneen sivumäärään on saatu sopimaan ranskalaisen ex-parin elämää, kertojan omaa ja vielä Raija Siekkisenkin. Kun kertoja ei onnistu löytämään naisen kanssa tämän ex-miestä Paulia, hän alkaa etsiä yksin. Kaikki kietoutuu jatkuvasti ja mystisesti Siekkiseen ja hänen tuotantoonsa, johon kertojakin on perehtynyt. Välillä tunnelma on jopa hyytävä; seuraako hän Paulia vai Paul häntä?
Tämä romaani on teemaltaan sukua Iida Rauman Katoamisten kirjalle, vaikka muuten kirjat ovatkin eri maailmoista. Katoamispisteessä katoamista ja sen käsitettä ei sen kummemmin pohdita, mutta etsintä on jatkuvasti käynnissä. Miksi Paul lähti äkisti ja minne? Miksi Raija Siekkisen elämä oli sitä mitä oli ja miksi hänkin tuntui olevan jollain tavalla kadoksissa kuoressaan? Selvittäessään molemman mysteereitä kertoja käy läpi omaa menneisyyttään ja elämäänsä Lotan kanssa. Miksei yhteinen elämä voinut jatkua, miksi Lotta katosi häneltä? Kaikkia henkilöitä kävi jotenkin sääliksi. Kaikilta puuttui se, mitä he rakastivat ja kaipasivat. Menneisyyden vääjäämättömiä tapahtumia ei voi jälkikäteen muuttaa eikä kaikkea korjata.
Kirjasta tuli jotenkin haikea olo. Itse surin eniten minäkertojan ja Lotan tarinaa. Pohdin myös, missä Lotta oli. Yksi häiritsevä kohtakin oli; miten kertoja pääsi Siekkisen saarelta pois? Hän oivalsi keinon, mutta mikä se sitten oli?
Hieno pieni kirjanen. Saatanpa joskus lukea hitaammassa tahdissa uudelleen, kun on kerran oma. Haahtelaa luen aivan varmasti lisääkin! Raija Siekkinenkin alkoi kiinnostaa...
Joel Haahtelan seitsemäs kirja Katoamispiste (Otava 2010) käsittelee kaikenlaisia katoamisia. Mieskertoja törmää ranskalaiseen naiseen, joka etsii ex-miestään Suomesta. Yhtäkkiä mies ei ole pitänyt kuukausiin yhteyttä ja nainen huolestuu. Yöpöydällä oleva Raija Siekkisen kirja johdattaa pohjoiseen maahan...
Tämä romaani oli erikoinen, mutta hyvä. Pieneen sivumäärään on saatu sopimaan ranskalaisen ex-parin elämää, kertojan omaa ja vielä Raija Siekkisenkin. Kun kertoja ei onnistu löytämään naisen kanssa tämän ex-miestä Paulia, hän alkaa etsiä yksin. Kaikki kietoutuu jatkuvasti ja mystisesti Siekkiseen ja hänen tuotantoonsa, johon kertojakin on perehtynyt. Välillä tunnelma on jopa hyytävä; seuraako hän Paulia vai Paul häntä?
Tämä romaani on teemaltaan sukua Iida Rauman Katoamisten kirjalle, vaikka muuten kirjat ovatkin eri maailmoista. Katoamispisteessä katoamista ja sen käsitettä ei sen kummemmin pohdita, mutta etsintä on jatkuvasti käynnissä. Miksi Paul lähti äkisti ja minne? Miksi Raija Siekkisen elämä oli sitä mitä oli ja miksi hänkin tuntui olevan jollain tavalla kadoksissa kuoressaan? Selvittäessään molemman mysteereitä kertoja käy läpi omaa menneisyyttään ja elämäänsä Lotan kanssa. Miksei yhteinen elämä voinut jatkua, miksi Lotta katosi häneltä? Kaikkia henkilöitä kävi jotenkin sääliksi. Kaikilta puuttui se, mitä he rakastivat ja kaipasivat. Menneisyyden vääjäämättömiä tapahtumia ei voi jälkikäteen muuttaa eikä kaikkea korjata.
Kirjasta tuli jotenkin haikea olo. Itse surin eniten minäkertojan ja Lotan tarinaa. Pohdin myös, missä Lotta oli. Yksi häiritsevä kohtakin oli; miten kertoja pääsi Siekkisen saarelta pois? Hän oivalsi keinon, mutta mikä se sitten oli?
Hieno pieni kirjanen. Saatanpa joskus lukea hitaammassa tahdissa uudelleen, kun on kerran oma. Haahtelaa luen aivan varmasti lisääkin! Raija Siekkinenkin alkoi kiinnostaa...
lauantai 14. heinäkuuta 2012
Kun tyttö vihasi ja tuhosi
"- Rukoile Jumalaa että hän pesee pois sinun syntisi.
- Päästä minut, äiti.
- Rukoile, nainen.
- Äiti, minä teen taas kivet."
Stephen Kingin klassikko Carrie (Tammi 2010, suomentanut Tuula Saarikoski) on vaikuttava kirja sairaasta uskonnollisuudesta, koulusiusaamisesta ja sorretun vihasta. Carrie on 17-vuotias tynnyrissä kasvatettu, julmasti koulukiusattu tyttö. Jo kirjan alussa käy ilmi, että hän on tulee tekemään jotain hirveää. Pitkin kirjaa on Carrien tapausta käsittelevien kirjojen otteita ja raportteja. Tytön tunteneita myös haastatellaan.
Tarina alkaa kuitenkin tyttöjen pukukopista, jossa Carrien kuukautiset alkavat yllättäen. Muut tytöt tekevät jotain sellaista, mikä saa aikaan peruuttamattoman ja tuhoisan tapahtumaketjun. Kiusaajien hymy hyytyy, kun Carrien pelottavat voimat pääsevät irti.
Muistan lukeneeni kirjaan liittyneen esseen joskus vuosia sitten, jolloin kiinnostukseni heräsi. Kirjoittaja kiinnitti huomiota naiseuteen ja sen voimaan. Niin minäkin. On jotenkin käsittämättömän tyylikästä, että tytön voimat heräävät unestaan silloin, kun hänestä on tullut sukukypsä. Siinä on hienoa symboliikkaa.
Carrien tuhovoimassa on jotain lumoavaa, niin kauheaa kuin se onkin. Kiusaajia on todellakaan sääli, niin julmia he olivat, mutta muut ihmiset ovatkin eri juttu. He eivät olleet tehneet Carrielle mitään.
Lievästi sanottuna vaikeasta äitisuhteestakin joku etevä saisi irti vaikka mitä. Äiti on sekaisin päästään, täysin fundamentalistisen kristinuskonsa pauloissa. Lapsesta asti Carrien on pitänyt osallistua äidin mestaroimiin jumalanpalveluksiin ja rukoilla pelottavassa komerossa syntejään anteeksi. Äiti pitää seksiä jopa avioliitossa syntinä ja tuntee tehneensä hirveän synnin nautittuaan siitä yhdestä kerrasta, kun sitä harrasti ja sai tyttärensä. Carrieta hän pitää saatanan sikiönä tämän alkaessa vastustaa häntä ja käyttää voimiaan. Ei mikään ihme, että tytöstä tuli niin vaarallinen kuin tuli...
Sue oli Carrien ohella ehkä mieleenpainuvin ja kiintoisin henkilö. Hän tuntuu olevan joukosta ainoa, jolla on omatunto ja moraali. Hän ei ole yleensä kiusannut Carrieta niin paljon ja pahasti kuin muut ystävänsä, mutta osallistuu kuitenkin pukuhuoneen tilanteeseen. Se saa hänet pohtimaan vakavasti arvojaan ja elämäänsä. Sue kasvaakin tarinan mittaan siinä missä hänen suhtautumisensa Carrieen.
