Keigo Higashino - Namiyan puodin ihmeet

"Atsuya repi kuoren auki, työnsi hansikkaalla verhoillun sormensa sisään ja veti esiin kirjepapereita, joihin oli kirjoitettu merkkejä tiiviisti sinisellä musteella. Ensimmäisellä rivillä luki: "Pyydän neuvoanne ensi kertaa."

   "Mitä hittoa?" Atsuya murahti.

Kōhei ja Shōtakin silmäilivät kirjettä. Se oli todella merkillinen."

Keigo Higashinon romaania Namiyan puodin ihmeet (Punainen Silakka 2022, suomentanut Raisa Porrasmaa) voisi luonnehtia ihastuttavaksi aikuisten saduksi. Se ei kuitenkaan ole missään määrin hattarainen saati imelä, vaan se on taitava sekoitus ihmiselämän tragediaa ja komediaa. 

Kaikki alkaa, kun kolme pikkurikollista pakenee rikoskeikalta vanhaan hylättyyn Namiyan sekatavarapuotiin. Miehet hämmentyvät, kun luukusta tipahtaa käsinkirjoitettu kirje. Kirjeen lähettänyt nainen pyytää neuvoa kiperässä tilanteessa. Kinasteltuaan miehet päättävät vastata ja panevat vastauksensa ulkona olevaan maitokaappiin. Kun tulee saman tien uusi kirje, alkaa vielä suurempi hämmennys. Kukaan ei vaikuta liikkuvan ulkona, joten mistä kirjeet saapuvat kauppaan? Ja eikö aika tunnukin kuluvan ulkona jotenkin eri lailla kuin puodin sisällä? Muutakin omituista ilmenee. Kirjeiden ohella kirjailija kuljettaa lukijan eri vuosikymmenille Japanissa ja kirjeet saavat lisää lihaa luiden ympärille. 

Olipas tämä ihana ja mainio tapaus! Juoni on punottu taiten ja se on mutkikas. Aluksi erillisiltä vaikuttaneilla ihmisillä onkin jotain kautta yhteyksiä toisiinsa. Monien kohtalot ovat kovia, mutta kirja ei ole lainkaan toivoton. Puoti tuo teokseen mukaan maagisen realismin ulottuvuuden, josta pidin kovasti. Kirjasta voi myös sivumennen oppia jotakin japanilaisesta kulttuurista. Kiinnostava yksityiskohta oli huoneiden tilavuuden arviointi tatameissa eikä neliöissä. Päädyin myös googlaamaan joulun vietosta Japanissa.

En halua kuvailla kirjaa sen enempää, koska sen viehätys on siinä, että pääsee yllättymään ja solmimaan mielessään lankoja yhteen. Kirja ei ole dekkari, toisin kuin aiemmin suomennetut Uskollinen naapuri ja Myrkyllinen liitto. Toivottavasti kustantamolla riittää paukkuja kääntää Higashinon kirjoja lisää. 

Hergé - Castafioren korut (Tintin seikkailut 21)

Tintin seikkailut on aina ollut yksi sarjakuvasuosikeistani. Tässä osassa Castafioren korut (Otava 1999, suomentaneet Heikki ja Soile Kaukoranta) on kohellusta ja kaikenlaisia tilanteita, kun kapteeni Haddockin linnaan majoittuu Tintin, Miloun ja Tuhatkaunon ohella aarialaulaja Bianca Castafiore, hänen pianistinsa Wagner ja palvelijansa Irma. Lisäksi kapteeni kutsuu romanikaravaanin tiluksilleen. Castafioren kallisarvoiset korut aiheuttavat albumin mittaan kovasti päänvaivaa ja loppupuolella pöhköt etsivät Dupond ja Dupont myös sotkeutuvat asioihin.

Ai että, vitsiä tuli vitsin perään ja kyllä nautin tästä albumista! Hergén piirrosjälki on mainio ja hän osaa piirtää kasvojenilmeet todella hyvin. Kapteeni parka saa osumia milloin jalkaan ja milloin nenään. Siitä yllätyin, että myös koira Milou välillä kommentoi asioita. Kuitenkin suurin suosikkini on huonokuuloinen professori Tuhatkauno, joka horisee täysin mielettömiä vastauksia juttelukavereilleen. 

Suomennoksessa oli vanhahtavuutta, joten se on epäilemättä tehty paljon aiemmin kuin tämä viides painos 1999. Hattuässiä löytyy ja romaneja nimitettiin johdonmukaisesti romaaneiksi kahdella a:lla. Lisäksi kaatuneelta Tuhatkaunolta kysytään, että eihän mitään rikkunut. 

Mainio nostalgiamatka takaisin lapsuuteen. Luin aikoinaan kaikki osat, mutta paljon on unohtunut. 

Tove Jansson - Muumit - Sarjakuvaklassikot I

Välillä on mukavaa keventää sarjakuvilla. Löydän paremmin niitä lastenosastolta kuin aikuisten puolelta, ja muumit hyppäsivät mukaani.

Tove Janssonin Muumit - Sarjakuvaklassikot I (WSOY 2008, käännös Anita Salmivuori 1990, tekstaus Erkki Kukkonen 1990, jälkisanat Sirke Happonen 2008) sisältää neljä tarinaa: Muumipeikko, Muumiperhe, Muumiperhe Rivieralla ja Yksinäinen saari. 

Nipsu on vieläkin ärsyttävämpi ahnuri kuin tunnetussa TV-sarjassa. Sen sijaan Niiskuneiti on siedettävämpi. Muumipeikko kärsii liiasta kiltteydestä varsinkin ensimmäisessä sarjakuvatarinassa. Muumien maailma ei ole näissä tarinoissa vielä aivan hioutunut, sillä esimerkiksi Nuuskamuikkunen on selvästi uusi tuttavuus kaikille. Muumipeikko on myös jossain välissä kadonnut vanhemmiltaan ja löytää heidät sitten kakkostarinassa. 

Huumori on tosi miellyttävää ja lämmintä. Toki varsinkin Muumipappa on ajalleen ollut aika boheemi tyyppi, mutta nykypäivän menossa silti varsin kunnollinen. Niin ikään TV-sarjasta tuttu Jenni-täti on sarjakuvassa Mimmi. Ruutujen pieniä sivuhahmoja oli myös lystikästä seurailla.

Runohaaste Eino Leinon ja runon ja suven päivänä 6.7.2023!

 Kutsun kaikki kirjabloggaajat mukaan runohaasteeseen! 6.7. vietetään Eino Leinon ja runon ja suven päivää. Koska blogeissa ei nykyisellään ole kovin usein runoja esillä, tuli mieleeni tehdä runohaaste.

Sallittuja ovat runot ja Eino Leinon koko tuotanto, koska ne on määritetty juhlapäivän nimessä. Runot saavat toki olla vaikka minkälaisia, kunhan luokittuvat nimenomaan runoiksi.

Runojen ilosanomaa saa toki jakaa myös somealustoilla. En itse tee varsinaista kirjasomea, joten en seuraa esimerkiksi Instagramin tai Tiktokin kirjapostauksia aiheen tiimoilta.

Ilmoittaudu kommentteihin. Mainitse blogisi nimi ja liitä osoite.

Kuva: Niina T./Yöpöydän kirjat

Hemulin kirjahylly

Jokken kirjanurkka

Jotakin syötäväksi kelvotonta

Kirjailuja

Kirjaimia

Kirjakaapin kummitus

Kirjakimara

Kirjaluotsi

Kirjan jos toisenkin

Kirjasähkökäyrä

Kirsin konttuuri

Kulttuuri kukoistaa

Kuunnellut äänikirjat

Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!

Tahaton lueskelija

Tarukirja

Tuijata

Tuulevin lukublogi

Yöpöydän kirjat

Jarkko Sipilä - Helsingin pimeä puoli - 100 karua tapausta

"Historia on helposti vain vuosilukuja, hallitsijoita, sotia ja taloudellisia lukuja. Tarinat ihmisistä katoavat - varsinkin kun kyse on ikävistä asioista. Tähän kirjaan on koottu Helsingin pimeää puolta keskustan alueelta. Kyse ei ole vain murhista tai ryöstöistä, vaan pimeä puoli ulottuu myös harmaalle alueelle. Osa tapahtumista voidaan luokitella myös ikäviksi muistoiksi."

Jarkko Sipilä tuli tunnetuksi urastaan rikostoimittajana ja dekkaristina, mutta hän kirjoitti myös vuonna 2018 faktakirjan Helsingin pimeä puoli - 100 karua tapausta (Tammi). Siinä hän esittelee Helsingin alueen rikoksia ja muita ikävyyksiä. Rajausta on kuitenkin tehty eikä tässä ole mukana esimerkiksi varsinaisen Itä-Helsingin juttuja tai muitakaan lähiötapauksia. 

Sipilä on valikoinut juttujaan varsin historiallisella perspektiivillä, sillä 1800-luvulle sijoittuvia tapauksia on melko monta. 2000-luvun tapauksia on todella vähän. Kirjassa on myös sikäli historiallisia kuvauksia, että Suomen sisällissotaan ja varsin toiseen maailmansotaan liittyviä juttuja on useita.

Kirjailija on selvästi perehtynyt aiheisiinsa, ja ne oli kirjoitettu miellyttävän napakasti ja täsmällisesti. Kirjan lopusta löytyy lähdeluettelo ja myös lista eri arkistoista. Oli mukava lukea hyvin kirjoitettu ja toimitettu teos. Jospa sitä uskaltaisi joskus aloittaa myös Sipilän dekkarisarjan.

Haasteet:

Helmet-haaste 2023: ei kohtaa

Helmet-haaste 2019: kohta 28. Kirjan kannessa on kuu

Tilda Laaksonen - Jäljillä 2 - Kiehtovia rikosmysteerejä maailmalta

 "Olen koonnut kirjan luvut erilaisia julkisia lähteitä käytttäen, esimerkiksi dokumenttisarjoja, uutisartikkeleita, podcasteja ja kirjoja hyödyntäen. Olen myös lukenut rikosten tekijöiden ja uhrien omaisten sekä tutkijoiden haastatteluja ja hyödyntänyt teksteissä heidän kommenttejaan. Jos kirjoitan huhusta, omasta mielipiteestäni tai spekuloin jollakin, se on merkitty tekstiin selkeästi."