Olen lukenut siis aiemmin vain Hohdon ja pidin tästä kyllä enemmän, vaikken pelännytkään, niin kuin ensin mainitun parissa. Yksi syy on yksinkertaisesti tiiviys. Ystäväni, joka on King-fani, on useasti marissut kirjailijan tavasta jaaritella joutavia kirjoissaan. Sen kyllä huomasi Hohtoa lukiessa; välillä tapahtui kaikkea kiinnostavaa ja pelottavaa, välillä taas mielenkiinto oli herpaantua kertakaikkiseen tylsyyteen. Carrie on niin ohut, ettei sinne ole mahtunut ylimääräistä. Tilanne seuraa toistaan hyvässä tahdissa ja välissä on henkilöiden asiaankuuluvaa ja mielenkiintoista pohdintaa.
"Pieni kirja pahuudesta", voisi sanoa. Kaikenlaisesta, eri tilanteissa ilmenevästä pahuudesta, joka johtaa entistä pahempiin asioihin. Suosittelen!
- Päästä minut, äiti.
- Rukoile, nainen.
- Äiti, minä teen taas kivet."
Stephen Kingin klassikko Carrie (Tammi 2010, suomentanut Tuula Saarikoski) on vaikuttava kirja sairaasta uskonnollisuudesta, koulusiusaamisesta ja sorretun vihasta. Carrie on 17-vuotias tynnyrissä kasvatettu, julmasti koulukiusattu tyttö. Jo kirjan alussa käy ilmi, että hän on tulee tekemään jotain hirveää. Pitkin kirjaa on Carrien tapausta käsittelevien kirjojen otteita ja raportteja. Tytön tunteneita myös haastatellaan.
Tarina alkaa kuitenkin tyttöjen pukukopista, jossa Carrien kuukautiset alkavat yllättäen. Muut tytöt tekevät jotain sellaista, mikä saa aikaan peruuttamattoman ja tuhoisan tapahtumaketjun. Kiusaajien hymy hyytyy, kun Carrien pelottavat voimat pääsevät irti.
Muistan lukeneeni kirjaan liittyneen esseen joskus vuosia sitten, jolloin kiinnostukseni heräsi. Kirjoittaja kiinnitti huomiota naiseuteen ja sen voimaan. Niin minäkin. On jotenkin käsittämättömän tyylikästä, että tytön voimat heräävät unestaan silloin, kun hänestä on tullut sukukypsä. Siinä on hienoa symboliikkaa.
Carrien tuhovoimassa on jotain lumoavaa, niin kauheaa kuin se onkin. Kiusaajia on todellakaan sääli, niin julmia he olivat, mutta muut ihmiset ovatkin eri juttu. He eivät olleet tehneet Carrielle mitään.
Lievästi sanottuna vaikeasta äitisuhteestakin joku etevä saisi irti vaikka mitä. Äiti on sekaisin päästään, täysin fundamentalistisen kristinuskonsa pauloissa. Lapsesta asti Carrien on pitänyt osallistua äidin mestaroimiin jumalanpalveluksiin ja rukoilla pelottavassa komerossa syntejään anteeksi. Äiti pitää seksiä jopa avioliitossa syntinä ja tuntee tehneensä hirveän synnin nautittuaan siitä yhdestä kerrasta, kun sitä harrasti ja sai tyttärensä. Carrieta hän pitää saatanan sikiönä tämän alkaessa vastustaa häntä ja käyttää voimiaan. Ei mikään ihme, että tytöstä tuli niin vaarallinen kuin tuli...
Sue oli Carrien ohella ehkä mieleenpainuvin ja kiintoisin henkilö. Hän tuntuu olevan joukosta ainoa, jolla on omatunto ja moraali. Hän ei ole yleensä kiusannut Carrieta niin paljon ja pahasti kuin muut ystävänsä, mutta osallistuu kuitenkin pukuhuoneen tilanteeseen. Se saa hänet pohtimaan vakavasti arvojaan ja elämäänsä. Sue kasvaakin tarinan mittaan siinä missä hänen suhtautumisensa Carrieen.
Olen lukenut siis aiemmin vain Hohdon ja pidin tästä kyllä enemmän, vaikken pelännytkään, niin kuin ensin mainitun parissa. Yksi syy on yksinkertaisesti tiiviys. Ystäväni, joka on King-fani, on useasti marissut kirjailijan tavasta jaaritella joutavia kirjoissaan. Sen kyllä huomasi Hohtoa lukiessa; välillä tapahtui kaikkea kiinnostavaa ja pelottavaa, välillä taas mielenkiinto oli herpaantua kertakaikkiseen tylsyyteen. Carrie on niin ohut, ettei sinne ole mahtunut ylimääräistä. Tilanne seuraa toistaan hyvässä tahdissa ja välissä on henkilöiden asiaankuuluvaa ja mielenkiintoista pohdintaa.
"Pieni kirja pahuudesta", voisi sanoa. Kaikenlaisesta, eri tilanteissa ilmenevästä pahuudesta, joka johtaa entistä pahempiin asioihin. Suosittelen!
perjantai 13. heinäkuuta 2012
Rakkaudesta runoon
Ihanainen Leena Lumi heitti minua runohaasteella ja minähän suurena runouden ystävänä tartun siihen! Ideana on siis laittaa tähän muutama tärkeä rakkausruno.Homma on itse asiassa yllättävän hankala siksi, etten omista runoutta paljon ollenkaan enkä ole "erikoistunut" erityisesti rakkausrunoihin. Kaivelen täältä pari palasta, mutta loppuun tulee kyllä ulkoa muistamani ja oikeasti yksi parhaimmista runoista ikinä. Plus pieni ekstra...
Oikeastaan tähän voisi pistää koko Heidi Liehun kokoelman Luumupuu kukkii, se muistelee sinua, mutta koska se olisi hölmöä ja laitontakin, laitan tähän pienen pätkän.
Korento
makaa liikkumatta
vajan edustalla
sammaleella
Osana näkymätöntä liittoa
mustarastas
laulaa sateessa
Tänä kesänä
koivut, lehmukset
joiden alla lapsena leikin
ovat
löytäneet minut.
eivät
ne vedä rakkauttaan
pois
Miten
korkeaksi
se on kasvanut
Sitten itsestään selvästi Edith Södergrania, onhan hän yksi lemppareistani ja yksi parhaista suomalaisista.
Rakkaus
Sieluni oli vaaleansininen puku, taivaanvärinen.
Jätin sen kalliolle meren rannalle
ja alastonna tulin sinun luoksesi, naisen tavoin.
Ja naisena istuin pöytäsi ääressä,
join lasin viiniä, hengitin ruusujen tuoksua.
Sinä näit, että olin kaunis
ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa.
Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja
kotimaani.
Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki.
Ja sinä otit hymyillen kuvastimen, käskit minun
katsoa itseäni.
Näin että olkapääni olivat tomusta tehdyt ja
murenivat tomuksi,
näin että kauneuteni oli sairas ja tahtoi -
katoamistaan.
Oi, sulje minut syliisi niin lujasti, että ei minulta mitään
puutu.
Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Mirkka Rekolaa.
Minä rakastan sinua.
Minä sanon sen kaikille.
Nuo koruttomat, yksinkertaiset lauseet ovat suorastaan mykistävät. Niihin kiteytyy kaikki!
Mutta. Ei siinä vielä kaikki! Intohimoisena metallimusiikin ja varsinkin Nightwishin kuuntelijana haluan näin ekstrana jakaa mielestäni parhaimpia lyriikan paloja iloksenne. Otettakoon tämä sitten sellaisena ovelana haasteen kiertämisenä tai fiilistelynä huomista Ilosaarirokkia varten. Varsinkin juuri tuon NW:n teksteistä löytyy kauneutta ja Tuomas Holopaista voisi minusta tituleerata kyllä runoilijaksi, sen verran lyyrisiä ilmaisuja hän käyttää.Yritän pitää merkinnän pituuden järjen rajoissa.
"Your eyes they were my paradise
Your smile made my sun rise"
"Without you
The poetry within me is dead"
- Gethsemane
~
"In my world
Love is for poets
Never the famous balcony scene
Just a dying faith
On a heaven's gate"
-Swanheart
~
"Come cover me with you
For the thrill
till you will take me in
Come comfort me in you
Young love must
Live twice only for us
For me
For you
Time devours passion's beauty
With me
With you
In war for the love of you
(Tonight any dream will do)"
"November dressed in May on your face"
-Come Cover Me
~
"You were my first love
The earth moving under me
Bedroom scent, beauty ardent
Distant shiver, heaven sent
I'm the snow on your lips
The freezing taste, the silvery sip
I'm the breath on your hair
The endless nightmare, devil's lair"
-Feel For You
Oikeastaan tähän voisi pistää koko Heidi Liehun kokoelman Luumupuu kukkii, se muistelee sinua, mutta koska se olisi hölmöä ja laitontakin, laitan tähän pienen pätkän.
Korento
makaa liikkumatta
vajan edustalla
sammaleella
Osana näkymätöntä liittoa
mustarastas
laulaa sateessa
Tänä kesänä
koivut, lehmukset
joiden alla lapsena leikin
ovat
löytäneet minut.
eivät
ne vedä rakkauttaan
pois
Miten
korkeaksi
se on kasvanut
Sitten itsestään selvästi Edith Södergrania, onhan hän yksi lemppareistani ja yksi parhaista suomalaisista.
Rakkaus
Sieluni oli vaaleansininen puku, taivaanvärinen.
Jätin sen kalliolle meren rannalle
ja alastonna tulin sinun luoksesi, naisen tavoin.
Ja naisena istuin pöytäsi ääressä,
join lasin viiniä, hengitin ruusujen tuoksua.
Sinä näit, että olin kaunis
ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa.
Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja
kotimaani.
Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki.
Ja sinä otit hymyillen kuvastimen, käskit minun
katsoa itseäni.
Näin että olkapääni olivat tomusta tehdyt ja
murenivat tomuksi,
näin että kauneuteni oli sairas ja tahtoi -
katoamistaan.
Oi, sulje minut syliisi niin lujasti, että ei minulta mitään
puutu.
Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Mirkka Rekolaa.
Minä rakastan sinua.
Minä sanon sen kaikille.
Nuo koruttomat, yksinkertaiset lauseet ovat suorastaan mykistävät. Niihin kiteytyy kaikki!
Mutta. Ei siinä vielä kaikki! Intohimoisena metallimusiikin ja varsinkin Nightwishin kuuntelijana haluan näin ekstrana jakaa mielestäni parhaimpia lyriikan paloja iloksenne. Otettakoon tämä sitten sellaisena ovelana haasteen kiertämisenä tai fiilistelynä huomista Ilosaarirokkia varten. Varsinkin juuri tuon NW:n teksteistä löytyy kauneutta ja Tuomas Holopaista voisi minusta tituleerata kyllä runoilijaksi, sen verran lyyrisiä ilmaisuja hän käyttää.Yritän pitää merkinnän pituuden järjen rajoissa.
"Your eyes they were my paradise
Your smile made my sun rise"
"Without you
The poetry within me is dead"
- Gethsemane
~
"In my world
Love is for poets
Never the famous balcony scene
Just a dying faith
On a heaven's gate"
-Swanheart
~
"Come cover me with you
For the thrill
till you will take me in
Come comfort me in you
Young love must
Live twice only for us
For me
For you
Time devours passion's beauty
With me
With you
In war for the love of you
(Tonight any dream will do)"
"November dressed in May on your face"
-Come Cover Me
~
"You were my first love
The earth moving under me
Bedroom scent, beauty ardent
Distant shiver, heaven sent
I'm the snow on your lips
The freezing taste, the silvery sip
I'm the breath on your hair
The endless nightmare, devil's lair"
-Feel For You
torstai 12. heinäkuuta 2012
"Kyllä minä niin mieleni pahoitin..."
Tämä kirja ei esittelyä kaipaa. Tuomas Kyrön hitti Mielensäpahoittaja (WSOY 2010) on kiertänyt lähes jokaisessa kirjablogissa ja siitä on varmasti kuullut jokainen suomalainen, tulihan se kuunnelmana radiostakin.
En ole tainnut kuulla kenenkään haukkuneen kirjaa ja olin vähän huolissani ennen lukemista. Yleensä kun jotain kehutaan maasta taivaaseen, joko odotukset nousevat järjettömiksi tai sitten tulee tiukka vastareaktio eikä halua ikinä enää kuullakaan mokomasta. Onneksi nyt ei käynyt kumpaakaan! Pidin romaanista (?) kovasti, sillä minussakin taitaa asua varsinainen mielensäpahoittaja. Kyrön huumori on jotenkin hirveän suomalaista ja sellaista ammattimaista vakavan koomikon hauskuutusta. Pidin Kyröstä ja hänen huumoristaan myös mainiossa Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmassa.
Luulen, että juuri sellainen yllättävä samastumisen tunne tekee tästä kirjasta niin menestyneen ja pidetyn. Mielensäpahoittaja, 80-vuotias mies, on osuva henkilö, joka ajattelee rehdisti ja avoimesti sen, mitä me muut mietimme salaa mielessämme. Hassuuden takana tuntuu olevan hämmentävän usein perää. Suurin osa meistä, ellei kaikki, on ainakin välillä aikamoisia vastarannankiiskejä ja nostalgikkoja, jotka harmistuvat junan vauhdilla eteenpäin kulkevasta ajasta. Kultaamme muistot herkästi ja ajattelemme, että ennen oli paremmin. Yleensä ei ole ollut, mutta joskus kyllä.
Loppuun vielä pieni huumoripala kirjasta. :)
"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun taas oli tämä että kaksi pakettia per talous. Mistä ne sen siellä kaupassa tietävät, ketkä kuuluvat samaan talouteen? Ihan hyvin voi mies ja rouva ja lapset mennä eri jonoihin ja jokainen ostaa ne kaksi pakettia. Kyllä ei meinaa mahtua farmariauton takaosaan kaikki paketit. Kyllä isäihminen hymyilee siinä sitten partaansa, että jopas huiputin kauppiasta, montako euroa säästin ja taas voi ostaa valkosipulijuustomaustettuja makkaroita pihagrilliin.
(...)Entä mitä se tarkoittaa, että ei jälleenmyyjille? Pelkääkö ne, että jälleenmyyjä ostaa kaikki paketit pikkuhiljaa perheensä kanssa, luikertelee kassalta kassalle ja myy kaupan pihassa kalliimmalla? Oletteko te siellä Prisman ja Citymarketin johdossa Helsingistä vai muuten vain idiootteja?
(...)Mitä sitten siitä, jos jälleenmyyjä jää kiinni? Mistä jälleenmyyjän tunnistaa? Onko niillä pitkä takki ja pälyilevä katse? Minä esimerkiksi tunnen Kolehmaisen Unskin, joka on jälleenmyyjä ja ihan reilu kaveri vaikka saattaa juoda perjantaisin neljä pulloa keskiolutta."
En ole tainnut kuulla kenenkään haukkuneen kirjaa ja olin vähän huolissani ennen lukemista. Yleensä kun jotain kehutaan maasta taivaaseen, joko odotukset nousevat järjettömiksi tai sitten tulee tiukka vastareaktio eikä halua ikinä enää kuullakaan mokomasta. Onneksi nyt ei käynyt kumpaakaan! Pidin romaanista (?) kovasti, sillä minussakin taitaa asua varsinainen mielensäpahoittaja. Kyrön huumori on jotenkin hirveän suomalaista ja sellaista ammattimaista vakavan koomikon hauskuutusta. Pidin Kyröstä ja hänen huumoristaan myös mainiossa Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmassa.