Tilda Laaksonen on kirjoittanut true crime -genreen kuuluvan kirjan Jäljillä 2 - Kiehtovia rikosmysteerejä maailmalta (Otava 2023). Hän pitää PodMe:ssa Jäljillä-podcastia, josta on tullut myös alun perin tunnetuksi. Kirjoitukseeni ensimmäisestä Jäljillä-kirjasta pääset tästä.

Pidän siitä, miten asiallisesti ja varsin neutraalisti Laaksonen kirjoittaa rikoksista. Tällä kertaa hän on valinnut vain eurooppalaisia tapauksia ja sehän sopii minulle mainiosti: en koskaan ole ollut erityisen kiinnostunut amerikkalaisista rikoksista. Eksoottisin rikospaikka on epäilemättä Vatikaani, jossa katosi 15-vuotias Emanuela 80-luvulla. 

Emanuelan monin tavoin hämmentävän tapauksen ohella mukana on pitkä juttu niin sanotusta Irlannin katoamiskolmiosta, jossa lukuisia naisia katosi 90-luvulla jäljettömiin Dublinissa ja sen lähistöllä; erikoinen sieppausdraama nuoren mallin ympärillä 2017; Wienin kuristaja eli itävaltalainen Johann "Jack" Unterweger, joka nousi vankilassa ollessaan kulttuuriväen suosioon ja vapautui aikaisin vain langetakseen jälleen tappamaan; 2001 järkyttävä Adamiksi nimetyn tuntemattoman afrikkalaispojan surma, jonka tutkinnassa on jatkuvasti epäilty rituaalimurhaa; Britannian vihatuin isä eli Mick Philpott, joka teki väkivallantekoja naisia kohtaan ja lopulta aiheutti vaimonsa kanssa kuuden lapsensa kuoleman 2012 sekä lopuksi Norjan Kristiansandissa 2000 tapahtunut kahden lapsen silmitön seksuaalimurha.

En ollut kuullutkaan näistä rikoksista aiemmin, mistä heti pisteet kirjoittajalle. Tapauksista nousi mieleeni ennen kaikkea kaksi huomiota: hämmentävää, ettei Wienin kuristajasta tunnuta yleisesti puhuttavan mitään, vaikka rikoksissa ja koko miehessä oli poikkeuksellisuutta. Toisekseen lapsiin kohdistuneet rikokset kyllä karmivat kaikki, mutta jotenkin Adamin kuolema kosketti eniten. Hänet oli hyvin mahdollisesti salakuljetettu Afrikasta Britanniaan vain vähän aikaa ennen kuolemaansa. Kukaan ei ole ilmestynyt julkisuuteen kaipaamaan poikaa.

Ehdoton valinta rikoksista kiinnostuneille. Laaksosen kohdalla ei tarvitse pelätä skandaalihakuisuutta tai asiattomuutta tapausten käsittelyssä. Kaikista herkimmille en kuitenkaan suosittele, sillä kirjassa on tosiaan monta alaikäiseen kohdistuneen henkirikoksen juttua.

Haasteet:

Helmet-haaste 2023: kohta 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla

Helmet-haaste 2019: ei kohtaa

Roger Leloup - Vulcanuksen ahjo (Yoko Tsuno)

Käännös: Mirka Ulanto. Story House Egmont 2023.

Teki mieli pitkästä aikaa lukea vähän sarjakuvia ja vierailin kirjaston lastenosastolla. Jostain syystä Yoko Tsunot lasketaan lastensarjakuviksi, vaikka minusta niiden voimakas scifi-ulottuvuus sopii paremmin aikuisille. Ote tosin on varsin seikkailullinen, joten siitä syystä varmaankin albumit sijoitetaan kirjastossa lasten puolelle.

Tapaamme taas vinealaiset, salaa maapallolla asuvan muualta tulleen kansan. Yoko rientää Polin ja Vicin kanssa hätiin, kun uutisissa kerrotaan öljynporauslautan ympäristöstä löytyneen salaperäistä ainetta. Yoko arvaa heti sen olevan vinealaisten, onhan hänellä itselläänkin vinealaisten pallo. Suuret seikkailut odottavat.

Jos olisi lahjakas luonnontieteissä, osaisi varmaan jotenkin arvottaa Leloupin maailman yksityiskohtia. Kun en ole, niin tyydyn vain seuraamaan seikkailua. Varsinaisille scifi-intoilijoille näissä sarjakuvissa on kaikenlaista ajateltavaa, mutta lukeminen onnistuu kyllä myös toiminnasta viihtyminen edellä. Pidän myös kovasti Leloupin piirrosjäljestä, se on oikeastaan kauneinta jälkeä, jota olen sarjakuvissa nähnyt.

Neil Gaiman - Pohjoisen mytologia

 

"Mietitkö koskaan, mistä runot tulevat? Mistä me saamme laulut, joita laulamme, ja tarinat, joita kerromme? Pohditko milloinkaan, miksi toiset pystyvät unelmoimaan suuria, viisaita ja kauniita unelmia ja välittämään nuo unet maailmalle runoina, joita lauletaan ja kerrotaan aina uudelleen, niin kauan kuin aurinko nousee ja laskee, niin kauan kuin kuu kasvaa ja kutistuu? Oletko koskaan ihmetellyt, miksi toiset luovat kauniita lauluja ja runoja ja tarinoita, ja toiset eivät?"

Neil Gaiman on yksi fantasiakirjallisuuden suuria nimiä. Tarvitsin Helmet-haasteeseen jonkin mytologiaan perustuvan kirjan enkä ollut koskaan aiemmin lukenut Gaimanilta mitään, joten sain lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Pohjoisen mytologia (Like 2019, suomentanut Jouko Ruokosenmäki) kertoo skandinaavisista taruista, joissa seikkailevat pääosissa Odin, Thor ja Loki.

Tarujen hahmot olivat minulle toki päällisin puolin tuttuja, sillä tämä tarusto on varsin tunnettu muuallakin kuin Skandinaviassa. Gaiman on kirjassaan tehnyt omia tulkintojaan pohjaten tarinansa eri Edda-teoksiin. Mitkään muut tarinat eivät kyllä olleet minulle tuttuja, paitsi loppupuolen jumalten kosto Lokille. Mielenkiinnolla tarinoita kyllä luki, Gaiman kirjoittaa sujuvasti.

Alkuun tosin vähän kummeksuin kerronnan tapaa. Se tuntui vähän kuin satujen kertomiselta lapsille ja ihmettelin kirjan luokittelua aikuisten puolelle kirjastossa. Kertoja myös ajoittain puhuttelee lukijaa. Sitten kuitenkin kohautin olkiani ja annoin tarinoiden viedä. Miksipä ei aikuisillekin voisi kirjoittaa satuja? Tarinoissa on myös sen verran väkivaltaa, että varsinaisesti lapsille en kyllä näitä lukisi.

Kirjassa käydään jatkuvaa mittelöä jättiläisten ja jumalien välillä. Jumalattaret ovat jättiläismiesten mieleen ja paljon käydään juonittelua puolin jos toisin. Myös jumalien erilaiset persoonat piirtyivät hyvin esiin. Pakko sanoa, että Loki oli kieroudessaan kyllä kiinnostavin taruston henkilöistä.

Haasteet:

Helmet-haaste 2023: kohta 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan

Helmet-haaste 2019: kohta 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Hannu-Pekka Björkman - Metsä ei kuule neuvojani (+ lukemiskriisin puintia)

 "Kaikki olemme olleet tilanteessa, jossa täytyy valita. Oma etu tai toisen etu. Koko ihmiskunta tuntuu kysyvän, miltä minusta nyt tuntuu.

     Koko olemisemme eettinen pohja nousee kuitenkin täysin toisesta kysymyksestä. Miltä sinusta nyt tuntuu? Se on kysymys, jonka pohjalta voimme luoda uuden tulevaisuuden."

Hannu-Pekka Björkmanin uusin teos Metsä ei kuule neuvojani (Kirjapaja 2022) on kokoelma hänen kolumneistaan Eeva-lehdessä vuosina 2014-2022. Hän pysähtyy välillä tuokiokuviin, välillä taas jonkinlaisiin ilmiöihin. Kaiken taustalla on kuitenkin tarve ymmärtää merkityksiä.

Kolumnikokoelma oli kohdallani kuin helmiä sioille. Olen aina pitänyt Björkmanin kirkkaasta ajattelusta, mutta en osannut pysähtyä tekstien äärelle. Olen nopea lukija luonnostani, mutta nyt olisi tarvittu hidastamista. Monta kertaa huomasin ajattelevani aivan muita asioita kuin luettavaa tekstiä. Se on sikäli ironista, koska Björkmanin tekstit liikkuvat nimenomaan suurissa linjoissa ja ikiaikaisessa viisaudessa, mikä vaatii hiljentymistä ja rauhoittumista.

Kaipaan niitä aikoja, kun jaksoin paneutua vaikkapa Dostojevskin äärelle. Teininä sitä saattoi uppoutua 700-sivuiseen fantasiakirjaan (tai vaikka siihen Dostojevskiin) ja lukea sen parissa päivässä. Nyt 350 sivua tuntuu välillä urakalta. Hemmetin ahdistavaa kirjaihmiselle.

Myös Yle on tarttunut aiheeseen. Jutussa tarkastellaan Kimmo Jylhämön kirjaa Digi-askeesi ja pureudutaan siten digiaikakauden ongelmiin mitä tulee lukemiseen. Kuten niin monella muullakin, myös itselläni tulee selattua somea todella paljon. Kauheinta on oikeastaan se, että vankasta lukemisrutiinista huolimatta some vaikuttaa minuun näin paljon. Entäs ne ihmiset, varsinkin lapset ja nuoret, jotka ovat suoraan kasvaneet digitalisaatioon, mahdollisesti ilman tottumusta lukemiseen?