Luulen, että juuri sellainen yllättävä samastumisen tunne tekee tästä kirjasta niin menestyneen ja pidetyn. Mielensäpahoittaja, 80-vuotias mies, on osuva henkilö, joka ajattelee rehdisti ja avoimesti sen, mitä me muut mietimme salaa mielessämme. Hassuuden takana tuntuu olevan hämmentävän usein perää. Suurin osa meistä, ellei kaikki, on ainakin välillä aikamoisia vastarannankiiskejä ja nostalgikkoja, jotka harmistuvat junan vauhdilla eteenpäin kulkevasta ajasta. Kultaamme muistot herkästi ja ajattelemme, että ennen oli paremmin. Yleensä ei ole ollut, mutta joskus kyllä.
Loppuun vielä pieni huumoripala kirjasta. :)
"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun taas oli tämä että kaksi pakettia per talous. Mistä ne sen siellä kaupassa tietävät, ketkä kuuluvat samaan talouteen? Ihan hyvin voi mies ja rouva ja lapset mennä eri jonoihin ja jokainen ostaa ne kaksi pakettia. Kyllä ei meinaa mahtua farmariauton takaosaan kaikki paketit. Kyllä isäihminen hymyilee siinä sitten partaansa, että jopas huiputin kauppiasta, montako euroa säästin ja taas voi ostaa valkosipulijuustomaustettuja makkaroita pihagrilliin.
(...)Entä mitä se tarkoittaa, että ei jälleenmyyjille? Pelkääkö ne, että jälleenmyyjä ostaa kaikki paketit pikkuhiljaa perheensä kanssa, luikertelee kassalta kassalle ja myy kaupan pihassa kalliimmalla? Oletteko te siellä Prisman ja Citymarketin johdossa Helsingistä vai muuten vain idiootteja?
(...)Mitä sitten siitä, jos jälleenmyyjä jää kiinni? Mistä jälleenmyyjän tunnistaa? Onko niillä pitkä takki ja pälyilevä katse? Minä esimerkiksi tunnen Kolehmaisen Unskin, joka on jälleenmyyjä ja ihan reilu kaveri vaikka saattaa juoda perjantaisin neljä pulloa keskiolutta."
maanantai 9. heinäkuuta 2012
"Näetkö sinä kuinka avaruus sataa?"
"Tullessani paikalle näen sokaistuneiden silmieni läpi:
sinä makaat metsässä lumessa kiven juurella silmät kiinni kasvoissa levollinen ilme.
Näen nukkuvan enkelin."
Petter Sairasen neljäs romaani Muisti on unta (Helsinki-kirjat 2012) on haikea tositarina vaimonsa ja lapsensa menettäneestä miehestä. Sairanen muistelee lämmöllä menneitä päiviä, lähinnä tytärtään, mutta myös jo aiemmin kuollutta vaimoaan. Hän on ammattimainen purjehtija ja kulkiessaan vesillä hän kertoo preesensissä tuntojaan. Heti emme saa tietää, minne hän on matkalla. Hyvin alussa kuljemme hänen mukanaan Saran viimeiseen päivään, kun hän hymyilee isälleen illalla viimeisen kerran sanoen "Tulen kohta takaisin" ja lähtee yöpakkaseen. Parin päivän etsinnän jälkeen isä löytää metsästä jäätyneen enkelin.
Pidin kovasti tästä kirjasta. Lukukokemus tosin oli mitä oli, sillä tämä teos sai olla epäkiitollisesti viimeinen maratonini kirja. Kisaväsymys alkoi painaa ja pitkään ajattelin jättää maratonin kesken, niin hyvä kuin kirja olikin. Sinnillä jatkoin ja kirja imikin mukaansa. Kuten maraton-postauksessani mainitsinkin, oli luultavasti turtumuksen syy, etten vetistellyt tälle kirjalle. Yleensä olen aina vähintään kyynelten partaalla, kun olen tekemisissä tällaisen aiheen kanssa.
Kirja on hyvin kaunis kansia myöten, jotka minut houkuttelivatkin tarttumaan kirjaan. Tekstin lomaan on laitettu pätkiä Saran Värityskirjasta, jonne hän on koonnut runomuodossa muistojaan ja toiveitaan. Hänellä on ollut selvästi lahjoja kirjoittamisen suhteen, ja sitä hän harrastikin lapsesta asti. Sara on osannut kuvata runoissaan isänsäkin muistoja asettuen jonkun siihen liittyvän henkilön osaan. Myös äidistään, mamástaan, hänellä on sanottavaa ja kova ikävä.
Saran kuolema on luonnollisesti läsnä koko ajan, mutta siinä ei ryvetä eikä sillä mässäillä. Isä vain kuvaa kauniisti suruaan ja kaipaustaan, selviytymistään. Välillä hän kertoo muistoja tyttärestään ja vaimostaan, lähinnä onnellisia, mikä hieman keventää kirjaa. Voimaa tuo myös intohimo liikuntaan ja luontoon, jota harrastettiin koko perheen voimin, myöhemmin tyttären kanssa.
Muistan, että luin kirjailijan haastattelun joko Seurasta tai Avusta ja kirja kiinnitti silloin huomioni. Muistelen, että haastattelu kyllä sai kyyneleet silmiin ja halusin lukea kirjan. Sittemmin se vain unohtui, kun en romaanista kuullut missään. Ihmettelen, ettei se ole esiintynyt blogeissakaan tai sitten se on vain mennyt minulta ohi. Koko ajan lukiessani mietin, tekikö Sara tosiaan itsemurhan. Sitä ei mainita ollenkaan, mutta toisaalta tapaus vaikuttaa selkeästi siltä. Sairasen mukaan tyttö ei laita talvisaappaiden alle sukkia ollenkaan ja hän ihmettelee tytön äkkilähtöä ulos. Kauhea tapaus joka tapauksessa. Lapsen kuolema on varmasti se pahin asia, mitä voi elämässä sattua.
Suosittelen lämpimästi! Voi olla kivulias lapsensa menettäneille, mutta myös lohtu.
sinä makaat metsässä lumessa kiven juurella silmät kiinni kasvoissa levollinen ilme.
Näen nukkuvan enkelin."
Petter Sairasen neljäs romaani Muisti on unta (Helsinki-kirjat 2012) on haikea tositarina vaimonsa ja lapsensa menettäneestä miehestä. Sairanen muistelee lämmöllä menneitä päiviä, lähinnä tytärtään, mutta myös jo aiemmin kuollutta vaimoaan. Hän on ammattimainen purjehtija ja kulkiessaan vesillä hän kertoo preesensissä tuntojaan. Heti emme saa tietää, minne hän on matkalla. Hyvin alussa kuljemme hänen mukanaan Saran viimeiseen päivään, kun hän hymyilee isälleen illalla viimeisen kerran sanoen "Tulen kohta takaisin" ja lähtee yöpakkaseen. Parin päivän etsinnän jälkeen isä löytää metsästä jäätyneen enkelin.
Pidin kovasti tästä kirjasta. Lukukokemus tosin oli mitä oli, sillä tämä teos sai olla epäkiitollisesti viimeinen maratonini kirja. Kisaväsymys alkoi painaa ja pitkään ajattelin jättää maratonin kesken, niin hyvä kuin kirja olikin. Sinnillä jatkoin ja kirja imikin mukaansa. Kuten maraton-postauksessani mainitsinkin, oli luultavasti turtumuksen syy, etten vetistellyt tälle kirjalle. Yleensä olen aina vähintään kyynelten partaalla, kun olen tekemisissä tällaisen aiheen kanssa.
Kirja on hyvin kaunis kansia myöten, jotka minut houkuttelivatkin tarttumaan kirjaan. Tekstin lomaan on laitettu pätkiä Saran Värityskirjasta, jonne hän on koonnut runomuodossa muistojaan ja toiveitaan. Hänellä on ollut selvästi lahjoja kirjoittamisen suhteen, ja sitä hän harrastikin lapsesta asti. Sara on osannut kuvata runoissaan isänsäkin muistoja asettuen jonkun siihen liittyvän henkilön osaan. Myös äidistään, mamástaan, hänellä on sanottavaa ja kova ikävä.
Saran kuolema on luonnollisesti läsnä koko ajan, mutta siinä ei ryvetä eikä sillä mässäillä. Isä vain kuvaa kauniisti suruaan ja kaipaustaan, selviytymistään. Välillä hän kertoo muistoja tyttärestään ja vaimostaan, lähinnä onnellisia, mikä hieman keventää kirjaa. Voimaa tuo myös intohimo liikuntaan ja luontoon, jota harrastettiin koko perheen voimin, myöhemmin tyttären kanssa.
Muistan, että luin kirjailijan haastattelun joko Seurasta tai Avusta ja kirja kiinnitti silloin huomioni. Muistelen, että haastattelu kyllä sai kyyneleet silmiin ja halusin lukea kirjan. Sittemmin se vain unohtui, kun en romaanista kuullut missään. Ihmettelen, ettei se ole esiintynyt blogeissakaan tai sitten se on vain mennyt minulta ohi. Koko ajan lukiessani mietin, tekikö Sara tosiaan itsemurhan. Sitä ei mainita ollenkaan, mutta toisaalta tapaus vaikuttaa selkeästi siltä. Sairasen mukaan tyttö ei laita talvisaappaiden alle sukkia ollenkaan ja hän ihmettelee tytön äkkilähtöä ulos. Kauhea tapaus joka tapauksessa. Lapsen kuolema on varmasti se pahin asia, mitä voi elämässä sattua.
Suosittelen lämpimästi! Voi olla kivulias lapsensa menettäneille, mutta myös lohtu.
lauantai 7. heinäkuuta 2012
Maraton alkakoon!
Maratonini alkaa suunnilleen klo 18.00. Kirjoja on pilvin pimein enkä edes kuvittele saavani kaikkea luettua.
Mutta pitäähän sitä vaihtoehtoja olla! Maraton päättyy siis huomenna klo 18.00. Taukoja tulee varmasti, ensinnäkin yöunet ja ruokailut.
Lista:
Petter Sairanen - Muisti on unta
Muriel Barbery - Kulinaristin kuolema
Stephen King - Carrie
Joel Haahtela - Katoamispiste
Leena Krohn - Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia
Helvi Hämäläinen - Kaunis sielu
Tästä lähtee Donna Quijotella!
klo 19:15
No niin, sain ensimmäisen kirjan luettua, yhteensä 82 sivua! Aloitin tarkoituksella ohuimmalla teoksella,
jotta pääsisin pehmeästi vauhtiin. Luin tätä ihmeen kauan, koska olen varsin nopea lukija, mutta väsymys vei veroaan. Unirytmini on sekaisin ja laitoin tänään herätyksen kylmästi jo kahdeksaksi. Olin torkahtaa kirjasen keskivaiheilla ja itse asiassa pari kertaa torkahdin, lopulta annoin itselleni 10 minuuttia nukkuma-aikaa.
Toimi!
Donna Quijote oli kyllä varsin omituinen kokoelma. Niin, novelleja nämä takakannen mukaan ovat - eikä niille muuta nimeä varmaan olekaan, alimmillaan vajaan kahden sivun pätkille. Tietääkseni Krohnilla on filosofia-taustaa, ja se näkyy. Dialogit ovat täynnä monimerkityksellisyyttä ja näennäisen yksinkertaisia, mutta pohjimmiltaan syvällisiä virkkeitä. Tunnelma oli erikoinen, samoin itse Donna. Pidin kyllä, vaikka väsymys vaikutti kielteisesti. Ehkä luen jopa uudelleen, onhan tämä oma.
N. klo 19: 20 jatkan Carriella!
klo 21:24
Olen päässyt sivulle 66. Välissä piti tehdä kaikenlaista asiaan liittymätöntä, mikä söi tietysti lukuaikaa. Hienosti on kuitenkin tähän mennessä mennyt! Carrie on ollut tähän mennessä hurjan kiinnostava ja jännittävä. Lieköhän hyvä idea lukea tätä yötä vasten? ;)
Luin loppujen lopuksi klo 00:30 saakka... Lopetin ensin jossain 22.50, mutta en saanutkaan unta (ihmekö tuo, kun pitää lukea Kingiä yötä vasten...). Loppujen lopuksi luin kirjan loppuun, yhteensä siis 206 sivua.
Kirja oli todella hyvä! Olen lukenut Kingiltä aiemmin vain Hohdon, josta pidin myös. Siihen ikävä kyllä mahtuu myös turhaa jaaritusta, mikä on kuulemma kirjailijalle ominaista. Mutta kahdessasadassa kuudessa sivussa ei ole aikaa jaaritella, ja ote olikin herpaantumaton.
Tarina kertoo Carrie-nimisestä tytöstä, jota kiusataan jatkuvasti ja julmasti. Kun tytön kuukautiset alkavat koulun suihkussa, alkaa tapahtumaketju, joka johtaa hirvittävään tragediaan, kun piinattu saa tilaisuuden antaa vihaamilleen ihmisille takaisin.
Mietteitä herättävä kirja, varsinkin kaikenmaailman kouluampumisten ja muiden surmien jälkeen. Pidin myös veren vertauskuvallisuudesta; kasvettuaan naiseksi (siis kuukautisten alettua) Carrie saa kaikki voimansa käyttöön.
klo 9:10 jatkan Kauniilla sielulla!
klo 11:08
No niin, nyt on Kaunis sielukin luettu, yhteensä 144 sivua.
Pidin tästäkin romaanista. Keskiössä on nimettömäksi jäävä nainen, joka suunnittelee miehen murhaa. Hän on maannut tämän kanssa useasti, tehnyt aviorikoksen. Nyt hän on alkanut inhota miestä ja kauhukseen tuntee vetoa myös naisiin. Päähenkilön mielen sisälle on mielenkiintoista nähdä, niin sekavia ja karmivia hänen ajatuksensa ovat. Kieli on kaunista ja sujuvaa.
Nyt syömään ja sitten jatkuu Katoamispisteellä!
Klo13:49
Katoamispiste on nyt luettu. Vaikuttava, hieno kirja. Tosin luulen, että tätä kirjaa olisi ollut parempi lukea parissa pätkässä, ei putkeen. Mutta siltikin, pidin tästä, ensimmäisestä Haahtelastani. Kieli oli kaunista ja täynnä pieniä havaintoja. Tarina oli myös kiehtova sekoitus faktaa ja fiktiota, kun minäkertoja etsii ensin Paul Roux'ta ja sitä myöten tempautuu Raija Siekkisen elämään ja tuotantoon. Erikoista, mutta toimivaa! Sivuja oli 159.
Huhhuh, alkaa tuntua varressa ja silmissä, että on tullut luettua! Vähän kyllästyttääkin, muttei pahasti. Kyllä tämä nyt loppuun viedään. Minulla on neljä tuntia aikaa ja kaksi kirjaa. En saa molempia luettua millään, eikä ole tarpeenkaan. Muisti on unta kiehtoo huomattavasti enemmän eli tartun siihen, todennäköisesti maratonin viimeiseen kirjaan.
klo 17:58 Maraton on päättynyt!
Urakka on takana ja nyt on hyvä mieli. Viimeisten tuntien aikana meinasi usko ja pinna loppua, mutta puskin loppuun saakka. Viimeinen kirja oli siis Muisti on unta ja kirjassa ei todellakaan ollut mitään vikaa.
Luettuani takakannen kirjastossa muistin lukeneeni siitä joko Avussa tai Seurassa. Petter Sairanen oli kirjoittanut elämäkerrallisen romaanin, jossa hän kertoi kuolleesta 19-vuotiaasta tyttärestään. Sara oli lähtenyt yllättäen talviyönä ulos hymyillen viimeisen kerran isälleen. Päivien etsinnän jälkeen hän löytyi alastomana, kippurassa kiven vierestä kuoliaaksi paleltuneena.
Kirja oli koskettava, ja syytän maratonturtumusta siitä, etten itkenyt ollenkaan. Normaalisti minua olisi varmasti itkettänyt koko ajan, puhutaanhan tässä Saran lisäksi tytön kuolleesta äidistä, Dariasta. Sairanen on lomittanut tekstinsä väleihin Saran runoja tämän Värityskirjasta, mikä tuo tyttöä paremmin esiin. Sarankin ääni on kuuluvissa.