Tästä jutusta tuli nyt aivan muuta kuin ajatuksia Björkmanin teoksesta, mutta toisaalta vaihtoehtoa ei ole. Lukemiseni oli niin huonoa, etten kovin kummoisesti osaisi kirjoittaa hänen kirjastaan. Jääköön kesäkuu 2023 itselleni muistiin lukemisen kriisinä.

Timo Parvela - Ella ja Pukari (Ella-sarja 6)

"- Jalkapallo-ottelu on avain kaikkeen, Tuukka jatkoi. - Se on pelkkää hämäystä. Todellisuudessa ne haluavat vain kerätä kaikki oppilaat yhteen, jotta meidät on sitten helpompi lastata aluksiin, jotka vievät meidät syötäväksi."

Timo Parvelan kuudes Ella-kirja on Ella ja Pukari (Tammi 2000, kuvitus Markus Majaluoma). Ellan luokkaan tulee uusi oppilas, oikealta nimeltään Pertti Ryhänen, mutta oppilaiden mielestä Pukari. Pukari on nimittäin kova tappelemaan. Ainoa joka luokassa säästyy nyrkeiltä on pöhkö Pate. Muu luokka pitää tiiviisti kriisikokouksia koulunpihan ruusupensaassa. Tuukka on kuullut opettajan sanovan ettei Pukari ole tältä planeetalta, ja oppilaat ottavat sanonnan kirjaimellisesti. On luotava suunnitelma, jotta maailma voidaan pelastaa humanoideilta.

Valitsin kirjan sekä nostalgian että lukujumin purkajan toivossa. Kouluaikoina Aapisessani oli pätkä Ellasta ja yökoulusta, ja se sai minut todella innostumaan lukemisesta. Onkin periaatteessa siis kiittäminen Timo Parvelaa, että minusta tuli lukija ja että myöhemmin perustin tämän nyt jo 14-vuotisen (!) kirjablogin. Tuota kyseistä Ella-kirjaa ei ollut kirjastossa paikalla, mutta olen lapsena lukenut myös tämän Pukari-kirjan.

Parvelan huumori on loistavaa ja todella viihdyin kirjan parissa. Tuokio oli tosin varsin lyhyt, sillä kirja on osa vanhaa juuri lukemaan oppineille tarkoitettua Kirjava Kukko -sarjaa. Sekin oli ihastuttavaa, että sarja oli kirjastossa samalla paikalla kuin ennenkin! 

Kirjasta voi toki halutessaan etsiä aikuista puhuttelevia tasoja. Pukarin vanhemmat heivaavat vastuun muille ja väittävät kirkkain silmin, ettei heidän lapsensa ketään lyö. Heidän mielestään muut luokan lapset ovat outoja. Tällaisia huoltajia toki riittää. Kirjan edetessä kuitenkin näyttää siltä, että Pukari rauhoittuu oman luokkansa oppilaita kohtaan ja käyttäytyy paremmin. Äärimmäisiä sopeutumisvaikeuksia?

Parvelan kirjojen huumori on itselleni kovin mieleistä farssilajityyppiä. Sanailukin on mainiota, mutta ajoittain kirjassa tilanteet kiihtyvät melkoisiin mittasuhteisiin. Sopii toki hyvin lapsille ja myös meille dramatiikantajuisille aikuisille.

Petra Rautiainen - Meren muisti

 "Mutta minä tiedän. Minä tiedän, että kaikki pinnan päällä on illuusiota. Kun menee tarpeeksi lähelle, meri näyttää vieraalta. Syvyyksissä mätänevät korallieläinten raajat ja levien murskatut kehrät.

      Meren alle voi kuolla muullakin kuin yhdellä tavalla."

Petra Rautiaisen Meren muisti (Otava 2022) kertoo kveenitaustaisesta Aapasta/Auruurasta, joka on 80-luvulla amerikkalaisen öljy-yhtiön palkkalistoilla. Hän palaa vanhaan kotipaikkaansa Pohjois-Norjaan, sillä siellä tehdään hänen käsikirjoittamaansa propagandavideota öljynporauksen hyvyydestä. Samaan aikaan hänen ämminsä tekee kuolemaa. Aapa on hyvin töykeä ja ilkeäkin ihminen, mutta epäsympaattisuus saa vähitellen selityksen kirjan mittaan. Ajan kuluessa käy selväksi, että ura ja menneisyys joutuvat törmäyskurssille.

Motivaationi lukea tämä kirja tuli puhtaasti keskeneräisistä Helmet-haasteista. Tarvitsin molempiin ilmastonmuutokseen liittyvän teoksen ja kohta tuntui hankalalta. Ilmastonmuutos ja ympäristöaiheet eivät kuulu suosikkeihini muun muassa niiden ahdistavuuden vuoksi. Rautiaisen kirjasta oli netissä paljon suosituksia ja se oli myös maltillisen kokoinen.