En nyt heti osaa sanoa tämän enempää. Uskoisin tekeväni näistä kirjoista kunnon arviot myöhemmin.
Oli tämä kyllä kaiken arvoista! Yhteensä luin 806 sivua! Olen enemmän kuin tyytyväinen. :)
Mutta pitäähän sitä vaihtoehtoja olla! Maraton päättyy siis huomenna klo 18.00. Taukoja tulee varmasti, ensinnäkin yöunet ja ruokailut.
Lista:
Petter Sairanen - Muisti on unta
Muriel Barbery - Kulinaristin kuolema
Stephen King - Carrie
Joel Haahtela - Katoamispiste
Leena Krohn - Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia
Helvi Hämäläinen - Kaunis sielu
Tästä lähtee Donna Quijotella!
klo 19:15
No niin, sain ensimmäisen kirjan luettua, yhteensä 82 sivua! Aloitin tarkoituksella ohuimmalla teoksella,
jotta pääsisin pehmeästi vauhtiin. Luin tätä ihmeen kauan, koska olen varsin nopea lukija, mutta väsymys vei veroaan. Unirytmini on sekaisin ja laitoin tänään herätyksen kylmästi jo kahdeksaksi. Olin torkahtaa kirjasen keskivaiheilla ja itse asiassa pari kertaa torkahdin, lopulta annoin itselleni 10 minuuttia nukkuma-aikaa.
Toimi!
Donna Quijote oli kyllä varsin omituinen kokoelma. Niin, novelleja nämä takakannen mukaan ovat - eikä niille muuta nimeä varmaan olekaan, alimmillaan vajaan kahden sivun pätkille. Tietääkseni Krohnilla on filosofia-taustaa, ja se näkyy. Dialogit ovat täynnä monimerkityksellisyyttä ja näennäisen yksinkertaisia, mutta pohjimmiltaan syvällisiä virkkeitä. Tunnelma oli erikoinen, samoin itse Donna. Pidin kyllä, vaikka väsymys vaikutti kielteisesti. Ehkä luen jopa uudelleen, onhan tämä oma.
N. klo 19: 20 jatkan Carriella!
klo 21:24
Olen päässyt sivulle 66. Välissä piti tehdä kaikenlaista asiaan liittymätöntä, mikä söi tietysti lukuaikaa. Hienosti on kuitenkin tähän mennessä mennyt! Carrie on ollut tähän mennessä hurjan kiinnostava ja jännittävä. Lieköhän hyvä idea lukea tätä yötä vasten? ;)
Luin loppujen lopuksi klo 00:30 saakka... Lopetin ensin jossain 22.50, mutta en saanutkaan unta (ihmekö tuo, kun pitää lukea Kingiä yötä vasten...). Loppujen lopuksi luin kirjan loppuun, yhteensä siis 206 sivua.
Kirja oli todella hyvä! Olen lukenut Kingiltä aiemmin vain Hohdon, josta pidin myös. Siihen ikävä kyllä mahtuu myös turhaa jaaritusta, mikä on kuulemma kirjailijalle ominaista. Mutta kahdessasadassa kuudessa sivussa ei ole aikaa jaaritella, ja ote olikin herpaantumaton.
Tarina kertoo Carrie-nimisestä tytöstä, jota kiusataan jatkuvasti ja julmasti. Kun tytön kuukautiset alkavat koulun suihkussa, alkaa tapahtumaketju, joka johtaa hirvittävään tragediaan, kun piinattu saa tilaisuuden antaa vihaamilleen ihmisille takaisin.
Mietteitä herättävä kirja, varsinkin kaikenmaailman kouluampumisten ja muiden surmien jälkeen. Pidin myös veren vertauskuvallisuudesta; kasvettuaan naiseksi (siis kuukautisten alettua) Carrie saa kaikki voimansa käyttöön.
klo 9:10 jatkan Kauniilla sielulla!
klo 11:08
No niin, nyt on Kaunis sielukin luettu, yhteensä 144 sivua.
Pidin tästäkin romaanista. Keskiössä on nimettömäksi jäävä nainen, joka suunnittelee miehen murhaa. Hän on maannut tämän kanssa useasti, tehnyt aviorikoksen. Nyt hän on alkanut inhota miestä ja kauhukseen tuntee vetoa myös naisiin. Päähenkilön mielen sisälle on mielenkiintoista nähdä, niin sekavia ja karmivia hänen ajatuksensa ovat. Kieli on kaunista ja sujuvaa.
Nyt syömään ja sitten jatkuu Katoamispisteellä!
Klo13:49
Katoamispiste on nyt luettu. Vaikuttava, hieno kirja. Tosin luulen, että tätä kirjaa olisi ollut parempi lukea parissa pätkässä, ei putkeen. Mutta siltikin, pidin tästä, ensimmäisestä Haahtelastani. Kieli oli kaunista ja täynnä pieniä havaintoja. Tarina oli myös kiehtova sekoitus faktaa ja fiktiota, kun minäkertoja etsii ensin Paul Roux'ta ja sitä myöten tempautuu Raija Siekkisen elämään ja tuotantoon. Erikoista, mutta toimivaa! Sivuja oli 159.
Huhhuh, alkaa tuntua varressa ja silmissä, että on tullut luettua! Vähän kyllästyttääkin, muttei pahasti. Kyllä tämä nyt loppuun viedään. Minulla on neljä tuntia aikaa ja kaksi kirjaa. En saa molempia luettua millään, eikä ole tarpeenkaan. Muisti on unta kiehtoo huomattavasti enemmän eli tartun siihen, todennäköisesti maratonin viimeiseen kirjaan.
klo 17:58 Maraton on päättynyt!
Urakka on takana ja nyt on hyvä mieli. Viimeisten tuntien aikana meinasi usko ja pinna loppua, mutta puskin loppuun saakka. Viimeinen kirja oli siis Muisti on unta ja kirjassa ei todellakaan ollut mitään vikaa.
Luettuani takakannen kirjastossa muistin lukeneeni siitä joko Avussa tai Seurassa. Petter Sairanen oli kirjoittanut elämäkerrallisen romaanin, jossa hän kertoi kuolleesta 19-vuotiaasta tyttärestään. Sara oli lähtenyt yllättäen talviyönä ulos hymyillen viimeisen kerran isälleen. Päivien etsinnän jälkeen hän löytyi alastomana, kippurassa kiven vierestä kuoliaaksi paleltuneena.
Kirja oli koskettava, ja syytän maratonturtumusta siitä, etten itkenyt ollenkaan. Normaalisti minua olisi varmasti itkettänyt koko ajan, puhutaanhan tässä Saran lisäksi tytön kuolleesta äidistä, Dariasta. Sairanen on lomittanut tekstinsä väleihin Saran runoja tämän Värityskirjasta, mikä tuo tyttöä paremmin esiin. Sarankin ääni on kuuluvissa.
En nyt heti osaa sanoa tämän enempää. Uskoisin tekeväni näistä kirjoista kunnon arviot myöhemmin.
Oli tämä kyllä kaiken arvoista! Yhteensä luin 806 sivua! Olen enemmän kuin tyytyväinen. :)
torstai 5. heinäkuuta 2012
Tiedotusasiaa!
Minulla olisi pari tiedotettavaa juttua.
Ensinnäkin, lisäsin nyt tuon vähän unohduksissa olleen 50 naiskirjailijaa -haasteen tuonne yläpalkkiin omaksi sivukseen. Kyseessähän on siis Susa P:n aikoinaan tekemä lista, jonka pohjalta innostuin lukemaan kirjoja. Täytyy tosin myöntää, että naiskirjalijoiden romaaneja luen niin paljon, että tilausta olisi oikeasti mieskirjalija-haasteelle... Sitä voisi kokeilla tämän jälkeen. Kauhistelen jatkuvasti katsellessani mies- ja naiskirjailijoiden tunnisteitani. En ymmärrä, miksi lukemistoni on niin naispainotteista!
En siis päivitä enää alkuperäiseen bloggaukseen. Kuitenkin lukiessani haasteeseen kuuluvia kirjoja, laitan toki haaste-tunnisteen, jotta minä ja te pysytte kartalla. Näinhän toimin myös HLBTI-kirjojen kanssa. Listaa on hiljattain muuten päivitetty! Jostain itselleni tuntemattomasta syystä sivua ei voi kommentoida, höh. :(
Blogger vammastaa (yllättäen) muutenkin. Ainakaan itselleni omat lukijani eivät tuossa etusivullani näy puoletkaan ajasta. Itse kyllä pystyn hallintopuolelta näkemään kaikki, mutta tuo liittymissysteemi kenkkuilee.
Teknisistä asioista niihin oikeasti kiinnostaviin. Aion pitää viikonloppuna lukumaratonin, joko lauantaina tai sunnuntaina! Hamstrailin tänään kirjastosta kirjoja siihen, tosin osa ei ole ihan niin ohkaisia kuin olin ajatellut. Oman hyllyni ohukaiset tulevat toivottavasti myös luettua, siihen ainakin koetan painottaa. Teen maratonin ollessa ajankohtainen tietysti oman postauksen siitä, jota edistyessä päivitän. :) Tervetuloa seuraamaan!
Ensinnäkin, lisäsin nyt tuon vähän unohduksissa olleen 50 naiskirjailijaa -haasteen tuonne yläpalkkiin omaksi sivukseen. Kyseessähän on siis Susa P:n aikoinaan tekemä lista, jonka pohjalta innostuin lukemaan kirjoja. Täytyy tosin myöntää, että naiskirjalijoiden romaaneja luen niin paljon, että tilausta olisi oikeasti mieskirjalija-haasteelle... Sitä voisi kokeilla tämän jälkeen. Kauhistelen jatkuvasti katsellessani mies- ja naiskirjailijoiden tunnisteitani. En ymmärrä, miksi lukemistoni on niin naispainotteista!
En siis päivitä enää alkuperäiseen bloggaukseen. Kuitenkin lukiessani haasteeseen kuuluvia kirjoja, laitan toki haaste-tunnisteen, jotta minä ja te pysytte kartalla. Näinhän toimin myös HLBTI-kirjojen kanssa. Listaa on hiljattain muuten päivitetty! Jostain itselleni tuntemattomasta syystä sivua ei voi kommentoida, höh. :(
Blogger vammastaa (yllättäen) muutenkin. Ainakaan itselleni omat lukijani eivät tuossa etusivullani näy puoletkaan ajasta. Itse kyllä pystyn hallintopuolelta näkemään kaikki, mutta tuo liittymissysteemi kenkkuilee.
Teknisistä asioista niihin oikeasti kiinnostaviin. Aion pitää viikonloppuna lukumaratonin, joko lauantaina tai sunnuntaina! Hamstrailin tänään kirjastosta kirjoja siihen, tosin osa ei ole ihan niin ohkaisia kuin olin ajatellut. Oman hyllyni ohukaiset tulevat toivottavasti myös luettua, siihen ainakin koetan painottaa. Teen maratonin ollessa ajankohtainen tietysti oman postauksen siitä, jota edistyessä päivitän. :) Tervetuloa seuraamaan!
maanantai 2. heinäkuuta 2012
Michael Cunningham - Illan tullen
"Kyllä. Luoja varjelkoon, hän vastaa mitä todennäköisimmin kyllä. Vailla harhaluulon häivääkään siitä miten kaikki lopulta päättyy. Hän on pienimmästäkin rohkaisun eleestä valmis tuhoamaan elämänsä, eikä kukaan, yksikään hänen tuntamansa ihminen, ymmärrä häntä."
Michael Cunninghamin uusin romaani Illan tullen (By Nightfall, Gummerus 2011, suomentanut Laura Jänisniemi) on kirpeää huumoria viljelevän keski-ikäisen taidegallerian omistajan Peter Harrisin tarina. Tilitys siitä lyhyestä ajanjaksosta, kun hänen nuori ja kuvankaunis lankonsa Mizzy asui heillä hetken ja sai koko elämänsä itseään heterona pitäneen Peterin elämän ylösalaisin.
Cunningham onnistuu jälleen! Olen lukenut häneltä aiemmin tosin vain debyytin Tunnit, mutta joka tapauksessa tämäkin kirja on todella upea. Kietouduin heti alussa Peter-minäkertojan toisaalta huumorintajuisen kepeään, toisaalta syvällisen älykkääseen kerrontaan. Kirjailija lienee itse älykäs; muulla tavoin on mahdoton selittää hänen kirjojensa omaleimaisen tarkkanäköinen ja noh, älykäs, ote. Peterin ajatukset on kuvattu taitavasti ja uskottavasti, rönsyilevät sivuhuomiot ilmaistu oivaltavasti sulkujen sisällä.
Pidin kerronnan lisäksi kovasti myös Peteristä ylipäänsä. Hän on inhimillinen virheineen ja vietteineen enkä osaa häntä moittia. Hän ei ymmärrä, miksi Bea-tytär syyttää häntä niin kovasti, vaikka tosi asiassa syyttää itseään ankarimmin. Tyttö on etäinen ja vaikea ja vanhempien on lähes mahdotonta myöntää itselleenkään, ettei rakkauden osoittaminen tälle ole helppoa, vaikka sitä olisikin. Bean osuus koski kipeästi; entä jos olisi koko elämänsä aistinut, ettei kelpaakaan vanhemmilleen aivan sellaisen kuin on, että jotkin asiat itsessä jopa salaa ärsyttävät ja inhottavat?
Cunningham on itse suhteessa miehen kanssa ja miesten väliset suhteet ja rakastumiset taitavat olla peruselementti hänen kirjoissaan. Se on mukavaa, koska homo/biseksuaalisuutta ei tuoda esiin itseisarvoisesti korostaen, vaan se on tavallinen, arkipäiväinen asia. Peterille homous ei sinänsä ole mitenkään hämmentävää, mikä tietysti newyorkilaiselle taideihmiselle ei varmaan voikaan olla. Kuitenkin hän kokee omat uudet tunteensa järisyttävinä, mikä sekin on realistista.
En oikein tiedä, mitä ajatella Mizzysta. Pitkään pidin hänestä paljon, sillä olen näköjään pääsemässä haahuilu-ärsyyntymisestäni eroon. Peterin kuvaus hätkähdyttävän kauniista nuoresta miehestä oli kiehtovaa. Tosin millä perusteella Peter olisi luotettava kertoja? Tapahtumat ovat hänen subjektiivisesta näkökulmastaan ja ainakin osan aikaa hän tarkastelee Mizzyä rakastuneen hullaantuneilla silmillä.
Loppu oli minusta onnistunut, erityisesti viimeinen lause teki vaikutuksen. Yllättävä, erilainen loppu. Hieno kirja!
PS: Tämä on jo 41. HLBTI-kirjani! Jos nyt laskin oikein, niin 41/96 luettu. :D Tosin lista vain paisuu...
Michael Cunninghamin uusin romaani Illan tullen (By Nightfall, Gummerus 2011, suomentanut Laura Jänisniemi) on kirpeää huumoria viljelevän keski-ikäisen taidegallerian omistajan Peter Harrisin tarina. Tilitys siitä lyhyestä ajanjaksosta, kun hänen nuori ja kuvankaunis lankonsa Mizzy asui heillä hetken ja sai koko elämänsä itseään heterona pitäneen Peterin elämän ylösalaisin.
Cunningham onnistuu jälleen! Olen lukenut häneltä aiemmin tosin vain debyytin Tunnit, mutta joka tapauksessa tämäkin kirja on todella upea. Kietouduin heti alussa Peter-minäkertojan toisaalta huumorintajuisen kepeään, toisaalta syvällisen älykkääseen kerrontaan. Kirjailija lienee itse älykäs; muulla tavoin on mahdoton selittää hänen kirjojensa omaleimaisen tarkkanäköinen ja noh, älykäs, ote. Peterin ajatukset on kuvattu taitavasti ja uskottavasti, rönsyilevät sivuhuomiot ilmaistu oivaltavasti sulkujen sisällä.