Kirjassa on huomiota herättävä kieli. Kirja kulkee kahdessa aikatasossa, joista toisen kertoja selviää vasta aivan lopussa. Tuntemattoman kertojan käyttämä kieli on varsin kaunista ja kiteyttävää. Aapan katkera ja vihainen ajatusmaailma tihkuu hänen käyttämästään kielestä läpi. 

Tarina oli minusta aika hyvin punottu, mutta en kyllä jostain syystä varsinaisesti tempautunut siihen mukaan. Kirjaa oli sujuva lukea, mutta jotenkin se jäi minulle vain ihan kivaksi. Ehkä siinä oli aavistus kliseisyyttä, mikä teki tämän vaikutuksen.

Haasteet:

Helmet-haaste 2023: kohta 27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin

Helmet-haaste 2019: kohta 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja

Saara Turunen ja Petra Maisonen (toim.) - Suurteoksia II

Saara Turunen ja Petra Maisonen ovat toimittaneet antologian Suurteoksia II (Tammi 2023). Suorastaan rakastin ensimmäistä osaa, joten kakkososa oli ilman muuta lukulistalla. Ideana on, että suomalaiset naiskirjailijat kirjoittavat yhdestä elämäänsä vaikuttaneesta kirjasta esseen. Samalla halutaan haastaa vallalla olevaa klassikko/kirjallisuuskaanonia.

Kuten viimeksi, tein nytkin lyhyitä huomioita jokaisesta esseestä. Ehdoton lukusuositus kirjalle, esseet olivat tasokkaita ja kiinnostavia!

 

Tuuve Aro: Jean Rhys - Herra Mackenzien jälkeen

Aro peilaa kolmekymppisestä Juliasta kertovan kirjan maailmaa omaansa. Julia tulee jatkuvasti miesten määrittelemäksi ja on jatkuvasti rahaton, aseenaan vain ulkonäkönsä. Aro toteaa katselevansa heteroiden maailmaa ulkopuolisena paitsi suuntautumisensa, myös kirjailijuutensa vuoksi. Korvaan särähtää se, että hänen ei tarvitse pohtia naistenlehtien ohjeita eikä pelätä parisuhdeväkivaltaa. Miten lesbous suojaa parisuhdeväkivallalta? Erittäin vaikea uskoa, että naisten välisissä suhteissa ei olisi väkivaltaa. Pohdin myös melko hämmentyneenä tuota vapautuksen kokemusta ulkonäköpaineista. Kai ulkonäöllä on väliä kaikissa parisuhteissa?

Aina Bergroth: Simone Weil - Painovoima ja armo

Aina Bergroth tarkastelee analyyttisesti Simone Weilin ajattelua ja ennen kaikkea tämän teosta Painovoima ja armo. Weil oli askeettinen ja varsin äärimmäinen persoona. Hän oli marxisti/kommunisti, mutta samaan aikaan hän kritisoi 1930-luvun Neuvostoliittoa sen epäinhimillisyydestä. Yhtä aikaa voimakas ja toisaalta anorektinen ja heikko. Tätä esseetä oli ilo lukea, sillä sekä Weilin että Bergrothin ajattelussa on selvästi syvyyttä.

Fiona 'Elone: Kaari Utrio - Aatelisneito, porvaristyttö

'Elone tarkastelee Utrion klassikkoteosta omasta queer-näkökulmastaan. Hän toteaa, että tästä kirjasta hän löysi itselleen samastumiskohteen, nimittäin äkäisen Ursulan. 'Elone kirjoittaa, että myöhempi käsitys maailmasta tarinoiden takana on pilannut paljon tarinoita, mutta Utrion kirjat ovat edelleen paikallaan. Syy on naishahmojen kokonaisuudessa ja siinä, etteivät he luovu unelmistaan ja itsestään rakastajina ja äiteinä.

Susanna Hast: Hélene Cixious - Sisään kirjoittamiseen

Hastille Cixious on suuri esikuva. Hastin tie kirjailijaksi ei ole tavallisin, sillä hän alkoi tutustua kaunokirjallisuuteen vasta 35-vuotiaana ja kirjoittaa sen jälkeen. Hänen kirjoittamisensa kiertyy voimakkaasti nuoruuden rankkoihin seksuaalisen väkivallan kokemuksiin. Cixious puolustaa naisten äänen tärkeyttä ja siitä Hast on saanut voimaa. 

Cixious tuli esiin myös Tanja Tiekson esseeteoksessa Fantasma. Mietin jo silloin, että Cixiousiin pitäisi tutustua, mutta asia unohtui. Täytyy ottaa asia agendalle lähitulevaisuudessa.

Johanna Holmström: Sylvia Plath - Ariel

Holmström tarkastelee Sylvia Plathin elämää ja erityisesti runoteosta Ariel. Plathin traaginen itsemurha puhuttaa edelleen ja onpa niitäkin mielipiteitä, että Plathia ei luettaisi ellei hän olisi tehnyt lopullista ratkaisua. Holmström torjuu tämän näkemyksen ja analysoi joitakin Plathin runoja. Esseen loppu on hätkähdyttävä: analyyttisenä kirjallisuuskatsauksena alkanut essee ottaa erittäin henkilökohtaisen käänteen. Siinä on hienoa mahtipontisuutta.

Emmi Itäranta: Susanna Clarke - Piranesi

Itäranta kokee hengenheimolaisuutta Susanna Clarken kanssa, sillä hän on itsekin asunut pitkään Iso-Britanniassa. Clarken taito luoda uskottava fiktiivinen maailma herättää kunnioitusta. Itäranta tulkitsee monin hienoin tavoin Piranesia, jonka muuten ole itsekin viime vuonna lukenut. Esseetä oli ilo lukea, mutta tunsin itseni tyhmäksi, kun en ollut Piranesia lukiessa tajunnut yhtään näitä eri viittauksia ja tulkintamahdollisuuksia.

Riitta Jalonen: Janet Frame - An Autobiography

Jalosen tärkeä kirjailija on uusiseelantilainen Janet Frame. Alkaessaan katsoa tämän omaelämäkertaan perustuvaa elokuvaa Enkelin kosketus Jalonen intoutui kirjoittamaan romaaninsa Kirkkaus. Parin yllättävän mutkan kautta Kirkkaus päätyi Framen tunteneen Otagon yliopiston arkistonhoitaja Stuart Strachanin käsiin. 

Jalosen kirjoja en ole koskaan lukenut, mutta kylläpä tämä essee oli erityisesti kirjallisesti hyvin ihastuttava. Kaunista, huoliteltua kieltä.

E. L. Karhu: Leonora Carrington - Kuulotorvi

Karhun nimi täytyi googlettaa, sillä se ei soittanut mitään kelloja. Hän on julkaissut yhden romaanin ja tehnyt selvästi enemmän töitä teatterin puolella. 

Esseessä ei ruodita Carringtonin teosta kovin tarkkaan, mutta se herättää silti mielenkiinnon. Kuulotorven päähenkilö saa aivan konkreettisen kuulotorven ja saa kuulla kaiken, miltä on jopa armollisesti aiemmin välttynyt. Karhu peilaa Carringtonin romaania omaan romaaninsa Veljelleni, jossa hän on pyrkinyt villiyteen, niin ettei kirja asetu tiukkoihin raameihin. Karhun esseestä sukeutuu alun jälkeen väkevä puheenvuoro vanhustenhoidosta.

Karhu myös kritisoi ilmiötä, jossa naiskirjailijaa kutsutaan melko herkästi ja kaverillisesti etunimellä, toisin kuin mieskirjailijoita. Essee on mielenkiintoisella paikalla, sillä aiemmin Emmi Itäranta on juuri huokaillen kirjoittanut suoraan Susannalle.

Anita Konkka: Cora Sandel - Alberte-trilogia

Konkka esittelee Cora Sandelinin Alberte-trilogian. Alberte on alistettu nuori nainen, joka lopulta repäisee itsensä kodista Pariisiin. Konkka tuo terävästi esille vaikeudet, joita varsinkin tuohon aikaan vaimouden, äitiyden ja taiteilijuuden yhdistämisessä oli - ja on varmasti vieläkin. Hän on kuvannut samantyyppisiä ilmiöitä esikoisromaanissaan Irti (1970). Vastaanotto ei ollut suopea. Konkka kuitenkin kokee naistaiteilijoiden aseman parantuneen niistä ajoista.

Anni Kytömäki: Jean Hegland - Suojaan metsän siimekseen

Kytömäki on tullut tunnetuksi luontoihmisenä, ja tässä esseessä hän kirjoittaa ajattelunsa synnystä. Täysi-ikäistymisen rajalla hän haaveili täydestä irtautumisesta kapitalistisesta rahajärjestelmästä erakkona metsässä. Hän todella valmistautui romahdukseen, mutta oli lähellä romahtaa itse. Näiden elämäkerrallisten osuuksien lomassa Kytömäki kertoo Heglandin romaanista Suojaan metsän siimekseen. Hyvin miellyttävää ja punnittua tekstiä.

Leena Lehtolainen: Sara Paretsky - Sohaisu pimeään

Lehtolainen löysi Sara Paretskyn kirjat 1990. Kirjan naispäähenkilö, yksityisetsivä V. I. Warshawski, oli tajunnan räjäyttävä, feministinen hahmo. V. I. osasi käsitellä asetta, oli älykäs ja kylmähermoinen sekä seksuaalisestikin vapautunut. Lehtolainen sai tästä suurta inspiraatiota Maria Kallioon ja loppu on historiaa.

Rosa Liksom: Marguerite Duras - Rakastaja

Liksomin lyhyt ja napakka essee käsittelee Marguerite Duras'n Rakastajaa. Vai käsitteleekö? Se tupsahtaa erikielisinä versioina sinne tänne, mutta Liksom ei itse asiassa kerro kirjasta mitään. Pääpaino on niissä paikoissa, joihin kirja Liksomin elämässä löyhästi liittyy. Loppu tuo lukijalle tyydytyksen.