Pidin kerronnan lisäksi kovasti myös Peteristä ylipäänsä. Hän on inhimillinen virheineen ja vietteineen enkä osaa häntä moittia. Hän ei ymmärrä, miksi Bea-tytär syyttää häntä niin kovasti, vaikka tosi asiassa syyttää itseään ankarimmin. Tyttö on etäinen ja vaikea ja vanhempien on lähes mahdotonta myöntää itselleenkään, ettei rakkauden osoittaminen tälle ole helppoa, vaikka sitä olisikin. Bean osuus koski kipeästi; entä jos olisi koko elämänsä aistinut, ettei kelpaakaan vanhemmilleen aivan sellaisen kuin on, että jotkin asiat itsessä jopa salaa ärsyttävät ja inhottavat?
Cunningham on itse suhteessa miehen kanssa ja miesten väliset suhteet ja rakastumiset taitavat olla peruselementti hänen kirjoissaan. Se on mukavaa, koska homo/biseksuaalisuutta ei tuoda esiin itseisarvoisesti korostaen, vaan se on tavallinen, arkipäiväinen asia. Peterille homous ei sinänsä ole mitenkään hämmentävää, mikä tietysti newyorkilaiselle taideihmiselle ei varmaan voikaan olla. Kuitenkin hän kokee omat uudet tunteensa järisyttävinä, mikä sekin on realistista.
En oikein tiedä, mitä ajatella Mizzysta. Pitkään pidin hänestä paljon, sillä olen näköjään pääsemässä haahuilu-ärsyyntymisestäni eroon. Peterin kuvaus hätkähdyttävän kauniista nuoresta miehestä oli kiehtovaa. Tosin millä perusteella Peter olisi luotettava kertoja? Tapahtumat ovat hänen subjektiivisesta näkökulmastaan ja ainakin osan aikaa hän tarkastelee Mizzyä rakastuneen hullaantuneilla silmillä.
Loppu oli minusta onnistunut, erityisesti viimeinen lause teki vaikutuksen. Yllättävä, erilainen loppu. Hieno kirja!
PS: Tämä on jo 41. HLBTI-kirjani! Jos nyt laskin oikein, niin 41/96 luettu. :D Tosin lista vain paisuu...
sunnuntai 1. heinäkuuta 2012
Kesäkuun luetut
Kesäkuu oli minulle todella antoisa lukukuukausi! Luin paljon innolla ja monenlaista, runojakin monen monta kokoelmaa. Yhteensä yksitoista luettua!
runoutta rakastankin. Toivon mukaan innostus jatkuu eteenpäinkin.
Löysin runoista suurta lohtua lohdutuksen tarpeessa, erityisesti Eeva Tikalta. Satu Mannisen surumielisyys ja Eeva Kilven viisaus olivat myös tukenani, väheksymättä muitakaan runoilijoita. Arja Tiaisen Saatanan tytär oli myös vaikuttava ja pidin siitäkin paljon, samoin kuin Tässä on valosta. Runokokoelmista nostan ylimmäksi ehkä kuitenkin Sateeseen unohdetun saaren. Siinä oli valtavan hienoja säkeitä ja jatkuvuutta.
Romaanejakin tuli sentään luettua ja minkälaisia! Alkupuolen Kaksi kevättä ja Rehti mies Jeesus... eivät olleet mitenkään tajunnanräjäyttäviä, vaikka ne mielelläni luinkin. Yövartiosto alkoi jo olla muuta toista. Se oli viihdyttävä, hauska ja välillä yllättävän vakava. Sain siitä paljon irti ja se on jäänyt hyvin mieleeni.
Katoamisten kirja oli jotakin, mitä en ole lukemisesta saanut aikoihin. Alku kinnasi vastaan, mutta päästyäni pidemmälle tempauduin mukaan ja minua itketti koko ajan. Kirja elää mielessäni edelleen ja se teki valtavan vaikutuksen. Johanna Venhon Syntysanat oli myös hienoa luettavaa. Senkin alku tökki, mutta pidin tarinasta hirveästi ja kielestä erityisesti. Sitäkään en ihan heti unohda.
Ei liene yllättävää, että Iida Rauman Katoamisten kirja on romaaneista paras. Lienee vuodenvaihteen loppurytinöissäkin mukana.
PS: Heidi Liehusta en sano vielä mitään, sillä tunnen, että uusintalukeminen on tarpeen. Katsotaan sitten.
Mietin myös pitkään, pistänkö listaan Michael Cunninghamin Illan tullen -kirjan, mutta jätin kuitenkin pois; vuorokausi ehti vaihtua täksi heinäkuun ensimmäiseksi, ennen kuin sain sen päätökseen. ;)
Huom! Tiasen ja Tikan kohdalla on siis kaksi linkkiä, koska käsittelin kokoelmia kahdessa postauksessa.
- Arja Tiainen - Saatanan tytär
- Eeva Tikka - Odotus ja ilo
- Eeva Kilpi - Terveisin
- Inka Nousiainen - Kaksi kevättä
- Philip Pullman - Rehti mies Jeesus & Kieromieli Kristus
- Terry Pratchett - Yövartiosto
- Satu Manninen - Sateeseen unohdettu saari
- Iida Rauma - Katoamisten kirja
- Johanna Venho - Tässä on valo
- Johanna Venho - Syntysanat
- Heidi Liehu - Surusta vesilintu nousee siivilleen
runoutta rakastankin. Toivon mukaan innostus jatkuu eteenpäinkin.
Löysin runoista suurta lohtua lohdutuksen tarpeessa, erityisesti Eeva Tikalta. Satu Mannisen surumielisyys ja Eeva Kilven viisaus olivat myös tukenani, väheksymättä muitakaan runoilijoita. Arja Tiaisen Saatanan tytär oli myös vaikuttava ja pidin siitäkin paljon, samoin kuin Tässä on valosta. Runokokoelmista nostan ylimmäksi ehkä kuitenkin Sateeseen unohdetun saaren. Siinä oli valtavan hienoja säkeitä ja jatkuvuutta.
Romaanejakin tuli sentään luettua ja minkälaisia! Alkupuolen Kaksi kevättä ja Rehti mies Jeesus... eivät olleet mitenkään tajunnanräjäyttäviä, vaikka ne mielelläni luinkin. Yövartiosto alkoi jo olla muuta toista. Se oli viihdyttävä, hauska ja välillä yllättävän vakava. Sain siitä paljon irti ja se on jäänyt hyvin mieleeni.
Katoamisten kirja oli jotakin, mitä en ole lukemisesta saanut aikoihin. Alku kinnasi vastaan, mutta päästyäni pidemmälle tempauduin mukaan ja minua itketti koko ajan. Kirja elää mielessäni edelleen ja se teki valtavan vaikutuksen. Johanna Venhon Syntysanat oli myös hienoa luettavaa. Senkin alku tökki, mutta pidin tarinasta hirveästi ja kielestä erityisesti. Sitäkään en ihan heti unohda.
Ei liene yllättävää, että Iida Rauman Katoamisten kirja on romaaneista paras. Lienee vuodenvaihteen loppurytinöissäkin mukana.
PS: Heidi Liehusta en sano vielä mitään, sillä tunnen, että uusintalukeminen on tarpeen. Katsotaan sitten.
Mietin myös pitkään, pistänkö listaan Michael Cunninghamin Illan tullen -kirjan, mutta jätin kuitenkin pois; vuorokausi ehti vaihtua täksi heinäkuun ensimmäiseksi, ennen kuin sain sen päätökseen. ;)
Huom! Tiasen ja Tikan kohdalla on siis kaksi linkkiä, koska käsittelin kokoelmia kahdessa postauksessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)