Laura Lindstedt: Nathalie Sarraute - Kultaiset hedelmät

Lindstedt on sukeltanut syvälle Nathalie Sarrauten teokseen Kultaiset hedelmät. Kyseinen kirja on Sartren sanoin 'antiromaani', ja siltä se kyllä Lindstedtin esseessäkin kuulostaa. Täytyy sanoa, etten näistä esseen esittelemistä seikoista juuri mitään ymmärtänyt, mutta essee oli silti eläväisellä kielellä kirjoitettu, mistä kiitos.

Maria Matinmikko: bell hooks - Mies tahtoo muuttua - Miehet, maskuliinisuus ja rakkaus

Matinmikko on myös mennyt minulta ohi, vaikka hän on saanut palkinnon Tanssiva Karhu ja ollut myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokas aikanaan. Sen sijaan hooksin kirjan olen lukenut. Päällimmäinen muistikuva on se, että harva on kirjoittanut miehistä niin perimmäisen kauniisti kuin hän - ja kyseessä on tiukan feministinen kirja. Matinmikko tarkastelee esseessään hooksin teoksen ohella myös suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoistumista pala kerrallaan.

Outi Mäkinen: Astrid Lindgren - Mio, poikani Mio

Mäkinen kirjoittaa todella kauniisti ja koskettavasti Astrid Lindgrenistä, Miosta ja lapsen maailmasta. Essee laajenee käsittelemään jo vuosia vallalla ollutta tapaa tutkia kirjoja ennen kaikkea niiden kirjoittajien elämien kautta. Mäkinen kritisoi sitä, sillä sellainen lukutapa on hyvin kapea. Hän peräänkuuluttaa fiktion, mahdollisten maailmojen kokemista ilman aikuismaista tyyliä analysoida. Hänelle lapsen kyky imeytyä satuun on ihanne. Ihanne, jonka vuoksi hän on varjellut itseään Lindgrenin elämäkerroilta, jottei aikuisten tapaan ryhtyisi peilaamaan Mion tarinaa kirjailijan kautta. Tämä antologia on varsin tasokas, mutta se kannattaa vaikka ostaa omaksi jo pelkästään Mäkisen esseen vuoksi.

Riikka Pulkkinen: Pirkko Saisio - Punainen erokirja

Pulkkinen kuvailee Pirkko Saision Finlandiankin saanutta teosta Punainen erokirja. Vaikka Saision kirjassa kuvataan yliopisto-opiskelijan elämää 70-luvulla, Pulkkinen kokee samastumista omiin opiskeluaikoihinsa vuosituhannen alussa. Itselleni kiinnostavinta antia olivat kuvailut 90-luvun ja 2000-luvun suomalaista kirjallisuusmuodeista. Metafiktio ei ollut siihen aikaan suosiossa. 

Minna Salami: Maryse Condé - What Is Africa to Me

Salami kuvailee Condén kirjaa, joka ilmeisesti on noussut afrikkalaiseksi klassikoksi. Salami eli lapsuuttaan Lagosissa ja koki patriarkaatin sekä sovinnaisten roolien ahdistavaksi. Hän kirjoittaa, ettei näe eroa sovinnaisten roolien ja patriarkaalisen ideologian välillä. Minusta tässä on totuuden siemen. 

Saara Turunen: Iris Uurto - Ruumiin ikävä

Turusen essee Iris Uurron kirjasta on mahdollisesti antologian henkilökohtaisin. Turunen kertoo ankarasta lapsuudestaan ja sen seurauksista aikuiselämässään. Sitten tulee korona-aika, raskaus ja eristäytyminen. Naisten kirjakerhoon on silti päästävä paikan päälle ja kirjana on unohduksiin joutunut Ruumiin ikävä. Viime vuosituhannen alun romaani on aikaansa nähden uskalias ja myös traaginen avioliiton ja sen hajoamisen kuvaus. Turusella on mielenkiintoista pohdintaa.

Pauliina Vanhatalo: Jhumpa Lahiri - Kaima

Vanhatalo tutustui Jhumpa Lahirin Kaimaan elämänsä myllerryksessä tuoreena vaimona, äitinä ja kirjailijana. Kaiman päähenkilö kärsii identiteettiongelmista ja elämisestä varsin erilaisissa kulttuurisissa maailmoissa. Esseen loppupuolella Vanhatalo pohtii kieliä ja Lahirin valintaa alkaa kirjoittaa italiaksi, joka ei ole hänelle vahvin kieli. Ihan mielenkiintoista tekstiä, mutta en jostain syystä kokenut teemoihin suurta mielenkiintoa.

Helga West: Inger-Mari Aikio - Jiehki vuolde ruonas gidda

West kirjoittaa ahtaista tyttönormeista saamelaiskulttuureissa. Hän pitää arkkityyppistä vahvan saamelaisnaisen kuvaa hyvin raskaana. Samaan aikaan saamelaisten poliittinen asema ja tilanne Suomessa syö tilaa ja aikaa tyttöjen ja naisten asialta. Aikion suomentamaton runoteos on tuonut samastumista ja voimaa. Westin essee on mielenkiintoinen, sillä saamelaiskulttuuri on minulle varsin tuntematon.

Haasteet:

Helmet-lukuhaaste 2023: ei kohtaa

Helmet-lukuhaaste 2019: kohta 34. kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia